Prologi: Salamurhaajan tie.

[Goblin fan]

”Henry tule auttamaan!” Isä huusi.
Henry juoksi sisälle taloon minkä kintuistaan pääsi.
”Mikä hätänä isä?” Henry sanoi puuskahdustensa välistä. Henry on noin 16-vuotias, pitkä ja solakka poika.
”Ei sinun nyt noin olisi tarvinnut kiirehtiä. Minä vain tipuin sängystä kun koetin päästä ylös”, Isä tokaisi.
”Et saisi! Välskäri sanoi, että haavan kestää parantua ja sinä et saisi rasittaa itseäsi”, Henry intti.

Isä oli ollut ammatiltaan kaupparatsu, mutta oli loukkaantunut viime matkallaan kun maantierosvot olivat yllättäneet hänet. Hän oli vasta puolivälissä kolmeakymmentä, mutta välskärin mukaan voi olla, että hän ei eläisi enää vanhemmaksi tai kävelisi enää koskaan.

”En minä nyt sentään invalidi ole!” Isä jo suorastaan huusi.
”Mutta sinusta saattaa tulla jos et tottele välskäriä”, Henry huomautti.
”Olet oikeassa, auta minut takaisin sänkyyn”, Isä huokaisi.

Henry meni takaisin pihalle, jatkamaan halkojenhakkuuta. Henryllä ei ollut äitiä, tai hän ei ainakaan tiennyt kuka. Isän loukkaantumisen jälkeen he olivat eläneet hyvin köyhästi. Tai eivät he olleet koskaan rikkaita olleet, mutta toimeen he olivat tulleet. Ei Henryllä koskaan mitään hienouksia ollut, mutta oli hän muun muassa käynyt koulua sen verran, että oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Isä häipyi aina silloin tällöin kaupunkiin markkinoille, Henry ei päässyt mukaan koska hänen piti pitää huolta talosta. Tämä talon hoitaminen ei siis ollut hänelle ihan uutta. Talo ei itse asiassa ollut edes kovin suuri, tavallinen hirsimökki jossa ei ollut kuin yksi huone. Kaikki nukkuivat samassa huoneessa, jossa oli myös pöytä ja hella.

Henry tarttui vanhan kirveen varteen, terä oli lohkeillut ja ruosteinen. Hän jatkoi hommaansa mukisematta, muuten he palelisivat talvella.

Illalla kun työ oli hoidettu Henry palasi sisälle laittamaan ruokaa hänelle ja isälle. Hän teki yksinkertaista velliä jauhoista ja maidosta, vaikkakin vähän fuskaten laittamalla maidon sekaan vettä. Kun lopulta velli oli valmista, hän jakoi sen lautasiin joista toisen hän antoi isälleen ja toisen hän piti itse.
”Kerro jokin tarina niistä ajoista kun olit vielä nuori ja lähdit etsimään seikkailuita”, Henry pyysi.
”Olenko minä nyt sitten vai vanha?” Isä letkautti. ”No voinhan minä kertoakin”, Isä jatkoi lähes tauotta.
Tarina kesti pitkälle yöhön, mutta Henry kuunteli sen loppuun, se kertoi ajasta jolloin hänen isänsä oli mennyt aina Maailmanreunalle, vuoristoon etsimään kultaa.

Seuraavana päivänä isä käski Henryn mennä kaupunkiin, myymään vanhat rattaat. Henry totteli, kaupunkiin hän meni hevosen vetämillä rattailla, kaupunkiin oli vain muutaman mailin matka, mutta Henry oli silti epävarma. Hän ei ollut koskaan ennen ollut kaupungissa.

Kaupungin porteilla tuli aseistetut vartijat tarkastamaan kärryt, niissä ei ollut mitään joten Henry päästettiin etenemään muitta mutkitta. Kadut vilisivät ihmisistä, tuntui kuin kaikki olisivat huudellet toisilleen. Kadun syrjässä istui mies räsyisissä vaatteissa, kädessään kolhuinen kuppi huudellen:
”Almuja sotaveteraanille. Almuja sotaveteraanille”
”Oletko sinä oikeasti ollut sodassa?” Henry kysyi udellen.
”Mitä se sinulle kuuluu!” Mies sylkäisi harvalukuisten hampaidensa välistä.

