tarina on loppu, vasta kun kirjoitan "loppu".klonkku kirjoitti:Tässäkö oli tämä vai tuleeko vielä lisää? Itse ainakin toivoisin yhä jatkoa.
Sadonkorjuujuhla (alusta loppuun)
-
Skrixqueek
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
Olen pitänyt tarinasta tähän asti. Eipä minulla valitettavaa ole, paitsi tämä:
Eikös maagin nimi ollut Oliver? Vai onko minulla mennyt pasmat täysin sekaisin?Skrixqueek kirjoitti: - Aloitetaan. Oletko sinä Marcus Blitzmacher, ammatiltasi velho ja taikuri?
There is no "Overkill", there is only "Open fire" and "I need to reload".
Tämä osa ei oikein kuljettanut tarinaa eteenpäin, mutta antoi tietysti lisää tietoa päähenkilön menneisyydestä. Hyvin kirjoitettua kamaa, vaikka yleensä vierastan isoista tappeluista kertomista. Keskityit kuitenkin olennaiseen etkä ruvennut retostelemaan taistelun yksityiskohdilla.
Itselläni ei ole faban mytologiasta mitään käsitystä, mutta onnistuit kuvailemaan asiat riittävän tarkasti, jotta ymmärsin ainakin suurinpiirtein mistä oli kyse.
Ja jatkoa odotan.
Itselläni ei ole faban mytologiasta mitään käsitystä, mutta onnistuit kuvailemaan asiat riittävän tarkasti, jotta ymmärsin ainakin suurinpiirtein mistä oli kyse.
Ja jatkoa odotan.
Turun huonoimmaksi rankattu 40k-pelaaja 2012!
Tiistaisin 40k:ta Turun Fantasiapeleissä!
Tiistaisin 40k:ta Turun Fantasiapeleissä!
-
Skrixqueek
Oletko harkinnut "directors cut"- version julkaisemista?Skrixqueek kirjoitti: karsin nimittäin kaiken turhan pois(ilmeisesti liikaakin)
Turun huonoimmaksi rankattu 40k-pelaaja 2012!
Tiistaisin 40k:ta Turun Fantasiapeleissä!
Tiistaisin 40k:ta Turun Fantasiapeleissä!
-
Skrixqueek
-
Skrixqueek
tässäpä viimonen osa (huu, jännittää mimmoset haukut saan!)
Hän kulki pimeässä metsässä. Paksu usva syleili maata ja Morrsliebin valo sai sen hohtamaan aavemaisesti vihreänä. Oli täysin äänetöntä, edes pöllö ei huhuillut. Usva tuntui imevän itseensä kaikki rasahdukset ja rapinat. Jokin veti Oliveria eteenpäin. Kuin elävä kuollut hän raahusti välittämättä raapivista oksista. Hän tunsi reitin. Hän juoksi sitä myöten painajaisissaan miltei joka yö. Mutta tämä yö oli erilainen. Ei ollut hiisiä tai örkkejä. Vain paksua, kylmää usvaa.
Sitten hän tunnisti paikan mihin oli saapunut. Hän katsoi muinaisia vaskiovia. Ne heiluivat auki tuulessa, joka ei heiluttanut lehviä, mutta oli silti siellä. Tuulessa, jota Oliver oli pitänyt ystävänään mestareidensa opetuksista piittaamatta. ”Hölmöjä ovat ne, jotka luottavat Tuuliin! Ne ovat kuin petollisia koiria – mikäli et pysy varuillasi, ne purevat sinua!” mestari Flynheimer oli aina sanonut. Mutta Oliver tiesi, ettei Tuuli koskaan satuttaisi häntä. Aqshy oli hänen paras ystävänsä, ainoa kenelle hän uskoutui. Lämmin ja lohduttava…
Oliver ihmetteli hetken. Maassa oli sinetti. Kahtia murtunut Vasara. Ei se siinä ennen ollut. Missä olivat hiidet? Miksi hän tunsi magian tuulet? Miksi painajainen oli muuttunut? Sitten hän ymmärsi, ettei nähnyt unta. Tämä oli totta. Joku oli kutsunut häntä. Ei kai? Sinetti! Joku oli murtanut sinetin! Joku oli tehnyt Oliverin pahimman painajaisen todeksi! Kömpelöin askelin hän horjahteli katedraaliin. Ovet paukahtivat kiinni hänen takanaan.
