Noin viisikymppinen mies istui hämärässä huoneessa. Hän oli tukeva ja pukeutunut tyypilliseen tilealaiseen tyyliin. Hänellä oli paksut, mursumaiset viikset ja harmaa hiusseppele kaljunsa ympärillä. Pöydällä lainehti papereita, joita mies tutkaili kynttilänliekin lepattavassa valossa. Oven takaa käytävästä kuuluivat määrätietoiset askelet. Ovi avautui vaimeasti narahtaen.
Ovensuussa seisoi turbaanipäinen arabi. Hänellä oli ohuet, mustat viikset ja suippo pujoparta. Hänen viittansa oli tumma, samoin kuin vaatteetkin. Hänen vyöllään roikkui kaunis käyräsapeli, jossa oli monimutkaisia koristekuvioita. Arabi nyökkäsi pöydän ääressä istuvalle miehelle, joka viittasi tätä istumaan. Arabi veti itselleen tuolin ja veti esiin meripihkaisen piipun. Sitten hän kaivoi pöydälle pienen morttelin ja nahkakukkaron. Kukkarosta hän noukki hyppysellisen kuivattuja kukkia, jotka hän jauhoi sitten morttelissa. Hän kaatoi morttelin sisällön piippunsa pesään ja sitten sytytti sen. Ilmaan levisi makeahko tuoksu. Arabi vei piipun huulilleen ja imi savua. Huokaisten hän puhalsi pienen pilven ulos.
Kului noin varttitunti, eikä kumpikaan ollut vielä puhunut. Sitten ovi avautui jälleen. Sisään astui neito, jonka kasvoja peitti huivi ja päähän oli vedetty huppu. Hänen vaatteensa olivat eränkävijän vaatteet: yksinkertaiset ja käytännölliset, mutta kauniit ja hyvin leikatut. Vaatteet olivat kuluneet käytössä, mutta edelleen niiden metsäiset värit pystyi havaitsemaan. Täysin äänettömästi nainen laski jousensa huoneen nurkkaan ja istui katsomatta kummankaan miehen silmiin. Sitten kaikki istuivat hiljaa hämärässä odottaen muiden saapumista.
Käytävästä kuuluivat epävarmat ja nopeat askeleet. Nuori mies, tuskin täysi-ikäinenkään, luikahti sisään. Nuorukaisen mustat hiukset olivat likaiset ja sekaisin. Hänen vasen silmänsä nyki välillä. Hänen vaatteensa olivat reikäiset ja paikkaillut. Tarkkaavainen katsoja saattoi havaita tikarin tai pari pilkistävän nuorukaisen saappaista. Vilkuillen hermostuneesti, kuin pesäkolostaan esiin loikkinut orava, hän istuutui nurkkaan selkä seinää vasten, kuin pelkäisi jonkun hiipivän hänen taakseen ja viiltävän hänen kaulansa auki.
Arabi täytti piippunsa ja mies pöydän takana sytytti uuden kynttilän vanhan sammuessa.
Vähän ajan päästä käytävästä kuului meluisia askelia ja ovi rämähti auki. Ovella seisoi tilealaisten aatelisten tapaan sonnustautunut mies. Tämän vyöllä roikkui pistomiekka ja kolme pistoolia. Humalaisella katseella mies tihrusti huoneessa olijoita. Sitten hän levitti kätensä ja kumartui halaamaan miestä pöydän takana.
”Bono! Hehee, miten pyyhkii?” hän hihkaisi ja suuteli Bonoa poskille..
”Alfonso! Painu helvettiin kasvoiltani!” Bonoksi puhuteltu mies ähkäisi ja tyrkkäsi humalaisen pois.
Sitten Alfonso kääntyi arabin puoleen, ”Hakim! Ystäväni!”
”Herra De Piranno, mina varoitan teita koskemasta minuun!”
”Hapannaama!” Alfonso tuhahti ja kääntyi ojentaen kättään nipistääkseen huputettua neitoa. Neito sivalsi ojentuvaa kättä kuin tyhjästä ilmestyneellä veitsellä. Alfonso vetäisi kätensä takaisin ja imi vuotavaa sormeaan. Tapahtuma laukaisi jännityksen ja Bono sekä Hakim nauroivat kovaonniselle humalaiselle ja jopa nurkassa kyyhöttävä nuorukainenkin hirnahti pari kertaa.
”Al, milloin opit jättämään Pilkkeen rauhaan?” Bono nauroi. He kutsuivat naista Pilkkeeksi, sillä oikeaa nimeään tämä ei ollut suostunut kertomaan.
Sitten Alfonso istuutui ja huoneessa olijat vakavoituivat jälleen.
”Mitä tällä kertaa Bono, mitä tällä kertaa?” nuorukainen nurkassa sopersi hermostuneella äänellä.
”Rauhoitu Matteo, eivät ’he’ sinua täältä löydä” Bono lausahti hyväntuulisesti korostaen sanaa ’he’. Matteo oli äärimmäisen vainoharhainen ja soperteli itsekseen usein: ”tyhmä, tyhmä minä, mitä menit tekemään, nyt he tulevat ja vievät minut alas, alas, alas… Tiedän liikaa ja he tietävät sen. He tietävät, että tiedän, mitä he aikovat, mutta en saa kertoa, en voi kertoa! Muuten he löytävät minut ja sitten ei, ei, EI! Ei sinne, pyydän, ei alas!”
Matteo mulkaisi Bonoa ja irvisti.
”No niin, asiaan!” Bono sanoi ja selvitti kurkkuaan.
Viisi Palkkionmetsästäjää
-
Skrixqueek
Viisi Palkkionmetsästäjää
Viimeksi muokannut Skrixqueek, Ke 23.11.2005 17:47. Yhteensä muokattu 13 kertaa.
alas alas alas kuulosti jotenkin skaveniltä, mutta tuskin olet suoraan miettinyt tarkkaan mitä se tarkoittaa? 
lisää hunajaa tarinaan vain ja hyvin se toimii.
tää novelli vois olla hyvä prologi jollekkin pitemmälle tarinalle, ihan mukavasti kirjoitettu ja virheitä en pahemmin havainnut.
Tästä on hyvä jatkaa.
lisää hunajaa tarinaan vain ja hyvin se toimii. tää novelli vois olla hyvä prologi jollekkin pitemmälle tarinalle, ihan mukavasti kirjoitettu ja virheitä en pahemmin havainnut.
Tästä on hyvä jatkaa.
Voi luoja, kuinka olenkin niin taiteilija
-
Skrixqueek
Bono levitti pöydälle pari paperia ja valitsi sitten niistä yhden.
”Guy d’Ameralles, etsintäkuulutettu ruhtinas Carpacolin sekä tämän perheen ja palveluskunnan surmaamisesta. Päästä maksetaan 6000 kultakruunun arvoinen palkkio.”
Kuullessaan summan huoneessa olijat katsahtivat toisiinsa merkitsevästi.
”6000 kultakruunua, Myrmidia siunatkoon miekkani! Bono, 6000!” Alfonso hihkui, ”Paljon se tekee per persona?”
”Tuhat kultakruunua kaikille”, Bono lausui arvioiden. Hakim vilkaisi Bonoon varoittavasti. Bono vastasi katseeseen anelevalla ilmeellä. Hakim ei kuitenkaan järkähtänyt. Bono huokaisi ja sanoi: ”Hyvä on, hyvä on, 1200 kultakruunua sitten!” Alfonson suupielet hipoivat tämän korvia.
