Myrsky (1-6)
-
Skrixqueek
Aggar Harnin poika laski kaukoputken silmiltään.
”Se on myrsky, aivan oikein”, hän mutisi raapien tuoretta sänkeä korkean, värjätyn hiustöyhdön ympärillä.
”Par pisaraa sinne tänne, ei me sisään lähdetä!” Dogram, hänen toverinsa, mutisi.
”Tietenkään me ei jätetä meidän velvollisuutta!” Aggar julisti ja lisäsi sitten murheellisesti puoliääneen: ”ainakaan enää…”
”Älä huoli, Aggar! Tulet vielä hyvittämään häpeäsi”, pitkäpartainen lohikäärmeensurmaaja lohdutti.
Sitten musta, kiemurteleva pilvimassa saavutti lumen peittämän Karak Kadrinin, Surmaajainlinnan.
Pienet punaiset ja purppuraiset salamat ryömivät edestakaisin myrskypilven reunamilla ja Dogram nappasi kaukoputken nuorelta toveriltaan. Sitten hän alkoi tiirailla pilveen.
”Mikä hätänä?” Aggar kysyi tulkitessaan lohikäärmeensurman hämmästynyttä ilmettä.
”Et ikinä usko mitä minä näen!”
”Mitä? Kerro!”
”Ihan kuin siel-”
Aggar tuijotti silmät suurina. Pilvestä oli kiitänyt alas tykinkuulamaisella voimalla valtava rae. Askel kerrallaan nuori kääpiö lähestyi toisen kääpiön verisiä jäännöksiä. Hän kumartui ja tarttui rakeeseen. Se oli ihan kuin… Se oli! Se oli ihmisen irtonainen pää! Paksun jääkuoren alta tuijottivat ikuiseen kauhunhuutoon hyytyneet viiksekkäät kasvot.
Unohtaen valansa Aggar alkoi huutaa kauhusta ja pudotti pään. Sitten kuului rysähdys. Toinen rysähdys. Sitten lisää ja lisää! Koko linnoitus järkkyi ja vapisi. Valtaisia kiven lohkareita satoi pilvistä rysähtäen muuriin kuin tykkien ja heittokoneiden ammukset. Ilman suojaavia riimujaan muuri olisi varmasti pettänyt.
Painaen kätensä korvilleen, suojaksi melulta, nuori peikonsurmaaja ryntäsi sisään johtavalle ovelle.
Viime tingassa hän ehti sisään ennen kuin valtaisa kimpale kiveä, puuta ja jäätä sinetöi oviaukon. Aggar olisi voinut vaikka vannoa, että se oli ollut kokonainen, jäätynyt talo.
Jättäen kauhean lastinsa peittämän kääpiölinnoituksen rauhaan, myrsky jatkoi verkkaista liitoaan kohti Mordheimia.
XXX
”Valmiina nousemaan maanpintaan!” Blitter kiljaisi mittareiden äärestä.
”Hienoa-hienoa!” Vaskisilmä hihkui ja väänsi suurta vipua. Täristen Ryömijä alkoi työntyä maamassojen läpi kohti pintaa.
Flink, Gnig ja Blitter suojasivat päänsä ja heittäytyivät lattialle. Sylinterin metalliset seinät valittivat ja kivet ulkopuolella raapivat niitä. Moottori sauhusi ja hohti kirkkaan vihreänä. Pultit alkoivat lennellä liitoskohdista ja lattialla makaavat skavenit huusivat yhtä kaulaa. Vaskisilmä nauroi sekopäisesti ja väänsi vivun ääriasentoon. Juuri kun he luulivat olevansa tuhon omat, Ryömijä puhkaisi Mordheimin maankuoren ja kohosi esiin kuin jokin muinainen peto, joka oli herätetty unestaan.
Skavenit tirkistelivät ulos ikkunasta. Hitaasti lumi ja pöly laskeutuivat paljastaen heitä kohti juoksevia ihmis-otuksia. Niillä oli suuret hilparit ja ne olivat pukeutuneet kirkkaanväriseen univormuun. Kiiltävään haarniskaan pukeutunut ihmis-otus valkean, nelijalkaisen kavioeläimen selässä näytti jakavan käskyjä.
Sitten kuului joukko laukauksia ja käsiaseiden kuulat ropisivat Ryömijän kyljistä. Ihmis-otukset alkoivat hakata koneen jalkoja, yrittäen kaataa sitä.
Taivaalla välähti punainen valo ja ohjaamo järkkyi.
”Kirous ja kuolema heillä on velho-velho!” Kringin kirkui, ”Gnig! Blitter! Käynnistäkää puolustusmekanismi! Flink, ota ohjaimet! Minä hoitelen velho-otuksen!”
Ulkona hyörivien ihmisten hämmästykseksi koneen kyljistä aukeni kaksi luukkua. Luukuista työntyi valittaen esiin nippu metallisia putkia. Varoittamatta ne äkkiä alkoivat sylkeä pieniä vihreitä luoteja uskomattomalla nopeudella. Ammukset repivät miehiä kappaleiksi ennen kuin nämä edes ehtivät käsittää kuolevansa. Nopeasti aseiden ohjastajat menettivät niiden hallinnan ja ne alkoivat pyöriä villisti joka suuntaan. Ihmiset lähtivät pakoon, mutta vakain askelin kone lähti seuraamaan.
Kringin avasi luukun ohjaamon huipulla ja kurkisti ulos. Hän käänsi nappia mekaanisten silmiensä kyljessä ja maailma muuttui radikaalisti: tavallisten konkreettisten asioiden sijaan hän näki magian kahdeksan tuulta. Valoa ja tulta virtasi kohisevana pyörteenä raunioiden sekaan. Joku valmisteli loitsua.
”Löysinpäs sinut!” Kringin hihitti itsekseen ja kaivoi taskustaan pienen kuparirasian.
Raivokas, tulenpunainen salama räjähti taivaan läpi. Erikoisilla silmillään Kringin näki sen kirkkaana sokaisevana välähdyksenä. Aika tuntui hidastuvan kun hän avasi lippaan ja laittoi sen kasvojensa eteen. Salama imeytyi lippaaseen ja Vaskisilmä napsautti sen kiinni. Sitten hän työnsi lippaan kiinni vasemmassa kädessään olevaan kojeeseen.
Hihitellen hän sääti silmänsä normaalinäölle ja sitten pyöritti pientä kampea. Hänen silmänsä pitenivät niihin asennettujen teleskooppivarsien avulla ja Kringin alkoi käydä läpi raunioita. Tehostetulla katseellaan hän näki, että ihmisistä oli jäljellä vain lumotun kilpensä suojissa kykkivä, nyt ratsuton johtaja-otus. Velhonkin täytyi olla täällä jossain. Virtaukset johtivat tuonne noin… Mikäs tuolla on? Pelkkä kivi, kirottua! Hmm… Ahaa!
Ihmisvelho kykki mahallaan raunioissa, selaten epätoivoisena loitsukirjaansa. Se oli pukeutunut vielä typerämmin kuin keskiverto ihminen. Kringin vaihtoi taas näköä. Kirja oli lumottu, samoin pieni pala sormesta. Sormus varmaankin… Ei oikeastaan mitään mikä häntä kiinnostaisi…
Kringin osoitti vasemman käden sormellaan velhoa ja oikealla käynnisti koneen. Pienet osaset surisivat ja hyrräsivät. Pieniä kiemurtelevia salamoita ryömi ulos laitteesta. Vaskisilmä tunsi voiman jylläävän kourassaan. Sitten hän sinkosi vihreän tappavan salaman. Se osui velhoon ja tämä lihat räjähtivät jättäen vain luurangon, jonka ympärillä salamat vieläkin tanssivat.
Viimeinen ihmis-otus, jääräpäinen kapteeni haukkoi hetken henkeä ja juoksi sitten pakoon.
Kringin laskeutui sisälle ja tuuppasi Flinkin ohjaimista, asettuen itse tämän paikalle.
Pian avain olisi hänen!
XXX
Pilke katseli varjoista viulunsoittajaa. Tämä istui katkenneella parrulla soittaen instrumenttiaan. Naisen vahva meikki oli valunut ja hiukset sekaisin. Hänen mekkonsa oli repaleinen ja luminen.
Pieniä kuolleita rottia, hiiriä ja hämähäkkejä tanssi piirissä musiikin tahdissa. Pilke rypisti otsaansa.
Keräten rohkeutensa hän astui esiin varjoista. Nainen hätkähti ja miltei pudotti viulunsa. Sitten hän pomppasi seisomaan ja heilutti viuluaan samaan tapaan kuin miekkaa.
”Varo! Minä olen mahtava velho ja muutan sinut… hmm… muutan sinut…”
”Sammakoksi?” Pilke avitti.