-Sagielle! Tule esiin! Missä on perheeni? Oliver huusi ääni vapisten.
Hitaasti purppuraista savua purkautui salin lattiasta, kiemurrellen kohti kattoa. Jostain kuului ilkeää, voitonriemuista naurua. Savu saavutti katon, ja himmeä valo täytti avaran tilan. Sitten pimeydestä loikkasi ihmismäinen hahmo heiluttaen raivokkaasti suurta lekaa. Räsyinen ja vääristynyt olento lähestyi äristen ja Oliver tunnisti hahmon Wilhelmiksi, kylänsä nuoreksi sepäksi. Wilhelmin vaatteet olivat pelkkiä riekaleita ja hiukset sekaisin ja täynnä roskia. Silmät olivat enemmän eläimen kuin ihmisen. Suupielistä valui vaahtoa.
Oliver yritti tarttua Tuuleen, mutta hänen keskittymisensä rikkoutui Wilhelmin heilauttaessa lekaansa. Velho perääntyi hapuillen epätoivoisesti asetta. Hän oli nyt aivan oven tuntumassa. Leka heilahti taas ja Oliver kaatui väistäessään iskua. Hän tunsi makaavansa kylmän metallitangon päällä. Vaivalloisesti hän kierähti, samalla tarraten tankoon. Vetäessään sen esiin hän tunnisti sen heti: se oli örkkipäällikön lumottu hilpari.
Sepän leka iski taas, mutta tällä kertaa Oliver torjui väistämisen sijaan. Leka kimmahti pois ja hilpari alkoi täristä vimmatusti. Velho tunsi jonkin heräävän muinaisen aseen sisässä. Aseesta virtasi riemua ja elämänjanoa. Maaginen ase oli tyytyväinen. Vihdoin se oli pelastunut takaisin ihmisten huomaan! Mystinen voima täytti Oliverin ja hän ponkaisi pystyyn. Heiluttaen hilpariaan, kuin paraatimestarit keisarin syntymäpäiväparaateissa konsanaan, hän lähestyi seppää, joka äristen perääntyi. Sitten Wilhelmin nimellä tunnettu olento keräsi rohkeutensa ja syöksyi kohti velhoa. Kuin itsestään, Oliverin kädet työnsivät hilparin hyökkääjän vatsaan. Kuumaa verta pulppusi hänen käsilleen ja kauhuissaan hän katsoi entisen naapurinsa elämän päättymistä. Wilhelmin suu avautui, sitten hän nytkähti eteenpäin ja yski verta. Hitaasti mies kohotti päänsä ja katsoi surmaajaansa silmiin.
-Kiitos, Oliver, tiesin, että tulisit… Sitten hänen päänsä retkahti ja mies lysähti kasaan.
Kyyneleet virtasivat Oliverin silmistä, mutta kauaa hän ei ehtinyt surra, sillä ylhäältä kuului käkättävää naurua. Hän nyhtäisi hilparin irti ja kääntyi katsomaan ylös kasvot raivosta vääränä. Sagielle liiteli katon rajassa katsellen pilkallisesti alas.
-Missä he ovat? Missä on perheeni? Vastaa! Hän karjui.
Sagielle nauroi ivallisesti. Hitaasti katosta laskeutui leijailevia hahmoja. Siinä olivat kaikki kyläläiset. He näyttivät nukkuvan.
-Näetkös Oliver-rakas, heille ei ole käynyt mitään – vielä!
-Tapan sinut!
-Voi Oliver-rakas! Olet niin säälittävän naiivi!
