Kai; osa 8: ystävä

[Merrywinds]

Metsästäjä ja saalis
Koti
Enkelit
Tuulet
Kuollut?
Oikeudenkäynti
Prologi



Tällainen tällä kertaa, koettakaa nauttia lukemisesta!

_________________________________________________



Kai ryömi epätoivoisesti kohti oven kytkintä. Verestä liukkaalla lattialla kontatessaan hän kuuli takaansa mielipuolisen hekotuksen ja useita kauhunkirkaisuja. Pakokauhu iski häneen kyntensä. Maiskahtava läsähdys kertoi taas yhden miehen menettäneen henkensä. Kain mieltä helpotti muutama takaa kuultu laukaus. Ehkä olento saataisiin sittenkin tapettua. Sitten hänen kätensä osui johonkin kovaan. Hän katsoi alas, ja hänen suunsa venyi auttamattakin hirviömäiseen, pakokauhun ja toivonsekaiseen hymyyn.

*****

Häntä ei pysäyttänyt enää mikään, ei enää, kun Hän oli päässyt veren makuun. Ihmisten toivottomat aseet iskivät kipinää, mutta pienet energiamäärät olivat liian heikkoja vahingoittamaan Häntä.

Taas yksi ihminen kaatui, hänen säälittävän alkeellisen ruumiinsa jäänteiden roiskuessa ympäriinsä. Hän nauroi, lähes ekstaasissa kaikesta tappamisen hurmasta. Jokin kuitenkin leikkasi hurmion läpi. Kaiken sen kauhun ja epätoivon keskellä oli yksi kasvava toivon kipinä. Se herätti Hänet hurmastaan.

Hänen takaansa, huoneen toiselta puolelta kuului hiukkaskiihdyttimen korviaraastava ujellus. Vaistomaisesti hän kääntyi ympäri, ja näki yhden ihmisen käpälöivän saastunutta asetta, yrittäen saada sitä epätoivoisesti toimimaan.

*****
Kain sisimmässä oli syttynyt mielipuolinen toivon kipinä, kun hän näki saastaisen aseen lattialla, ennen niin kauniin kiiltävä metallinen pinta punaisena omistajansa elämästä. Kain silmät olivat tiukasti kiinni pienessä näytössä, joka näytti aseen energiamäärän. Juuri ja juuri tarpeeksi. Hän löi lukituksen auki, ja ase nytkähti henkiin koko ajan nousevan ujelluksen säestämänä. Kain korvat eivät olleet kuulleet mitään kauniinpaa.

Juuri kun hän repi silmänsä irti pelastuksestaan koko huone valahti pimeäksi, ja Kai tajusi tappajan havainneen hänet. Sokkona hän kääntyi viimeisimpien kirkaisujen ja kuoleman äänien suuntaan ja väänsi laukaisuvivusta.

*****
Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista tuskaa. Hän olisi kirkunut jos olisi muistanut, miten se tehdään. Tuskaa ei ollut ennen olemassa, nyt se oli kaikkialla, se täytti Hänen maailmansa, pakotti hänet polvilleen... Hän tunsi, kuinka jopa Hänen mahtava tahdonvoimansa alkoi repeillä, ja hänen ruumiinsa alkoi hajota, kun sen pienimmät mutta tärkeimmät osaset alkoivat poukkoilla toisiaan vastaan, riuhtoen Häntä palasiksi.

Hän ei kestäisi enää kauaa, tuska valtasi Hänet...

*****
Kai huusi ääneen. Tai ainakin luuli huutavansa. Hän ei voinut olla varma, sillä aseen ujelluksen yli ei kuullut yhtään mitään. Pieni, kaikuva huone sai äänen kuulostamaan entistä hirveämmältä. Aseen antamassa sähköisen sinisessä valossa hän näki vilauksia kohteestaan, joka poukkoili villisti sinne tänne yrittäessään väistellä hiukkaskiihdyttimen kuolettavaa suihkua. Se, mitä hän näki, kylmäsi hänen sydäntään ja sai veren jäätymään hänen suonissaan. Kuitenkin Kai onnistui kaikkia todennäköisyyksiä vastaan osumaan siihen uudestaan ja uudestaan.

