Viisi Palkkionmetsästäjää

[Skrixqueek]

laitoin tarinan nyt tällaisena, kun seuraavaa saattaa hyvinkin olla viimeinen (en tosin menisi vannomaan),

mom-mom piti tappaa etten vaan herättäisi kenessäkään sympatioita rottaa kohtaan.

[Skrixqueek]

hups. bugi.

[Klonkku]

Sniff... Mom mom parka. Mutta hyvä stoori oli, joskin hieman lyhyt. Minä vihaan sitä rottaa. Kuolis pois. Tappo Mom momin.

[Skrixqueek]

tällä kertaa lyhyt pätkä, mutta ois tullu sekava jos oisin läntänny viimesenkin osan tähän.


Mielikuvat vilisivät Matteon päässä: skaveneita, paljon skaveneita, ryntäämässä esiin sivutunnelista. Figaro ja Luigi vetämässä aseitaan. Hän itse piiloutumassa nurkkaan. Kuinka raivokkaasti hänen ystävänsä puolustivat häntä. Hän oli miltei shokissa, ei pystynyt liikkumaan. Ovi. Sen hän muisti elävästi. Joka pikku yksityiskohdan. Se oli tummunutta pronssia. Vihersi sieltä täältä. Epäpyhät riimut koristivat sen reunoja. Siinä oli kahva. Se oli raollaan. Se oli… pakotie! Hän ryntäsi sitä kohden. Rottamaisia kasvoja. Tarttuvia käsiä. Miekkoja. Häntiä. Kaikki oli sekavaa. Sitten hän tunsi oven kylmän metallikahvan. Pelastus! Hän luikahti ovesta, veti sen kiinni ja telkesi. Sitten hän lyyhistyi kasaan ja jäi kuuntelemaan ystäviensä huutoja. Kuolinhuutoja.

Hän teki päätöksensä: yksikään hänen ystävistään ei enää tulisi kuolemaan hänen pelkuruutensa vuoksi. Skaven oli tullut hänen takiaan. Oli aika kohdata kohtalo ja nauraa päin sen virnuilevia kasvoja!

Skaven heilutteli miekkaansa. Itsevarmuus paistoi sen kuonolta. Pilke ampui nuolen, mutta salamannopeasti rottamies katkaisi sen keskeltä kahtia kesken lennon. Kävi vihreä välähdys. Nyt oli aika! Matteo pinkaisi ja loikkasi pää edellä, osuen skavenia mahaan. Se horjahti taaksepäin pari askelta ja kauhistunut ilme paistoi sen kasvoilta sen tassujen tavoittaessa vain tyhjää. Epätoivoisesti se tarttui Matteoon, mutta pökertynyt nuorukainen ei ollut mikään kunnon tuki, vaan alkoi myöskin luisua kohti mustaa syvyyttä. Ylipainoinen Bono loikkasi ja tarttui miestä lahkeesta. Se kuitenkin repesi ja sekä Matteo, että skaven putosivat alas, alas, alas…

Tyrmistyneenä he kerääntyivät tuijottamaan nopeasti kutistuvia ja katoavia hahmoja. Pieni, kirkas väläys vihreää valoa ja sitten ne hävisivät näkyvistä lopullisesti. Kaikki olivat pitkän aikaa hiljaa. Pilke vapisi ja Alfonso vetäytyi nurkkaan. Kun hän lopulta palasi, hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet. Bono ja Hakim seisoivat hiljaa, Bono toimittaen äänettömästi viimeistä siunausta.

XXX

Pari päivää myöhemmin, heidän palattuaan kaupunkiin, seurue oli kokoontunut Bonon ”toimistolle”. Kaikki istuivat pöydän ääressä. Hakim poltteli piippuaan ja Bono rummutteli pöytää sormillaan. He odottelivat Alfonsoa, joka tapansa mukaan oli myöhässä. Hetki olisi saattanut olla hilpeä, sillä Bono oli lunastanut palkkion Guyn päästä ja kohta he jakaisivat sen, mutta tyhjä nurkka huoneen perällä muistutti heitä puuttuvasta. Sitten ovi aukesi. Alfonso marssi sisään, kumma kyllä, selvin päin.

”No, missäs hynät, Bono?”

Bono kääntyi ja kaivoi pöytänsä alta pienen kirstun. Sitten hän pamautti sen pöydälle ja avasi lukon. Kultainen kimallus tulvi ulos. Alfonso virnisti ja huusi käytävään: ”Sisään vaan pojat!”

Huoneeseen marssi viisi miestä. Neljä heistä kuului paikalliseen vartiostoon ja yksi oli pukeutunut papinkauhtanaan. Nähdessään papin Bonon leuka loksahti. Nähdessään Bonon pappi osoitti sormella ja kiihkosta ja raivosta vapisevalla äänellä huusi: ”tuo on se kammotus! Hän murhasi apotti Magadopoksen!”