Sagielle koukisti sormiaan ja niiden väliin syttyi kirkas valo. Valo kasvoi ja kirkastui. Oliver sokaistui ja sulki silmänsä. Sitten hän avasi ne ja huomasi kirotun kirkkauden kadonneen. Se ei ollut ainut kadonnut asia. Myös Tuulet olivat poissa. Oliver tiesi mitä oli tapahtunut. Sagielle oli ottanut lahjansa takaisin. Hän oli taas tavallinen maalainen. Maalainen, jonka vastassa oli mahtava Kaaoksen demoni. Oliver putosi polvilleen. Sagielle nauroi ivallisesti korkeuksista.
-Kultapieni! Olet yhtä avuton kuin kymmenen vuotta sitten. Minä tein sinusta sen mitä sinä olit ja sinä tuhosit perheesi…
Oliver kohotti päänsä.
-Aivan, tuhosit rakkaan perheesi! Etkö ymmärrä, sinä aiheutit tämän!
-Turpa kiinni, katala käärme!
-Et usko minua? Anna kun selitän: kuka meni leikkimään metsään? Kuka meni demonin temppeliin? Kuka vapautti demonin? Kuka suututti vihernahat tappamalla näiden johtajan? Sinä, Oliver-rakas, sinä!
-Miten vihernahat muka tähän liittyvät?
-No mutta, Oli, etkö ymmärrä? Sinähän pääsit Altdorfiin tapettuasi örkkipäällikön, joka tuli kostamaan veljensä kuolemaa.
-Niin tein, entäs sitten?
-Sinun rakas veljesi, Hans, ei pitänyt tästä, ei lainkaan. Tiesithän, että hän olisi halunnut opiskella maalariksi? Tietenkin tiesit! Mutta ei, hänen piti jäädä kotiin viljelemään! Kuinka hänen lahjojaan hyljeksittiinkään… Taiteilijan ammattihan ei ole oikea ammatti, vai kuinka herr Blitzmacher vanhempi?
Sagielle lensi Oliverin isän luo ja hyväili hetken tämän poskea. Sitten Sagielle liisi takaisin Oliverin ylle.
-Mutta tämän vääryyden hän vielä nieli. Sitten hän sai kuulla isänsä päätöksestä: sinä perisit tilan, talon sekä karjan. Hans jäisi perinnöttömäksi, koska oli ”saamaton laiskuri ja tyhjäntoimittaja”. Silloin Hans päätti kääntyä Rakkaan Herrani puoleen. Tzeentch, Muutoksen Herra voisi auttaa häntä, niin hän toivoi. Yönä jona hän piirsi vaivaisen talonne lattiaan Herrani symbolin – taisitkin jo nähdä sen, vai mitä? – hän sai näyn. Näky johdatti veljesi tänne, vapauttamaan minut!
-Veljeni ei tekisi sellaista!
-Voi kyllähän tekisi! Katso! Näkyykö veljeäsi? Ei, sillä sinä tapoit hänet, muistatkos?
-Se ei ollut veljeni!
-Niin, ei enää… Lainasin ruumista ”ystävälle”. Sielu piti tosin ensin poistaa. Valitettavaa, eikö? Niin mukava nuorukainen. Hänen sielunsa oli tosin mitä maittavin. Sinun siskosi ovat kauniita, minä voisin ottaa jonkun heistä.
Sagielle leijaili ihailemaan Oliverin sisaria.
-Jätä heidät rauhaan!
-Olet oikeassa, olen pitkittänyt tätä turhaan… Nyt KUOLE!
Sagielle levitti siipensä ja kiisi kohti Oliveria huimaavaa vauhtia. Demonin suu kasvoi luonnottoman suureksi, kuin tämä aikoisi nielaista kohteensa kokonaisena. Oliver sulki silmänsä ja rukoili Sigmaria. Hän tunsi jo Sagiellen syövyttävän hengityksen ihollaan, kun hilpari heräsi jälleen. Se pyörähti nopeasti kuin iskevä kyy ja demoni kirkaisi. Lattialla sätki ja kiemurteli kolmihaarainen, vihreä kieli.