Aikaisemmasta kohtauksesta pelästyneenä Henry ei enää uskaltanut sanoa mitään, mutta pian hänelle selkisi, että hänellä ei ole hajuakaan missä hän voisi kärryt myydä. Henry keräsi rohkeutta kysyäkseen joltain. Lopulta hän päätti kysyä eräältä herralta tien varressa.
”Anteeksi, mutta tiedättekö missä voisin myydä nämä kärryt”, Henry sanoi osoittaen rattaita.
”Luultavasti torilla, se suoraan tästä eteenpäin”, Mies sanoi hajamielisesti.

Pian Henry olikin torilla, torilla näytti olevan vielä enemmän ihmisiä kuin kadulla ja siellä tunnuttiin huutavan vielä enemmän. Henry valitsi paikan johon hän pysäköi ja alkoi epätoivoisesti kaupata kärryjä.

Iltaan mennessä hän oli saanut kärryt kaupattua, hyvään kahden kultakolikon hintaan. Kotimatka meni paljon nopeammin, kun hevosen ei enää tarvinnut vetää kärryjä. Kun matkaa kotiin ei ollut enää kuin vähän alle maili tuli vastaan mies allaan hevonen, joka näytti laukkaavan kovemmin kuin se kestäisi. Miehellä oli päällä musta viitta jonka huppu peitti naaman, vyöllä miehellä oli käyrämiekka. Henrystä alkoi jotenkin tuntua erikoiselta, se mies tuntui uhkaavalta, Henry kannusti ratsunsa raviin. Hän oli kotona jo hyvin pian, nopeasti Henry hyppäsi pois ratsunsa selästä ja juoksi sisälle. Sisälle juostuaan, iski hänen nenäänsä kamala haju, se oli veren haju. Pian Henry arvasi mitä
oli käynyt. Nopeasti Henry meni isänsä sängylle, sen peitto oli veren tahrima. Hän nosti peiton pois ja paljasti sen alla olevan näyn, hänen isänsä makasi liikkumattomana sängyllä, useita pistohaavoja mahassa. Isä liikautti kättä, ja Henry tarttui siihen.
”Anna anteeksi. Valehtelin vammoistani, oikeasti jäin kiinni…” Isä vaikeroi heikosti.
”Minä annan”, Henry vastasi heti.
”Haluan, että menet takaisin kaupunkiin haudattuasi minut ja menet tapaamaan sellaista miestä kuin Munkki Fen. Sano hänelle, että on aika kaivaa menneisyys esiin. Hän kouluttaa sinut. Haluan, että rupeat jatkamaan siitä mihin minä jäin. Lupaa tämä. Lupaa tämä…” Isä sanoi viimeisillä voimillaan, tämän sanottuaan hänen silmänsä sumenivat ja käsi velttoni.
”Minä lupaan”, Henry sanoi ääni paksuna, itkunsa läpi.



Toivotaan, että tämä on edes hitusen parempi kuin aikaisemmat tarinani vaikka onkin vähän lyhyt.
minä vain pidän klassikoista

[Purola]

en pahemmin kiinnittänyt huomiota mahdollisiin virheisiin, mutta hyvä ja ihan mielenkiintoinen. kirjoitappa sitten lisää kun ehdit, tämähän oli vaih prologi

[Skrixqueek]

hieman klishée tuo loppu...

mmmm... laita enskerraks vaikka miekkailukohtaus.

ei huonoa tekstiä kuitenkaan.

[Demension]

IMO varsin sujuva teksti prologiksi, seuraaviin osiin ehkä pari kappaletta pituutta lisää, jookosta? Parista kielioppivirheestä huolimatta varsin sujuvanlaista ja ennenkaikkea elävää tekstiä.

[Heretic]

hyvää tekstiä..eikun jatkoa ja lisää pituutta vain