Petturi, 40k

[Maybach]

"Kuole, saasta!"

Herään kipuun, tajuntani palautuu paksun neulan pureutuessa ihooni. Näen edessäni hämärästi rähjääntyneeseen huppuun verhoutuneet kasvot, jotka näyttävät olevien jonkinlaisten kenties märkivien paiseiden peitossa. Hupun alta lähtee jonkinlainen omituinen putki, joka jatkaa matkaansa hänen selässään olevan laitteeseen. Myrkyttävätkö he minut? Miksi nuo saastat raahasivat minut tänne asti, jos he haluavat vain myrkyttää minut? Huudan kivusta, tuo aine, mitä se sitten ikinä onkaan, polttaa kuin tuli. Tunnen kuinka se nousee hitaasti käsivarttani ylös, rimpuilen, mutta minut selkääni vasten olevaan betonipylvääseen sitovat kettingit eivät anna periksi.

Raastan kynteni verille karheaan betoniin, puren hammasta, lopetan huutamiseen. Olen varma että kuolen, kun tuo tuli kohtaa sisäelimeni. Puristan kettinkejä käsilläni kaikin voimin. Eroanko ruumiistani? Tuntuu kuin kävelisin itseni vieressä, kuin katsoisin huoneeseen jostain muualta. Näen itseni, punatukkaisen, valkoiseen pukeutuneen naisen, repivän itseni irti paksuista kettingeistä. Näen, kuinka upotan käteni mieheen, joka pisti minua, puren hänen kurkkunsa auki. Hänen takanaan seissyt, vain hieman minua vanhempi mies, on vetänyt liikkuvat taakse, hän osoittaa aseella kohti minua. Maistan veren suussani selväsi, syöksyn tätä pelästyneen näköistä heikkoa ihmistä kohti, mutta hän on nopeampi. Kymmenet raskaat ammukset pureutuvat hentoon ruumiiseeni, kaadun luodin lävistämänä tämän jalkoihin. En tunne kipua, haistan silti makeahkon veren tuoksun ja näen, kuinka hylsyt pyörivät lattialla edessäni, pomppivat keltaisten tiilien päältä, tanssivat ja pyörivät maassa, liike käy hitaammaksi, ja kun viimeinenkin niistä pysähtyy, tajuntani mustenee.

Taisin menettää tajuntani, sillä herätessäni on jo aamu, nuo yölliset tapahtumat tuntuvat kovin kaukaisilta. Avaan silmäni hitaasti, yritän venytellä, mutta käteni ovat yhä kiinni noissa kettingeissä. He eivät ole paikanneet haavojani, koko kehoni tuntuu omituisen tunnottomalta ja veltolta. Uskoni ei horjunut.

Jotkut asiat ovat tarrautuneet mieleen lähtemättömästi. Kehon mekaniikkaa, jota ei voi unohtaa. Kun esimerkiksi olet kerran oppinut ajamaan pyörällä, et unohda sitä koskaan.

Hyräilen hilljaa. Typerää, mutta minkäs teet, kun musiikki soi päässäsi, etenkin kun sitä rakastaa koko ruumiillaan. Nousen tikkaiden viimeiset askelmat ja nousen puolittain romahtaneeseen kerrokseen, tämä on varmaan viides tai kuudes. Vastapäisen romahtaneen korttelin jättämä valtava "romutasanko" jättää hyvän näkyvyyden sitä seuraavalle aukiolle ja sen takana oleviin taloihin.

Raivaan pienen tilan itselleni, ja asetun makuulle. Puran varusteeni vaitonaisena, naamiomaali, pakki, vesileili, maastokuvioinen kangas ja lopuksi vielä lataan aseeni. Olen hyvällä tuulella, sillä sain pihistettyä hieman ylimääräistä evästä laukkuuni, kaksi pitkää, hyvin suolaista mutta niin herkullista "makkaraa", jos niitä nyt yleensä makkaroiksi voi kutsua. Täällä on ilo löydettävä pienistä asioista. Siirrän vielä muutaman lasinkappaleen syrjään, ne saattaisivat kiinnittää huomiota. Hymyilen kuvajaiselleni, joka heijastuu sirpaleista, hiukseni ovat kasvaneet jo ohjesäännön määräämää pidemmiksi, mutta kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota sellaisiin asioihin enää.