Lumottu ase uhkui mystistä voimaa ja kieppui vinhasti Oliverin käsissä. Sagielle yski mustaa verta, joka jäi sihisemään lattialle. Demoni katsoi murhaavasti miestä ja etsi aukkoa aseen kuviossa. Sitten se kohosi siivilleen, yrittäen päästä iskemään vastustajaansa takaapäin. Hilpari kuitenkin kiskaisi Oliverin ympäri ja Sagielle kirkui turhautumistaan. Sitten demoni meni hiljaiseksi. Julma hymy piirtyi sen naamalle. Komeassa kaaressa demoni kohosi ylös, missä Blitzmacherin perhe roikkui.
-Hahaa, nyt et voi satuttaa minua, mutta minä voin satuttaa sinua – ja syvältä!
Oliver seisoi paikallaan. Mikä neuvoksi? Hän ei päässyt mitenkään ylös, mutta hänen oli pakko, pakko päästä ylös! Voitonriemuisena demoni liiteli hänen sukulaistensa keskellä, kuin aatelisen lapsi, joka ei osaa päättää, minkä lelun valitsisi. Viimein demoni pysähtyi hänen äitinsä eteen.
-Hmmm… Vaihtokauppa: pudota lelusi, niin tapan sinut äitisi sijaan.
Oli pakko voittaa aikaa. Mies pudotti aseensa. Riemukkaasti kiljuen Sagielle sukelsi. Oliver tiesi olevansa tuhon oma. Demoni lähestyi lähestymistään...
Sitten ovet paukahtivat auki. Kultaista valoa tulvi sisään. Kultaista aamuauringon valoa. Kirkuen tuskissaan ja kiroten kohtaloaan Sagielle katosi kuin varjo. Varjo, joka venyy venymistään ja lopulta katoaa auringon ensisäteiden siihen iskiessä. Ovensuussa seisoi räsyinen ja kaatumaisillaan oleva Sir Marcus. Mies oli hulluudessaan juossut koko yön painavassa haarniskassaan. Marcus tuki itseään oveen ja haukkoi:
-Sainpas sinut, noita…
Sitten mies romahti kolahtaen maahan.
Tuttu ääni Oliverin takaa sai hänet kääntymään. Kuin horroksesta heränneenä kyläläiset lähestyivät venytellen ja haukotellen.
-Isä! Äiti! Greta! Helena!
***
Talven ensihiutaleet putoilivat neljälle haudalle. Ensimmäisessä lepäsi kuollut Sigmarin pappi. Hänen vierellään oli seppä Wilhelmin viimeinen leposija. Sitten tuli Hansin koristeeton kivipaasi. Viimeisenä oli Sir Marcuksen hauta. Mies oli ilmeisesti kärsinyt hengenahdistustaudista ja kuollut siihen ja rasitukseen. Kyläläiset pelkäsivät, että heitä olisi syytetty nuoren aatelisen kuolemasta, joten he olivat haudanneet tämän vähin äänin.
Oliver laski kukan kullekin haudalle ja kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen. Sitten hän käveli pois jättäen pian peittyvät jäljet ohueen lumikerrokseen.
Loppu
Hän kulki pimeässä metsässä. Paksu usva syleili maata ja Morrsliebin valo sai sen hohtamaan aavemaisesti vihreänä. Oli täysin äänetöntä, edes pöllö ei huhuillut. Usva tuntui imevän itseensä kaikki rasahdukset ja rapinat. Jokin veti Oliveria eteenpäin. Kuin elävä kuollut hän raahusti välittämättä raapivista oksista. Hän tunsi reitin. Hän juoksi sitä myöten painajaisissaan miltei joka yö. Mutta tämä yö oli erilainen. Ei ollut hiisiä tai örkkejä. Vain paksua, kylmää usvaa.
