Tosissaan tarinalle olisi tulossa jatkoa. Ideaa löytyy. Se että pidetäänkö tästä on sitten aivan eri asia. Asugradin linna seisoi korkeana ja vaaleana matalalla mäellään, kuten se oli seissyt jo satoja vuosia. Linna ei ollut kovin suuri, mutta kuitenkin tavallista rajalinnaa vahvempi varustus. Linna suojasi neljä suurta tornia, jotka oli sijoitettu tavalliseen tapaan muurin kulmiin. Linnan porttitorni ositti länteen päin kohti pientä maanviljelijäkylää. Linnan sisäpihalla pohjoismuurissa kiinni seisoi vaaleasta kivestä rakennettu rakennus. Tämä sydäntorni toimi sotilaiden ja linnanherran asumuksena. Linnan tekijät tunnisti ilman haltiariimujakin, joita oli paikkapaikoin linnan puisessa rintavarustuksessa. Linnan muurit kohosivat hieman vinossa melkein yhtä vaikuttavina kuin tornit.
Linna oli alun perin rakennettu suuren haltiakuningaskunnan rajavartiopaikaksi. Erään haltioiden kuningaskunnan osan rajaa se vieläkin suojasi, mutta nykyään vain pienen haltioiden asuttaman alueen. Muusta vanhasta maailmasta poiketen näillä mailla oli aina pysynyt pieni määrä haltioita. Myöhemmin alueelle oli muuttanut jonkin verran lisää haltioita työn toivossa. Myös Ulthuanin herrat tukivat alueita. Niinpä Kaaoksen uhan lähestyessä pohjoisesta oli mantereelle lähetetty haltia-armeija johtajanaan Prinssi Mickhael.
Siispä eräänä sateisena iltapäivänä kylän läpi linnan porteille ratsasti ratsujoukkoineen komentaja Elfram. Hän oli prinssin luotetuimpia miehiä ja kunnioitettu sotataktikko. Tämän takia hänet oli lähetetty edeltä pitämään tätä raja-aluetta hallussa muun armeijan marssiessa kohtaamaan pohjoisesta lähestyvä kaaosarmeija. Haltiasoturi istui selkä suorassa ratsunsa selässä, kun linnan kaksoisportti hitaasti avattiin. Sisäpihalla joukko hyppäsi alas ratsuiltaan kivetetylle pihalle. Pihan vasemmalla puolella muurissa kiinni seisoi keskustorni. Edessäpäin oli pitkä puurakennus kiinni muurissa. Ilmeisesti varasto. Keskellä pihaa oli pieni suihkulähde, jonka molemmin puolin seisoi matala puu. Oikealla puolella seisoi muuriin nojaten sotilaitten asuntorakennus mutta sen eteen oli jätetty reilusti tilaa. Se toimi ilmeisesti harjoitusalueena. Kiireesti olivat haltiaupseerit alkaneet järjestää rykmenttejä rivistöihin nähtyään lähestyvän joukon ja Elframin lipun. Nyt pihalla seisoi kaksi kahdenkymmenen keihäsmiehen rykmenttiä melkein suorissa riveissä. He olivatkin ainoat linnassa, joilla oli haarniska jo valmiiksi päällä. Sydäntornin pääovi aukesi ja siitä juoksi vaaleaan velhon viittaan pukeutunut haltiamies. ”Saanen tervehtiä, minä olen Gildan. Tämän linnan herra. Tulkaa sisään.” Tummahiuksinen haltia viittoi haarniskoituja ritareita astumaan sisään, ennen kuin juoksi takaisin sydäntorniin.