”Juuri niin! Sammakoksi! Isoksi, rumaksi sammakoksi!”
”Kuule, ennen kuin teet sen, tarvitsisin apuasi, jos tosiaan olet velhotar.”
”Tietenkin olen! Katso minun voimiani!”
Nainen soitti nopean, ylpeän pikku sonetin ja hämähäkit ja jyrsijät tanssivat sävelmän tahdissa.
”Todella vakuuttavaa”, Pilke mutisi.
”Syö ivasi! Olen tanssittanut tuhansia kuolleita! Kaikki on sen ikuisesti kirotun haltian syytä!”
”Haltian?”
”Niin! Haltian!”
”Vai niin… Kuitenkin, voisitko siis auttaa minua? Kas, kun ystäväni on kuol-”
”Haluat siis minun herättävän hänet? Hoituuhan se, mutta vain jos teet vastapalveluksen!”
”Teen mitä haluat.”
”Hyvä! Näetkö nuo kaaret?”
Nainen viittasi kauempana näkyvään marmoriseen kaksoiskaareen. Pilke nyökkäsi ja nainen jatkoi:
”Niiden alla lepää inha haltia. Tuo minulle hänen päänsä, niin autan ystävääsi.”
”Hänen päänsä? Hyvä on, teen näin. Odota minua tässä…”
”Clemine”
”Odota minua tässä Clemine.”
Pilke oli juuri loikkaamassa katolta, mutta kääntyi vielä: ”minua sanotaan Pilkkeeksi.”
Sitten hän loikki pimeään.
XXX
Kylmyys pureutui harmaan viitan läpi ja hän taisteli unta vastaan. Ei saanut nukahtaa! Hän jäätyisi, jos nukahtaisi!
Haltia nousi ja verrytteli. Hän alkoi tehdä harjoituskuvioita lämpimäkseen. Haukkalyönti. Kultainen torjunta. Tanssiva terä. Kaikki konemaisia, kankeita iskuja, jotka opetettiin alokkaille. Niillä pärjäsi vähäisempiä rotuja: ihmisiä, hiisiä ja örkkejä vastaan, mutta oikeille miekkailijoille niistä ei olisi vastusta.
Miekkailu ei ollut valmiita lyöntejä, joista valittiin tilanteeseen paras, miekkailu oli nopea tempoista toimintaa! Improvisoitua! Joka lyönnin täytyi olla erilainen, kyseistä vastustajaa varta vasten suunniteltu. Mutta kesti vuosikymmeniä - joillain vuosisatoja – että oppisi luomaan uuden iskun, joka sekunti tuntikausien – jopa päiväkausien! – ajan. Mutta hänellä oli ollut kaksi vuosisataa aikaa ja hän oli oppinut! Hän oli ollut paras koko Ulthuanissa! Ulthuanissa? Nimi poltti hänen sydäntään, kuin kiduttajan polttoraudat! Muistoja alkoi tulvia! Ei, ei muistoja! Oli unohdettava – vain unohduksessa oli rauha!
Sitten kuului rapinaa. Joku liikkui lähistöllä. Korppi? Lohikäärme? Mordheimissa kaikki ääripäät olivat yhtä todennäköiset!
Metallinen välähdys pimeästä. Salaman nopeasti hänen kätensä kohottivat miekan torjumaan. Tikari kolahti pois.
Eivät korpit, eivätkä lohikäärmeet heitelleet tikareita. Vastassa oli jotain, jolla oli kädet. Mordheimissa tosin korpeilla ja lohikäärmeilläkin saattoi olla kädet. Mordheimissa kaikki oli mahdollista. Kirottujen Kaupunki, toden totta.
Tuttu ääni. Joku jännitti jousta. Kukaan kuolevainen ei pystyisi torjumaan nuolta. Kukaan ei ollut niin nopea. Hän vetäytyi kivisen pilarin taa, ja kuuli jousta höllättävän. Milloin hänen korvistaan oli tullut näin tarkat? Viisikymmentä vuotta taistelua ja yksinäisyyttä. Viisikymmentä vuotta menneisyyden pakoilua! Kaipa sillä oli vaikutuksensa sekä kehoon, että mieleen.
Kynnet rapisivat kiveä vasten. Vaanija laskeutui alas. Se olisi nyt helppo saalis! Ei kuulunut miekan kalahdusta, kun se nousee huotrasta, ei nuijan karhean pinnan hankautumista vaatetta vasten, ei ketjukuulan vaimeaa huminaa. Vain vaimeaa hengitystä.
Vaanija odotti, mutta niin odotti hänkin. Kärsivällisyys oli hyveistä suurin. Vai oliko se rakkaus? Rakkaus. Sana oli pudottaa hänet polvilleen kivusta! Taistelussa unohdus! Hän loikkasi esiin miekkansa kanssa, valmiina sivaltamaan kahtia sen, mikä ikinä häntä odottaisikaan. Mutta aukea olikin tyhjä!
Kynnet upposivat hänen lapoihinsa. Kirottua! Kirotut muistot! Hän ei mitenkään saisi lyötyä suurella miekallaan, ilman että samalla irrottaisi päänsä, joten hän pudotti miekkansa. Hampaat tavoittelivat otetta hänen niskastaan.
Hän iski nyrkillään olkansa yli ja osui johonkin lämpimään. Vingahtaen paino putosi hänen selästään. Silmäkulmastaan hän näki hahmon pakenevan varjoihin. Hän nappasi miekkansa lumesta ja kiepsahti ympäri. Tule nyt jo esiin!
Sitten kuului tuttu ääni. Nuoli tunkeutui hänen olkapäästään läpi! Tämä otus oli ovela. Hän kierähti suuren kivenlohkareen taa ja murahtaen kiskaisi nuolen ulos. Lämmintä verta virtasi hänen käsivarrelleen.
Haava oli sidottava tai hän olisi kohta niin uupunut, ettei tarjoaisi vastusta edes kädettömälle hiidelle! Hän repäisi palan viitastaan ja näppärästi kieputti kankaan olkapään ympärille ja teki tiukan solmun. Se saisi riittää hetkiseksi.
Oli varmistettava reitti. Hän teki lumesta hätäisesti pallon ja kiinnitti sen miekkansa kahvaan. Sitten hän kohotti miekkaansa. Nuoli lävisti pallon. Olisi taas aika odottaa. Tassuttelua hangella.
Haltia valmistautui tappavaan iskuun.
”Se on myrsky, aivan oikein”, hän mutisi raapien tuoretta sänkeä korkean, värjätyn hiustöyhdön ympärillä.
”Par pisaraa sinne tänne, ei me sisään lähdetä!” Dogram, hänen toverinsa, mutisi.
”Tietenkään me ei jätetä meidän velvollisuutta!” Aggar julisti ja lisäsi sitten murheellisesti puoliääneen: ”ainakaan enää…”
”Älä huoli, Aggar! Tulet vielä hyvittämään häpeäsi”, pitkäpartainen lohikäärmeensurmaaja lohdutti.
Sitten musta, kiemurteleva pilvimassa saavutti lumen peittämän Karak Kadrinin, Surmaajainlinnan.
Pienet punaiset ja purppuraiset salamat ryömivät edestakaisin myrskypilven reunamilla ja Dogram nappasi kaukoputken nuorelta toveriltaan. Sitten hän alkoi tiirailla pilveen.
”Mikä hätänä?” Aggar kysyi tulkitessaan lohikäärmeensurman hämmästynyttä ilmettä.
”Et ikinä usko mitä minä näen!”
”Mitä? Kerro!”
”Ihan kuin siel-”
Aggar tuijotti silmät suurina. Pilvestä oli kiitänyt alas tykinkuulamaisella voimalla valtava rae. Askel kerrallaan nuori kääpiö lähestyi toisen kääpiön verisiä jäännöksiä. Hän kumartui ja tarttui rakeeseen. Se oli ihan kuin… Se oli! Se oli ihmisen irtonainen pää! Paksun jääkuoren alta tuijottivat ikuiseen kauhunhuutoon hyytyneet viiksekkäät kasvot.
Unohtaen valansa Aggar alkoi huutaa kauhusta ja pudotti pään. Sitten kuului rysähdys. Toinen rysähdys. Sitten lisää ja lisää! Koko linnoitus järkkyi ja vapisi. Valtaisia kiven lohkareita satoi pilvistä rysähtäen muuriin kuin tykkien ja heittokoneiden ammukset. Ilman suojaavia riimujaan muuri olisi varmasti pettänyt.
Painaen kätensä korvilleen, suojaksi melulta, nuori peikonsurmaaja ryntäsi sisään johtavalle ovelle.
Viime tingassa hän ehti sisään ennen kuin valtaisa kimpale kiveä, puuta ja jäätä sinetöi oviaukon. Aggar olisi voinut vaikka vannoa, että se oli ollut kokonainen, jäätynyt talo.