Sitten hän tunnisti paikan mihin oli saapunut. Hän katsoi muinaisia vaskiovia. Ne heiluivat auki tuulessa, joka ei heiluttanut lehviä, mutta oli silti siellä. Tuulessa, jota Oliver oli pitänyt ystävänään mestareidensa opetuksista piittaamatta. ”Hölmöjä ovat ne, jotka luottavat Tuuliin! Ne ovat kuin petollisia koiria – mikäli et pysy varuillasi, ne purevat sinua!” mestari Flynheimer oli aina sanonut. Mutta Oliver tiesi, ettei Tuuli koskaan satuttaisi häntä. Aqshy oli hänen paras ystävänsä, ainoa kenelle hän uskoutui. Lämmin ja lohduttava…
Oliver ihmetteli hetken. Maassa oli sinetti. Kahtia murtunut Vasara. Ei se siinä ennen ollut. Missä olivat hiidet? Miksi hän tunsi magian tuulet? Miksi painajainen oli muuttunut? Sitten hän ymmärsi, ettei nähnyt unta. Tämä oli totta. Joku oli kutsunut häntä. Ei kai? Sinetti! Joku oli murtanut sinetin! Joku oli tehnyt Oliverin pahimman painajaisen todeksi! Kömpelöin askelin hän horjahteli katedraaliin. Ovet paukahtivat kiinni hänen takanaan.
-Sagielle! Tule esiin! Missä on perheeni? Oliver huusi ääni vapisten.
Hitaasti purppuraista savua purkautui salin lattiasta, kiemurrellen kohti kattoa. Jostain kuului ilkeää, voitonriemuista naurua. Savu saavutti katon, ja himmeä valo täytti avaran tilan. Sitten pimeydestä loikkasi ihmismäinen hahmo heiluttaen raivokkaasti suurta lekaa. Räsyinen ja vääristynyt olento lähestyi äristen ja Oliver tunnisti hahmon Wilhelmiksi, kylänsä nuoreksi sepäksi. Wilhelmin vaatteet olivat pelkkiä riekaleita ja hiukset sekaisin ja täynnä roskia. Silmät olivat enemmän eläimen kuin ihmisen. Suupielistä valui vaahtoa.
Oliver yritti tarttua Tuuleen, mutta hänen keskittymisensä rikkoutui Wilhelmin heilauttaessa lekaansa. Velho perääntyi hapuillen epätoivoisesti asetta. Hän oli nyt aivan oven tuntumassa. Leka heilahti taas ja Oliver kaatui väistäessään iskua. Hän tunsi makaavansa kylmän metallitangon päällä. Vaivalloisesti hän kierähti, samalla tarraten tankoon. Vetäessään sen esiin hän tunnisti sen heti: se oli örkkipäällikön lumottu hilpari.
Sepän leka iski taas, mutta tällä kertaa Oliver torjui väistämisen sijaan. Leka kimmahti pois ja hilpari alkoi täristä vimmatusti. Velho tunsi jonkin heräävän muinaisen aseen sisässä. Aseesta virtasi riemua ja elämänjanoa. Maaginen ase oli tyytyväinen. Vihdoin se oli pelastunut takaisin ihmisten huomaan! Mystinen voima täytti Oliverin ja hän ponkaisi pystyyn. Heiluttaen hilpariaan, kuin paraatimestarit keisarin syntymäpäiväparaateissa konsanaan, hän lähestyi seppää, joka äristen perääntyi. Sitten Wilhelmin nimellä tunnettu olento keräsi rohkeutensa ja syöksyi kohti velhoa. Kuin itsestään, Oliverin kädet työnsivät hilparin hyökkääjän vatsaan. Kuumaa verta pulppusi hänen käsilleen ja kauhuissaan hän katsoi entisen naapurinsa elämän päättymistä. Wilhelmin suu avautui, sitten hän nytkähti eteenpäin ja yski verta. Hitaasti mies kohotti päänsä ja katsoi surmaajaansa silmiin.
-Kiitos, Oliver, tiesin, että tulisit… Sitten hänen päänsä retkahti ja mies lysähti kasaan.
Kyyneleet virtasivat Oliverin silmistä, mutta kauaa hän ei ehtinyt surra, sillä ylhäältä kuului käkättävää naurua. Hän nyhtäisi hilparin irti ja kääntyi katsomaan ylös kasvot raivosta vääränä. Sagielle liiteli katon rajassa katsellen pilkallisesti alas.