”Ketä muita on miehen perässä?” Pilke kysyi rauhallisella, miltei uneliaalla äänellään.
”Ei ketään, ei yhtikäs ketään! Cicero vakuutti minulle niin. Luotamme kai Ciceroon?” Cicero oli Bonon luottohenkilö. Kukaan Bonoa lukuun ottamatta ei ollut koskaan nähnyt Ciceroa, mutta tämän tiedot tuntuivat pitävän aina paikkansa.
”Ei, ei, ei! Missä on koukku? Mitä et ole kertonut?” Matteo älähti.
”Koukku, hermostunut ystäväni, on itse d’Amarelles. Tässäpä hieman taustatietoa: Guy oli bretonniaatelinen ja arvostettu soturi. Hän johti suuren joukkion vapaaehtoisia ritareita pyhälle matkalle puhdistamaan kirottuja Jättömaita. Puolen vuoden kuluttua hän palasi, yksin, räsyisenä ja verenhimoisena. Oli ilmiselvää, että mies oli seonnut. Siksipä hänet aluksi laitettiinkin Shallyan temppelin aselumiin. Hän kuitenkin karkasi pian jättäen verisen temppelin ilman eloonjääneitä jälkeensä. Joukko ritareita ajoi hänet vuorille, eikä hänestä kuultu mitään viiteen vuoteen. Sitten hän ilmestyi Tileaan. Noin kuukauden hän rellesti maaseudulla, viranomaisten pahemmin puuttumatta asiaan, mutta sitten hän teki virheen: hyökkäsi ruhtinaspatriisi Carpacolin kartanoon. Tappoi kaikki rakennuksella olleet. Sitten vasta hänestä annettiin etsintäkuulutus.”
Huone hiljeni. Kaikki pohtivat Bonon sanoja ja punnitsivat päässään riskejä ja hyötyjä.
”No miten on? Kuka lähtee mukaan? Hakim?” Hakim nyökkäsi Bonon kääntyessä katsomaan häntä. ”Al, Pilke?” kummatkin nyökkäsivät empien. ”Matt?” Matteo oli hiljaa ja tuijotti lattiaa. Sitten hän avasi suunsa, kuin sanoakseen jotain, mutta sulki sen ja nyökkäsi.
”Hienoa, lähdemme puolen tunnin päästä!”
XXX
Bono nojasi oliivipuuhun. Hänen vieressään oli hänen ruskea, lihava ruunansa. Hakim istui puunhaarassa poltellen piippuaan. Hänen harmaa arabialainen tammansa käyskenteli ympäriinsä syöden kuivahkoa ruohoa. Hakim rakasti hevostaan (Alfonson mielestä liikaakin, mistä seurasi alatyylisiä ja mauttomia sutkautuksia koskien Hakimia ja tämän hevosta) ja hoiti sitä ankaran luonteensa vastaisella hellyydellä.
Kuului laukkaavien hevosten ääniä. Alfonso ja Pilke ratsastivat lehtoon. Alfonsolla oli kaunis, musta ravuri ja Pilkkeellä valkea pieni tamma. Heidän perässään tuli Matteo, ratsastaen ehkä rumimmalla ja likaisimmalla otuksella koko Tileassa. Se oli nälkiintynyt ja kapinen elukka. Likaisia ja takkuisia karvatuppoja roikkui siellä täällä sen muuten karvattomalla iholla. Sen silmät olivat punaiset ja turvonneet. Pieniä kärpäsiä lenteli sen ympärillä, kuin odottaen sen minä hetkenä hyvänsä kuukahtavan.
”Minä kun luulin, ettei Kaaoksen Sikiöitä ole näin etelässä!” Alfonso virnuili.
Matteo irvisti.
Sitten Hakim ja Bono kapusivat kumpikin ratsuilleen. Bonon ratsu hirnui ja perääntyi, tukevan omistajansa yrittäessä kavuta sen selkään. Alfonso hihitti. Viimein Bono kuitenkin taltutti itsepäisen ratsunsa ja seurue ratsasti erämaahan.
”Guy d’Ameralles, etsintäkuulutettu ruhtinas Carpacolin sekä tämän perheen ja palveluskunnan surmaamisesta. Päästä maksetaan 6000 kultakruunun arvoinen palkkio.”
Kuullessaan summan huoneessa olijat katsahtivat toisiinsa merkitsevästi.
”6000 kultakruunua, Myrmidia siunatkoon miekkani! Bono, 6000!” Alfonso hihkui, ”Paljon se tekee per persona?”
”Tuhat kultakruunua kaikille”, Bono lausui arvioiden. Hakim vilkaisi Bonoon varoittavasti. Bono vastasi katseeseen anelevalla ilmeellä. Hakim ei kuitenkaan järkähtänyt. Bono huokaisi ja sanoi: ”Hyvä on, hyvä on, 1200 kultakruunua sitten!” Alfonson suupielet hipoivat tämän korvia.
”Ketä muita on miehen perässä?” Pilke kysyi rauhallisella, miltei uneliaalla äänellään.
”Ei ketään, ei yhtikäs ketään! Cicero vakuutti minulle niin. Luotamme kai Ciceroon?” Cicero oli Bonon luottohenkilö. Kukaan Bonoa lukuun ottamatta ei ollut koskaan nähnyt Ciceroa, mutta tämän tiedot tuntuivat pitävän aina paikkansa.
”Ei, ei, ei! Missä on koukku? Mitä et ole kertonut?” Matteo älähti.
”Koukku, hermostunut ystäväni, on itse d’Amarelles. Tässäpä hieman taustatietoa: Guy oli bretonniaatelinen ja arvostettu soturi. Hän johti suuren joukkion vapaaehtoisia ritareita pyhälle matkalle puhdistamaan kirottuja Jättömaita. Puolen vuoden kuluttua hän palasi, yksin, räsyisenä ja verenhimoisena. Oli ilmiselvää, että mies oli seonnut. Siksipä hänet aluksi laitettiinkin Shallyan temppelin aselumiin. Hän kuitenkin karkasi pian jättäen verisen temppelin ilman eloonjääneitä jälkeensä. Joukko ritareita ajoi hänet vuorille, eikä hänestä kuultu mitään viiteen vuoteen. Sitten hän ilmestyi Tileaan. Noin kuukauden hän rellesti maaseudulla, viranomaisten pahemmin puuttumatta asiaan, mutta sitten hän teki virheen: hyökkäsi ruhtinaspatriisi Carpacolin kartanoon. Tappoi kaikki rakennuksella olleet. Sitten vasta hänestä annettiin etsintäkuulutus.”
Huone hiljeni. Kaikki pohtivat Bonon sanoja ja punnitsivat päässään riskejä ja hyötyjä.
”No miten on? Kuka lähtee mukaan? Hakim?” Hakim nyökkäsi Bonon kääntyessä katsomaan häntä. ”Al, Pilke?” kummatkin nyökkäsivät empien. ”Matt?” Matteo oli hiljaa ja tuijotti lattiaa. Sitten hän avasi suunsa, kuin sanoakseen jotain, mutta sulki sen ja nyökkäsi.
”Hienoa, lähdemme puolen tunnin päästä!”