Linnan sisäosatkin olivat haltiamaiseen tyyliin tavallista linnaa valoisammat ja vähemmän tunkkaiset. Käytävä avautui keskushalliin, josta haltiaritarit johdatettiin sotilaiden puolelle. Elfram ja kaksi hänen upseeriaan seurasivat haltiavelhoa portaat ylös toiseen pienempään saliin. Siellä velho istui pitkän pöydän ääreen ja viittoi Elframia ja hänen miehiäänkin istumaan. Elfram kuitenkin seisoi. Osittain kylläkin siitä syystä, ettei hän enää kyennyt istumaan ollessaan niin jäässä haarniskassaan ja vaatteet litimärkinä. Tätä ei kuitenkaan hänen kasvoistaan näkynyt, vaan haltiamaiseen tyyliin ilme värähtämättäkään hän alkoi puhumaan: ”Tervehdys. Minä olen Elfram ja toimin prinssi Mickhaelin alaisuudessa. Linnaanne lähestyy armeija idästä päin. Tehtävänäni onkin pitää tämä raja-alue mahdollisimman kauan hallussamme.” Gildan katseli hetken pitkää haltiasoturia. Elfram oli hieman tavallista haltiaa vankkarakenteisempi. Siitä syystä hän kantoi aina suurta kahdenkäden miekkaa, joka nytkin roikkui hänen selässään. Tämän elegantin miekan hän oli saanut muinoin Hoeltissa miekan taitoja opiskellessaan. Haltian kasvot olivat sotilaallisen tiukat ja hänen siniset silmät tarkkailivat haltiavelhoa odottaen tämän vastausta. ”Hyvä. Olemmekin odottaneet milloin saamme lisäjoukkoja. Olemme odottaneet Kaaoksen palvojien hyökkäystä jo pitemmän aikaa. Annat teille tietenkin täydet valtuudet puolustuksen järjestämisessä. Odotin teidän kyllä tulevan suuremmalla joukolla kuin kahden ritarirykmentin voimin.” ”Emme saa nopeasti lisä apua Mickhaelilta. Armeijamme marssii kohtaamaan pohjoisesta lähestyvää armeijaa. Jos sitä ei pysäytetä, ovat satamat mennyttä ja menetämme yhteyden Ulthuaniin”, Elfram sanoi. Samalla hetkellä salin toinen ovi avautui ja sisään asteli toinen velho. ”Niin. Saanen esitellä. Veljeni Galtan. Todellakin annan teille täydet valtuudet toimiinne. Galtan näyttää teille huoneenne, jotta voitte vaihtaa vaatteenne ja levätä. Tavaranne on luultavammin jo kuljetettu sinne.”
Galtan johdatti Elframin huoneelleen. Tämä oli yksi lukuisista tämän kerroksen vierashuoneista. Nämä huoneet voivat toimia sidontapisteinä ja hoitopaikkoina haavoittuneille jos tästä seuraisi piiritys, Elfram, mietti. Galtan, joka oli koko matkan ajan hyvin vähäsanainen osoitti Elframille hänen huoneen ja sanoi sen jälkeen: ”Veljeni, minä ja muutama upseeri syömme illallista kohta. Voit tulla syömään meidän kassamme.” ”Ei kiitos. Käyn lepäämään heti, kun olen saanut vaatteet vaihdettua. Matka uuvutti minut”, Elfram vastasi ja astui huoneeseensa. Hän riisui kokohaarniskan ja aseet päältään ja puki päälleen tavallisen silkkipukunsa. Hän nappasi huoneeseen kannettujen tavaroidensa joukosta kartan ja sulkakynän. Sitten hän alkoi tutkia karttaan kirjoitettuja monimutkaisia muistiinpanoja joukkojen liikkeistä ja sijainneista. Hän oli saanut kartan mukaansa rannikolla pidetyssä neuvonpidossa, jossa prinssi Mikchael oli esittänyt suunnitelmansa. Heillä oli ollut jonkin verran tietoja vihollisen joukoista ja liikkeistä, kiitos tiedustelijoiden, jotka oli lähetetty paikalle jo kauan ennen armeijaa. Se oli ainakin varmaa, että hyökkäyksestä vastasi kaaosruhtinas Tzalkan, joka oli koonnut suuren armeijan pohjoisessa ja oli edennyt läpi keisarikunnan hallussa olevien alueiden. Haltiamaiden pohjoispuolella oli Tzalkan jakanut suuren armeijansa kahtia. Pääjoukko itse lordi Tzalkanin johtamana hyökkäisi luultavasti pohjoisesta. Pienempi joukko, jonkin sotaruhtinaan luotetumman miehen johdolla kiertäisi rajamaiden poikki ja hyökkäisi idästä. Täällä heitä pidättelisi kuitenkin linna, jota haltioiden täytyisi puolustaa viimeiseen mieheen. Hänellä olisi paljon työtä edessä. Kaukaisesta sijainnistaan, huolimatta nopeasti katsottuna, linna oli hyvin rakennettu ja hyvin hoidettu. Sen lisäksi hänellä olisi myös käytössä linnan kasarmin sotilaat. Kuitenkaan hän ei tiennyt miten tämä päättyisi, tai selviäisivätkö he edes hengissä.