-Missä he ovat? Missä on perheeni? Vastaa! Hän karjui.
Sagielle nauroi ivallisesti. Hitaasti katosta laskeutui leijailevia hahmoja. Siinä olivat kaikki kyläläiset. He näyttivät nukkuvan.
-Näetkös Oliver-rakas, heille ei ole käynyt mitään – vielä!
-Tapan sinut!
-Voi Oliver-rakas! Olet niin säälittävän naiivi!
Sagielle koukisti sormiaan ja niiden väliin syttyi kirkas valo. Valo kasvoi ja kirkastui. Oliver sokaistui ja sulki silmänsä. Sitten hän avasi ne ja huomasi kirotun kirkkauden kadonneen. Se ei ollut ainut kadonnut asia. Myös Tuulet olivat poissa. Oliver tiesi mitä oli tapahtunut. Sagielle oli ottanut lahjansa takaisin. Hän oli taas tavallinen maalainen. Maalainen, jonka vastassa oli mahtava Kaaoksen demoni. Oliver putosi polvilleen. Sagielle nauroi ivallisesti korkeuksista.
-Kultapieni! Olet yhtä avuton kuin kymmenen vuotta sitten. Minä tein sinusta sen mitä sinä olit ja sinä tuhosit perheesi…
Oliver kohotti päänsä.
-Aivan, tuhosit rakkaan perheesi! Etkö ymmärrä, sinä aiheutit tämän!
-Turpa kiinni, katala käärme!
-Et usko minua? Anna kun selitän: kuka meni leikkimään metsään? Kuka meni demonin temppeliin? Kuka vapautti demonin? Kuka suututti vihernahat tappamalla näiden johtajan? Sinä, Oliver-rakas, sinä!
-Miten vihernahat muka tähän liittyvät?
-No mutta, Oli, etkö ymmärrä? Sinähän pääsit Altdorfiin tapettuasi örkkipäällikön, joka tuli kostamaan veljensä kuolemaa.
-Niin tein, entäs sitten?
-Sinun rakas veljesi, Hans, ei pitänyt tästä, ei lainkaan. Tiesithän, että hän olisi halunnut opiskella maalariksi? Tietenkin tiesit! Mutta ei, hänen piti jäädä kotiin viljelemään! Kuinka hänen lahjojaan hyljeksittiinkään… Taiteilijan ammattihan ei ole oikea ammatti, vai kuinka herr Blitzmacher vanhempi?
Sagielle lensi Oliverin isän luo ja hyväili hetken tämän poskea. Sitten Sagielle liisi takaisin Oliverin ylle.
-Mutta tämän vääryyden hän vielä nieli. Sitten hän sai kuulla isänsä päätöksestä: sinä perisit tilan, talon sekä karjan. Hans jäisi perinnöttömäksi, koska oli ”saamaton laiskuri ja tyhjäntoimittaja”. Silloin Hans päätti kääntyä Rakkaan Herrani puoleen. Tzeentch, Muutoksen Herra voisi auttaa häntä, niin hän toivoi. Yönä jona hän piirsi vaivaisen talonne lattiaan Herrani symbolin – taisitkin jo nähdä sen, vai mitä? – hän sai näyn. Näky johdatti veljesi tänne, vapauttamaan minut!
-Veljeni ei tekisi sellaista!
-Voi kyllähän tekisi! Katso! Näkyykö veljeäsi? Ei, sillä sinä tapoit hänet, muistatkos?
-Se ei ollut veljeni!
-Niin, ei enää… Lainasin ruumista ”ystävälle”. Sielu piti tosin ensin poistaa. Valitettavaa, eikö? Niin mukava nuorukainen. Hänen sielunsa oli tosin mitä maittavin. Sinun siskosi ovat kauniita, minä voisin ottaa jonkun heistä.
Sagielle leijaili ihailemaan Oliverin sisaria.