Sitten hän huomasi, että aseen tehot alkoivat hiipua. Epätoivoisesti hän yritti ahdistaa olennon nurkkaan, voidakseen tuhota tai ainakin jotenkin halvauttaa sen. Hänen silmänsä pomppivat villisti aseen hitaasti mutta varmasti nollapistettä liikkuvan viisarin ja jatkuvasti vauhtiaan hidastavan, nyt jo vaikeammin nähtävän hahmon välillä. Hiki liukasti hänen käsiään, ja luonnoton määrä adrenaliinia sai hänen koko ruumiinsa tärisemään hillittömästi.

Niinpä hänen kätensä irtosi tärisevältä kohdistuskahvalta. Aseen piippu heilahti villisti, äkkiä vapaana. Hiukkassuihku leikkasi seinää, latttiaa, kattoa, kaikkea, mihin se osui. Kai yritti ottaa kiinni kahvasta, mutta se oli liukas eikä siitä saanut otetta. Sitten, viimeisen, valittavan ulvaisun myötä ase hiljeni.

Kai katsoi kauhuissaan asetta, nyt jostain syystä selvästi näkyvää hahmoa ja taas asettaan. Sitten paniikin läpi tunki toinen ajatus. Huoneen tuhoutuneista seinistä tunki läpi ties minkälaisia johtoja ja putkia, mutta plasmaytimen suuri sininen johto näytti pahasti vaurioituneelta. Samoin pari suurta energiakaapelia. Jos hän vain voisi rikkoa ne...

Äkkiä maailma kääntyi ylöslaisin, ja Kain sydän melkein pysähtyi. Hän luuli jo loppunsa tulleen, kun huomasi astuneensa lämpöräjähteen päälle. Sekopäinen ajatus valtasi hänet. Hän ei tiennyt mitän näiden tiukasti kiellettyjen paukkujen toiminnasta tai tehosta, mutta aiemmin koettu esitys antoi hieman etuviitettä.

Hän kopeloi käteensä pyöreän metallipallon kuvussa olevan pienen kyhmyn, ja liu-utti sen sivuun. Takana oli pieni nappi. Juuri kun hän oli painamassa sitä, hänen mieleensä juolahti, että ehkä ei olisi paras mahdollisuus olla kiinni pommissa, kun se räjähtää. Niinpä hän kompuroi pystyyn ja ovelle, joka oli irronnut saranoistaan, varmaankin hänen villissä räiskinnässään. Juuri hänen tullessaan ovelle kuuli hän takaansa korinaa, ja huomasi yhden miehen olevan vielä hengissä.

Hän kumartui nostamaan häntä maasta, mutta tämä tarrasi häntä päästä kiinni luonnottoman vahvasti ja huohotti Kain korvaan: ”Anna se minulle.” Kai ei ymmärtänyt, mitä mies tarkoitti, mutta kun tämä tarrasi häntä toisesta kädestä, siitä, joka piti tiukasti kiinni pienestä metallipallosta, hän ymmärsi. Kai pudisti villisti päätään ja yritti nostaan miestä ylös, mutta huomasi, ettei tällä ollut enää jalkoja. Lattialla, ristikon väleistä tihkuen, oli alati kasvava verilammikko.

Kai sulki silmänsä, joita oli alkanut kummasti poltella. Sitten hän katsoi miehen anoviin, tuskaisiin mutta myös mielipuolisen päättäväisiin silmiin ja ojensi tärisevän kätensä tälle. Mies nappasi pienen pallon, ja puristi sen rintaansa vasten kuin pienen lapsen. Hän katsoi Kaita kiitollisesti ja kuiskasi tuskaisesti: ”Kymmeneen”. Sitten hän raahasi itsensä seinän viereen, ja nojautui itsensä paksuiseen plasmajohtoon. Hän katsoi Kaita lähes vihaisesti, ja vasta silloin Kai tajusi alkaa juosta. Juostessaan hän laski aikaa kuolemaan.

Ja hän juoksi lujempaa kuin koskaan ennen, jopa lujempaa kun oli juossut yrittäessään epätoivoisesti saada kiinni rakastettunsa putoavan käden... ”Yksi” ...Lujempaa, kuin oli pudonnut koneesta gravitaatiovarjonsa kanssa... ”Kaksi” ...Hänen verensä jyskytti päässä hullun lailla, hänen oma hengityksensä raastoi häen kurkkuaan... ”Kolme” ...Hän ei edes tiennyt, mihin juoksi... ”Neljä” ...Hän halusi vain pois tuosta kauhun ja kuoleman täyttämästä pienestä kopista... ”Viisi” ... Maailma oli yhtä punaista ja mustaa juovaa, kun käytävän valot muuttuivat viiruiksi... ”Kuusi” ...Tämän mutkan hän muisti! Seuraavasta pääsisi suoraan... ”Seitsemän” ...Generaattorihuoneeseen. Siellä ei ollut ulospääsyä. Siispä... ”Kahdeksan” ...Seuraavasta toiseen suuntaan... Hän näki valtavan konehangaarin. Ehkä hän voisi vielä selvitä!!