Isokokoinen, harmaa naamioverkko tuntuu hyvin lämpimältä päällä. Ylimpien kerrosten palaneen harmaa sora on hyvin kylmää ja pisteliästä, mutta ohut makuualusta suojaa minua sen viileydeltä. Sitä tekee kaikkea viihtyäkseen, kuusi tuntia on pitkä aika paikallaan makaamiseen. Varmistin liukuu sivuun täysin äänettömästi. Raskas kivääri tuntuu miellyttävältä, se tuo tietynlaista varmuutta, ja olkapäähän painautuva perä tuntuu kuin minua varten tehdyltä. Olen laskenut jo etuhaarukan, se pysyy hyvin pystyssä kun se on kerran asetettu. Karkeaa, silti kuitenkin turvallisen tuntuista, aivan kuin kaikki keisarilliselle kaartille kuuluneet varusteet. En pidä kypärää päässäni, valo saattaisi heijastua siitä, kasvonikin olen värjännyt kiven harmaaksi. Odotan vielä hetken, kiikaritähtäimen linssin pyöreä suojus on poistettava vasta viime hetkellä.

Viimeinkin, aloin jo pitkästyä. Yksinäinen, valkoisiin pukeutunut ihminen astui esiin kauempaa raunioista, ja lähti hitaasti ylittämään aukeaa, jossa valtava talo oli kerran seissyt.

Kohde on nyt puolessa välissä, hyvä, siitä ei pääsisi pakenemaan mihinkään. Nostan läpän ylös, pois linssin päältä, ja nostan kiikaritähtäimen silmilleni. Ensin näen vain soraa ja palkkeja, mutta sitten kiikariin astelee mies. Ei, eihän tuo ole mies, vaan punatukkainen nainen, jonka oikeassa kädessä roikkuu omituinen kettingin pätkä. Hymyilen ja tarkennan kiikaria pienestä pyöreästä säätimestä. Tuon atleettisen olennon ruumis on täysin veren peitossa, mutta tämä on kuitenkin selvästi aseeton. Nainenhan olisi saattanut olla vankina.

Vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja keskityn. Annan kiikarin ristin nousta vielä vähän, päätän ampua tätä kurkkuun, tuskallinen kuolema, ellei luoti napsauta selkärankaa osuessaan poikki. Muutan mieltäni. Jos sittenkin ampuisin ensin molemmat jalat? Tanssitan tähtäintä kohteen ruumiilla, mutta päätän olla saastalle armollinen, pysyn alkuperäisessä suunnitelmassa. Vedän liipasinta taakse hitaasti, ja pidätän edelleen hengitystä. Näin ase pysyy mahdollisimman vakaana. Kivääri ärjähtää olkaani vasten, ja nainen kaatuu polvilleen, tämän pää roikkuu vain muutaman säikeen varassa. Ruumis kaatuu vielä eteenpäin ja jää makaamaan liikkumatta.

Harmi sinänsä, nainen oli kaunis. No, mitä siitä, ehkäpä seuraava Adepta Sororitaksen jäsen ei ole unohtanut varusteitaan.

Lasken linssin suojuksen takaisin ja hymyilen tyytyväisenä, leikkaan vielä palan makkaraakin pienellä veitselläni. Ikuinen elämä ikuisella palvelemisella! Ei kuullosta yhtään hassummalta, elämä on muuten liian lyhyt hukattavaksi.

[Drakken]

Mukavaa luettavaa.
Eipä tuosta äkkiseltään löytynyt kirjoitusvirheitä, tai muutakaan valittamisen aihetta.

Lisää näitä!

[Maybach]

... valitettavasti tuossa ei ole kehumisenkaan aihetta, jäi vähän latteaksi, lähinnä kokeilua oli.

[Sly Cooper]

... valitettavasti tuossa ei ole kehumisenkaan aihetta, jäi vähän latteaksi, lähinnä kokeilua oli.

Valitettavasti kyllä vähän näinkin. Mutta oli novellilla(?) silti hetkensäkin!

Eniten tuota kuitenkin vaivasi irrallisuus: Kaksi lyhyttä kertomusta kytketty toisiinsa? Hieman hajanainen, sanoisin.

Mutta ei mitn; Kuten jo totesin, oli siinäkin hetkensä.

[BioHazard]

Hakkaa mun räpeltämät....

[WereWolff]

ihan kivaa luettavaa