XXX
Bono nojasi oliivipuuhun. Hänen vieressään oli hänen ruskea, lihava ruunansa. Hakim istui puunhaarassa poltellen piippuaan. Hänen harmaa arabialainen tammansa käyskenteli ympäriinsä syöden kuivahkoa ruohoa. Hakim rakasti hevostaan (Alfonson mielestä liikaakin, mistä seurasi alatyylisiä ja mauttomia sutkautuksia koskien Hakimia ja tämän hevosta) ja hoiti sitä ankaran luonteensa vastaisella hellyydellä.
Kuului laukkaavien hevosten ääniä. Alfonso ja Pilke ratsastivat lehtoon. Alfonsolla oli kaunis, musta ravuri ja Pilkkeellä valkea pieni tamma. Heidän perässään tuli Matteo, ratsastaen ehkä rumimmalla ja likaisimmalla otuksella koko Tileassa. Se oli nälkiintynyt ja kapinen elukka. Likaisia ja takkuisia karvatuppoja roikkui siellä täällä sen muuten karvattomalla iholla. Sen silmät olivat punaiset ja turvonneet. Pieniä kärpäsiä lenteli sen ympärillä, kuin odottaen sen minä hetkenä hyvänsä kuukahtavan.
”Minä kun luulin, ettei Kaaoksen Sikiöitä ole näin etelässä!” Alfonso virnuili.
Matteo irvisti.
Sitten Hakim ja Bono kapusivat kumpikin ratsuilleen. Bonon ratsu hirnui ja perääntyi, tukevan omistajansa yrittäessä kavuta sen selkään. Alfonso hihitti. Viimein Bono kuitenkin taltutti itsepäisen ratsunsa ja seurue ratsasti erämaahan.
-
Merrywinds
- Viestit: 222
- Liittynyt: Su 05.12.2004 16:37
- Paikkakunta: Klaukkalan valtava käpykylä
Tämähän oli ihan hauskaa luettavaa. Muutamassa kohdassa jopa hymyilytti.
Teksti oli lähes typo- ja kirjoitusvirhevapaa(toisin kuin omani), joka nostaa propseja heti. Ja kun juontakin on, tuloksena on kerronnan avustuksella ihan mukiinmenevä juttu. Kerro kerro kuvastin, ken on heistä ahnehin!
Teksti oli lähes typo- ja kirjoitusvirhevapaa(toisin kuin omani), joka nostaa propseja heti. Ja kun juontakin on, tuloksena on kerronnan avustuksella ihan mukiinmenevä juttu. Kerro kerro kuvastin, ken on heistä ahnehin!
Keinuni on aika karu, siinä on vain yksi naru.
-
Skrixqueek
Varjo liukui hämärtyvässä metsässä. Pian kirottu valo katoaisi ja pimeys laskeutuisi. Ei tosin täydellinen pimeys - kaksi uutta valoa, vihreä ja kalpea, nousisivat. Varjo jatkoi matkaansa. Sen pehmeät käpälät eivät päästäneet ääntäkään. Oudot hyönteiset sirittivät ja suuret, puiksi nimitetyt kasvit natisivat vuorilta puhaltavassa tuulessa. Kuului rasahdus. Jonkin lähestyi. Varjo veti esiin kaksi pitkää, myrkytettyä tikaria. Pensaikosta ilmestyi pieni kullanruskea eläin. Ketuksiko sitä sanottiin? Terät heilahtivat nopeammin kuin silmä havaitsi. Eläimen pää mätkähti kauemmas pensaikkoon. Varjo pyyhki tikarinsa otuksen turkkiin.
Sitten kuului meluista ratinaa ja haisi ihmiseltä. Varjo katosi näkyvistä. Esiin juoksi urospuolinen ihmisotus. Sillä oli kädessään alkeellinen pistooli. Ihmisotus yllättyi nähdessään kuolleen ketun. Se katseli haavoja ja pomppasi pystyyn. Hymyillen se pälpätti jotain karkealla kielellään. Se tähtäili hetken puita pistoolillaan, mutta sitten rentoutui. Sitten se veti esiin naurettavan ohuen miekan. Varjon yllätykseksi mies alkoi miekkailla tyhjän kanssa huudellen välillä kannustuksia ja voitonriemuisia kiljahduksia. Varjo epäili miehen menettäneen järkensä ja liukui takaisin pimeyteen.
XXX
Hakim ja Pilke kulkivat pimeässä metsässä. Kuut kumottivat taivaalta kahtena sirppinä ja paksuja, mustia pilvenriekaleita kiiruhti niiden yli. Kaskaat sirittivät ja sypressit humisivat vaimeasti tuulessa. Bono ja Matteo olivat jossain lähettyvillä, samoin kuin Alfonso. Ketään ei huvittanut nukkua erämaassa mielipuolisen tappajan riehuessa vapaana, joten he olivat aloittaneet etsinnät.
”Olen utelias, mitä jumalaa palvot? Bono palvoo Ranaldia, Alfonso Myrmidiaa ja Matteo on jumalaton houkka, mutten ole koskaan kuullut ketä sinä palvot”, Pilke virkkoi.
Hakim oli hetken vaiti ja tuijotti ilmeettömästi Pilkettä. Sitten hän hymyili surullisesti: ”kaipa minakin sitten olen ’jumalaton houkka’. Jo nuorella ialla opin, että jumalat ovat petollisia, kuin sakaalit ja hyeenat. Heista ei ole ollut koskaan muuta, kuin harmia. Mina unohdan heidat ja he minut, ymmarratko? Mutta miksi sina puolestasi verhoudut kuin olisit sulttaanin jalkavaimo?”
Pilke empi hetken ja avasi suunsa, kuin sanoakseen jotain, mutta sitten kuului huuto - korvia raastava kauhunhuuto. Ääni oli Matteon.
Molemmat ponkaisivat juoksuun, suunnistaen kohti ääntä. Väistellen oksia, loikkien yli kaatuneiden puiden ja raivaten tiensä läpi pensaikon, he lopulta saapuivat äänen lähteelle. Matteo makasi maassa käpertyneenä sikiöasentoon. Bono yritti epätoivoisesti rauhoitella häntä.
”Ne löysivät minut! Pensaissa! Silmät! Verenhimoiset silmät! Ne ovat täällä! Vievät minut sinne! Vievät pimeyteen!” Matteo parkui. Sitten hän hiljeni ja jäi makaamaan nyyhkyttävänä keränä maahan.
Nyt myös Alfonso oli ilmestynyt paikalle. ”Kuka demoni täällä kirkuu! Olin hypätä nahoistani! Joku pirulainen oli tappanut ketun tuonne pusikkoon. Leikannut pään irti miekalla. Varmasti se Guy-mikälie…”
Alfonso alkoi jupista itsekseen, kun kukaan ei tuntunut kuuntelevan.
Sitten Bono nousi ylös ja puisteli vaatteitaan. ”Minäkin löysin jotain ennen kuin Matt säikähti villikissaa” – tässä kohtaa Alfonso nauroi ja Matteo mutisi jotain vihaisesti – ”tulkaapa katsomaan.”
Bono johdatti heidät läheiselle kallioseinämälle. Hän veti syrjään kuivia viiniköynnöksiä, paljastaen
vanhan kaivoksen sisäänkäynnin. Tunnelin edessä olevaan kuivuneeseen mutalammikkoon oli painunut raskaat saappaanjäljet, jotka johtivat sisään, mutteivät ulos.