Jättäen kauhean lastinsa peittämän kääpiölinnoituksen rauhaan, myrsky jatkoi verkkaista liitoaan kohti Mordheimia.
XXX
”Valmiina nousemaan maanpintaan!” Blitter kiljaisi mittareiden äärestä.
”Hienoa-hienoa!” Vaskisilmä hihkui ja väänsi suurta vipua. Täristen Ryömijä alkoi työntyä maamassojen läpi kohti pintaa.
Flink, Gnig ja Blitter suojasivat päänsä ja heittäytyivät lattialle. Sylinterin metalliset seinät valittivat ja kivet ulkopuolella raapivat niitä. Moottori sauhusi ja hohti kirkkaan vihreänä. Pultit alkoivat lennellä liitoskohdista ja lattialla makaavat skavenit huusivat yhtä kaulaa. Vaskisilmä nauroi sekopäisesti ja väänsi vivun ääriasentoon. Juuri kun he luulivat olevansa tuhon omat, Ryömijä puhkaisi Mordheimin maankuoren ja kohosi esiin kuin jokin muinainen peto, joka oli herätetty unestaan.
Skavenit tirkistelivät ulos ikkunasta. Hitaasti lumi ja pöly laskeutuivat paljastaen heitä kohti juoksevia ihmis-otuksia. Niillä oli suuret hilparit ja ne olivat pukeutuneet kirkkaanväriseen univormuun. Kiiltävään haarniskaan pukeutunut ihmis-otus valkean, nelijalkaisen kavioeläimen selässä näytti jakavan käskyjä.
Sitten kuului joukko laukauksia ja käsiaseiden kuulat ropisivat Ryömijän kyljistä. Ihmis-otukset alkoivat hakata koneen jalkoja, yrittäen kaataa sitä.
Taivaalla välähti punainen valo ja ohjaamo järkkyi.
”Kirous ja kuolema heillä on velho-velho!” Kringin kirkui, ”Gnig! Blitter! Käynnistäkää puolustusmekanismi! Flink, ota ohjaimet! Minä hoitelen velho-otuksen!”
Ulkona hyörivien ihmisten hämmästykseksi koneen kyljistä aukeni kaksi luukkua. Luukuista työntyi valittaen esiin nippu metallisia putkia. Varoittamatta ne äkkiä alkoivat sylkeä pieniä vihreitä luoteja uskomattomalla nopeudella. Ammukset repivät miehiä kappaleiksi ennen kuin nämä edes ehtivät käsittää kuolevansa. Nopeasti aseiden ohjastajat menettivät niiden hallinnan ja ne alkoivat pyöriä villisti joka suuntaan. Ihmiset lähtivät pakoon, mutta vakain askelin kone lähti seuraamaan.
Kringin avasi luukun ohjaamon huipulla ja kurkisti ulos. Hän käänsi nappia mekaanisten silmiensä kyljessä ja maailma muuttui radikaalisti: tavallisten konkreettisten asioiden sijaan hän näki magian kahdeksan tuulta. Valoa ja tulta virtasi kohisevana pyörteenä raunioiden sekaan. Joku valmisteli loitsua.
”Löysinpäs sinut!” Kringin hihitti itsekseen ja kaivoi taskustaan pienen kuparirasian.
Raivokas, tulenpunainen salama räjähti taivaan läpi. Erikoisilla silmillään Kringin näki sen kirkkaana sokaisevana välähdyksenä. Aika tuntui hidastuvan kun hän avasi lippaan ja laittoi sen kasvojensa eteen. Salama imeytyi lippaaseen ja Vaskisilmä napsautti sen kiinni. Sitten hän työnsi lippaan kiinni vasemmassa kädessään olevaan kojeeseen.
Hihitellen hän sääti silmänsä normaalinäölle ja sitten pyöritti pientä kampea. Hänen silmänsä pitenivät niihin asennettujen teleskooppivarsien avulla ja Kringin alkoi käydä läpi raunioita. Tehostetulla katseellaan hän näki, että ihmisistä oli jäljellä vain lumotun kilpensä suojissa kykkivä, nyt ratsuton johtaja-otus. Velhonkin täytyi olla täällä jossain. Virtaukset johtivat tuonne noin… Mikäs tuolla on? Pelkkä kivi, kirottua! Hmm… Ahaa!
Ihmisvelho kykki mahallaan raunioissa, selaten epätoivoisena loitsukirjaansa. Se oli pukeutunut vielä typerämmin kuin keskiverto ihminen. Kringin vaihtoi taas näköä. Kirja oli lumottu, samoin pieni pala sormesta. Sormus varmaankin… Ei oikeastaan mitään mikä häntä kiinnostaisi…
Kringin osoitti vasemman käden sormellaan velhoa ja oikealla käynnisti koneen. Pienet osaset surisivat ja hyrräsivät. Pieniä kiemurtelevia salamoita ryömi ulos laitteesta. Vaskisilmä tunsi voiman jylläävän kourassaan. Sitten hän sinkosi vihreän tappavan salaman. Se osui velhoon ja tämä lihat räjähtivät jättäen vain luurangon, jonka ympärillä salamat vieläkin tanssivat.
Viimeinen ihmis-otus, jääräpäinen kapteeni haukkoi hetken henkeä ja juoksi sitten pakoon.
Kringin laskeutui sisälle ja tuuppasi Flinkin ohjaimista, asettuen itse tämän paikalle.
Pian avain olisi hänen!
XXX
Pilke katseli varjoista viulunsoittajaa. Tämä istui katkenneella parrulla soittaen instrumenttiaan. Naisen vahva meikki oli valunut ja hiukset sekaisin. Hänen mekkonsa oli repaleinen ja luminen.
Pieniä kuolleita rottia, hiiriä ja hämähäkkejä tanssi piirissä musiikin tahdissa. Pilke rypisti otsaansa.
Keräten rohkeutensa hän astui esiin varjoista. Nainen hätkähti ja miltei pudotti viulunsa. Sitten hän pomppasi seisomaan ja heilutti viuluaan samaan tapaan kuin miekkaa.
”Varo! Minä olen mahtava velho ja muutan sinut… hmm… muutan sinut…”
”Sammakoksi?” Pilke avitti.
”Juuri niin! Sammakoksi! Isoksi, rumaksi sammakoksi!”
”Kuule, ennen kuin teet sen, tarvitsisin apuasi, jos tosiaan olet velhotar.”
”Tietenkin olen! Katso minun voimiani!”
Nainen soitti nopean, ylpeän pikku sonetin ja hämähäkit ja jyrsijät tanssivat sävelmän tahdissa.
”Todella vakuuttavaa”, Pilke mutisi.
”Syö ivasi! Olen tanssittanut tuhansia kuolleita! Kaikki on sen ikuisesti kirotun haltian syytä!”
”Haltian?”
”Niin! Haltian!”
”Vai niin… Kuitenkin, voisitko siis auttaa minua? Kas, kun ystäväni on kuol-”
”Haluat siis minun herättävän hänet? Hoituuhan se, mutta vain jos teet vastapalveluksen!”
”Teen mitä haluat.”
”Hyvä! Näetkö nuo kaaret?”
Nainen viittasi kauempana näkyvään marmoriseen kaksoiskaareen. Pilke nyökkäsi ja nainen jatkoi:
”Niiden alla lepää inha haltia. Tuo minulle hänen päänsä, niin autan ystävääsi.”
”Hänen päänsä? Hyvä on, teen näin. Odota minua tässä…”
”Clemine”
”Odota minua tässä Clemine.”
Pilke oli juuri loikkaamassa katolta, mutta kääntyi vielä: ”minua sanotaan Pilkkeeksi.”
Sitten hän loikki pimeään.
XXX
Kylmyys pureutui harmaan viitan läpi ja hän taisteli unta vastaan. Ei saanut nukahtaa! Hän jäätyisi, jos nukahtaisi!
Haltia nousi ja verrytteli. Hän alkoi tehdä harjoituskuvioita lämpimäkseen. Haukkalyönti. Kultainen torjunta. Tanssiva terä. Kaikki konemaisia, kankeita iskuja, jotka opetettiin alokkaille. Niillä pärjäsi vähäisempiä rotuja: ihmisiä, hiisiä ja örkkejä vastaan, mutta oikeille miekkailijoille niistä ei olisi vastusta.
Miekkailu ei ollut valmiita lyöntejä, joista valittiin tilanteeseen paras, miekkailu oli nopea tempoista toimintaa! Improvisoitua! Joka lyönnin täytyi olla erilainen, kyseistä vastustajaa varta vasten suunniteltu. Mutta kesti vuosikymmeniä - joillain vuosisatoja – että oppisi luomaan uuden iskun, joka sekunti tuntikausien – jopa päiväkausien! – ajan. Mutta hänellä oli ollut kaksi vuosisataa aikaa ja hän oli oppinut! Hän oli ollut paras koko Ulthuanissa! Ulthuanissa? Nimi poltti hänen sydäntään, kuin kiduttajan polttoraudat! Muistoja alkoi tulvia! Ei, ei muistoja! Oli unohdettava – vain unohduksessa oli rauha!
