Varjo metsässä
Oli myöhäinen yö. Täysikuu valaisi pölyistä matkamiehen tietä vain sen verran, että pienet postivaunut pysyivät tiellä. Vaunut olivat vanhat, melkein mustat ja narisivat jokaisessa töyssyssä, vähän niin kuin kuljettajansakin.
Hänellä oli musta takki, hattu, huivi kaulalla, sekä musketti käden ulottuvilla.
Hänen nimensä oli Fred ja hän oli kulkenut tätä tietä postivaunujensa kanssa jo yli 30 vuotta. Työ ei ollut kovin vaikeaa, muttei kovin kiinnostavaakaan, silti jotainhan sitä piti elääkseen tehdä ja vaikka hän oli tehnytkin tätä työtä huomattavan kauan, ei se ollut mikään syy lähettää häntä viemään päivän viimeistä lähetystä keskellä yötä! Näitä asioita hän ajatteli samalla, kun kaksi
silmäparia tarkkaili häntä kiinnostuneesti. ”Oletko varma, että se on tuo?”
”Pakko olla, kuka muukaan täällä tähän aikaan kulkisi, sitäpaitsi tunnen tuon pyörien narinan. Tällä tavoin keskustelivat kaksi miestä: Mart ja Kunnard.
”Onko jo aika?” Kysyi Kunnard. ”Ei vielä, odotetaan vielä vähän aikaa.” ”Haluan olla varma, että se on hän.” Mart oli kolme päivää aikaisemmin kyllästynyt elämään seppänä huonolla palkalla pienessä kylässä ja aikoi nyt ryöstää postin ja läheisen kaivoksen kaivosmiesten palkat siinä samassa. Apuriksi hän oli saanut entisen kauppa-apulaisensa, joka oli ehdottanut työmiehien palkkojen ryöstämistä. Mart oli melko pitkä, ruskeatukkainen mies, jonka muutoin ylvästä naamaa rumensi pitkä, eräästä kapakkatappelusta saatu arpi. Kunnard oli vähän lyhyempi ja nuorempi poika, jolla oli vielä koko elämä edessään. ”Mennään jo!” Kunnard sanoi. ”Hyvä on, mutta älä vahingoita
vanhusta.” Mart vastasi samalla, kun otti pistoolin vyöltään.
Fred ajeli hiljalleen pitkin tietä, samalla kun hän muisteli nuoruuttaan. Tälläisinä öinä lapsia oli usein peloteltu metsän haamuilla ja muilla möröillä, jotteivät lapset turhaan menisi metsään ja eksyisi. Pienempänä hän oli pelännyt puolikuoliaaksi asti noita tarinoita, joita hän nykyään kertoi omille lapsenlapsilleen. Silti, oli todettava että vanhojen ihmisten tarinoita kannatti aina kuunnella ja metsän henkiä oli syytä kunnioittaa. Yhtäkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun hänen oikealta puoleltaan kiiri voimakas ja terävä huuto: ”Seis!” Fred käänsi päätään äänen suuntaan ja huomasi kahden
miehen tulevan ulos pensaista pistoolien kanssa. Miehillä oli huivit kasvoillaan, jottei heitä tunnistettaisi. Niin kuin ei tämä pimeys riittäisi, Fred tuumi nopeasti. ”Luovuta kaivosmiesten palkat, eikä mitään turhia eleitä.” Sanoi miehistä pidempi.
Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, ettei Fred ollut ehtinyt tarttua muskettiinsa.
Niinpä hän vastasi tylysti: ”Minulla ei ole niitä.” ”Älä valehtele, vanhus!” Puhui tällä kertaa miehistä lyhempi ja vaaleatukkaisempi ja osoitti Frediä pistoolillaan. Fred ei halunnut menettää henkeään kultapussillisen takia, mutta ei halunnut myöskään menettää kunniaansa parin ryöstäjän takia. Sen takia hän kieltäytyi toistamiseen. Tällä kertaa vaaleatukkainen mies kiipesi Fredin luo ja löi häntä pistoolilla, niin että hän menetti tajuntansa. Kun hän heräsi, pää kipeänä, olivat työmiesten palkat kadonneet.
Mart ja Kunnard juoksivat molemmat synkässä metsässä. Mart sanoi Kunnardille, joka kantoi saalista, seuraavat sanat: ”Minähän sanoin, että älä vahingoita vanhusta!” ”Ei ollut muuta mahdollisuutta, hänhän kieltäytyi antamasta rahoja.” ”Olisimme voineet sitoa hänet!” ”Se olisi kestänyt liian kauan, sitä paitsi kyllä hän siitä toipuu.” Samalla, kun Mart ja Kunnard riitelivät, vähän kauempana, metsäpolulla, kulkivat ne kaivosmiehet, joiden palkan he olivat ryöstäneet. ”Että pitääkin paiskia töitä näin myöhään.”