”Hän on sisällä”, Bono totesi uhkaavasti ja kaivoi säkistään esiin viisi soihtua. Hän sytytti ja jakoi ne, kunnes vain Matteo – joka vapisi edelleen aukeamalla – oli ilman soihtua. ”Matt! Tuletko sinä?” Ei vastausta. ”Sitten jätämme sinut tänne yksin ’heidän’ seurakseen!” Matteo älähti ja luikki paikalle.
Sitten he astuivat yksitellen hylättyyn kaivokseen.
Sitten kuului meluista ratinaa ja haisi ihmiseltä. Varjo katosi näkyvistä. Esiin juoksi urospuolinen ihmisotus. Sillä oli kädessään alkeellinen pistooli. Ihmisotus yllättyi nähdessään kuolleen ketun. Se katseli haavoja ja pomppasi pystyyn. Hymyillen se pälpätti jotain karkealla kielellään. Se tähtäili hetken puita pistoolillaan, mutta sitten rentoutui. Sitten se veti esiin naurettavan ohuen miekan. Varjon yllätykseksi mies alkoi miekkailla tyhjän kanssa huudellen välillä kannustuksia ja voitonriemuisia kiljahduksia. Varjo epäili miehen menettäneen järkensä ja liukui takaisin pimeyteen.
XXX
Hakim ja Pilke kulkivat pimeässä metsässä. Kuut kumottivat taivaalta kahtena sirppinä ja paksuja, mustia pilvenriekaleita kiiruhti niiden yli. Kaskaat sirittivät ja sypressit humisivat vaimeasti tuulessa. Bono ja Matteo olivat jossain lähettyvillä, samoin kuin Alfonso. Ketään ei huvittanut nukkua erämaassa mielipuolisen tappajan riehuessa vapaana, joten he olivat aloittaneet etsinnät.
”Olen utelias, mitä jumalaa palvot? Bono palvoo Ranaldia, Alfonso Myrmidiaa ja Matteo on jumalaton houkka, mutten ole koskaan kuullut ketä sinä palvot”, Pilke virkkoi.
Hakim oli hetken vaiti ja tuijotti ilmeettömästi Pilkettä. Sitten hän hymyili surullisesti: ”kaipa minakin sitten olen ’jumalaton houkka’. Jo nuorella ialla opin, että jumalat ovat petollisia, kuin sakaalit ja hyeenat. Heista ei ole ollut koskaan muuta, kuin harmia. Mina unohdan heidat ja he minut, ymmarratko? Mutta miksi sina puolestasi verhoudut kuin olisit sulttaanin jalkavaimo?”
Pilke empi hetken ja avasi suunsa, kuin sanoakseen jotain, mutta sitten kuului huuto - korvia raastava kauhunhuuto. Ääni oli Matteon.
Molemmat ponkaisivat juoksuun, suunnistaen kohti ääntä. Väistellen oksia, loikkien yli kaatuneiden puiden ja raivaten tiensä läpi pensaikon, he lopulta saapuivat äänen lähteelle. Matteo makasi maassa käpertyneenä sikiöasentoon. Bono yritti epätoivoisesti rauhoitella häntä.
”Ne löysivät minut! Pensaissa! Silmät! Verenhimoiset silmät! Ne ovat täällä! Vievät minut sinne! Vievät pimeyteen!” Matteo parkui. Sitten hän hiljeni ja jäi makaamaan nyyhkyttävänä keränä maahan.
Nyt myös Alfonso oli ilmestynyt paikalle. ”Kuka demoni täällä kirkuu! Olin hypätä nahoistani! Joku pirulainen oli tappanut ketun tuonne pusikkoon. Leikannut pään irti miekalla. Varmasti se Guy-mikälie…”
Alfonso alkoi jupista itsekseen, kun kukaan ei tuntunut kuuntelevan.
Sitten Bono nousi ylös ja puisteli vaatteitaan. ”Minäkin löysin jotain ennen kuin Matt säikähti villikissaa” – tässä kohtaa Alfonso nauroi ja Matteo mutisi jotain vihaisesti – ”tulkaapa katsomaan.”
Bono johdatti heidät läheiselle kallioseinämälle. Hän veti syrjään kuivia viiniköynnöksiä, paljastaen
vanhan kaivoksen sisäänkäynnin. Tunnelin edessä olevaan kuivuneeseen mutalammikkoon oli painunut raskaat saappaanjäljet, jotka johtivat sisään, mutteivät ulos.
”Hän on sisällä”, Bono totesi uhkaavasti ja kaivoi säkistään esiin viisi soihtua. Hän sytytti ja jakoi ne, kunnes vain Matteo – joka vapisi edelleen aukeamalla – oli ilman soihtua. ”Matt! Tuletko sinä?” Ei vastausta. ”Sitten jätämme sinut tänne yksin ’heidän’ seurakseen!” Matteo älähti ja luikki paikalle.
Sitten he astuivat yksitellen hylättyyn kaivokseen.
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
Skrixqueek
-
Skrixqueek
Varjo liukui tunnelissa. Aah! Täällä oli pimeää ja ilma ei jatkuvasti liikkunut. Melkein kuin kotona… Varjo kaivoi esiin pitkät teränsä ja pienen pullon. Pehmeällä palalla rotannahkaa hän siveli pullosta tahmeaa, vihreää myrkkyä aseisiinsa. Hän valmistautui tappamaan. Uhri oli jossain täällä. Hän oli melkein napannut sen paikassa, jota ihmiset kutsuivat ’metsäksi’, mutta sitten se oli käynyt huutamaan, ja lisää ihmisotuksia oli tulvinut paikalle. Varjo vihasi alivoimaa. Olisipa hän ottanut alaisensa mukaan! Mutta ei, kaupunkeihin niitä ei sopinut viedä. Toilailevat idiootit! Varjo rapsutti turkkiaan ja laski teränsä maahan. Sitten hän tunki pullon ja rotannahan taskuunsa. Varjo nuolaisi huuliaan ja nosti teränsä. Nyt hän oli valmis tappamaan!
XXX
Käveltyään kapeassa tunnelissa noin varttitunnin, he tulivat uuteen tunneliin. Tämä tunneli oli leveä ja ruosteiset raiteet kulkivat sen keskeltä. Lattialla oli ihmisten luita ja muinaisia työkaluja. Tunneli nousi vasemmalle ja laski loivasti oikealle.
”Jos minä olisin sekopäinen tappaja, menisinkö ylös, vaiko alas?” Alfonso mutisi.
Hakim tutki lattiaa: ”Han meni alas.”
”Kovakuoriainenko sen kertoi?” Alfonso ivasi.
”Ei, vaan jalanjaljet kivipölyssa.”
Seurue kerääntyi katsomaan Hakimin löydöstä. Pölyssä tosiaan olivat miehen tutut jalanjäljet. Siinä oli myös kymmeniä pienempiä jalanjälkiä, jotka risteilivät sinne tänne.
”Mitä luulette niiden- ” Pilke aloitti, mutta tarkkakorvainen Bono keskeytti: ”Hys! Ettekö kuule?”
Kaikki hiljenivät kuuntelemaan. Ruosteiset kiskot valittivat vaimeasti. Ääni kasvoi ja pian tunnelin yläpäästä alkoi kuulua kimeitä huutoja. Niiden pääpiirteinen sisältö oli suuremmalti: ”Wheeeeeee!”, ”Jiiiihaaaaaa!”, ”Hihii!” unohtamatta ilmeisesti suosituinta huudoista: ”Jipiiii – Aaaaaargh!