Sitten kuului rapinaa. Joku liikkui lähistöllä. Korppi? Lohikäärme? Mordheimissa kaikki ääripäät olivat yhtä todennäköiset!
Metallinen välähdys pimeästä. Salaman nopeasti hänen kätensä kohottivat miekan torjumaan. Tikari kolahti pois.
Eivät korpit, eivätkä lohikäärmeet heitelleet tikareita. Vastassa oli jotain, jolla oli kädet. Mordheimissa tosin korpeilla ja lohikäärmeilläkin saattoi olla kädet. Mordheimissa kaikki oli mahdollista. Kirottujen Kaupunki, toden totta.
Tuttu ääni. Joku jännitti jousta. Kukaan kuolevainen ei pystyisi torjumaan nuolta. Kukaan ei ollut niin nopea. Hän vetäytyi kivisen pilarin taa, ja kuuli jousta höllättävän. Milloin hänen korvistaan oli tullut näin tarkat? Viisikymmentä vuotta taistelua ja yksinäisyyttä. Viisikymmentä vuotta menneisyyden pakoilua! Kaipa sillä oli vaikutuksensa sekä kehoon, että mieleen.
Kynnet rapisivat kiveä vasten. Vaanija laskeutui alas. Se olisi nyt helppo saalis! Ei kuulunut miekan kalahdusta, kun se nousee huotrasta, ei nuijan karhean pinnan hankautumista vaatetta vasten, ei ketjukuulan vaimeaa huminaa. Vain vaimeaa hengitystä.
Vaanija odotti, mutta niin odotti hänkin. Kärsivällisyys oli hyveistä suurin. Vai oliko se rakkaus? Rakkaus. Sana oli pudottaa hänet polvilleen kivusta! Taistelussa unohdus! Hän loikkasi esiin miekkansa kanssa, valmiina sivaltamaan kahtia sen, mikä ikinä häntä odottaisikaan. Mutta aukea olikin tyhjä!
Kynnet upposivat hänen lapoihinsa. Kirottua! Kirotut muistot! Hän ei mitenkään saisi lyötyä suurella miekallaan, ilman että samalla irrottaisi päänsä, joten hän pudotti miekkansa. Hampaat tavoittelivat otetta hänen niskastaan.
Hän iski nyrkillään olkansa yli ja osui johonkin lämpimään. Vingahtaen paino putosi hänen selästään. Silmäkulmastaan hän näki hahmon pakenevan varjoihin. Hän nappasi miekkansa lumesta ja kiepsahti ympäri. Tule nyt jo esiin!
Sitten kuului tuttu ääni. Nuoli tunkeutui hänen olkapäästään läpi! Tämä otus oli ovela. Hän kierähti suuren kivenlohkareen taa ja murahtaen kiskaisi nuolen ulos. Lämmintä verta virtasi hänen käsivarrelleen.
Haava oli sidottava tai hän olisi kohta niin uupunut, ettei tarjoaisi vastusta edes kädettömälle hiidelle! Hän repäisi palan viitastaan ja näppärästi kieputti kankaan olkapään ympärille ja teki tiukan solmun. Se saisi riittää hetkiseksi.
Oli varmistettava reitti. Hän teki lumesta hätäisesti pallon ja kiinnitti sen miekkansa kahvaan. Sitten hän kohotti miekkaansa. Nuoli lävisti pallon. Olisi taas aika odottaa. Tassuttelua hangella.
Haltia valmistautui tappavaan iskuun.
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä
Taas jäi mielenkiin toiseen kohtaan, ei hemmetti lopeta tommoset pliis. Tämän kun lukee niin haluaa lukea toisenkin osan. Aika tappokone se ryömiä kun lahtaa ihmisiä noin paljon hetkessä. Mikäköhän on haltian vastus? Siinäpä kysymys.
Tee seuraava osa nopeasti.
Tee seuraava osa nopeasti.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti
- Sinitähti
Kylläpä jäi jännään kohtaan. Sää oot kyllä mestari tossa koukutuksessa. Meinaan vaan et jos vie ei seuraa tätä stooria niin nyt haluu ainakin nähä seuraavan osan. Mutta mikä ihmeen mutanttiotus? Eikös se ollut pilke joka sen haltian kimppuun kävi, vai olenko ihan pihalla? Paitsi että onhan pilkekkin mutantti...
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
Skrixqueek
niille joita pitää kädestä taluttaa voin kertoa, että haltian kimppuun hyökkäsi pilke, mutta koska halusin kertoa pätkän haltian näkökulmastaan, en maininnut pilkettä nimeltä, koskahan hän ei tunne pilkettä.
ja pilkkeen varustukseen kuuluu siis raatelukynnet, hampaat, tikari ja jousi. nämä kaikki voidaan napsia sieltä täältä tarinoista.
seuraava osa tulee viim. tiistaina, varmaan aikaisemmin...
vielä epäselvyyksiä?
niin, ja ryömijä on erittäin tuhoisa. jos vaikka joku gw.n suomalaisista työntekijöistä lukisi näitä ja saisi innoituksen tehdä skryrelle uusi yksikkö...
ja pilkkeen varustukseen kuuluu siis raatelukynnet, hampaat, tikari ja jousi. nämä kaikki voidaan napsia sieltä täältä tarinoista.
seuraava osa tulee viim. tiistaina, varmaan aikaisemmin...
vielä epäselvyyksiä?
niin, ja ryömijä on erittäin tuhoisa. jos vaikka joku gw.n suomalaisista työntekijöistä lukisi näitä ja saisi innoituksen tehdä skryrelle uusi yksikkö...
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
Modsognir Surmavasara
- Viestit: 33
- Liittynyt: Su 26.06.2005 22:09
- Viesti:
Mikäli yhtään oikeen arvaan niin todennäköisesti vielä vaarallisempi koko skaven yhteiskunnalle pahimmassa tapauksessa. 
toisaalta sehän saattaa toimia myös siten että se tappaa vain käyttäjänsä 
MUTTA jos OIKEEN hyvästä tuurista on kyse ja ehkäpä jopa Sarvirotan hetkellisestä siunauksesta niin paljon kuolemaa ja tuskaa Skaven suuntauksen vastustajille.
Sitten itse tekstistä. En löydä mitään valittamista tarinasta (paitsi Mom momin kuolema.) jännityksellä odotellaan jatkoa!!
Lisää ja nopeasti (vaikka hoputtaa ei saisi... mutta kun tekee mieli)
toisaalta sehän saattaa toimia myös siten että se tappaa vain käyttäjänsä MUTTA jos OIKEEN hyvästä tuurista on kyse ja ehkäpä jopa Sarvirotan hetkellisestä siunauksesta niin paljon kuolemaa ja tuskaa Skaven suuntauksen vastustajille.Sitten itse tekstistä. En löydä mitään valittamista tarinasta (paitsi Mom momin kuolema.) jännityksellä odotellaan jatkoa!!
Lisää ja nopeasti (vaikka hoputtaa ei saisi... mutta kun tekee mieli)
Figther´s never quit
Quitter´s never fight
Quitter´s never fight
-
Skrixqueek
Bono katseli mietteliäästi metallikappaletta kämmenellään. Se muistutti häntä Matteosta; se nimittäin oli pudonnut tämän lahkeesta - lahkeesta, joka jäi hänen käteensä Matteon pudotessa kuiluun rottamiehen kanssa.
Kappale oli kovin erikoinen. Se vaikutti kuparilta, mutta jopa näin pakkaskelillä se tuntui lämpimältä käteen. Kuin se hehkuisi sisäistä lämpöä. Hän arveli sen olevan lumottu. Pienellä mielikuvituksella sitä olisi voinut pitää jonkinlaisena avaimena.
”Bono! Tule katsomaan!” Cicero työnsi päänsä sisään vankkureihin.
”Mitä nyt taas?” Bono aloitti, mutta puolituinen oli jo kadonnut takaisin ulos.
Bono työnsi avaimen taskuunsa ja kömpi vaivalloisesti ulos vaunuista. Hakim ja Cicero seisoivat vankkurien katolla tähyillen horisonttiin. Hevoset hirnahtelivat levottomina ja puuskittainen tuuli heitteli lunta. Bono veti paksun viittansa tiukemmin ympärilleen ja huikkasi: ”mitä te jästipäät siellä tuijotatte?”
”Tule katsomaan!” Hakim kehotti vakavana ja puhalsi piipun savua suustaan.