*****
Hän ei voinut uskoa, että tuska voisi olla niin suuri. Mikän ei voinut sattua niin paljon. Hän riehui kuin hullu yrittäessään väistellä hirvittävän kuumaa suihkua, jolla Häntä piinattiin. Lopulta Hän ei enää kestänyt, vaan vajosi polvilleen, odottamaan loppua. Kun sitä ei kuitenkaan tullut, Hän avasi lähes kuolleet silmänsä ja katsoi sulaneen naamionsa läpi huonetta.

Kaikki oli tuhottu. Lattia, katto, koneet, ovi, seinät. Niistä pullotti johtoja ja kaapeleita kuin suolia. Tämä ajatus sai Hänet hymyilemään ja Hän nousi seisomaan. Juuri kun Hän oli lähtemässä, Hän kuuli rahisevan hengenvedon huoneen nurkasta.

Siellä makasi vieläkin elossa oleva miehenpuolikas. Kuinka sitkeitä nämä saattavat ollakaan, ihan kuin hyönteiset, hän ajatteli. Sitten Hän huomasi jotain. Miehellä oli pieni rautaisen näköinen pallo kädessään ja mielipuolisen riemun ilme naamallaan. Mikä pahinta, hän makasi muutaman valtavan, suunnatonta energiaa humisevan kaapelin alla.

Hän tunnisti pallon. Naamion takana Hänen maidonvalkoiset silmänsä laajenivat, ja hän teki epätoivoisen syöksyn kohti sitä. Kuitenkin hän tiesi olevansa liian hidas jo lähtiessään. Hän näki pienen napin painumassa pohjaan. Hän näki energiakaapelit. Hän näki niissä villisti riehuvan voiman. Hän näki miehen hurmion ja tuskan. Hän näki oman tilanteensa.

Ja Hän sulki silmänsä.

*****

Kai juoksi silmät tiukasti ummistettuina, vaikka jalkoja poltti ja rinta tuntui repeävän. Hän juoksi, jos vain paetakseen kokemiaan kauhuja. Kun hänen mieleensä tuli ”Yhdeksän”, hän vain lisäsi tahtia, vaikka hänen mielensä tuntui jotenkin kummallisen rauhalliselta.

Sitten tuli KYMMENEN. Hetken aikaa hän vain juoksi, vaikka mieli käski jo lopettamaan, et sinä kuitenkaan selviä, mene maate ja kuole...


Ja sitten räjähti. Ensin kuului vain kaukainen kumahdus ja kirkaisu. Sitten kului sekunti, ja koko laitos jyrisi. Kai lensi jaloiltaan, muttei koskaan osunut hangaarin kovaan betonilattiaan. Oli kuin kova seinä olisi lentänyt päin. Kai lensi valtavaa vauhtia kohti hangaarin tuhottuja ovia, liian pieneen tilaan ahdetun suunnattoman voiman heittämänä. Hänen takanaan suuret koneet lentelivät kuin jättiläisen pienet lelut, kun paineaalto repi ne irti betonista.

Metalli kirkui vastalausettaan, mutta sen ääni oli olematon kaiken peitävään tuhoon verrattuna. Kai tunsi lentävänsä ulos suurista, ennen tukevista ovista, ulkona odottavan kuoleman kentän ylle, jaksamatta enää välittää.

Hän kieppui villisti ilmassa, ja kääntyessään ympäri ja ympäri hän näki vilauksia entisestä tukikohdastaan. Kumma kyllä, näky ei liikuttanut häntä juurikaan. Itse asiassa hänellä oli kummallisen rauhallinen olo. Sitten hän kääntyi taas ympäri.

Kai iskeytyi maahan luita murskaavalla vauhdilla. Hän pyöri maassa ties kuinka kauan, mutta hänen runnottu ruumiinsa ja lähes hulluksi piinattu mielensä eivät enää suostuneet rekisteröimään kipua. Niinpä hän vain ihmetteli, miksi maailma oli ruvennut heittämään kuperkeikkaa. Lopulta hän pysähtyi, ja kuin sattuman kaupalla kasvot kohti tuhoutuvaa vuorta. Hänen viimeiseksi näykseen jäi lähestyvä kirkkaan valkoinen seinämä.