Esiin tuli nelisen vaunua täynnä hiisiä, jotka heiluttivat karkeita soihtuja ja tyrkkivät toisiaan yrittäessään tehdä itselleen tilaa. Aina välillä muutama hiisi putosi kyydistä ja runnoutui kuoliaaksi. Hiidet eivät huomanneet tyrmistynyttä seuruetta, tai ainakaan kiinnittäneet heihin mitään huomiota (ja vaikka olisivatkin, ne tuskin olisivat saaneet vaunuja pysähtymään).
Vaunut katosivat alas tunneliin ja huudot etääntyivät. Viimeinen ääni oli kaukainen, moniääninen ”Aaaaaaargh!”
Hetken aikaa kaikki vain tuijottivat kärryjen perään. Tilanne oli niin surrealistinen ja yllättävä, ettei kukaan saanut sanaa sanotuksi. Sitten Bono tokaisi ilmeettömästi: ”jatkakaamme…”
Hitaasti he lähtivät kävelemään alas vievään tunneliin, pysytellen kiskoista mahdollisimman kaukana.
Kun he olivat kulkeneet noin kymmenen minuuttia hiljaisuudessa, ensimmäisenä mennyt Alfonso alkoi nauraa. Nauru olisi kuulostanut mukavalta toisenlaisessa ympäristössä, mutta vanhassa tunnelissa se kaikui kolkosti ja joka suunnasta, kuin lauma pahanilkisiä henkiä olisi ympäröinyt heidät ja nauranut heidän tyhmänrohkeudelleen. Alfonso ei kuitenkaan lopettanut, vaan pudotti soihtunsa ja kieri maassa ulvoen naurusta. Muut kiiruhtivat katsomaan toverinsa hulluutta. Sitten he näkivät hänen ilonaiheensa: kiskot katkesivat jyrkästi, niitä kannatellut muinainen kivisilta oli romahtanut. Neljä vaunullista pieniä vihernahkoja oli lentänyt syvään kuiluun. Alfonso nousi pystyyn ja pyyhki kyyneleitä silmistään.
Bono noukki Alfonson soihdun ja heitti sen kuiluun. Se putosi kutistuen, kunnes enää kaukainen valopiste näkyi. Lopulta sekin katosi.
Matteo tuijotti hetken kuiluun, kyhnytti niskaansa ja vinkaisi: ”M-mitä luulette, putoavatkohan ne vielä-vieläkin… …alas?”
Bono kohautti olkiaan: ”Tuskin, ei se voi niin syvä olla, sitä paitsi, se ei ole ajankohtaisin ongelma, vaan miten me pääsemme kuilun” – Pilke loikkasi kissamaisella notkeudella toiselle puolelle – ”yli… Ette kai luule, että me” – nyt myös Hakim ja Matteo loikkasivat yli kuilun – ”kaikki” – epävarmoin askelin myös Alfonso pääsi toiselle puolen – ”pystyisimme tuohon…”
Tukeva Bono tuijotti toiselle puolelle, sitten kuiluun, sitten taas toiselle puolelle. ”Kaverit hei! En minä ole mikään perhonen! Mitä luulette! Minä” – hän osoitti suurta mahaansa – ”pääsisin yli tämän kanssa? Turha luulo, sillä-” Alkoi taas kuulua jyrinää. Tunneli oli kaventunut niin, ettei raiteiden reunoille mahtunut seisomaan. Tutut riemunhuudot raikuivat taas kaivoksessa. Bonon silmät levisivät kauhusta. Hän tuijotti ylöspäin vievässä tunnelissa kasvavia vaunujen valoja. Vaistomaisesti hän perääntyi. Pari pikkukiveä putosi kuiluun kolisten. Nyt vaunut tulivat näkyviin. hiisien suupielet valahtivat ylhäältä alas niiden huomatessa päätepysäkin. Ne alkoivat huutaa yhtä kurkkua Bonon kanssa. Bono kääntyi ja loikkasi. Raskas kaivoskärry tuuppasi ilmassa kiitävää miestä lähemmäs toista reunaa. Bono tarrasi kiskojen kappaleista ja jäi roikkumaan toiselle puolen. Epätoivoinen hiisi tarrasi hänen saappaaseensa, joka kuitenkin jäi sen käteen. Reunan yli kurkistanut Matteo näki putoavan hiiden tuijottamassa saapasta tyrmistyneenä. Vaunu katosi pian mustaan kuiluun ja hiisien huudot lakkasivat.
Bono kapusi reunalle ja puisteli vaatteitaan. ”Kirottua! Menetin soihtuni, saappaani ja mikä pahinta, taskumattini!”
Alfonso hihitti.
Sitten he jatkoivat matkaansa pimeyteen.
XXX
Käveltyään kapeassa tunnelissa noin varttitunnin, he tulivat uuteen tunneliin. Tämä tunneli oli leveä ja ruosteiset raiteet kulkivat sen keskeltä. Lattialla oli ihmisten luita ja muinaisia työkaluja. Tunneli nousi vasemmalle ja laski loivasti oikealle.
”Jos minä olisin sekopäinen tappaja, menisinkö ylös, vaiko alas?” Alfonso mutisi.
Hakim tutki lattiaa: ”Han meni alas.”
”Kovakuoriainenko sen kertoi?” Alfonso ivasi.
”Ei, vaan jalanjaljet kivipölyssa.”
Seurue kerääntyi katsomaan Hakimin löydöstä. Pölyssä tosiaan olivat miehen tutut jalanjäljet. Siinä oli myös kymmeniä pienempiä jalanjälkiä, jotka risteilivät sinne tänne.
”Mitä luulette niiden- ” Pilke aloitti, mutta tarkkakorvainen Bono keskeytti: ”Hys! Ettekö kuule?”
Kaikki hiljenivät kuuntelemaan. Ruosteiset kiskot valittivat vaimeasti. Ääni kasvoi ja pian tunnelin yläpäästä alkoi kuulua kimeitä huutoja. Niiden pääpiirteinen sisältö oli suuremmalti: ”Wheeeeeee!”, ”Jiiiihaaaaaa!”, ”Hihii!” unohtamatta ilmeisesti suosituinta huudoista: ”Jipiiii – Aaaaaargh!
Esiin tuli nelisen vaunua täynnä hiisiä, jotka heiluttivat karkeita soihtuja ja tyrkkivät toisiaan yrittäessään tehdä itselleen tilaa. Aina välillä muutama hiisi putosi kyydistä ja runnoutui kuoliaaksi. Hiidet eivät huomanneet tyrmistynyttä seuruetta, tai ainakaan kiinnittäneet heihin mitään huomiota (ja vaikka olisivatkin, ne tuskin olisivat saaneet vaunuja pysähtymään).
Vaunut katosivat alas tunneliin ja huudot etääntyivät. Viimeinen ääni oli kaukainen, moniääninen ”Aaaaaaargh!”
Hetken aikaa kaikki vain tuijottivat kärryjen perään. Tilanne oli niin surrealistinen ja yllättävä, ettei kukaan saanut sanaa sanotuksi. Sitten Bono tokaisi ilmeettömästi: ”jatkakaamme…”
Hitaasti he lähtivät kävelemään alas vievään tunneliin, pysytellen kiskoista mahdollisimman kaukana.