Ähisten Bono kapusi katolle ja tihrusti etäisyyteen. Kaukana näkyi valtaisa synkkä pilvirintama, joka lähestyi kuin musta aalto: nopeasti, uhkaavana ja vääjäämättä. Salamat kaikissa sateenkaaren väreissä kiemurtelivat sen pinnalla muodostaen rikkonaisia kuvioita.
Nuoruudessaan Tuhoisien Voimien tunnistamista opiskellut Bono näki heti salamoiden muodostamien symbolien merkitykset.
”Katsokaa! Näettekö nuo vihreät salamat tuolla noin? Nuo, jotka muodostavat samantapaista kuviota aina ilmestyessään. Se on Tautien Herran symboli. Ja tuolla noin, katsokaa, Kiellettyjen Nautintojen Jumalan merkki!”
Bono jatkoi luentoaan käyden läpi kaikki Kaaoksen Aspektit. Hänen lopettaessaan ei kenellekään jäänyt pilven alkuperä epäselväksi. Hakim sylkäisi maahan ja mutisi: ”mita luulette? Kuinka meidan kay, kun se saavuttaa kaupungin?”
”Kohtahan se nähdään”, Bono mutisi enteellisesti.
”Pitäisiköhän meidän etsiä Pilke?” Cicero kysäisi.
”Pilke osaa pitää huolen itsestään”, Bono vastasi ja hieroi käsiään pitääkseen ne lämpimänä.
”Olet varmaan oikeassa. Oli miten oli, minä menen sisälle, täällä on kylmä!”
Sitten alkoi kuulua vaimeita tömähdyksiä. Hakim katseli ympärilleen innokkaasti ja Bono rypisti kulmiaan. Hakimin taistelunnälkä tuntui kasvaneen viimeaikoina.
Sitten pilvet peittivät tähdet ja kuut ja vain Ciceron lyhty toi pimeyteen valoa.
XXX
Flinkin suupielet venähtivät hänen katsoessaan mittaria: urkutykkien käyttämä kaasu oli loppunut. Painekammiot täyttyisivät kyllä aikanaan, kiitos Flinkin muunnoksen piirustuksissa: moottorin pakokaasut johdettiin osittain kammioon ja näin laitetta ei tarvinnut käydä huoltamassa Skavenloukossa, niin kuin Vaskisilmän alkuperäisissä suunnitelmissa. Kestäisi kuitenkin pitkään, ennen kuin urkutykit olisivat taas toimintavalmiit. Vaskisilmä ei olisi iloinen. Tarvittiin syntipukki…
”Gnig, tulepa tänne!” hän huikkasi ja teknikko katsoi häneen kysyvästi ja sitten raahusti paikalle, ”minulla on sinulle tehtävä-tehtävä!”
”Mitä pyydätte, oi ali-insinööri Flink?”
”Kerro mestarille, että urkutykit ovat väliaikaisesti toimintakyvyttömät.”
Gnigin ilme vääristyi ja suu alkoi hitaasti muodostaa vastalausetta, mutta Flink osoitti katolle johtavia tikkaita. Gnig yritti vielä sanoa jotain, mutta ali-insinöörin käskevä ilme sai hänet kääntymään ja vastahakoisesti hivuttautumaan kohti tikkaita.
Teknikko oli juuri tarttumassa tikkaisiin, kun Vaskisilmä kapusi kiireesti alas hurmioitunut hymy kasvoillaan. Gnig katsoi insinööriä varuillaan, mutta kun tämä ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiota, hän huokaisi helpotuksesta.
”Avain! Se löytyi! Urkutykit esille, me hyökkäämme!” Vaskisilmä hihkui.
Flink mulkaisi Gnigiä, joka kalpeni.
”No, ettekö kuulleet mitä sanoin-sanoin?” Kringin huusi. Gnig kakisteli hetken ja vingahti sitten: ”u-urkutykit ovat v-väliaikaisesti t-toimintakyvyttömiä!”
Kringinin raskas koura pamahti keskelle teknikon kuonoa. Tämä lyyhistyi lattialle valittaen ja vuotavaa kuonoaan pidellen.
”Flink! Selitä!” Kringin karjui ja tarttui apuriaan leuasta. Nyt oli Flinkin vuoro kalveta ja änkyttää: ”p-paine kammiot ovat t-tyhjät! E-ei ole kaasua p-pyörittämään t-tykkejä!”
Kringin heitti Flinkin maahan ja hyppi tämän päällä. Blitter ja Gnig ryömivät piiloon karttapöydän alle. Sitten Kringin kapusi raivoissaan takaisin tikkaille ja käski Blitterin ohjaimiin.
XXX
Cicero ojensi lyhtynsä Bonolle ja kapusi alas vaunuihin. Tömähdykset lähenivät yhä.
”Mikä ihme pitää tuollaista mekkalaa?” Bono ihmetteli.
”En tieda, mutta jotain isoa sen taytyy olla!” Hakim sanoi virnuillen.
”Hakim, mikä sinulla on? Olet käyttäytynyt oudosti viimeaikoina - jopa laulanut! Ei kai piipuntäytteesi ole loppunut?”
”Bonadictus! Mita sina sekoilet? Minahan olen elamani kunnossa!”
”Niin, mut-”
Bonon lause pysähtyi kuin seinään, kun äänenaiheuttaja astui esiin suuren, mustuneen temppelinraunion takaa. Se oli kuin valtava, metallinen hämähäkki, jolla oli yksi iso, vihreää valoa hohtava silmä keskellä otsaa. Hakim loikkasi alas ja ryntäsi vaunuihin. Bono tuijotti ensin konehirviötä, sitten Hakimia, joka ryntäsi ulos vankkureista sylissään suuri mytty, piippu edelleen suussa sauhuten.
Bono ei osannut sanoa, kumpi järkytti häntä enemmän: mekaaninen hirviö, joka pitkin askelin lähestyi häntä, vai pakeneva Hakim. Jostain syystä hänen mielensä oli kallistua jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Sitten hänen aivonsa heräsivät ja hän kapusi alas katolta ja lähti huutaen juoksemaan pakoon.
XXX
Cicero siemaisi höyryävää viinikuppostaan ja rypisti kulmiaan. Mitä mekkalaa siellä pidettiin ja minne se Hakimkin oli äkkiä rynnännyt? Hän laski viinikupin pöydälle ja avasi ikkunaluukut. Näkyi vain pimeä, luminen Mordheim. Sisään tulvi kylmää ilmaa ja Cicero oli juuri vetämäisillään luukkuja kiinni, kun paksu, metallinen jalka iskeytyi lumeen aivan ikkunan edessä. Hetken hän tuijotti jalkaa, joka kohosi takaisin sinne mistä tulikin.
Hän sulki luukut ja käveli pöydälle. Sitten hän siemaisi viininsä yhdellä kulauksella. Sitten hän pyöritti auki yhden pöydän jaloista ja veti esiin Bonon ”salaisen” rommikätkön.
Juuri kun alkoholi kostutti hänen huulensa, päättivät hevoset pillastua.
XXX
Kringin roikkui katolla, kuono punaisena raivosta. Hän oli ollut niin lähellä, mutta sitten hänen epäpätevien idioottiapulaistensa oli pitänyt mennä pilaamaan kaikki! Mutta ei se mitään! Hänhän oli itse Kringin Vaskisilmä, paras insinööri kautta aikain!
Hänen erikoisnäölle säädetty oikeanpuoleinen silmänsä havaitsi avaimen liikkuvan eteenpäin. Tavallinen näkö näytti vanhan paksukaisen säntäämässä pakoon hangessa, takki hulmuten. Ihmis-otuksella ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia juosta Ryömijää pakoon!
Kringin nauroi mielipuolisesti.
Ryömijä ylitti puiset vankkurit, jonka hevosvaljakko pillastui ja vaunut lähtivät poukkoillen ja heiluen kiitämään pakoon. Kringin nauroi entistä makeammin ja käski Blitteriä kiristämään tahtia.
Sitten Ryömijä saavutti pullean ihmisen, joka kompuroi lumessa.
”Seis-seis! Blitter, pysäytä!” Vaskisilmä huusi ja avasi pienen pussin vyöllään. Hän noukki palan saastakiveä ja heitti sen suuhunsa. Karvas, polttava maku levisi hänen kielelleen. Maku oli samalla makea, hapan ja suolainen. Se oli samalla herkullinen, mutta yököttävä. Sitä janosi lisää, mutta sen tahtoi sylkeä ulos suustaan. Se oli saastakiveä, se oli voimaa!
