Lumi tuiskusi vasten kylän katuja. Rakennukset olivat paraikaa hautautumassa lumimassan alle. Oli pimeää. Ilta oli juuri päässyt hämärästä vaiheestaan, ja oli siirtymässä parhaillaan mustaan yöhön. Jos sai pidettyä silmiään auki siinä lumipyryssä, saattoi nähdä vielä muutaman metrin eteensä. Pilvet peittivät taivaan niin kaukana kuin silmä kantoi, eikä taivasta voinut nähdä alhaalla roikkuvan harmauden läpi. Korkealla pilvimassojen toisella puolella taivas kuitenkin hehkui tummana punaisena.
Lumi heittelehti viistossa tuulen riepoteltavana, osuen vanhan majatalon kylttiin, saaden sen heilumaan ja natisemaan villisti. Ihme kun se oli kestänyt noinkaan pitkään noin vähällä korjauksella. Ovikin kaipaisi vähän restaurointia. Ikkunaluukkujen raoista hehkui lämmin tulen kajo, ja oven läpi kantautuva naurunremakka ja ääni, jonka aiheutti pöytään kolahtava tuoppi, kielivät eloisasti alkavasta illasta. Huomenissa olisi kuitenkin töitä enemmän kuin tarpeeksi, jos lumisade lakkaisi, eikä kukaan joisi yhtään enempää tiesi kestävänsä.
Klaus päätti hymyillen, että poikkeaisi Ulvovassa Sudessa ennen kuin palaisi takaisin. Tuuli vingahti ja heitti kipeän ryöpyn lunta miehen kasvoille. Tämä irvisti ja palas takaisin todellisuuteen. Hän veti hupun kasvojensa yli ja kietoi paksun turkisviitan tiukemmin ympärilleen. Pakkasta ei ollut liiemmin, ja olo oli siedettävä, jos tuuli ei päässyt vaatteiden läpi. Klausin viikset ja lyhyeksi leikattu parta olivat jo aivan kuurassa. Hän lisäsi vauhtia sen minkä kärsi.
Ovi kävi, ja Klaus astui sisään lämpimään taloon. Hän puisteli ovensuussa viittansa ja huppunsa ylimääräisestä lumesta, nosti huppunsa syrjään ja katseli ympärilleen. Tuulen ulvonta vaimeni vinkunaksi. Lyhty katossa valaisi huoneen nurkkia lukuun ottamatta yllättävän hyvin. Puiset seinät ottivat mielellään vastaan punertavan hohteen, kuin myös puinen tiski, joka leikkasi huonetta keskivaiheilla. Vastakkaisella seinustalla oli muutama hienosti taottu pitkämiekka telineissään esitteillä asiakkaille. Ennen kevättä niitä tuskin tulisi kukaan sen ihmeemmin tarkastelemaan, mutta samahan niiden oli siellä roikkua. Niiden terät välkkyivät lyhdyn valossa. Tiskin toisella puolella olevan oven takaa kantautui tasainen vasaran pauke. Rakennus olikin vaikuttanut vähän suuremmalta, kuin mitä tämä yksi huone kertoi. Oven vieressä veivät kaikenlisäksi portaat yläkertaan. Varmaankin omistajan omiin asuintiloihin.
“Herra Hammer”, Klaus huudahti varovasti, nojautuen eteenpäin katse ovella. Vasaroinnin kalke ei tauonnut. Klaus toisti huutonsa, tällä kertaa hieman vaativammin. Talo hiljeni hetkeksi, ja vasaran tauottua jäljelle jäi vain viima ulkosalla.
“Tuon viestiä linnasta”, Klaus jatkoi tarttuen tilaisuuteen. Parin kilahduksen kuluttua ovi aukeni, ja tiskin taakse astui lyhyehkö, tukeva mies. Hän hymyili aurinkoisesti ja sipaisi viiksiään. Lähes kuuma tuulahdus kävi huoneen läpi oven auetessa. Mies astui tiskin toiselle puolelle, ja ojensi kätensä itseään lähes päätä pidemmälle Klausille.
“Gustav Hammer. Mitä uutta linnasta?” Gustav kysäisi puristettuaan pikaisesti tulokkaan kättä, ja kääntyi saman tien palatakseen tiskin taakse. Hiki kimalteli tämän otsalla ja niskassa. Klausista ajatus hikoamisesta tuntui lähinnä vitsiltä ulkona raivoavan myräkän vuoksi. Hän siirsi viittaansa syrjään totuttuaan huoneen lämpöön, ja lyhdyn valo sai raskaan rintapanssarin välähtämään. Haarniskaan oli taidokkaasti taottu kohokuvio, joka esitti kiven päällä seisovaa sutta.