Kun he olivat kulkeneet noin kymmenen minuuttia hiljaisuudessa, ensimmäisenä mennyt Alfonso alkoi nauraa. Nauru olisi kuulostanut mukavalta toisenlaisessa ympäristössä, mutta vanhassa tunnelissa se kaikui kolkosti ja joka suunnasta, kuin lauma pahanilkisiä henkiä olisi ympäröinyt heidät ja nauranut heidän tyhmänrohkeudelleen. Alfonso ei kuitenkaan lopettanut, vaan pudotti soihtunsa ja kieri maassa ulvoen naurusta. Muut kiiruhtivat katsomaan toverinsa hulluutta. Sitten he näkivät hänen ilonaiheensa: kiskot katkesivat jyrkästi, niitä kannatellut muinainen kivisilta oli romahtanut. Neljä vaunullista pieniä vihernahkoja oli lentänyt syvään kuiluun. Alfonso nousi pystyyn ja pyyhki kyyneleitä silmistään.
Bono noukki Alfonson soihdun ja heitti sen kuiluun. Se putosi kutistuen, kunnes enää kaukainen valopiste näkyi. Lopulta sekin katosi.
Matteo tuijotti hetken kuiluun, kyhnytti niskaansa ja vinkaisi: ”M-mitä luulette, putoavatkohan ne vielä-vieläkin… …alas?”
Bono kohautti olkiaan: ”Tuskin, ei se voi niin syvä olla, sitä paitsi, se ei ole ajankohtaisin ongelma, vaan miten me pääsemme kuilun” – Pilke loikkasi kissamaisella notkeudella toiselle puolelle – ”yli… Ette kai luule, että me” – nyt myös Hakim ja Matteo loikkasivat yli kuilun – ”kaikki” – epävarmoin askelin myös Alfonso pääsi toiselle puolen – ”pystyisimme tuohon…”
Tukeva Bono tuijotti toiselle puolelle, sitten kuiluun, sitten taas toiselle puolelle. ”Kaverit hei! En minä ole mikään perhonen! Mitä luulette! Minä” – hän osoitti suurta mahaansa – ”pääsisin yli tämän kanssa? Turha luulo, sillä-” Alkoi taas kuulua jyrinää. Tunneli oli kaventunut niin, ettei raiteiden reunoille mahtunut seisomaan. Tutut riemunhuudot raikuivat taas kaivoksessa. Bonon silmät levisivät kauhusta. Hän tuijotti ylöspäin vievässä tunnelissa kasvavia vaunujen valoja. Vaistomaisesti hän perääntyi. Pari pikkukiveä putosi kuiluun kolisten. Nyt vaunut tulivat näkyviin. hiisien suupielet valahtivat ylhäältä alas niiden huomatessa päätepysäkin. Ne alkoivat huutaa yhtä kurkkua Bonon kanssa. Bono kääntyi ja loikkasi. Raskas kaivoskärry tuuppasi ilmassa kiitävää miestä lähemmäs toista reunaa. Bono tarrasi kiskojen kappaleista ja jäi roikkumaan toiselle puolen. Epätoivoinen hiisi tarrasi hänen saappaaseensa, joka kuitenkin jäi sen käteen. Reunan yli kurkistanut Matteo näki putoavan hiiden tuijottamassa saapasta tyrmistyneenä. Vaunu katosi pian mustaan kuiluun ja hiisien huudot lakkasivat.
Bono kapusi reunalle ja puisteli vaatteitaan. ”Kirottua! Menetin soihtuni, saappaani ja mikä pahinta, taskumattini!”
Alfonso hihitti.
Sitten he jatkoivat matkaansa pimeyteen.
Viimeksi muokannut Skrixqueek, Su 30.10.2005 09:16. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
Tämä on aikas maukasta kirjoitusta, komiikkaa löytyy, ja ehkä jopa pieni epäilys varjon henkilöllisyydestä, tosin hiidet eivät toimineet sen ajatuksen kanssa mutta... 
Tosin tuossa lopussa taisi käydä kirjoitusvirhe, sillä tuosta saisi semmoisen kuvan että Alfonso menetti saappaan, taskumatin ja soihdun, tosin soihdun hänhän kyllä menetti?
Mutta kyllä, jatkas kirjoittelua, kyllähän tätä sietää lukea
.
Tosin tuossa lopussa taisi käydä kirjoitusvirhe, sillä tuosta saisi semmoisen kuvan että Alfonso menetti saappaan, taskumatin ja soihdun, tosin soihdun hänhän kyllä menetti?
Mutta kyllä, jatkas kirjoittelua, kyllähän tätä sietää lukea
.- Kynä-ääliö
tarinasi ovat kuin vuosikertaviini...paranevat ajan myötä..jännittävä kertomus...........mieleeni hiipii aavistus tuon "varjon" henkilöllisyydestä................joten jatka kertomustasi jotta nähdään menikö pahastikkin huti
Ville Oulusta.
Frostgrave, Mordheim, 40k&30k, Kings of war, Lotr, Guild ball, Necromunda ja Blood bowl
Frostgrave, Mordheim, 40k&30k, Kings of war, Lotr, Guild ball, Necromunda ja Blood bowl
Hehhee noi hiidet oli aika hauskoja. Taidan olla vähän tyhmä kun tuommoinen saa minut hihittämään. Mutta oikein kivaa tekstiä jälleen, paranee vanhetessaan. Sinulla tuntuu tuota kirjoitusintoa riittävän, ja tämähän on hyvä ettei joudu odottelemaan jatkoa.
Ja ehdotus loppuun, voisit korjata lopun esim. "Bono kapusi reunalle ja puisteli vaatteitaan. "Kirottua! Menetin soihtuni, saappaani ja mikä pahinta, taskumattini!" hän sanoi. Alfonso hihitti.
Minua tuo ei kyllä hämännyt, mutta muita näyttää hämäävän, ainakin yhtä.
Mutta oikein kivaa tekstiä jälleen, paranee vanhetessaan. Sinulla tuntuu tuota kirjoitusintoa riittävän, ja tämähän on hyvä ettei joudu odottelemaan jatkoa.Ja ehdotus loppuun, voisit korjata lopun esim. "Bono kapusi reunalle ja puisteli vaatteitaan. "Kirottua! Menetin soihtuni, saappaani ja mikä pahinta, taskumattini!" hän sanoi. Alfonso hihitti.
Minua tuo ei kyllä hämännyt, mutta muita näyttää hämäävän, ainakin yhtä.
-
Skrixqueek
Bokgnot röyhisti pientä, vihreää rintaansa. Hän oli tapellut tiensä Pyhille Ikuisten Pitojen vaunuille. Niitä oli enää kolme jäljellä. Kaikki, jotka astuivat Pyhiin Vaunuihin, kiisivät suuriin Pitoihin, missä oli pelkkää yltäkylläisyyttä ja ihanuutta. Niin hiidet olivat päätelleet, sillä kukaan ei koskaan palannut kerran lähdettyään. Hän sytytti Pyhän Valaistumisen Soihdun, Valkkari-jutskan, niin kuin sitä yleisimmin kutsuttiin ja astui vaunuihin. Shamaani tanssahteli täyteen ahdettujen vaunujen ympärillä messuten kovaäänisesti. Aina välillä se heitti kimaltelevaa jauhetta ilmaan ja ihastuneita huudahduksia kuului tapahtumaa seuraavien räkiästen ja vähäisempien hiisien suusta.
