Kuolemattomat

[Executioner]

Täydellinen hiljaisuus. Tuulikaan ei havissut puiden latvoissa, elämä oli kuin pysähtynyt oudon metsän sisällä.
Laewon katseli ympärilleen, hän ei pitänyt tästä metsästä. Se oli luonnoton. Hänen keihäsmiehensä, teloittajansa ja mustat ratsastajansa ja varjonsa liikkuivat lähes äänettä puiden
keskellä, varjot ja ratsastajat muiden edellä, tutkien ympäristöä. Hopeaiseen, kultakoristeltuun haarniskaan pukeutunut, mustahiuksinen ja ilmeetön, ylhäissyntyinen Laewon viittasi keihäsmiestensä komentajaa, Masdryn Kultaliekkiä, tulemaan luokseen. Haarniskoitu soturi asteli herransa luo, pyöräytti keihäänsä terä alaspäin, iski sen maahan ja polvistui. Mies riisui kypäränsä ja heilautti hiuksensa pois silmiltään. "Masdryn, haluan, että kokoat keihäsmiehesi tuolle läheiselle aukiolle. Ja lähetä joku kertomaan Melwynille, että haluan hänen teloittajansa muodostelmaan keihäsmiesten vasemmalle puolelle", Laewon komensi tärkeällä äänellä, ja teki eleen kädellään. Haltia nosti keihäänsä, nyökkäsi ja lähti. Laewon seurasi häntä, kun mies puikkelehti rivistöjen läpi ja huusi teloittajien komentajaa etunimeltä.
Oli keskikesä, puut olivat vihreimillään, ja metsä oli kaunis, vaikkakin uhkaava, jollain oudolla tavalla. He tulivat laajalle metsäaukiolle. Se oli pyöreän muotoinen, ja sen keskellä oli yksi ainut, jättiläismäinen tammi. Laewon ratsasti puun luo, ja katseli, miten keihäsmiehet ja teloittajat ottivat määrätyt muodostelmat, mustat ratsastajat ja varjot kokoontuivat omiin joukkoihinsa. Juuri, kun Laewon oli aikomassa aloittaa puheensa, iskeytyi hänen olkapäähänsä nuoli, joka naulitsi hänet kiinni puuhun. Laewon huusi kivusta ja tunsi lämpimän veren.
Masdryn Kultaliekki karjui komentoja keihäsmiehilleen, jotka kääntyivät metsän rajaan päin ja muodostivat kilpikaton. Teloittajat katselivat ympärilleen hämmentyneinä. Melwyn makasi maassa, kurkku nuolen lävistämänä, hänen haltiatekoinen Mahtimiekkansa lojui maassa. Teloittajat olivat ilman johtajaa kuin eksyneitä lapsia, he eivät tienneet mitä tehdä. Osa lähti juoksemaan keihäsmiesten taakse, osa metsänrajaa kohti karjuen sotahuutoa.
Rautahermoinen Masdryn onnistui pitelemään keihäsmiehensä kurissa. Ensimmäinen rivi iski teräväreunaiset kilpensä pehmeään sammaleeseen, ja tuki niillä jalkajousiaan, tulittaen metsänrajaan, jossa he näkivät vähän väliä hahmoja, jotka ampuivat nuolikuuron ja katosivat.
Varjot ja mustat ratsastajat toimivat yhdessä, entisen ellyrian riivaajakapteenin Velniaron alaisina. Velniaron oli tunnettu siitä, että hän tappoi alaisiaan säälimättä, jos nämä eivät totelleet. Varjot ja ratsastajat lähtivät etenemään metsän rajaa pitkin, kunnes joukko puolialastomia, sotamaalattuja haltiasotureita syöksyi esiin. He olivat aseistautuneet oudosti, osalla oli kahdenkädenmiekkoja, osalla kaksi lyhyempää miekka, toisilla tikareita tai keihäitä. Soturit iskeytyivät yhteen varjojen kanssa, taistellen elegantein liikkein, pyörien, loikkien ja tanssien varjojen ympärillä, iskien monta kertaa ennenkuin nämä ehtivät puolustautua. Velniaron komensi soturinsa kiilaan, ja he onnistuivat vihdoin tekemään vastarintaa.
Laewon sillävälin voihkaisi ja kaivoi vyöstään tikarin. Hän ujutti sen olkapäänsä ja puun väliin. Katkaistuaan terän nuolesta, hän veti lopun irti ja nousi ylös, hengittäen raskaasti. Hänen ratsunsa hirnahti muutaman metrin päässä hänestä, kun se huomasi, että sen herra lähti astelemaan sitä kohti. Aatelinen nousi ratsunsa selkään, ja otti lumotun keihäänsä satulapidikkeestä. Iltahämärä oli sen nimi: teräksinen pää kimalti auringossa, kun Laewon komensi ratsunsa laukkaan.Toisessa kädessään hänellä oli sinisenä hohtava kilpi, jonka keskeltä nousi esiin sutta muistuttavan jäädemonin ulvova pää. Maaginen kylmyys haurasti häntä kohti lentävien nuolten kärjet, jotka pirstoutuivat hänen haarniskaansa ja merilohikäärmeviittaansa. Laewon kohotti äänensä sotahuutoon, ja lävisti yhden sotatanssijoista. "Kokoontukaa luokseni! Menkää muodostelmaan, yritämme ulos metsästä!" Haltiakenraali huusi. Keihäsmiehet katsoivat häntä, ja kohta komentajansa sanojen jälkeen he lähtivät raivokkaaseen juoksuun komentajaansa kohti. Metsän rajasta syöksyi esiin haltiaratsumiehiä ja puuolentoja, jotka muistuttivat haltianeitoja.
Mustat haltiat taistelivat raivokkaasti. Teloittajat iskivät helposti puunaisia ja sotatanssijoita kahtia, irroittivat heidän jäseniään tai lävistivät sydämet. Vastarinnasta huolimatta metsänhaltioita oli liikaa, ja illan tullen metsä oli taas hiljainen. Täydellinen hiljaisuus, tuulikaan ei havissut puiden latvoissa. Elämä oli kuin pysähtynyt Athel Lorenin sisällä.