Vartijat iskivät henkeään haukkovan miehen kahleisiin. Sitten Alfonso kiskaisi Hakimin turbaanin. Merirosvon merkki paljastui. Hakim veti käyräsapelinsa, mutta Alfonso oli nopeampi. Arabi tuijotti pitkin nenänvarttaan suoraan pistoolin piippuun. Kolahtaen miekka putosi lattialle. Pilke perääntyi täristen, inhottavasti virnuilevan Alfonson lähestyessä häntä. Vartijat henkäisivät kauhistuneena, kun mies veti naisen hupun alas: Pilke ei ollut ihminen. Ainakaan kokonaan. Pehmeä, pähkinänruskea turkki peitti hänen kaulaansa ja kasvojaan. Nenän paikalla oli koiramainen kuono ja auki loksahtaneen suun hampaat olivat terävät kuin sudella. Sitten Pilke pyörtyi. Vartijat veivät vangit pois ja Alfonso jäi viettämään laatuaikaa raha-arkun kanssa…

[Rotten sound]

Ja jatko on matt selviää koska putosi goblinejen päälle ja lähtee pelastaa muita.Ja skaven seuraa viimeisillä voimillaan mattia ja tappaa
alfonson...?

[Skrixqueek]

oh no, matt is dead good! bwahahhahhahhaa!

[Heretic]

siis selvä...Al olikin sellainen tyyppi.....loppu oli hyvä ja kyllä ennaltaarvaamaton...

[Klonkku]

Juuri niin, ennalta-arvaamaton. Ainakin Matteo kohtasi loppunsa kunniallisesti, toisin kuin Alfonso luultavasti tulee kohtaamaan. Nyt kiinnostaa vielä enemmän, mikä se Pilkkeen tarina on. Kiusallasko sitä salaat?;)

[Skrixqueek]

jep.

[Skrixqueek]

Noni, siinä on Pilkkeen stoori. Ootteko nyt tyytyväisiä, hmmm?

Pilvet purjehtivat sinisellä taivaalla ja aurinko lämmitti Verenan turkkia. Hän lepäsi sammaleisella katolle käpertyneenä, pää kämmenien päällä. Linnut liversivät ja kaskaat sirittivät. Tuuli pörrötti hänen turkkiaan. Kaikki oli mukavasti. Niin mukavasti. Juuri kun hän oli vaipumassa uneen, hän kuuli tuttuja askelia. Hänen äitinsä oli tulossa. Varmaankin tuomaan ruokaa. Sitten hän haistoi toisenkin ihmisen. Hän pomppasi pystyyn ja katsahti valppaana ympärilleen. Tuolla oli hänen äitinsä, mutta kuka oli tuo mies? Sehän varjosti äitiä. ”Varo!” Verena huusi.

Mies puun takaa kääntyi katsomaan häneen. Inho paistoi miehen kasvoilta. Hänen äitinsä kääntyi katsomaan taakseen. Mies oli kohottamassa tukevaa varsijousta. ”Ei Antonio, älä!” kiljaisi hänen äitinsä ja kiiruhti miestä kohti. Varsijousi laukesi. Verena tuijotti epäuskoisena. Hetki sitten kaikki oli ollut niin hyvin ja nyt hänen äitinsä makasi kuolleena maassa. Antonioksi nimitetty mies pui nyrkkiään hänelle ja huusi jotain kaaoksen epäsikiöstä. Sitten mies juoksi hänen äitinsä luo ja otti ruumiin syliinsä. Mies kääntyi vielä huutamaan katolla shokissa seisovalle Verenalle, mutta hän ei kuunnellut sanoja. Mitä hän tekisi nyt? Tunteiden myrskytessä hänen sisällään hän juoksi metsään.

XXX

Kaksi päivää oli kulunut hänen äitinsä kuolemasta. Mitään hän ei ollut syönyt sen jälkeen. Hänellä oli niin nälkä, ettei hän kyennyt edes ajattelemaan. Olisipa hänellä jousi. Hänen jousensa oli majalla. Uskaltaisiko hän palata sinne? Oli pakko yrittää. Hän kääntyi ympäri ja lähti palaamaan omia jälkiään kohti majaansa.

XXX

Hän kömpi aluskasvillisuudessa jousi kädessään ja nuoli valmiina. Muutama peura käyskenteli aukiolla. Hän jännitti jousen, tähtäsi ja päästi irti. Nuoli osui eläintä jalkaan. Se pinkaisi pakoon, mutta haavoittunut jalka petti ja se kaatui. Verena loikkasi esiin ja kiisi kohti sätkivää eläintä. Hän hyppäsi sen päälle ja upotti raateluhampaansa sen kaulaan. Lämmintä verta virtasi hänen suuhunsa. Eläimellisen puolensa vallassa hän alkoi raadella eläintä kappaleiksi ja ahmi raakaa ja lämmintä lihaa.