”Ja huomenna on taas samanlainen päivä!” Valitti vanha kaivosmies. ”Eikä tällä palkalla se ole mitään herkkua.” Jatkoi toinen, lyhtyä pitelevä mies.
Miehiä oli kaikenkaikkiaan noin kaksitoista ja kaikki olivat yhtä väsyneitä pitkästä työpäivästä. ”Mikä tuo oli?” Kysyi Mart. He olivat pysähtyneet jonkun matkan juoksun jälkeen. ”Mikä?” ”Olin kuulevinani jotain… no, antaa olla”
”Katsotaanpas nyt tätä saalista.” Kunnard sanoi ja avasi pussin, mutta sulki sen äkkiä ja kysyi: ”Mikä tuo on?” Ja osoitti kohti metsää. ”Missä?” ”Tuolla!”
Mart katsoi Kunnardin osoittamaan suuntaan ja näki pimeyden keskellä valon.
”En tiedä” ”Mennäänkö katsomaan?” ”Mennään vaan mutta varovasti.” Mart vastasi ottaen pistoolin taas esille. Vähän aikaa kuljettuaan he tulivat polulle,
jolloin Kunnard sanoi: ”Tämä polku vie kaivokselta kylään, olisikohan siellä vielä kaivosmiehiä työssä?” ”En usko, mutta…” Mart lopetti lauseen kesken ja tarttui Kunnardia olkapäästä. ”Katso!” Kunnard katsoi, muttei nähnyt mitään.
”Mitä sinä näit?” Kunnard kysyi katsellen ympärilleen. ”Se oli, en tiedä, kuin varjo pimeydessä, ehkä se ei ollut mitään.” ”No, se valo on tuolla, mennään.”
Kunnard ehti ottaa muutaman askeleen ja kompastui sen jälkeen johonkin ja kaatui maahan. ”Hemmetti, mihin minä kaaduin?” Mart näki, mutta ei kyennyt sanomaan sitä. Pian Kunnardkin näki, mihin hän oli kompastunut ja hänen huuliltaan pääsi tahaton inhon ja pelon ääni. Hän oli kompastunut kuolleeseen kaivosmieheen, jonka naama, se mitä siitä oli jäljellä, oli kauhun vääristämä.
”Kautta kaikkien jumalien, mitä tuolle miesparalle on tapahtunut!?” Kysyi Mart pelon kaiku äänessään, samalla kun Kunnard kömpi hätäisesti pystyyn. ”Peikko?” Kysyi Kunnard vapisevalla äänellä. ”Mahdollisesti.” ”Tai sitten jotain muuta…” Mart vastasi. Silloin hän kuuli etäistä ääntä edestäpäin. ”Kuulitko?”
”Mitä?” Kysyi Kunnard pelästyneesti ja otti pistoolin vyöltään. ”Tuolla on jotain.” He kulkivat varovasti eteenpäin kohti ääntä, kunnes tulivat metsäaukiolle. Valo, jonka he olivat alunperin nähneet, oli peräisin lyhdystä, joka makasi maassa vähän matkan päässä entisestä omistajastaan. Kun heidän silmänsä sitten näkivät, mitä kotiin palaaville kaivosmiehille oli tapahtunut, kauhu ja halu paeta iski kumpaankin. He kääntyivät paetakseen, mutta silloin he huomasivat jonkin ihmisen muotoisen olennon kumartuneena yhden ruumiin ääreen. Nyt olento huomasi heidät ja nosti päätään, jolloin he pystyivät näkemään olennon kaikessa kauheudessaan. Sen pää oli paljas karvoituksesta, samoin kuin sen koko muu ruumis. Iho oli vaalea ja silmät elottoman mustat ja suu täynnä teräviä, verisiä hampaita. ”Kautta Sigmarin…” Pääsi Kunnardin huulilta, kun hän teki pyhän kaksihaaraisen komeetan sormillaan. Mart ei jäänyt yhtä sanattomaksi, vaan ampui ruumiinsyöjän pistoolillaan. Laukaus kaikui aukealle, kun hirviön eloton ruumis kaatui maahan. ”Lähdetään pois täältä.” Mart sanoi nopeasti ja kääntyi pois päin Kunnardista. Silloin hän näki näyn, joka sai veren hyytymään hänen suonissaan. Reilu tusina uusia hirvityksiä oli piirittänyt heidät ja lähestyivät uhkaavasti. ”Kunnard…” Mart alotti. ”…kun lasken kolmeen ala juosta niin kovaa, kuin vain voit. Kun hän kääntyi paetakseen Kunnardin kanssa, ei hän ollut enää siinä. Siinä, missä Kunnard oli äsken seissyt, seisoi pitkä, täysin musta ja läpeensä paha hahmo.