Hän tunsi magian tuulten virtaavan suonissaan, saastakiven imeytyessä hänen elimistöönsä suoraan limakalvojen läpi. Hän huusi samalla riemusta ja tuskasta. Vain kokeneet harmaat näkijät pystyivät nauttimaan tätä kirottua kiveä välittämättä sen mukanaan tuomasta riivatusta ekstaasista. Vähitellen Kringin pääsi taas itsensä herraksi ja kääntyi tuijottamaan maassa kömpivää ihmistä.
Hitaasti voima hänen suonissaan kerääntyi hänen mekaanisin laittein varustettuun vasempaan käsivarteensa hänen tahtonsa komentamana. Ilman sähköisyys kutitti hänen viiksikarvojaan ja sai hänen turkkinsa kohoamaan pystyyn.
Salama oli miltei valmis. Kuole, ihminen, kuole!
XXX
Bono makasi hangessa tuijottaen hornallisen vihreän hohteen valaisemaa, käkättävää skavenia. Pienet, vihreät salamat tanssahtelivat otuksen kämmenellä, sen kohdistaessa kätensä hänen kasvoihinsa.
Silmät ummessa, Bono rukoili Ranaldia minkä kerkesi, puristaen oikealla kädellään X:n mallista kaulakoruaan ja pidellen vasemman etu- ja keskisormea ristissä.
Äkkiä skavenin nauru katkesi ja muuttui hätähuudoksi. Bono avasi silmänsä ja näki taivaalla risteilevien salamoiden valossa Hakimin, joka oli heittänyt köyden perään kiinnitetyn entrauskoukkunsa kummallista konetta päin. Se oli mennyt läpi skavenvelhon oudossa varustuksessa olevan kuparirenkaan ja entinen merirosvo oli kiskaissut katolla keikkuneen rottamiehen selälleen. Kaksi hätääntyneennäköistä skavenia työntyi luukusta ja tarttui mestariaan hännästä.
Hakim kieputti oman puolensa köyttä tukevasti murtuneen pylvään ympärille ja teki vahvan merimiessolmun. Sitten hän lähti kävelemään köydellä ketterästi kuin nuorallatanssija, tasapainottaen itseään sapelillaan.
Tietenkään Hakim ei ollut paennut! Hän oli vain noutanut köyden ja lähtenyt valtaamaan vierasta alusta yksin. Ehkäpä hän tosiaan oli ylhäistä verta? Bono suuteli riipustaan ja kiitti Ranaldia.
Sitten hän nousi pystyyn ja jäi seuraamaan näytöstä.
XXX
Kringin kiemurteli ja huusi. Hänen häntäänsä sattui vimmatusti ja hän oli raivoissaan ja pettynyt. Joku saisi vielä maksaa tästä! Sitten hän tunsi jonkun kävelevän ylitseen. Hän käänsi päätään juuri ajoissa nähdäkseen sapelin heilahtavan. Hänen häntänsä! Ihmis-otus katkaisi hänen häntänsä! Hän huusi tuskasta. Sitten hän tajusi liukuvansa alas katolta. Hän yritti tarttua metalliseen pintaan kynsillään, mutta se oli hänen omasta, jäätyvästä verestään liukas ja hän alkoi luisua alas.
Juuri ennen putoamistaan alas, Vaskisilmä sai kiinni suuresta kiinnitystapista. Roikkuen oikean kätensä varassa miltei kahdenkymmenen jalan korkeudessa, hän rukoili Sarvirottaa apuun. Ilmeisesti jumala ei kuullut, sillä jokin poukkoili alas kattoa ja kolahti insinööriä päähän. Se oli Gnigin pää. Yllätys sai rottamiehen löysäämään otettaan ja täten myös putoamaan alas.
Köysi kiristyi ja Vaskisilmä heilahti päin rakennuksen - jonka katolla olevaan pilariin köysi oli kiinnitetty - seinää. Rusahtaen insinööri osui seinään ja jäi roikkumaan huutaen ja rimpuillen.
XXX
Flink latasi vapisevin kourin Skryremallista pistooliaan. Hän piiloutui ohjauspenkin taa odottamaan. Blitterin eloton ruumis putosi luukusta alas ja valtavalla teräaseella varustautunut ihmis-otus loikkasi sen päälle. Flink kohotti pistoolin, mutta sitten muutti mielensä ja kohotti molemmat kätensä: ”O-oi mahtava-mahtava soturi!” hän änkytti huonolla reikspielillään, ”Flink antautua sinun palvelus! Flink olla hyvä orja-orja!”
XXX
Synkkä pilvi oli peittänyt kaiken valon, lukuun ottamatta välillä näkyviä salamoita. Pilkkeen poski oli turvonnut haltian nyrkiniskun jäljiltä. Hän valmistautui loikkaamaan kiven takana piileskelevän kohteensa kimppuun, mutta pysähtyikin ja hyppäsi mahalleen maahan. Kirkas salama oli maalannut tappamaan kohottautuneen haltian varjon hänen ylleen. Miekka heilahti siitä, missä hänen päänsä oli vain hetki sitten sijainnut.
Pilke kierähti ketterästi vasemmalle välttääkseen haltian seuraavan iskun, mutta hänen vastustajansa oli pirullisen nopea ja naulitsi hänen takkinsa liepeen miekallaan maahan. Nopeasti Pilke rimpuili irti takistaan ja ryntäsi kohti raunioita. Haltia oli kuitenkin aivan hänen kannoillaan ravistellen takinriekaletta aseestaan.
Kuumeisesti Pilke etsi pakotietä, juosten aukeaman yllä kohoavan kaksoiskaaren ympärillä kiertävän muurin vierellä. Haltia oli nopea, hyvin nopea. Joka askeleella hänen vastustajansa kevyt puuskutus kuului lähempää! Pilke alkoi jo vaipua epätoivoon, kunnes huomasi pelastuksen: pienen aukon muurissa.
Ketterästi hän kierähti siitä toiselle puolen ja jäi odottamaan haltiaa kynnet paljastettuina. Pitkän miekkansa kanssa haltia joutuisi konttaamaan aukosta. Mikäli hän tulisi etuperin, Pilkkeen hampaat olisivat pian hänen kurkussaan, ja mikäli hän olisi niin typerä, että yrittäisi tulla takaperin, Pilke kyllä varmistaisi, ettei hän pystyisi istumaan pitkään aikaan.
Sekunnit kuluivat ja Pilke alkoi jo hermostua; missä haltia oikein viipyi? Sitten salama välähti taas ja haltian hahmo piirtyi hetkeksi muurinharjalle. Pilke vinkaisi ja luikahti takaisin aukiolle muurinaukosta, haltian laskeutuessa kevyesti maahan hänen takanaan.
Pian haltia oli taas muurilla, valmiina loikkaamaan takaisin aukiolle, mutta Pilke ei ollut aikaillut. Hän oli tarttunut hangessa maanneeseen tikariinsa ja heitti sen kohti haltian kaulaa. Taidokkaasti tämä torjui, mutta menetti samalla tasapainonsa. Jottei putoaisi, haltia päästi irti miekastaan ja tarttui muurinharjaan molemmin käsin.
Pilke pinkaisi juoksuun ja kissamaisella ketteryydellä kapusi muurille. Samaan aikaan myös haltia kapusi harjalle.
Hetken ajaksi tuli hiljaista. Mutantti tuijotti haltian koviin, sinisiin silmiin ja haltia tuijotti takaisin. Molemmat tasapainottelivat kapealla muurinharjalla tietäen, että yksikin virheaskel merkitsisi putoamista. Ja putoaja olisi helppo saalis. Pilke paljasti vaistonomaisesti hampaansa ja haltia vastasi katkeralla hymyllä.
Sitten suuri, purppurainen salama halkoi taivaita, rikkoen jännitteen ja taistelijat singahtivat toimintaan.
Kappale oli kovin erikoinen. Se vaikutti kuparilta, mutta jopa näin pakkaskelillä se tuntui lämpimältä käteen. Kuin se hehkuisi sisäistä lämpöä. Hän arveli sen olevan lumottu. Pienellä mielikuvituksella sitä olisi voinut pitää jonkinlaisena avaimena.
”Bono! Tule katsomaan!” Cicero työnsi päänsä sisään vankkureihin.
”Mitä nyt taas?” Bono aloitti, mutta puolituinen oli jo kadonnut takaisin ulos.
Bono työnsi avaimen taskuunsa ja kömpi vaivalloisesti ulos vaunuista. Hakim ja Cicero seisoivat vankkurien katolla tähyillen horisonttiin. Hevoset hirnahtelivat levottomina ja puuskittainen tuuli heitteli lunta. Bono veti paksun viittansa tiukemmin ympärilleen ja huikkasi: ”mitä te jästipäät siellä tuijotatte?”
”Tule katsomaan!” Hakim kehotti vakavana ja puhalsi piipun savua suustaan.