XXX

Verena heräsi käpertyneenä keräksi. Hänen turkkinsa oli tahmea verestä ja hänen vatsansa täynnä ahmitusta lihasta. Kylmä syystuuli tuiversi ja hänen teki mieli ryömiä pesäkoloon. Pesäkoloon? Ei hänellä ollut pesää. Olen ihminen sisältä vaikka kaaos onkin muotoni turmellut! Hän muistutti itselleen. Mutta ulkona tosiaan oli koleaa. Hänen turkkinsa suojasi pahimmalta kylmyydeltä, mutta öisin saattoi vuorilla sataa jopa lunta talvisaikaan! Hänen olisi laskeuduttava alemmas talveksi. Mutta alhaalla asui ihmisiä. Paljon ihmisiä. Ihmisiä, jotka haluaisivat panna hänet seipäännokkaan tai roviolle. Verena tuijotti alas vehmauteen. Kaukana siinsi kuiden valaisema meri ja sen rannalla oli kaupunki, jossa näkyi tuhansia pieniä kultaisia valopilkkuja, kuin parvi tulikärpäsiä.

Verena puri huultaan. Taas kylmä viima puhalsi ja häntä miltei värisytti. Huokaisten hän lähti taivaltamaan alas vuoren rinnettä.

XXX

Aurinko nousisi pian. Sitä enteilevä kajo näkyi jo horisontissa. Verena kykki kaupungin läheisessä pensaikossa katsellen näytelmää muurin harjalla: huputettu mies perässään vartijoita loikki ketterästi hammastuksella. Nopeasti hän saavutti etumatkaa takaa-ajajiinsa. Mies kiinnitti metallisen koukun muuriin ja liukui siihen kiinnitetyn köyden varassa alas. Sitten mies pinkaisi juoksemaan kohti erämaata. Varsijousi naksahti ja mies kaatui huutaen. Sitten hän sätki hetken ja jäi makaamaan paikalleen. Vartijat katosivat mutisten.

Tullessaan alas vartijat eivät kuitenkaan löytäneet tapetun karkulaisen ruumista. Raapien päitään he palasivat avaamaan kaupungin portteja, sillä aurinko kurkisti idästä ja aamu sarasti.

Myöhemmin päivällä portinvartija olisi voinut vannoa karkurin muuttuneen naiseksi välillä ja palaavan sitten takaisin kaupunkiin…

[Heretic]

Kaaoksen epäsikiö!Al teki oikein ilmiantaessaan moisen epäluoman.....

[Wexi]

Nooh, tämä oli ihan hyvä tarina(loppuiko se jo?). Tarinan laatu heikkeni loppua kohti (kuten yleensä siinä käykin), Pilkkeen tarina oli vähän pettymys, olisin kaivannut jotain pidempää ja jännittävämpää. Mutta mikäpä minä olen moittimaan, kaiken kaikkiaan hyvä tarina! .

[Skrixqueek]

ei se ollu sen kummosempi. että siitäs saitte.

aattelin muuttaa sitä jotenki tapahtumarikkaammaksi tahi romanttisemmaksi, mutta sitten aattelin että rotat, mennään suunnitelmien mukaan!

[Rotten sound]

EIII!!!!!!!!!
Hyvä tarina loppu

[Skrixqueek]

tarina on loppu vasta kun kirjoitan loppu

lukeeko jossain että loppu?

[Rotten sound]

No minäkun luulin *menee komeroon piilon häpeästä*.

[Skrixqueek]

Jaa-a. Nyt olis kaverit viimenen osa kovalevyllä. Laitanko nyt vai viivyttelenkö?

[Heretic]

päästä meidät tästä pahasta(odotuksesta)ja julkaise

[Skrixqueek]

tulkoon loppu. ja loppu tuli. ja skrixqueek näki että niin oli hyvä.


Bono loikoili hämärän sellin laverilla ja vihelteli. Hakim hakkasi päätään seinään. Sitten hän keskeytti ja kääntyi katsomaan Bonoon: ”Voitko olla hiljaa, etkö nae etta yritan keskittya!”
”Hakim hyvä, lopeta tuollainen ennen kuin saat kuhmun päähäsi!”
”Ja mita? Naytan rumalta mestauksessani?”