-Jätä heidät rauhaan!
-Olet oikeassa, olen pitkittänyt tätä turhaan… Nyt KUOLE!
Sagielle levitti siipensä ja kiisi kohti Oliveria huimaavaa vauhtia. Demonin suu kasvoi luonnottoman suureksi, kuin tämä aikoisi nielaista kohteensa kokonaisena. Oliver sulki silmänsä ja rukoili Sigmaria. Hän tunsi jo Sagiellen syövyttävän hengityksen ihollaan, kun hilpari heräsi jälleen. Se pyörähti nopeasti kuin iskevä kyy ja demoni kirkaisi. Lattialla sätki ja kiemurteli kolmihaarainen, vihreä kieli.
Lumottu ase uhkui mystistä voimaa ja kieppui vinhasti Oliverin käsissä. Sagielle yski mustaa verta, joka jäi sihisemään lattialle. Demoni katsoi murhaavasti miestä ja etsi aukkoa aseen kuviossa. Sitten se kohosi siivilleen, yrittäen päästä iskemään vastustajaansa takaapäin. Hilpari kuitenkin kiskaisi Oliverin ympäri ja Sagielle kirkui turhautumistaan. Sitten demoni meni hiljaiseksi. Julma hymy piirtyi sen naamalle. Komeassa kaaressa demoni kohosi ylös, missä Blitzmacherin perhe roikkui.
-Hahaa, nyt et voi satuttaa minua, mutta minä voin satuttaa sinua – ja syvältä!
Oliver seisoi paikallaan. Mikä neuvoksi? Hän ei päässyt mitenkään ylös, mutta hänen oli pakko, pakko päästä ylös! Voitonriemuisena demoni liiteli hänen sukulaistensa keskellä, kuin aatelisen lapsi, joka ei osaa päättää, minkä lelun valitsisi. Viimein demoni pysähtyi hänen äitinsä eteen.
-Hmmm… Vaihtokauppa: pudota lelusi, niin tapan sinut äitisi sijaan.
Oli pakko voittaa aikaa. Mies pudotti aseensa. Riemukkaasti kiljuen Sagielle sukelsi. Oliver tiesi olevansa tuhon oma. Demoni lähestyi lähestymistään...
Sitten ovet paukahtivat auki. Kultaista valoa tulvi sisään. Kultaista aamuauringon valoa. Kirkuen tuskissaan ja kiroten kohtaloaan Sagielle katosi kuin varjo. Varjo, joka venyy venymistään ja lopulta katoaa auringon ensisäteiden siihen iskiessä. Ovensuussa seisoi räsyinen ja kaatumaisillaan oleva Sir Marcus. Mies oli hulluudessaan juossut koko yön painavassa haarniskassaan. Marcus tuki itseään oveen ja haukkoi:
-Sainpas sinut, noita…
Sitten mies romahti kolahtaen maahan.
Tuttu ääni Oliverin takaa sai hänet kääntymään. Kuin horroksesta heränneenä kyläläiset lähestyivät venytellen ja haukotellen.
-Isä! Äiti! Greta! Helena!
***
Talven ensihiutaleet putoilivat neljälle haudalle. Ensimmäisessä lepäsi kuollut Sigmarin pappi. Hänen vierellään oli seppä Wilhelmin viimeinen leposija. Sitten tuli Hansin koristeeton kivipaasi. Viimeisenä oli Sir Marcuksen hauta. Mies oli ilmeisesti kärsinyt hengenahdistustaudista ja kuollut siihen ja rasitukseen. Kyläläiset pelkäsivät, että heitä olisi syytetty nuoren aatelisen kuolemasta, joten he olivat haudanneet tämän vähin äänin.
Oliver laski kukan kullekin haudalle ja kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen. Sitten hän käveli pois jättäen pian peittyvät jäljet ohueen lumikerrokseen.
Loppu
Aivan loistava tarina!