Ähisten Bono kapusi katolle ja tihrusti etäisyyteen. Kaukana näkyi valtaisa synkkä pilvirintama, joka lähestyi kuin musta aalto: nopeasti, uhkaavana ja vääjäämättä. Salamat kaikissa sateenkaaren väreissä kiemurtelivat sen pinnalla muodostaen rikkonaisia kuvioita.
Nuoruudessaan Tuhoisien Voimien tunnistamista opiskellut Bono näki heti salamoiden muodostamien symbolien merkitykset.
”Katsokaa! Näettekö nuo vihreät salamat tuolla noin? Nuo, jotka muodostavat samantapaista kuviota aina ilmestyessään. Se on Tautien Herran symboli. Ja tuolla noin, katsokaa, Kiellettyjen Nautintojen Jumalan merkki!”
Bono jatkoi luentoaan käyden läpi kaikki Kaaoksen Aspektit. Hänen lopettaessaan ei kenellekään jäänyt pilven alkuperä epäselväksi. Hakim sylkäisi maahan ja mutisi: ”mita luulette? Kuinka meidan kay, kun se saavuttaa kaupungin?”
”Kohtahan se nähdään”, Bono mutisi enteellisesti.
”Pitäisiköhän meidän etsiä Pilke?” Cicero kysäisi.
”Pilke osaa pitää huolen itsestään”, Bono vastasi ja hieroi käsiään pitääkseen ne lämpimänä.
”Olet varmaan oikeassa. Oli miten oli, minä menen sisälle, täällä on kylmä!”
Sitten alkoi kuulua vaimeita tömähdyksiä. Hakim katseli ympärilleen innokkaasti ja Bono rypisti kulmiaan. Hakimin taistelunnälkä tuntui kasvaneen viimeaikoina.
Sitten pilvet peittivät tähdet ja kuut ja vain Ciceron lyhty toi pimeyteen valoa.
XXX
Flinkin suupielet venähtivät hänen katsoessaan mittaria: urkutykkien käyttämä kaasu oli loppunut. Painekammiot täyttyisivät kyllä aikanaan, kiitos Flinkin muunnoksen piirustuksissa: moottorin pakokaasut johdettiin osittain kammioon ja näin laitetta ei tarvinnut käydä huoltamassa Skavenloukossa, niin kuin Vaskisilmän alkuperäisissä suunnitelmissa. Kestäisi kuitenkin pitkään, ennen kuin urkutykit olisivat taas toimintavalmiit. Vaskisilmä ei olisi iloinen. Tarvittiin syntipukki…
”Gnig, tulepa tänne!” hän huikkasi ja teknikko katsoi häneen kysyvästi ja sitten raahusti paikalle, ”minulla on sinulle tehtävä-tehtävä!”
”Mitä pyydätte, oi ali-insinööri Flink?”
”Kerro mestarille, että urkutykit ovat väliaikaisesti toimintakyvyttömät.”
Gnigin ilme vääristyi ja suu alkoi hitaasti muodostaa vastalausetta, mutta Flink osoitti katolle johtavia tikkaita. Gnig yritti vielä sanoa jotain, mutta ali-insinöörin käskevä ilme sai hänet kääntymään ja vastahakoisesti hivuttautumaan kohti tikkaita.
Teknikko oli juuri tarttumassa tikkaisiin, kun Vaskisilmä kapusi kiireesti alas hurmioitunut hymy kasvoillaan. Gnig katsoi insinööriä varuillaan, mutta kun tämä ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiota, hän huokaisi helpotuksesta.
”Avain! Se löytyi! Urkutykit esille, me hyökkäämme!” Vaskisilmä hihkui.
Flink mulkaisi Gnigiä, joka kalpeni.
”No, ettekö kuulleet mitä sanoin-sanoin?” Kringin huusi. Gnig kakisteli hetken ja vingahti sitten: ”u-urkutykit ovat v-väliaikaisesti t-toimintakyvyttömiä!”
Kringinin raskas koura pamahti keskelle teknikon kuonoa. Tämä lyyhistyi lattialle valittaen ja vuotavaa kuonoaan pidellen.
”Flink! Selitä!” Kringin karjui ja tarttui apuriaan leuasta. Nyt oli Flinkin vuoro kalveta ja änkyttää: ”p-paine kammiot ovat t-tyhjät! E-ei ole kaasua p-pyörittämään t-tykkejä!”
Kringin heitti Flinkin maahan ja hyppi tämän päällä. Blitter ja Gnig ryömivät piiloon karttapöydän alle. Sitten Kringin kapusi raivoissaan takaisin tikkaille ja käski Blitterin ohjaimiin.
XXX
Cicero ojensi lyhtynsä Bonolle ja kapusi alas vaunuihin. Tömähdykset lähenivät yhä.
”Mikä ihme pitää tuollaista mekkalaa?” Bono ihmetteli.
”En tieda, mutta jotain isoa sen taytyy olla!” Hakim sanoi virnuillen.
”Hakim, mikä sinulla on? Olet käyttäytynyt oudosti viimeaikoina - jopa laulanut! Ei kai piipuntäytteesi ole loppunut?”
”Bonadictus! Mita sina sekoilet? Minahan olen elamani kunnossa!”
”Niin, mut-”
Bonon lause pysähtyi kuin seinään, kun äänenaiheuttaja astui esiin suuren, mustuneen temppelinraunion takaa. Se oli kuin valtava, metallinen hämähäkki, jolla oli yksi iso, vihreää valoa hohtava silmä keskellä otsaa. Hakim loikkasi alas ja ryntäsi vaunuihin. Bono tuijotti ensin konehirviötä, sitten Hakimia, joka ryntäsi ulos vankkureista sylissään suuri mytty, piippu edelleen suussa sauhuten.
Bono ei osannut sanoa, kumpi järkytti häntä enemmän: mekaaninen hirviö, joka pitkin askelin lähestyi häntä, vai pakeneva Hakim. Jostain syystä hänen mielensä oli kallistua jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Sitten hänen aivonsa heräsivät ja hän kapusi alas katolta ja lähti huutaen juoksemaan pakoon.
XXX
Cicero siemaisi höyryävää viinikuppostaan ja rypisti kulmiaan. Mitä mekkalaa siellä pidettiin ja minne se Hakimkin oli äkkiä rynnännyt? Hän laski viinikupin pöydälle ja avasi ikkunaluukut. Näkyi vain pimeä, luminen Mordheim. Sisään tulvi kylmää ilmaa ja Cicero oli juuri vetämäisillään luukkuja kiinni, kun paksu, metallinen jalka iskeytyi lumeen aivan ikkunan edessä. Hetken hän tuijotti jalkaa, joka kohosi takaisin sinne mistä tulikin.
Hän sulki luukut ja käveli pöydälle. Sitten hän siemaisi viininsä yhdellä kulauksella. Sitten hän pyöritti auki yhden pöydän jaloista ja veti esiin Bonon ”salaisen” rommikätkön.
Juuri kun alkoholi kostutti hänen huulensa, päättivät hevoset pillastua.
XXX
Kringin roikkui katolla, kuono punaisena raivosta. Hän oli ollut niin lähellä, mutta sitten hänen epäpätevien idioottiapulaistensa oli pitänyt mennä pilaamaan kaikki! Mutta ei se mitään! Hänhän oli itse Kringin Vaskisilmä, paras insinööri kautta aikain!
Hänen erikoisnäölle säädetty oikeanpuoleinen silmänsä havaitsi avaimen liikkuvan eteenpäin. Tavallinen näkö näytti vanhan paksukaisen säntäämässä pakoon hangessa, takki hulmuten. Ihmis-otuksella ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia juosta Ryömijää pakoon!
Kringin nauroi mielipuolisesti.
Ryömijä ylitti puiset vankkurit, jonka hevosvaljakko pillastui ja vaunut lähtivät poukkoillen ja heiluen kiitämään pakoon. Kringin nauroi entistä makeammin ja käski Blitteriä kiristämään tahtia.
Sitten Ryömijä saavutti pullean ihmisen, joka kompuroi lumessa.
”Seis-seis! Blitter, pysäytä!” Vaskisilmä huusi ja avasi pienen pussin vyöllään. Hän noukki palan saastakiveä ja heitti sen suuhunsa. Karvas, polttava maku levisi hänen kielelleen. Maku oli samalla makea, hapan ja suolainen. Se oli samalla herkullinen, mutta yököttävä. Sitä janosi lisää, mutta sen tahtoi sylkeä ulos suustaan. Se oli saastakiveä, se oli voimaa!
Hän tunsi magian tuulten virtaavan suonissaan, saastakiven imeytyessä hänen elimistöönsä suoraan limakalvojen läpi. Hän huusi samalla riemusta ja tuskasta. Vain kokeneet harmaat näkijät pystyivät nauttimaan tätä kirottua kiveä välittämättä sen mukanaan tuomasta riivatusta ekstaasista. Vähitellen Kringin pääsi taas itsensä herraksi ja kääntyi tuijottamaan maassa kömpivää ihmistä.