Eli siis, poistin edellisen tarinan, ja korvasin sen tällä. Minulla ei ollut innostusta jatkaa edellistä aihetta, ja tämä tuntui mielekkäämältä. Tarinan päähenkilöitä ovat mustat haltiat, tarkkemmin Har Ganethin Laewonin johtama joukkio, nimeltä Sanansaattajat, jonka henkiinjääneet myöhemmin sulautuvat Kuolemattomiin.

[Kriegsminister]

Tarinan etukäteen ilmoittaminen humoristiseksi luo aina pientä painetta sille puolelle. Silloin eivät välttämättä ihan kohtuullisetkaan vitsit naurata samaan tapaan kuin, jos niistä ei olisi tiedotettu jo valmiiksi. (Toivottavasti pointti tuli selväksi, en oikein tahtonut saada asiaani muotoiltua hyvin.)

Tarinan pohjalla toimii ilmeisesti peli? Vaikuttaa enemmän taisteluraportilta kuin tarinalta.

Engelskan termistön käyttö suomenkielen välissä ei ole koskaan tyylikäs ratkaisu. Vielä pahemmin häiritsevät pelisysteemin termien käyttö, "deployment", "ampumavuoro" jne. Taisteluraporttiin nuo vielä sopisivat, mutta eivät proosaan.

Kieliopissakin oli pientä korjaamisen varaa. Suomea kirjoittaessa substantiivit kirjoitetaan pienellä, jos ne eivät ole erisnimiä. (tämä taidettiin kylläkin opettaa jo joskus ala-asteella) Ainakin "mustat haltiat" ja "kaaossoturit" ehdottomasti pienellä. Pilkun käyttökin näytti paikoin epäilyttävältä, tosin niin hyvin en minäkään pilkkua hallitse, että osaisin mennä sanomaan missä tarkkaan ottaen on virhekäyttöä.