Olet kehittynyt paljon näiden viiden tarinan aikana, ja tarinoiden pituudet nousseet kiitettäviksi. Oikeasti olet loistava kirjoittaja, ja luen mielenkiinnolla tulevia tarinoistasi. Pahoittelen etten keksinyt mitään kritiikkiä, mutta sitä ei tästä tarinasta tosiaankaan voinut keksiä.
Sopuli kuittaa
Olet kehittynyt paljon näiden viiden tarinan aikana, ja tarinoiden pituudet nousseet kiitettäviksi. Oikeasti olet loistava kirjoittaja, ja luen mielenkiinnolla tulevia tarinoistasi. Pahoittelen etten keksinyt mitään kritiikkiä, mutta sitä ei tästä tarinasta tosiaankaan voinut keksiä.
Sopuli kuittaa
-HPVäitän et Samu voitti vaan siks et se osaa pelaa, on ollu WTC:s ja on mukava tyyppi
-
High king Godric
- Viestit: 422
- Liittynyt: Su 25.05.2003 11:25
- Paikkakunta: Espoo
Topicceja lueskellessani huomasin sinun kirjoittaneen tarinallesi viimeisen osan. Tajusin, että hyvä tarina lähenee viimein loppuaan. Siksipä pitkitin juttusi lukemista muutamalla päivällä. Tänään vihdoin sain aikaiseksi tarttua toimeen.
En pettynyt. Tarina sai arvoisensa päätöksen.
Hyvin kirjoitettu. Ehdottomasti parempi kuin pari aikaisempaa osaa. Erityisesti pidin dialogista demonin kanssa. Tässä sait ikäänkuin vahingossa selitettyä lukijalle mahdollisesti epäselviksi jääneet juonenkäänteet ja näin vältettiin virhetulkinnat. Toisaalta tämä ei jätä mitään arvailun varaan ja voi lukijasta tuntua kädestä pitelemiseltä. Hyvä ratkaisu kuitenkin.
Taisteluista kirjoittamisessa on aina vaarana laittaa tarinan sankari tekemään ihmeellisiä ja mahdottomia urotekoja. Kuitenkin vältit tämän tuomalla ässänä hihasta aatelislordin karkottamaan demonin. Aika erikoinen ratkaisu, jota en itse olisi käyttänyt. Sankari pysyi kuitenkin todenmukaisempana. Maaginen hilpari oli loistava keksintö, varsinkin kun taikakyvyt otettiin pois. Oliver säilyi "loogisesti" pelissä mukana, vaikka menetikin parhaan aseensa.
Nojoo. Turha tätä on enempää analysoida. Ehdottomasti hyvä tarina. Keep up the good work!
En pettynyt. Tarina sai arvoisensa päätöksen.
Hyvin kirjoitettu. Ehdottomasti parempi kuin pari aikaisempaa osaa. Erityisesti pidin dialogista demonin kanssa. Tässä sait ikäänkuin vahingossa selitettyä lukijalle mahdollisesti epäselviksi jääneet juonenkäänteet ja näin vältettiin virhetulkinnat. Toisaalta tämä ei jätä mitään arvailun varaan ja voi lukijasta tuntua kädestä pitelemiseltä. Hyvä ratkaisu kuitenkin.
Taisteluista kirjoittamisessa on aina vaarana laittaa tarinan sankari tekemään ihmeellisiä ja mahdottomia urotekoja. Kuitenkin vältit tämän tuomalla ässänä hihasta aatelislordin karkottamaan demonin. Aika erikoinen ratkaisu, jota en itse olisi käyttänyt. Sankari pysyi kuitenkin todenmukaisempana. Maaginen hilpari oli loistava keksintö, varsinkin kun taikakyvyt otettiin pois. Oliver säilyi "loogisesti" pelissä mukana, vaikka menetikin parhaan aseensa.
Nojoo. Turha tätä on enempää analysoida. Ehdottomasti hyvä tarina. Keep up the good work!
Turun huonoimmaksi rankattu 40k-pelaaja 2012!
Tiistaisin 40k:ta Turun Fantasiapeleissä!
Tiistaisin 40k:ta Turun Fantasiapeleissä!