*****

”Veli-kapteeni, ei vieläkään vastausta.”
”Eikö mitään?”
”Ei mitään, Veli-kapteeni. Linjat ovat täysin kuolleet. Ei edes häiriösignaaleja.”
”Hm. Entäs raportit Kaaoksen veljeskunnasta? Siitä... Miksi ne kutsuivat itseään tällä kertaa?”
”Kasti, Veli-kapteeni. Emme ole saaneet vahvistusta, mutta Lordi Martheas ja Viitoittajat ovat sitä mieltä, että tämä planeetta on läpikotaisin saastunut.”
”No, hehän ovat sitten sitä mieltä. He eivät hallitse tätä alusta.”
”Niin, Veli-kapteeni.”
”Hakekaa heidät komentosillalle. Tapaan heidät siellä.”
”Kyllä, Veli-kapteeni.”

Valtava, valkoiseen haarniskaan puettu hahmo tarkkaili neljää ihmistä kypäränsä silmikon läpi. Tällaiseenko oli alennuttu, kuuntelemaan tällaisia säälittäviä olentoja, joiden ruumiit kuolivat kaikkein alkeelisimpiinkin tauteihin. Kuitenkin heillä oli tietty virka. He johtaisivat hänen veljeskuntansa uuteen loistoon.

Jäänyrkin Veljeskunta. Kauan sitten muista Jääkäreistä eronnut, oman kohtalonsa herra. He eivät olleet suostuneet kuuntelemaan kumpaakaan Keisaria, vaan olivat päättäneet yksimielisesti erota mokomista heikkomielisistä hölmöistä. Itsenäisyys oli voimaa.

Kuitenkin heitä oli kohdannut vastoinkäyminen toisen jälkeen. Laivueen emoaluksessa oli seinä, jonka valkoiseen marmoriin oli kirjoitettu kaikki heidän kärsimänsä loukkaukset. Edes hän, koko Veljeskunnan toisiksi vanhin, ei ollut lukenut sitä loppuun. Yksi oli, eikä hän puhunut siitä kenellekään. Hän kirjoitti seinään, yötä päivää, ilman pienintäkään lepohetkeä.

Ja nyt he olivat viimeinkin löytäneet valtavan voiman lähteen. Tällä planeetalla oli valtava psyykkinen ydin. Jos vain he saisivat sen energian haltuunsa... Mutta taas oli tullut ongelmia. Keisarin palvelijoita oli ilmestynyt paikalle, ja heitä oli laskeutunut planeetan pinnalle. Niinpä Jäänyrkki oli taas kerran tyytynyt katselemaan ja odottamaan oikeaa hetkeä. Sitten he olivat saaneet viestin, että Keisarilliset luulivat heitä omikseen. Loistava tilaisuus saada liittolaisia ja tietoa sekä uskomaton etulyöntiasema. Typerykset, eivät tienneet, minkä kanssa leikkivät.

Niinpä hän kesti säälittäviä Keisarillisia päivästä päivään, niin kauan, kunnes tulisi oikea hetki. Ja sitten...

”Olen täysin varma, että planeetalla on Kaaoskultti! Jokainen meistä on tuntenut sen saastaisen läsnäolon”,juhlallisen punaiseen, kullattuun kaapuun ja monokkeliin sonnustautunut mies honotti. Hänen takanaan neljä Viitoittajiksi itseään kutsuvaa, heikkoja mielenvoimia omaavaa miestä nyökytteli päätään kuin jotkin hajonneet holografit. Kjarnia oksetti. Tällaiseen saastaan tehosi vain väkivalta. Kuitenkin hän pakotti itsensä puhumaan tasaisella äänellä.

”Ymmärrän. Oletteko onnistuneet paikantamaan sen sijaintia? Minä kun en tahtoisi hävittää kokonaista planeettaa muutaman mutantin tähden.” Kjarn esitti kysymyksen, vaikka hyvin tiesi, mihin se johtaisi. Mies innostui puhumaan kaaoskulttien oveluudesta ja viekkaudesta, ja siitä, kuinka niihin tehosi vain raaka voima. Aivan kuin Kjarn ei olisi koskaan ennen sellaista tavannutkaan. Kuitenkin, jos hekin olivat saman voiman perässä, konfliktia ei voitaisi välttää.