Hitaasti voima hänen suonissaan kerääntyi hänen mekaanisin laittein varustettuun vasempaan käsivarteensa hänen tahtonsa komentamana. Ilman sähköisyys kutitti hänen viiksikarvojaan ja sai hänen turkkinsa kohoamaan pystyyn.
Salama oli miltei valmis. Kuole, ihminen, kuole!
XXX
Bono makasi hangessa tuijottaen hornallisen vihreän hohteen valaisemaa, käkättävää skavenia. Pienet, vihreät salamat tanssahtelivat otuksen kämmenellä, sen kohdistaessa kätensä hänen kasvoihinsa.
Silmät ummessa, Bono rukoili Ranaldia minkä kerkesi, puristaen oikealla kädellään X:n mallista kaulakoruaan ja pidellen vasemman etu- ja keskisormea ristissä.
Äkkiä skavenin nauru katkesi ja muuttui hätähuudoksi. Bono avasi silmänsä ja näki taivaalla risteilevien salamoiden valossa Hakimin, joka oli heittänyt köyden perään kiinnitetyn entrauskoukkunsa kummallista konetta päin. Se oli mennyt läpi skavenvelhon oudossa varustuksessa olevan kuparirenkaan ja entinen merirosvo oli kiskaissut katolla keikkuneen rottamiehen selälleen. Kaksi hätääntyneennäköistä skavenia työntyi luukusta ja tarttui mestariaan hännästä.
Hakim kieputti oman puolensa köyttä tukevasti murtuneen pylvään ympärille ja teki vahvan merimiessolmun. Sitten hän lähti kävelemään köydellä ketterästi kuin nuorallatanssija, tasapainottaen itseään sapelillaan.
Tietenkään Hakim ei ollut paennut! Hän oli vain noutanut köyden ja lähtenyt valtaamaan vierasta alusta yksin. Ehkäpä hän tosiaan oli ylhäistä verta? Bono suuteli riipustaan ja kiitti Ranaldia.
Sitten hän nousi pystyyn ja jäi seuraamaan näytöstä.
XXX
Kringin kiemurteli ja huusi. Hänen häntäänsä sattui vimmatusti ja hän oli raivoissaan ja pettynyt. Joku saisi vielä maksaa tästä! Sitten hän tunsi jonkun kävelevän ylitseen. Hän käänsi päätään juuri ajoissa nähdäkseen sapelin heilahtavan. Hänen häntänsä! Ihmis-otus katkaisi hänen häntänsä! Hän huusi tuskasta. Sitten hän tajusi liukuvansa alas katolta. Hän yritti tarttua metalliseen pintaan kynsillään, mutta se oli hänen omasta, jäätyvästä verestään liukas ja hän alkoi luisua alas.
Juuri ennen putoamistaan alas, Vaskisilmä sai kiinni suuresta kiinnitystapista. Roikkuen oikean kätensä varassa miltei kahdenkymmenen jalan korkeudessa, hän rukoili Sarvirottaa apuun. Ilmeisesti jumala ei kuullut, sillä jokin poukkoili alas kattoa ja kolahti insinööriä päähän. Se oli Gnigin pää. Yllätys sai rottamiehen löysäämään otettaan ja täten myös putoamaan alas.
Köysi kiristyi ja Vaskisilmä heilahti päin rakennuksen - jonka katolla olevaan pilariin köysi oli kiinnitetty - seinää. Rusahtaen insinööri osui seinään ja jäi roikkumaan huutaen ja rimpuillen.
XXX
Flink latasi vapisevin kourin Skryremallista pistooliaan. Hän piiloutui ohjauspenkin taa odottamaan. Blitterin eloton ruumis putosi luukusta alas ja valtavalla teräaseella varustautunut ihmis-otus loikkasi sen päälle. Flink kohotti pistoolin, mutta sitten muutti mielensä ja kohotti molemmat kätensä: ”O-oi mahtava-mahtava soturi!” hän änkytti huonolla reikspielillään, ”Flink antautua sinun palvelus! Flink olla hyvä orja-orja!”
XXX
Synkkä pilvi oli peittänyt kaiken valon, lukuun ottamatta välillä näkyviä salamoita. Pilkkeen poski oli turvonnut haltian nyrkiniskun jäljiltä. Hän valmistautui loikkaamaan kiven takana piileskelevän kohteensa kimppuun, mutta pysähtyikin ja hyppäsi mahalleen maahan. Kirkas salama oli maalannut tappamaan kohottautuneen haltian varjon hänen ylleen. Miekka heilahti siitä, missä hänen päänsä oli vain hetki sitten sijainnut.
Pilke kierähti ketterästi vasemmalle välttääkseen haltian seuraavan iskun, mutta hänen vastustajansa oli pirullisen nopea ja naulitsi hänen takkinsa liepeen miekallaan maahan. Nopeasti Pilke rimpuili irti takistaan ja ryntäsi kohti raunioita. Haltia oli kuitenkin aivan hänen kannoillaan ravistellen takinriekaletta aseestaan.
Kuumeisesti Pilke etsi pakotietä, juosten aukeaman yllä kohoavan kaksoiskaaren ympärillä kiertävän muurin vierellä. Haltia oli nopea, hyvin nopea. Joka askeleella hänen vastustajansa kevyt puuskutus kuului lähempää! Pilke alkoi jo vaipua epätoivoon, kunnes huomasi pelastuksen: pienen aukon muurissa.
Ketterästi hän kierähti siitä toiselle puolen ja jäi odottamaan haltiaa kynnet paljastettuina. Pitkän miekkansa kanssa haltia joutuisi konttaamaan aukosta. Mikäli hän tulisi etuperin, Pilkkeen hampaat olisivat pian hänen kurkussaan, ja mikäli hän olisi niin typerä, että yrittäisi tulla takaperin, Pilke kyllä varmistaisi, ettei hän pystyisi istumaan pitkään aikaan.
Sekunnit kuluivat ja Pilke alkoi jo hermostua; missä haltia oikein viipyi? Sitten salama välähti taas ja haltian hahmo piirtyi hetkeksi muurinharjalle. Pilke vinkaisi ja luikahti takaisin aukiolle muurinaukosta, haltian laskeutuessa kevyesti maahan hänen takanaan.
Pian haltia oli taas muurilla, valmiina loikkaamaan takaisin aukiolle, mutta Pilke ei ollut aikaillut. Hän oli tarttunut hangessa maanneeseen tikariinsa ja heitti sen kohti haltian kaulaa. Taidokkaasti tämä torjui, mutta menetti samalla tasapainonsa. Jottei putoaisi, haltia päästi irti miekastaan ja tarttui muurinharjaan molemmin käsin.
Pilke pinkaisi juoksuun ja kissamaisella ketteryydellä kapusi muurille. Samaan aikaan myös haltia kapusi harjalle.
Hetken ajaksi tuli hiljaista. Mutantti tuijotti haltian koviin, sinisiin silmiin ja haltia tuijotti takaisin. Molemmat tasapainottelivat kapealla muurinharjalla tietäen, että yksikin virheaskel merkitsisi putoamista. Ja putoaja olisi helppo saalis. Pilke paljasti vaistonomaisesti hampaansa ja haltia vastasi katkeralla hymyllä.
Sitten suuri, purppurainen salama halkoi taivaita, rikkoen jännitteen ja taistelijat singahtivat toimintaan.
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä
Tähän asti loistavaa luettavaa, mutta huononee, jos Vaskisilmä kuolee. Älä tapa sitä, jookos, sillä parhaat kohdat menee huonoksi.
Miten sinulla on taito kirjoittaa juuri loppu kohdat kiinnostaviksi?
Joka kohdassa haluaa tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi ja on suorastaan tuskaa odottaa seuraavaa osaa.
Miten sinulla on taito kirjoittaa juuri loppu kohdat kiinnostaviksi?
Joka kohdassa haluaa tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi ja on suorastaan tuskaa odottaa seuraavaa osaa.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti
- Sinitähti
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
Skrixqueek
vaskisilmä meinasi alunperin lässähtää siihen seinään oikein voimalla, mutta sitten ajattelin, ei helvetti, ei sitä saa tappaa!
joten aika varmasti se selviää.
flinkistä en sano vielä mitään.
jatkoa saatte tulevaisuudessa. ensi lukiojakso on aika perseestä, mutta itsenäisyyspäivänä olisi luppoaikaa.
joten aika varmasti se selviää.
flinkistä en sano vielä mitään.
jatkoa saatte tulevaisuudessa. ensi lukiojakso on aika perseestä, mutta itsenäisyyspäivänä olisi luppoaikaa.
.......otan osaa