Bono alkoi taas vihellellä huoletonta sävelmää. Sitten tyrmän ovi kolahti auki. Vartijat työnsivät melko tutunnäköistä vankia edellään. Vanki oli punainen raivosta ja rimpuili kuin riivattu.
”Bono, senkin rotta!”
Bono viheleteli iloisesti.
”Annoit minulle väärää rahaa! Ja surkeaa sellaista! Saat maksaa vielä!”
Pilke nojasi kaltereihin ja katsoi vahingoniloisesti, kun Alfonso tungettiin vastapäiseen selliin.
”Mitä sinä oikein teit Bono?” hän nauroi.
”No, minä painatin erän halpoja messinkikolikoita, joissa luki: olen idiootti, en tiedä mitä tässä lukee, toimita minut vartioille. Nerokasta, eikö? Arvasin Alfonsolla olevan pahat mielessä. Tiesittekö mitä hän teki, kun Matteo kuoli? Meni nurkkaan nauramaan – ei itkemään! Huomasin asian, vaan pidin sen omana tietonani.”
”Mutta miten tama hyödyttaa meita? Sait kostettua, hyva on, mutta meidat mestataan hanen kanssaan.”
Bono alkoi taas vihellellä, vartioiden suukapuloidessa huutavaa Alfonsoa.
Vartijat lähtivät pois ja Bono jatkoi viheltelyään. Sitten käytävältä joku vastasi vihellykseen. Sama hauska sävelmä alkoi lähestyä heitä. Jännittyneenä he odottivat mitä tapahtuisi. Alfonsokin työntyi kurkistamaan kaltereidensa takaa. Sitten käytävältä esiin käveli lihava puolituinen, joka oli pukeutunut vartioston univormuun. Hän vihelteli ja pyöritteli huolettoman oloisesti avainnippua sormessaan.
”Aah, kas kas! Eikös se olekin hyvä ystäväni Bonadictus!”
”Kuka hän on?” Pilke kysyi.
”Tässä on Cicero!(Ks. osa 2) Cicero, tässä on Pilke ja Hakim.”
Cicero kumarsi sulavasti, heilauttaen kypäräänsä.
”Tämä on kaikkivoipa ja kaikkitietävä Cicero?” Pilke äimisteli.
”Voi neiti kuulkaa, ei miestä hänen kokonsa mukaan mitata, vaan tekojen”, Cicero naurahti ja iski silmää, ”Ja nyt, ellette pahastu, minä haluan päästä eroon tästä kutiavasta asustuksesta, joten…”
Cicero käänsi avainta lukossa ja ovi aukesi narahtaen. Alfonso alkoi möykätä sellissään. Bono puisteli vaatteitaan ja otti nurkassa olleen sorkkaraudan (jonka alkuperäinen omistaja koristi tällä hetkellä kaupungin portteja) ja käveli Alfonso luo. Vangin silmät laajenivat kauhusta. Sitten Bono hymyili rakastettavasti ja iski kaikin voimin Alfonsoa päähän. Mies kaatui tajuttomana sellinsä lattialle.
”Nyt alamme olla tasoissa”, Bono totesi ja heitti raudanpätkän menemään.

Ciceron johdolla he poistuivat tyrmistä vältellen oikeita vartijoita. Lopulta he olivat ulkona. Tyytyväisenä he hengittivät raikasta yöilmaa (suhteellisen raikasta – viemäröimättömässä kaupungissa ei koskaan ollut täydellisen raikasta). Cicero hankkiutui eroon univormustaan ja tuli heidän vierelleen.
”No, mitäs aiotte nyt?”
”En tiedä”, Bono sanoi huolettomasti, ”entäs sinä?”
”Teistä en tiedä, mutta minä ainakin olen menossa Mordheimiin.”
”Mordheimiin?”
”Niin, kaupunkiin, joka tuhoutui…”
”Kyllä minä tiedän, mutta mitä siellä aiot tehdä?”
”Uskoisinpa, että sieltä löytyy tarvetta aina yhdelle uudelle maksulliselle terälle.”
”Mmm… totta. Minua ei kyllä todellakaan huvita jäädä tänne. Miten on kaverit?”
Sekä Pilke, että Hakim nyökkäsivät.
”Menkäämme siis Mordheimiin!” Bono julisti ja osoitti kohtalokkaasti kohti kaupungin portteja, ”voisimme kyllä käydä syömässä kuitenkin ensin…”
”Niin sitä pitää”, Cicero läimäisi Bonoa selkään.
Kaikki nauroivat ilosesti sydämensä kyllyydestä.

Loppu (ainakin tämä tarina. Ehkäpä joskus kirjoitan Mordhemin seikkailutkin…)

[Heretic]

ääh nyt tämä meni aivan lööperiksi(minun mielestä)Hakim ja nuo muut sällit olis pitänyt teloittaa kun kerta oli merirosvoa ja kirkonmiehen tappajaa ja vielä mutanttikin........noiden saastojen suosimisesta sinut teloitetaan ja ruumiisi poltetaan ellet.........kirjoita heidän mordheim-seikkailuista