”Veli-kapteeni! Katsokaa!” Huusi Zjell, harvinaisen hoikkaan haarniskaan sonnustautunut Veli. Hän omasi mielenvoimia, joista nuo viisi eivät voineet uneksiakaan. Hän ei tyytynyt pelkkän mielen ja ruumiin runnomiseen, vaan hän osasi komentaa Kaaosta, muokata sitä tahtoonsa. Tämä olisi ollut anteeksiantamaton rikos, mutta hänen lahjansa oli niin arvokas, ettei häntä voinut menettää. Zjellkin tiesi tämän hyvin, ja piti huolta, että kukaan muu ei pystynyt samaan.

Kjarl katsoi Zjellin osoittamaan suuntaan ja murskasi pitelemänsä pienoisveistoksen. Planeetan niin vihreällä pinnalla oli yksi suuri epäkohta. Valkoinen kupoli kohosi kohti avaruutta, kuin yrittäen repiä itseään irti sitä sitovasta maamassasta. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta Kjarl saattoi arvata, mikä tuollaisen ilmiön saattoi saada aikaan.

”Se teidän tukikohtanne... Mitkä sen kordinaatit olivatkaan?” Hän kysyi tyynesti itseään Lordiksi kutsuvalta Martheukselta. Tämän silmät pullottivat päässä kuin kuristuvalla. Hän mutisi ne ja Zjell syötti ne koneelle. Ne vastasivat räjähdyksen antamia lukemia.

”Vaikuttaa siltä, että olemme törmänneet ongelmaan, Lordi hyvä. Ehdotan, että poistutte alukseltani, jotta saamme niinsanotun työskentelyrauhan.”
Martheus sai äänensä takaisin.
”Tä-tämä on uskomatonta! Raivostuttavaa! Että joku kehtaakin uhmata minun ja Keisarin tahtoa! Surkea mutanttien valtaama kivimöykky! Viekää minut heti laivalleni, niin kutsun laivaston jauhamaan tuon planeetan tomuksi!”

Kypäränsä sisällä Kjarl rypisti kulmiaan. Se ei tosiaan kävisi laatuun. Zjell saisi opastaa nämä herrasmiehet nopeinta tietä ulos.Hän välitti tämän viestin Veljelleen, ja sai vastaukseksi pienen naurunhykerryksen. Zjell tosiaan nautti tästä. No, kyllähän hänkin ansaitsi hieman nautintoa silloin tällöin.

”Lordi, Zjell opastaa teidät nopeinta tietä ulos täältä”, Kjarl sanoi. Zjell astui esiin(”Tätä tietä, herrani”) ja alkoi johtaa seuruetta ilmalukkoja kohti. Kjarl kääntyi ohjauspöydän puoleen.

Tämä oli odottamatonta. Kuitenkin tässä oli oiva tilaisuus tutkiskella asiaa. Tätä tilaisuutta ei saisi jättää käyttämättä. Hän avasi kuulutuskanavan ja antoi muutaman lyhyen käskyn.

Kjarl kääntyi valtavan näköisruudun puoleen ja katseli ohi lipuvaa Lordi Martheusta. Yllättävän pitkään tämä oli onnistunut pysymään kasassa. Kenties hän sittenkin oli omannut jonkinlaisia voimia. Samalla hetkellä punaiseen kaapuun puettu hahmo poksahti ääntä päästämättä. Kenties ei. Kjarl kääntyi olkiaan kohauttaen ja käveli kohti asevarastoa. Tähän hänkin halusi osallistua.

Ovella hän astui jonkin limaisen päälle, ja kumartui hetkeksi kuorimaan entisen ”Viitoittajan” hyönteismäiset jäänteet haarniskoidusta saappaastaan. Varsinaisia Keisarillisia, hän mietti heittäessään limaisen möykyn käsistään. Ihan yhtä heikkoja kuin hyönteiset.

*****

Valkoinen. Se täytti Kain tajunnan. Hän oli kuollut. Nyt hän oli viimeinkin varma. Se räjähdys oli tappanut hänet. Koko vuori oli hävinnyt, ja suurin osa ympäröivää seutua. Ja Se. Hän oli kuullut Sen kirkuvan lopuksi.