[Executioner]

Ei, kyseessä ei ole taisteluraportti, vaan fluffin ja sääntökirjan yhteentörmäys, eli siis tarina, jossa hahmot eivät tiedä olevansa figuja, mutta ovat silti selvillä säännöistä, sekä stattiriveistä.

Tiedän kirjoitusvirheet. Minulla on lukihäiriö, se selittäköön niiden suuren määrän.

[Executioner]

Taistelutanner oli hiljainen, kuu ja tähdet valaisivat metsää hennolla valollaan. Mikään ei häirinnyt ikiaikaisen luonnon rauhaa, tunkeilijat olivat kuolleet.
Laewon nosti päätään hiukan. Häneen sattui todella, hän tunsi pehmeän sammaleen käsiensä alla. Hetken kuluttua hän palasi täydellisemmin tajuihinsa, voihkaisten kuuluvasti.
Aatelisen jalka oli jäänyt hänen kaatuneen ratsunsa alle. Todennäköisesti se oli murtunut. Laewon irvisti ja murahti, kun hän veti itseään eteenpäin käsillään. Hän vilkuili ympärilleen, muttei nähnyt mitään muuta, kuin kasoittain Asrain ja Druchiin ruumiita ja aseita. Haltiamies kääntyi ja nousi hetken ponnistelun jälkeen istuvaan asentoon. Hän vilkuili uudestaan ympärilleen. "Masdryn, Melwyn", hän huhuili. Hän käänsi päätään ja näki ylös nostetun, vapisevan käden. Laewon lähti ryömimään ruumiskasojen poikki, kädessään Iltahämärän keihään kappaleet, jotka hän oli poiminut maasta.
Tullessaan kätensä nostaneen haltian luo, hän tunnisti tämän oitis Masdryniksi, sillä kukaan ei kiroillut yhtä värikkäästi kuin hän. Miehen kultakoristeinen haarniska oli lommoilla, ja hänen sukunsa tunnus oli kulunut näkymättömiin. Haltian arpiset kasvot olivat veren peittämät, ja hänoli heittänyt kypäränsä päästään, paljastaen tummanruskeat, likaiset hiukset. "Khainen nimeen, jos näen vielä yhdenkin niistä villeistä, lupaan nylkeä ne kaikki elävältä, Kaaos periköön!" Mies sanoi nähdessään Laewonin, joka naurahti tyhjästi. "Niin varmasti, vanha ystävä. Mutta nyt minä ennen kaikkea haluan pois tästä kirotusta metsästä. Etsitään loput eloonjäänet, ja lähdetään pois. Ja nopeaa. Etsi sinä tuolta", Laewon kehotti ja viittasi selkänsä taa. Kultaliekki nyökkäsi ja lähti ryömimään siihen suuntaan, mihin haltiakomentaja oli osoittanut. Laewon lähti toiseen suuntaan, huhuillen ja kuiskaillen eloonjääneitä.
Pian noin kaksikymmentä mustaa haltiaa oli kokoontunut taistelukentälle. He olivat suuren tammen luona, yrittäen pysyä mahdollisimman matalana. Joukossa oli enimmäkseen teloittajia, sekä muutama keihäsmies, sekä mustien ratsastajien komentaja Velniaron. Laewon tarkkaili heitä, ja vilkaisi ohimennen Masdrynia, joka piteli käsissään Iltahämärän kappaleita. "Noniin. Kaikki ovat tässä, eiköhän lähdetä. Minä menen edeltä, muut seuraavat minua. Etenemme hajanaisessa rykelmässä takaisin samaa reittiä, kun tulimme. Mennään", hän sanoi miehilleen ja lähti kävelemään kohti metsän rajaa. Muut seurasivat perässä. Metsään päästyään he aloittivat hiipimisen metsän läpi..