Kuului matalia murahduksia. Pienet hiidet tökkivät suurta, lihavaa peikkoa keihäillä, yrittäen ajaa sen vaunuille. Peikko löntysti hitaasti eteenpäin raapien välillä joko ylä- tai alapäätään. Kun se vihdoin saavutti vaunut, se jäi hetkeksi seisomaan niiden eteen kuin pohtien niiden tarkoitusta. Se raapi päätään ja sitten kohotti lähintä vaunua ja kurkisti sen alle. Se päästi vaunun irti hämmentyneenä, kun ei löytänytkään mitään. Shamaani päätti hieman stimuloida peikon aivoja ja kumautti sitä raskaalla lapiolla takaraivoon. Peikon ilme kirkastui ja se työnsi vaunut liikkeelle. Bokgnot tunsi kihelmöintiä vatsanpohjassaan vauhdin kiihtyessä. Tahaton riemunkiljaisu purkautui hänen suustaan: ”Wheeeeeeeee!”
Äkkiä vaunu tärähti. Ensin Bokgnot luuli, että joku oli pudonnut vaunun tielle, mutta sitten hän alkoi kuulla epätavallisen paljon kuolinhuutoja takaansa. Hän kääntyi ympäri vain nähdäkseen kahden terän viuhuvan kohti hänen kaulavaltimoaan. Sitten kuumaa verta pulppusi hänen rinnalleen. Hän haukkoi henkeä, mutta ilma tuntui karkaavan. Ilman sijasta hänen keuhkonsa täyttyivät kuumalla nesteellä. Juuri ennen kuin hiisi putosi kärryjen alle, hän tajusi kuolevansa. Se ei ollut mitenkään lohdullista…
XXX
Katosta hiisien kimppuun oli irrottautunut varjo, joka kotonaan Skavenloukossa paremmin tunnettiin Dreex-skreex Varjokuonona. Hänen pitkät tikarinsa tanssivat viillellen hiisien kauloja ja muita pehmeitä kohtia. Takana tulevassa vaunussa olijat huusivat ja kirkuivat pelosta nähdessään tyhjästä ilmestyneen rottamiehen teurastavan heidän toverinsa helposti kuin lapsi potkii hajalle hiekkakasan. Dreex-dkreex tyrkkäsi viimeisenkin korisevan hiiden ulos vaunustaan ja kääntyi katsomaan tunneliin. Ilmavirta pörrötti sen turkkia ja muistutti sitä kirotusta maanpäällisestä tuulesta.
Sitten hänkin liittyi kirkuvien hiisien kuoroon nähdessään kiskojen olevan poikki ja päättyvän rotkoon. Ei-ei! Hän ajatteli. En voi kuolla näin! Sitten hän rauhoitti mielensä pikaisella Cathaylaisella harjoituksella. Hän kätki pelkonsa ja hänen mielensä kirkastui. Hän rentoutti jäykistyneet lihaksensa ja teki yksinkertaisia venytyksiä. Sitten hän kyyristyi ja valmistautui loikkaan. Vaunut tulivat kuilun reunalle ja kallistuvat kiskojen päättyessä. Dreex-skreex ponkaisi ja liisi yli kuilun.
Hän upotti teränsä kallioon. Kivi sihisi ja suli lumotun myrkyn syövyttäessä sitä. Skaven veti itsensä ylös tukeutuen kalliossa törröttäviin tikareihin. Kyyhöttäessään kuilun reunalla hän tajusi virheensä. Salamana hän pomppasi pystyyn ja tarttui tikareihinsa. Kuten hän oli pelännytkin, ne olivat sulaneet kiinni kiveen. Vaikka hän osasikin itämaisen itsepuolustuksen salat, hän ei kuitenkaan tahtonut kohdata uhriaan ilman asetta. Inhosta ja pelosta väristen hän irrotti selässään roikkuneen, tiukkaan käärityn nyytin. Vihreä hohde valaisi hänen karvaiset kasvonsa, hänen vastentahtoisesti avatessaan kääreen. Dreex-skreex taisteli vastaan halua antaa ylen.
XXX
Matteo juoksi henkensä edestä. Luigin ja Figaron huudot kaikuivat hänen takanaan. Rottamiehet olivat siis saaneet heidät kiinni. Hän syöksi kapeaan tunneliin, joka osoittautuikin sisäänkäynniksi pienelle parvekkeelle. Avautuva näky sai hänen hiuksensa kohoamaan: hänen edessään oli valtaisa sali. Kapeita valokiiloja pilkisti katon rajasta. Ne heijastuivat suurista vaskisista rattaista, jotka pyörivät verkkaisesti, pitäen matalaa, voimakasta ääntä. Välillä suuret pronssikellot soivat jossain salin yläosissa saaden hänen sydämensä vääntyilemään kauhusta. Loputtomat ketjut ihmis-, kääpiö-, haltia- ja skavenorjia raahasivat suuria, vihreällä kivellä lastattuja vaunuja. Mahtavia rottamaisia petoja pakotettiin sinne tänne. Lukematon määrä rottia ja skaveneita vilisti edestakaisin likaisena turkkimerenä. Tämä oli Skavenloukko, rottamiesten kirottu pääkaupunki.
Joukkio klaanirottia kipitti esiin. Matteo rääkäisi ja loikkasi alas, alas, alas….
Hän avasi silmänsä. Kirottu painajainen! Hänen mielensä oli tehnyt tuosta kauheasta päivästä hirvittävän painajaisen. Puoli vuotta sitten se oli tapahtunut… Hän oli ystävineen päättänyt todistaa heidän taitonsa tunkeutumalla Skavenloukkoon ja viemällä sieltä jotain. He olivat olleet Tilean parhaita varkaita, mutta nyt vain hän, vainoharhainen ihmisraunio, oli jäljellä uljaasta retkikunnasta. Matka oli sujunut vaikeuksitta. Taidokkaasti he olivat selvinneet kohdettaan ympäröivien, hengenvaarallisten soiden läpi ja sisään kaupunkiin. He olivat jopa saaneet varastettua kätketystä työpajasta kummallisen pikku avaimen. Mutta sitten heidät löydettiin. Matteo oli tukkinut takaa-ajajiensa, mutta samalla ystäviensä tien. Hän oli selvinnyt tunneleista, mutta vain elääkseen kirottua elämää ainaisessa pelossa. Sitten hän itki itsensä taas uneen miettien silmiä pensaikossa…
XXX
Hakim kohensi tulta. He olivat löytäneet pienen kaivosmiesten lepotilan. Siellä oli ollut kuivia puita ja takka, joten he olivat päättäneet leiriytyä. Hän ja Pilke olivat ottaneet ensimmäisen vahtivuoron. Hakim imi piipustaan henkoset. Mikään ei ollut rentouttavampaa kuin piippu ja sekoitus Cathayn yrttejä. Kallistahan se oli, mutta hänellä ei ollut paheensa lisäksi oikeastaan lainkaan kuluja.
Pilke avasi suunsa: ”saanko kysyä, miksi lähdit Arabiasta?”
”Etkö sina ole koskaan kuullut sellaisesta asiasta kuin hienovaraisuus? No, hyva on, kerron tarinani sinulle, jos sina puolestasi kerrot omasi minulle.”
Pilke empi hetken, mutta sitten nyökkäsi ja sanoi: ”tehkäämme sitten niin.”
Pimeässä muka nukkuva Alfonso höristi korviaan.