Niinpä hän saattoi kuolla nyt rauhassa. Itse asiassa hän halusi kuolla, siirtyä rajan toiselle puolelle. Niin hentona, että perhosen siipien havina olisi hajottanut hänet

Liukuessaan kohti korkeuksia hän näki monia muita, jotka halusivat myös pois. He kiisivät hänen ohitseen, valkoisia viiruja kuollutta harmaata vasten. Hän tahtoi heidän mukaansa. Kai yritti nousta pois, liittyä muiden joukkoon. Mutta jokin piti häntä täällä, kaiken tämän vapauden keskellä jokin nyki häntä yhä vahvemmin ja vahvemmin takaisin.

Häntä revittiin yhä voimakkaammin takaisin, vaikka hän ei olisi millään halunnut palata. Hän soti vastaan, mutta kaikesta ponnistelustaan huolimatta häntä vedettiin ja vedettiin, kohti kuolleen harmaata maata.

Hän näki suuren valkohehkuisen kuopan siinä, missä oli ennen ollut vuori. Siinä oli ollut jotain muutakin. Mutta sillä ei ollut väliä. Kunhan hän vain saisi leijua rauhassa.

Maisemat vaihtuivat hänen allaan, ja kuolleen harmaa muuttui rikkaaan vihreäksi. Kai muisti joskus pitäneensä metsää kauniina. Mutta se oli mennyt. Sitten hän tunsi olevansa kuin valtavan kuilun reunalla. Hän näki meren, kuinka se avautui joka suuntaan loputtomana, valmiina nielemään hänet, samoin kuin se oli niellyt jo lukemattomia muita. Etäinen paniikki alkoi kasvaa hänessä.

Rauhattomana hän katseli, kuinka hän liukui kohti tuota suurta kuilua, paniikin kasvaessa hänen sisällään jatkuvasti. Kuitenkaan hän ei olisi voinut paeta, sillä kuilu veti häntä puoleensa vastustamattomalla voimalla, ja hän melkein halusi katsoa sisään, kurkistaa sinne, vilkaista vain, ihan vain nähdäkseen, mitä pohjalla olisi...

Ja hänet sysättiin kuiluun. Äänetön huuto kaikui tyhjyydessä, kun Kain putosi alas, alas, lukemattomien kasvojen liukuessa ohi ja katsellessa häntä kuka surullisesti, kuka vihaisesti. Hän huusi, tai oletti huutavansa. Lopulta hän tajusi tulleensa pohjalle. Tai ainakaan hän ei enää pudonnut alaspäin, vaan sivuttain. Häntä revittiin taas johonkin.

Hämärä muisto epätoivosta käväisi hänen mielessään. Se kuitenkin hävisi pois, ennenkuin hän ehti napata siitä kiinni. Niinpä hän katseli tunteetta, kun muut hänenlaisensa vilahtelivat ohi. Sitten hänen vauhtinsa hiljeni, ja hän huomasi seisovansa(kyllä, nyt hän vasta tajusi seisovansa) valkoisen ympyrän päällä.

Hän ojensi kättään ulottaaksen koskettamaan ympäröivää mustuutta, mutta se törmäsi johonkin peräänantamattoman kovaan. Hän tunnusteli ympäristöään, ja totesi samanlaisen pinnan joka puolella. Nyt voimakkaampi muisto paniikista iski häneen.

Sitten joku puhui hänelle.
”Ahh... Vieraani saapui”
Kuka olet, missä olen?? Kai yritti puhua, mutta ei onnistunut. Hän ei ollut varma oliko kuuro, vai oliko unohtanut, miten puhutaan.
”Minä? Itse asiassa en ole varma. Mutta ei sillä ole väliäkään juuri nyt. Missä olet? Tuohon on vaikea vastata. Kaipa olet jossain välissä, vähän kuin oviaukossa, et sisällä, muttet ulkonakaan.”
Miksi?
”Koska minä niin sanoakseni nappasin sinua takinliepeestä.”
Enemmänkin revit.
”Hyvä on, en ollut kovin helläkätinen. Mutta minulla on syyni.”
Niinkö? Kyynisyyden muisto iski Kaihin.
”Kyllä vain. Minä haluan, että teet jotain, minkä jätit tekemättä.”
Miksi minä mitään sinulle tekisin?
”Koska sinä itse haluat.”
Hah.
”Usko pois, sinä haluat. No, minähän sanoin napanneeni sinua takinliepeestä. Nyt aion repäistä tukasta. Ei sinusta tuollaisena ole mitään hyötyä. Häviät vain johonkin. Tämä voi olla mielenkiintoisen tuntuista.”