Vuosia myöhemmin, kaukana Athel Lorenista, Waldenhoffin lähistöllä Kuolemattomien joukot kokoontuivat taistelun jälkeen. Terä odotti johtoteltassa, jalat tukevalla, rosvotulla puupöydällä, istuen ryöstetyssä tuolissa, siemaillen varastettua viiniä. Hän ei ollut huolissaan siitä, palaisivatko muutkin taistelusta, Yesthalionia lukuun ottamatta, sillä sisimässään salamurhaaja pelkäsi rakkaansa puolesta. Kuitenkaan tämän kasvoilta ei näkynyt mitään tunnetta, paitsi tyytyväisyys. Salamurhaajan yllä oli tavallinen musta puku, nahkasaappaat, kasvoja suojaava huivi oli tämän kaulalla, ja huppu niskassa, paljastaen tämän ruskeat hiukset, jotka lainehtivat haltian olkapäillä. Hänen sinisissä silmissään oli ovela tuike, kun hän keinui tuolillaan. Hetken kuluttua mustakaapuinen hahmo astui sisään telttaan, kaavussa veriroiskeita ja nojaten tukevaan, eebenpuiseen sauvaan, vyöllään hopeakahvainen miekka.
"Hoi! Tulitpas sinäkin vihdoin. Melkein uskalsin toivoa, että olit kuollut, piruparka", Kaksterä huikkasi, ja nosti puista viinikuppiaan tervehdykseksi. Tulokas pysähtyi teltan ovelle, a tutkaili hetken salamurhajaa. Kuppi, tuoli ja pöytä oli tehty tammesta, ja niissä oli kuvioita, jotka esittivät bretonnialaisia ritareita taistelussa erilaisia vihollisia vastaan, kuten örkkejä ja rottiamiehiä. Pöydän kummassakin päässä oli kuvio "Gilles le Breton", mutta kellään mustista haltioista ei ollut aavistustakaan, mitä se tarkoitti.
Telttaan saapuneen velhon nimi oli Dranakh, Shandriksen lainsuojaton veli. Hän oli nuorena paennut Naggarothista, aikeenaan tutkia erilaisia magian aloja. Hän oli opiskellut nekromantiaa Necrarch-vampyyrin alaisena, Kaaoksen historiaa, tapoja ja taikuutta Tzeentchin palvelioiden kanssa, ja kaikkia kahdeksaa magian tuulta. Olipa hän jopa siepannut erään Khemrin papeista, ja pakottanut tämän opettamaan itseään. Jostain syystä Kaaos ei ollut tehnyt hänesä mielipuolta, eikä aiheuttanut hänelle lisäraajojen kasvamista.
Mies tuhahti salamurhaajan sanoille ja otti itselleen tuolin pöydän ympäriltä, kaatoi viiniä kuppiin ja maistoi sitä. "Hyvää viiniä. Osaat edes ryöstää viinikellareita, muuta et sitten osaakkaan", Dranakh sanoi myrkyllisesti. Hän otti hupun päästään ja otti rennon asennon tuolissaan. "Shandris ja Yesthalion eivät ole saapuneet. Menemmekö etsimään heitä? Se wyvern-ratsastaja pääsi iskemään pahasti selustaamme", Dranakh totesi kylmästi. Hän ei oikeastaan välittänyt velhottarista, mutta heistä oli hyötyä. Kaksterä nousi tuolistaan ja venytteli. "Menkäämme etsimään. Otan muutaman ratsastajan mukaan, sekä pari Nerdakhin tarkkasilmäisistä jousimiehistä." Salamurhaaja ehdotti. Velho nyökkäsi ja joi viininsä loppuun.


Dranakh, Kaksterä ja joukko haltiasotureita haravoivat taistelukenttää. Maassa oli tuhansia örkkiruumiita, haltioita oli paljon vähemmän. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja he eivät edelleenkään olleet löytäneet velhottaria. He alkoivat tulla jo alueen rajalle, metsänrajaan, jossa oli pystyyn kuolleita puita, kuin luurankoja. Dranakh aisti Shyish-tuulen täällä vahvana. Lähellä oli varmasti paikka, jossa oli ollut suuri taistelu. Dranakh katsahti muita. Hän virnisti hetken ja pysähtyi. "Kuulitteko? Kuulin tuolta ääntä!" Hän huusi ja lähti juoksemaan aistimansa taistelukentän suuntaan. Muut huudahtivat ja lähtivät hänen peräänsä.