Pikainen vilkaisu olennon oikealle puolelle paljasti Kunnardin julman kohtalon,
joka kohta seurasi myös Martia.
Aamulla, kun kaivosmiehiä alettiin kaivata, etsijät löysivät metsäaukiolta niiden kahdentoista kaivosmiehen puoliksi syödyt ruumiit, kahden tuntemattoman miehen ruumiit, jotka myöhemmin todettiin postivaunujen ryöstäjien ruumiiksi, sekä yhden, tuntemattoman olennon ruumiin, joka pysyi tunnistamattomana.
Siitä, mitä noille miehille oli tapahtunut, oli monenlaisia ehdotuksia. Yksi oli peikko lauman hyökkäys, toinen taas kaaoksen palvelijoiden salainen riitti.
Perusteellisia tutkimuksia miesten kohtaloista ei koskaan järjestetty, suurimmalati osalti siitä syystä, että läheinen kaivos suljettiin pian työmiesten
ja näiden perheiden muutettua muualle. Tämän jälkeen koko kylä autioitui melko nopeasti ja sen asukkaat muuttivat toisiin kyliin kertomaan tarinaa metsästä ja sen hengistä.
varjo metsässä
-
Skrixqueek
Hieno tarinaidea, mutta:
Dialogi sekavaa. Aina ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Kannattaa aloittaa hahmojen puhumiset aina uudelta riviltä, se lisää luettavuutta. Ja pyri mahdollisimman usein viittaamaan puhujaan jollakin tavalla. Tämä selkeyttää puhumisjärjestyksen päättelyä ja antaa mahdollisuuden lisätä kuvailua joka väliin.
Rivitys sekoili paikoitellen. Ei häiritse lukemista, mutta jättää viimeistelemättömän kuvan tekstistä (ja kirjoittajasta). Samaan kategoriaan putoavat muutamat kirjoitus- ja yhdyssanavirheet. Näistä pääsee eroon kirjoittamalla asianmukaisella tekstinkäsittelyohjelmalla.
Juoni toimi, mutta parissa kohdassa putosin vähän kelkasta. Tämä johtuu luultavasti vähäisestä (täysin olemattomasta) faba-pohjatiedosta. Se mysteerihirviö tarinan lopussa jäi täysin hämärän peittoon, mutta se taisi olla sinulla tarkoituksenakin.
Tulipas vähän kritiikkiäkin. Yleisarviona hyvä tarina. Puutteet lähinnä mekaanisia. Mielikuvitusta ja kerrontataitoa kyllä tuntuu piisaavan.
Dialogi sekavaa. Aina ei tiennyt kuka sanoi mitäkin. Kannattaa aloittaa hahmojen puhumiset aina uudelta riviltä, se lisää luettavuutta. Ja pyri mahdollisimman usein viittaamaan puhujaan jollakin tavalla. Tämä selkeyttää puhumisjärjestyksen päättelyä ja antaa mahdollisuuden lisätä kuvailua joka väliin.
Rivitys sekoili paikoitellen. Ei häiritse lukemista, mutta jättää viimeistelemättömän kuvan tekstistä (ja kirjoittajasta). Samaan kategoriaan putoavat muutamat kirjoitus- ja yhdyssanavirheet. Näistä pääsee eroon kirjoittamalla asianmukaisella tekstinkäsittelyohjelmalla.
Juoni toimi, mutta parissa kohdassa putosin vähän kelkasta. Tämä johtuu luultavasti vähäisestä (täysin olemattomasta) faba-pohjatiedosta. Se mysteerihirviö tarinan lopussa jäi täysin hämärän peittoon, mutta se taisi olla sinulla tarkoituksenakin.
Tulipas vähän kritiikkiäkin. Yleisarviona hyvä tarina. Puutteet lähinnä mekaanisia. Mielikuvitusta ja kerrontataitoa kyllä tuntuu piisaavan.
Turun huonoimmaksi rankattu 40k-pelaaja 2012!
Tiistaisin 40k:ta Turun Fantasiapeleissä!
Tiistaisin 40k:ta Turun Fantasiapeleissä!