Kai oli kuulevinaan terävän käskyn, ja äkkiä hän tunsi ikäänkuin tiivistyvänsä, muuttuvansa raskaammaksi. Tunne oli mitä oudoin, eikä hän pitänyt siitä yhtään. Hän yritti liikuttaa itseään, mutta huomasi olevansa luonnottoman raskas.

Hän näki yllättäen edessään lasiruudun, ja sen takana pienen, arkisen harmaan huoneen. Ruudusta hän näki oman heijastuksensa. Hän ei oikein saanut selvää siitä, sillä ruutu himmensi ja vääristi kuvaa.

Ja kaikki romahti hänen niskaansa. Hän yritti hengittää, mutta tuntui unohtaneen senkin taidon. Silmät eivät liikkuneet. Hän rojahti kapean alueensa seinää vasten. Kaikki alkoi sumeta nopeasti, näkökentän reunoilta alkaen. Hassusti hänen mieleensä tulivat alokasleirllä opetellut hapenpuutteesta opetetut oireet. No, ei niistä olisi hänelle paljon hyötyä, jos hän ei osaisi hengittää.

Sitten maailma kumahti. Kaista tuntui, että koko maailmankaikkeus järisi. Hänen korvansa soivat. Jyräys tuli uudestaan, uudestaan, kuin sydämenlyönnit. Samoin alkoi kohista, ja ääni oli yhtä korviaraastava kuin jyrinäkin.

Kuitenkin kaiken sen metelin alla oli riemua, jälleennäkemisen riemua, ja myös riemua siitä, että hän oli saanut jotain, saanut voimaa, jotain sellaista, mistä ei olisi osannut uneksiakaan...

Huumaava sihahdus tunkeutui hänen korviinsa, ja hän kaatui taaksepäin, kun lasiruudun¨tarjoama tuki hävisi. Hänen päänsä alla hän tunsi kiven jokaisen roson, naarmun ja kuopan. Katon puu oli tuskallisen yksityiskohtaista. Koko maailma tuntui yrittävän murskata hänen aistinsa.

”Tervetuloa takaisin.”

Tämä ääni oli mukavan pehmeä, se ei sattunut korviin. Kai käänsi vetistävät silmänsä äänen lähdettä kohti. Harmaaseen pukeutunut mies piti kädessään pistävää aurinkoa. Kirkkaus sattui Kain silmiin, ja kaikki pimeni.

”Kuten sanoin, alku voi olla vaikeaa.”
”Ei hän kuule.”
”Kyllä kuulee. Ei hän voi olla kuulematta. Meidän puheemme kuulostaa varmaan hirveältä karjumiselta hänen korvissaan.”
”Mutta mehän hädin tuskin kuulemme toisiamme!”
”Hänen aistinsa ovat nyt hiukan erilaiset. Tottuminen vie aikaa.”
”Mihin me häntä edes tarvitsemme?”

”Se ei ole sinun asiasi. Riittää, kun minä tiedän, mitä, missä, milloin ja miten hän tekee. Eikä tästä asiasta enää keskustella.”

Kai ihmetteli, mistä he oikein puhuivat.
'Sinusta tietysti, ääliö.'
”Ja kukas hitto sinä olet?” Hän kysyi uudelta ääneltä.
'Minäkö? Ehei, luuletko, että minä sinulle sen kerron?'
”En luule, vaan vaadin.” Kai oli lopen kyllästynyt tilaisuuksiin, joita hän ei voinut hallita.
'Vaadit? Vaadit, tuossa tilassa?'
”Kyllä vain, minä vaadin.”(”Puhuuko hän?”)
'No, vaadi vain. Mutta annas kun kerron jotain, pikkuinen. Sinuna en olisi kovin luottavainen näiden ihmisten suhteen.'
”Vai niin. Ja sinunko sanaasi minun pitäisi tukeutua?” (”Antaa hänen mutista. Ei tuossa ole mitään järkeä.”)
'Juuri niin. Mukavaa, että ymmärräme toisiamme.'
”Varmasti.”
'Turha olla vihainen minulle. Tuolla on monta muuta, joille sinun pitäisi olla vihainen.'
”Varmasti.”
'No, jos et usko, voin kyllä näyttää sinulle.'
”Uskotaan, uskotaan.”
'No, jos et kerran usko minua...'

Muistot vyöryivät Kain yli kuin tulva-aalto. Koko hänen elämänsä jyrisi häntä kohti, hänen ylitseen... Ja hänen ohitseen. Epätoivoisesti hän yritti tarrata siihen, mutta se humahti hetkessä ohi. Sen tilalle tuli kauhua, vihaa, raivoa hänen viime hetkiltään. Ja kaiken sen mukana tuli täydellisen murskaava tieto.

Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, jotka hän oli tuntenut. Ystävät, tutut, kaikki. Mutta mikä pahinta, hänkin oli kuollut. Ja tullut takaisin. Hän oli palannut, täysin vasten tahtoaan. Äkkiä hän oli täysin samaa mieltä äänen kanssa. Hänen ei tosiaan kannattanut luottaa näihin ihmisiin liikaa. Hehän hänet olivat riuhtaisseet takaisin tänne tuskan keskelle.

Kaiken tämän keskelläkin oli pieni hiukkanen kostonhimoa, joka voimistui jokaisen vääryyden muiston myötä. Kyllä vain, hänet oli tapettu, muttei lopullisesti. Hänet oli peloteltu hulluuden partaalle ja sitten tapettu. Mutta hän oli tullut takaisin. Ja hän halusi kostaa.

Kai ei vielä tiennyt kenelle, mutta hän aikoi ottaa selvää. Ja kun hän saisi sen selville, hän panisi heidät maksamaan. Kalliisti.

Hiiteen Keisari. Mädäntykööt sinne letkuihinsa. Vain hänen omalla kostollaan oli väliä. Kaikki, jotka hänen tielleen sattuisivat, tulisivat kärsimään.

'Sinuna kyllä jahtaisin tätä Kastia, niinkuin he itseään kutsuvat. Hehän tämän saivat aikaan.'

Ääni oli oikeassa. Kyllä vain, hän oli saanut uuden ystävän. Ja hänen uusi ystävänsä oli juuri antanut hänelle kohteen purkaa kaikki patoutunut raivonsa ja uusi, tutkimaton voimansa.

Mutta ensin... Piti löytää heidät. Ja tässä kohtaa hän tarvitsi näitä ihmisiä. Mutta heillä ei ollut väliä, heidät voisi uhrata heti kun heistä ei olisi enää hänelle hyötyä. Mokomat loiset.

Kai tunsi hieman voitoriemua. Hän oli kuollut ja tullut takaisin. Mikään ei voisi estää häntä saamasta kostoaan. Kyllä vain, enää häntä ei estäisi mikään.

[Thelacan]

Uuh, jälleen niin kiva ja mehukkaan tunnelmainen jatko-osa. Epäselvyyksiä on vielä, mutta taitavat avautua myöhemmin. Lisää, me likes .

[Sly Cooper]

Aivan helmeä settiä.

Harvoinpa tänne tarinapuolelle kirjoittelen, mutta nyt on kyllä pakko; Kerrassaan mahtava tarina kokonaisuudessaan.

Ainoa miinus tulee kahdeksannen osan lopetuksesta: Sai skarpata aivan satakybällä, jotta varmasti ymmärsi missä mennään. Juonellisesti se kuitenkin oli huippuluokkaa (ja en kyllä usko että lopetus oli helppo kirjoittaa..).

Olisi ollut myös kiva saada "varma" tieto siitä, mikä Kai nyt oli "kuolemansa" jälkeen? Tosin toisaalta tämähän vain lisää jännityskerrointa..

Ja vielä on syytä jatkaa; Kai lähtee metsästämään Kastia.. Kyllä tästä vielä vähintään Matrix-trilogia tyyppinen skifihurjastelu saadaan.

Jatkoa vain, jatkoa.

Me vaadimme.

[Sopuli]

Huhuh! Lukaisin juuri noi kaikki putkeen (vei mukavasti aikaa).

Aivan loistavia kaikki tarinat ja kokoajan on vaan parantunut. Oikeesti! aivan mielettömän hyvä tarina. Sopuli tahtoo tarina!

Sopuli kuittaa

[vexa]

Kyllä vaan tarina on loistava. En nyt tämän hetken kunnossani voi erikoisempaa sanoa, mutta hyvä on.

[Merrywinds]

No onhan taas joku viitsinyt minunkin juttujani lukaista läpi... Toisaalta tässä pätkässä saattaa olla jonkin verran luettavaa, no? Kuitenkin, onhan mukavaa että yleisö pitää lukemastaan, no?

Loppua sai kyllä vähän vääntää, siinä kun tuppasi hajoamaan viimeinenkin järjen ripe koko hommasta, mut ehkä se nyt kelpaa?

jatkoa seuraa, hyvät naiset, herrat ja kaikki siitä väliltä...