Elframin tutkiessa karttaansa samalla hetkellä parin päivän marssin päässä linnasta itään soturi seisoi metsän yläpuolelle nousevalla kallion kielekkeellä. Kalliomuodostelman edessä oli suuri metsäaukio, jonka länsipuolelta lähti tie kohti haltiamaita Rankkasade pommitti suuren soturin mustaa, riimujen peittämää haarniskaa, kun soturi tähysti metsän yli vastaan tulevaa maastoa. Hän oli lordi Khairn. Kaaosruhtinas Tzalkanin luotetuin soturi, jonka johdettavaksi oli annettu osa Tzalkanin armeijasta. Khairn oli pitkä ja hyvin vahvarakenteinen soturi. Hänen kasvojensa poikki kulki pitkä arpi juuri vasemman silmän ohi ja hänen mustat hiuksensa liehuivat avonaisina tuulessa. Soturi oli kaikin puolin epäluonnollisen oloinen leveine hartioineen ja punaisina kekäleinä loistavine silmineen. Hänhän oli pimeiden jumalten suosioissa, kuten useimmat Kaaosruhtinaat. Nyt valtava soturi tähyili taivaanrannassa pimenevässä illassa näkyvää valkoista pistettä. Siellä oli haltialinna, jonka he valtaisivat matkalla rannikolle.
Toinen kokonaan haarniskoitu soturi käveli Khairnin taakse ja alkoi puhumaan: ”Lähettämänne tiedustelijat ovat vihdoin palanneet. Heillä on arvokkaita tietoja, jotka sinun olisi syytä kuulla.” Arnas oli Khairnin luotettu upseeri, jonka harteille hän antoi vaikeimmat tehtävät. Soturi ei ollut pituudessaan ja voimaltaan kuitenkaan aivan Khairnin tasoa. Kuitenkin hän olisi pystynyt nujertamaan lähes jokaisen tavallisen ihmisupseerin. Luultavammin Arnas oli ehkä jopa uskollisempi Kairnille kuin herralleen Tzalkanille. Tämän takia Khairn pystyi luottamaan hänen suorittavan minkä tahansa tehtävän minkä hän tälle antoi. Arnas seisoi paikoillaan odottaen että hänen herransa kääntyisi ja lähtisi kävelemään tiedustelupartion luo. Tätä Khairn ei tehnyt vaan sanoi: ”Kerro Arnas. Mitä uusia tietoja on ilmennyt?” Arnas alkoi puhumaan: ”Linnaan ratsasti myöhään iltapäivällä ratsumiesjoukko mukanaan haltiajohtaja. Sotilaat eivät tunnistaneet tämän lippua, mutta ilmeisesti hän on tullut johtamaan linnan puolustusta.” Khairn kääntyi kohti sotilastaan: ”He tietävät meistä jo. Tietenkin, mitä muuta haltioilta voi odottaa. He ovat varmasti tarkkailleet meitä siitä saakka, kun saavuimme keisarikunnan maaperälle. Meidän on lähdettävä jatkamaan marssia. Mitä nopeammin olemme perillä sen parempi. Anna lähtökäsky” ”Selvä herra.” Sitten Arnas veti selästään suuren käyrätorven ja puhalsi siihen. Matala törähdys kaikui puiden yllä säikäyttäen linnut ilmaan. Hetken päästä siihen vastasi ensiksi yksi vasemmalta, sitten toinen oikealta. Lopulta kymmenet torvet päästivät matalaa ääntään metsän keskellä. Arnas lopetti puhaltamisen ja lähti kävelemään alas kielekkeeltä. Khairn jäi sinne vielä seisomaan. Hän tarkkaili allaan olevan suuren metsäaukion poikki marssivia satoja ja taas satoja sotureita. Hitaasti tielle marssiessaan rykmentit siirtyivät jonoon ja marssin synnyttämä jytinä kaikui metsässä, jonka pimeydessä synkät olennot seurasivat armeijaa sen kummallakin puolella. Armeijassa oli satoja pohjoisen barbaareja, mutta myös kunnioitettava määrä mahtavia kaaossotureita, sekä monen miehen voimat omaavia Ogreja.
Khairn seurasi vielä hetken armeijansa etenemistä. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään alas, jossa odotti hänen henkivartiokaartinsa. Haltiat murskattaisiin helposti, hän mietti. Oikeastaan Khairnin mielestä tämä ei edes ollut hänen arvoisensa tehtävä. Hän olisi halunnut olla herransa kanssa pohjoisessa, sillä hänen pitäisi saada osoitettua taitonsa ja voimansa herralleen ja jumalille. Mutta nyt hänen täytyisi hoitaa tämä hyökkäys mukisematta. Ehkä hän sitten saisi vielä johtaa Tzalkanin armeijan keisarikunnan sydämeen haltioiden kukistuttua.
Niin pistäkää kommenttia vaan. Tiedän ainakin kannattaako tarinaa jatkaa vai vihaavatko kaikki sitä jo heti alun jälkeen.