Kuului matalia murahduksia. Pienet hiidet tökkivät suurta, lihavaa peikkoa keihäillä, yrittäen ajaa sen vaunuille. Peikko löntysti hitaasti eteenpäin raapien välillä joko ylä- tai alapäätään. Kun se vihdoin saavutti vaunut, se jäi hetkeksi seisomaan niiden eteen kuin pohtien niiden tarkoitusta. Se raapi päätään ja sitten kohotti lähintä vaunua ja kurkisti sen alle. Se päästi vaunun irti hämmentyneenä, kun ei löytänytkään mitään. Shamaani päätti hieman stimuloida peikon aivoja ja kumautti sitä raskaalla lapiolla takaraivoon. Peikon ilme kirkastui ja se työnsi vaunut liikkeelle. Bokgnot tunsi kihelmöintiä vatsanpohjassaan vauhdin kiihtyessä. Tahaton riemunkiljaisu purkautui hänen suustaan: ”Wheeeeeeeee!”
Äkkiä vaunu tärähti. Ensin Bokgnot luuli, että joku oli pudonnut vaunun tielle, mutta sitten hän alkoi kuulla epätavallisen paljon kuolinhuutoja takaansa. Hän kääntyi ympäri vain nähdäkseen kahden terän viuhuvan kohti hänen kaulavaltimoaan. Sitten kuumaa verta pulppusi hänen rinnalleen. Hän haukkoi henkeä, mutta ilma tuntui karkaavan. Ilman sijasta hänen keuhkonsa täyttyivät kuumalla nesteellä. Juuri ennen kuin hiisi putosi kärryjen alle, hän tajusi kuolevansa. Se ei ollut mitenkään lohdullista…
XXX
Katosta hiisien kimppuun oli irrottautunut varjo, joka kotonaan Skavenloukossa paremmin tunnettiin Dreex-skreex Varjokuonona. Hänen pitkät tikarinsa tanssivat viillellen hiisien kauloja ja muita pehmeitä kohtia. Takana tulevassa vaunussa olijat huusivat ja kirkuivat pelosta nähdessään tyhjästä ilmestyneen rottamiehen teurastavan heidän toverinsa helposti kuin lapsi potkii hajalle hiekkakasan. Dreex-dkreex tyrkkäsi viimeisenkin korisevan hiiden ulos vaunustaan ja kääntyi katsomaan tunneliin. Ilmavirta pörrötti sen turkkia ja muistutti sitä kirotusta maanpäällisestä tuulesta.
Sitten hänkin liittyi kirkuvien hiisien kuoroon nähdessään kiskojen olevan poikki ja päättyvän rotkoon. Ei-ei! Hän ajatteli. En voi kuolla näin! Sitten hän rauhoitti mielensä pikaisella Cathaylaisella harjoituksella. Hän kätki pelkonsa ja hänen mielensä kirkastui. Hän rentoutti jäykistyneet lihaksensa ja teki yksinkertaisia venytyksiä. Sitten hän kyyristyi ja valmistautui loikkaan. Vaunut tulivat kuilun reunalle ja kallistuvat kiskojen päättyessä. Dreex-skreex ponkaisi ja liisi yli kuilun.
Hän upotti teränsä kallioon. Kivi sihisi ja suli lumotun myrkyn syövyttäessä sitä. Skaven veti itsensä ylös tukeutuen kalliossa törröttäviin tikareihin. Kyyhöttäessään kuilun reunalla hän tajusi virheensä. Salamana hän pomppasi pystyyn ja tarttui tikareihinsa. Kuten hän oli pelännytkin, ne olivat sulaneet kiinni kiveen. Vaikka hän osasikin itämaisen itsepuolustuksen salat, hän ei kuitenkaan tahtonut kohdata uhriaan ilman asetta. Inhosta ja pelosta väristen hän irrotti selässään roikkuneen, tiukkaan käärityn nyytin. Vihreä hohde valaisi hänen karvaiset kasvonsa, hänen vastentahtoisesti avatessaan kääreen. Dreex-skreex taisteli vastaan halua antaa ylen.
XXX
Matteo juoksi henkensä edestä. Luigin ja Figaron huudot kaikuivat hänen takanaan. Rottamiehet olivat siis saaneet heidät kiinni. Hän syöksi kapeaan tunneliin, joka osoittautuikin sisäänkäynniksi pienelle parvekkeelle. Avautuva näky sai hänen hiuksensa kohoamaan: hänen edessään oli valtaisa sali. Kapeita valokiiloja pilkisti katon rajasta. Ne heijastuivat suurista vaskisista rattaista, jotka pyörivät verkkaisesti, pitäen matalaa, voimakasta ääntä. Välillä suuret pronssikellot soivat jossain salin yläosissa saaden hänen sydämensä vääntyilemään kauhusta. Loputtomat ketjut ihmis-, kääpiö-, haltia- ja skavenorjia raahasivat suuria, vihreällä kivellä lastattuja vaunuja. Mahtavia rottamaisia petoja pakotettiin sinne tänne. Lukematon määrä rottia ja skaveneita vilisti edestakaisin likaisena turkkimerenä. Tämä oli Skavenloukko, rottamiesten kirottu pääkaupunki.
Joukkio klaanirottia kipitti esiin. Matteo rääkäisi ja loikkasi alas, alas, alas….
Hän avasi silmänsä. Kirottu painajainen! Hänen mielensä oli tehnyt tuosta kauheasta päivästä hirvittävän painajaisen. Puoli vuotta sitten se oli tapahtunut… Hän oli ystävineen päättänyt todistaa heidän taitonsa tunkeutumalla Skavenloukkoon ja viemällä sieltä jotain. He olivat olleet Tilean parhaita varkaita, mutta nyt vain hän, vainoharhainen ihmisraunio, oli jäljellä uljaasta retkikunnasta. Matka oli sujunut vaikeuksitta. Taidokkaasti he olivat selvinneet kohdettaan ympäröivien, hengenvaarallisten soiden läpi ja sisään kaupunkiin. He olivat jopa saaneet varastettua kätketystä työpajasta kummallisen pikku avaimen. Mutta sitten heidät löydettiin. Matteo oli tukkinut takaa-ajajiensa, mutta samalla ystäviensä tien. Hän oli selvinnyt tunneleista, mutta vain elääkseen kirottua elämää ainaisessa pelossa. Sitten hän itki itsensä taas uneen miettien silmiä pensaikossa…
XXX
Hakim kohensi tulta. He olivat löytäneet pienen kaivosmiesten lepotilan. Siellä oli ollut kuivia puita ja takka, joten he olivat päättäneet leiriytyä. Hän ja Pilke olivat ottaneet ensimmäisen vahtivuoron. Hakim imi piipustaan henkoset. Mikään ei ollut rentouttavampaa kuin piippu ja sekoitus Cathayn yrttejä. Kallistahan se oli, mutta hänellä ei ollut paheensa lisäksi oikeastaan lainkaan kuluja.
Pilke avasi suunsa: ”saanko kysyä, miksi lähdit Arabiasta?”
”Etkö sina ole koskaan kuullut sellaisesta asiasta kuin hienovaraisuus? No, hyva on, kerron tarinani sinulle, jos sina puolestasi kerrot omasi minulle.”
Pilke empi hetken, mutta sitten nyökkäsi ja sanoi: ”tehkäämme sitten niin.”
Pimeässä muka nukkuva Alfonso höristi korviaan.