“Aina samaa, sanoisin. Linnassakaan ei ole paljoa vapaa-aikaa edes talviaikoina. Kesäisin kaikilla on kädet täynnä töitä petomiesten vuoksi, ja jos talvea voisi pitää loma-aikana, olisivat kesät sitten itse ulricin siunaamia paratiiseja”, Klaus sanoi naurahtaen väsyneesti. “Mutta niinhän meillä kaikilla. Komentajakapteeni lähetti seuraavan viestin - -“
”Annahan kirje tänne, poika. Parempi että luen sen itse, kun se jäänee tänne joka tapauksessa”, herra Hammer keskeytti selonteon Klausin suureksi harmiksi. Vilkaisten kummissaan lyhyttä seppää Klaus kaivoi käärölaukun vyöltään, ja ojensi sieltä sinetöityä rullaa. Gustav nappasi sen Klausin kädestä hymyillen hänelle lämpimästi.
“Sitä tavallista”, Gustav sanoi luettuaan kirjeen. “Kuulin, että naapurista olisi vieras tulossa.”
Klaus katsahti seppään avoimen hämmästyneenä. “Mistä herra tietää asiasta? Itse en muista kuulleeni vieraasta. Mitä asiaa Middenheimilla voisi olla meille?”
“Ei sentään Middenheimista asti”, Gustav nauroi. “Van der Vekenin herttua on tulossa. Ajattelin vain, että olisi voinut saada itse linnan väeltä varmistuksen, Sudesta kun kuulee monia asioita niin kaukaa kuin läheltäkin. Niillä on vain kaksi samankaltaisuutta: Molemmat uutiset ovat useimmiten huonoja, ja kumpiinkaan ei ole luottamista.”
Klaus rypisti kulmiaan. Syyn herttuan vierailuun hän saattoi arvatakin jo. Petomiehet liikkuivat yleensä vain kesäisin, keräten varastoja talveksi. Lumen tultua ne keskittyivät pysymään elossa eivätkä vaivautuneet ryöstelemään ja polttamaan. Jokin joko ajoi niitä nyt metsästä, tai niiden ruoka oli loppunut kesken. Darkwaldin rajamaasto ei ollut koskaan ollut liian selkeä juridisesti Wolfensteinin läänityksen ja naapurimaiden välillä. Tai, niin herttua tuppasi väittämään aina tarpeen tullen. Samalta näytti nytkin. Jos herttua pystyi välttämän petomiehistä huolehtimista, hän myös teki jotain asialle. Tähän lopputulokseen oli ainakin päädytty ritareiden keskuudessa. Komentajakapteenilta oli turha yrittääkään kysellä mitään. Sepän ääni palautti Klausin takaisin maan päälle mietteistään.
“Sano komentajakapteenille, että lähettää jonkun kuukauden päästä hakemaan tavaroita. Yritän saada ne siihen mennessä valmiiksi. Näin talvisin on aika niukalti tekemistä kuitenkin, linnan menoja lukuun ottamatta, joten enköhän saa ne valmiiksi ajallaan”, Gustav sanoi ja nyökkäsi Klausille. Ritari otti jonkin asennontapaisen ja heilautti kättään ymmärtämisen merkiksi.
“Wolfensteiniin luotamme”, Gustav lisäsi vielä, kun Klaus oli astumassa ulos ovesta viimaan.
“Wolfensteiniin luotamme”, Klaus vastasi, kuten tapa vaati.
Kulkiessaan, onneksi tällä kertaa myötätuuleen, Ulvovalle Sudelle päin, Klaus mietti sepän sanoja. Lopun tervehdystä käytettiin tavallisesti lähinnä ritarien ja linnan sotilaiden keskuudessa, usein ennen taistelua. Jotenkin tervehdys ei sopinut lämpimästi hymyilevän sepän sanavarastoon. Pitkä mies pudisti päätään. Tiesi seppä enemmän tai vähemmän, tai ei, se ei olisi hänen asiansa. Klaus päätti jatkaa takaisin linnalle aamusta, toivoen myrskyn laantuvan edes hieman yön aikana. Nyt olisi turha yrittää takaisin. Majatalon lämmön saattoi lähes aistia seinien läpi, ja kevyt puheensorina kantautui ulkoilmaan Klausin astuessa sisään.
* * *
Tuommoista. Taas ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kirjoittelen mitään, mutta nyt kun tuli jotain väkerrettyä, niin voisin sen tännekin laittaa. Kun warhammeriinkin liittyy taasen. Tunnissa kirjoitettu ja oikoluettu, joten pituudella tai ajatuksella, tai loppujen lopuksi millään muullakaan, ei voi sen ihmeemmin juhlia.
Tälle olisi suunniteltu jatkoa, ja tätä ei ollut tarkoitus alunperinkään kirjoittaa, mutta kun en jaksanut itse asiaan mennä vielä, niin ajattelin tällaisen toimivan kevyenä alustuksena tapahtumiin ja siihen, mitä olisi tulossa sitten joskus. Toivottavasti saan sen joskus aluilleen asti.
Tämän ei ollut siis tarkoituskaan olla mitään maailmoja mullistavaa. Mutta tulipahan hakattua-näppistä-taas-sattumanvaraisesti (tm).
Kommentsen, bitte schön.
Noh, ei ainakaan taso ole laskenut, vaikka jotain alkukankeutta saattaa olla.