Syvemmällä metsässä magia oli vahvempaa. Dranakh pysähtyi keskelle tätä purkaumaa. Hän katsoi ympärilleen, ja kaivoi vyöstään kartan. Kaksterä sekä tämän kevyesti haarniskoidut, lepäämästä haetut sotilaat tulivat hänen jäljessään. Mustat ratsastajat olivat olleet kauempana, joten he eivät ehkä olleet kuulleet Dranakhin ja muiden huutoja. Velho tutki pergamenttikääröä. Hän oli ottanut sen tappamaltaan Necrarchilta. Siihen oli merkitty tämä paikka: Hel Fen.

Haltiavelho tunsi tyytyväisyyttä. Hän oli saapunut muinaisen Von Carstein-vampyyrin oletetulle kuolinsijalle. Kauempaa metsästä kuului kiljaisu, joka havahdutti velhon. Hän kohotti katseensa ja otti taisteluasennon, sauva osoitettuna kohti vihollista vasemmassa kädessä, hopeakahvainen kristallimiekka oikeassa takana, terä ylöspäin. Tuuli heitteli lehtiä, pieniä oksia ja velhon mustia hiuksia. Hänen kasvoillaan oli päättäväinen ja omistushaluinen ilme, kun hän hitaasti asteli kohti ääntä. Kaksterä ja haltiasoturit tulivat viimein velhon luo, ja Kaksterä käski heitä olemaan hiljaa. Hän viittoi sotureita seuraamaan. Heillä oli yllään vain pitkät aluskaavut, rintapanssari, tikarit sekä jalkajousensa. Rintapanssareissa oli Suruvartioston sininen, kyyneleenmuotoinen jalokiviupotus. Sotilaat kävelivät jouset olalle tuettuina Dranakhin perässä, tarkkaillen maastoa.

"Iltaa, hyvät herrat. Olen iloinen, että joku on tullut luokseni vierailulle. Ja vieläpä haltioita! Tämä on todellakin erikoinen hetki. Toivottavasti viihdytte valtakunnassani", sanoi ääni Dranakhin vasemmalta puolelta. Velho käänsi päätään, ja näki edessään vakuuttavan, mustiin aatelisen vaatteisiin, joita käytettiin ennenvanhaan Imperiumissa. Hän oli pitkä, ja hiuksensa olivat yötäkin mustemmat. Miehen hymyillessä hän paljasti kaksi pitkää, terävää kulmahammasta.

Dranakh nosti kätensä pystyyn, kieltäen sotilaita ampumasta vampyyriä. Kaksterä asteli hänen vierellensä, ja risti kätensä. Toinen lepäsi rennosti Kharaidonin Sauvan kahvalla, toinen myrkytetyn tikarin. "Von Carstein, oletan? On suuri kunnia tavata yksi mahtavista vampyyreistä. Necrarch-opettajani ei ollut läheskään yhtä vakuuttava, kuin te", Dranakh sanoi ihmiskielellä.

Von Carstein hymyili, paljastaen jälleen hammasrivinsä. "Te etsitte tietojeni mukaan kahta velhotarta, Shandrista ja Yesthalionia, olenko oikeassa?" Carstein kysyi, katsellen vuorotellen kaikkia mustista haltioista. Dranakh nyökkäsi. Kaksterä liu'utti Sauvaa hieman esiin. Von Carstein tuijotti salamurhaajaa silmiin. Hetken kuluttua jopa Kaksterä käänsi katseensa pois noista kuolonkaivoista, pohjattomista pimeyden pyörteistä. Dranakh astui lähemmäs Carsteinia. "Haluan tietää nimesi, herra. Ja kyllä, me etsimme mainitsemianne naisia. Voisitteko kertoa, missä he ovat?" Dranakh kysyi vaativalla äänellä. Von Carstein lipoi huuliaan arvoituksellisesti.

"Tehkäämme sopimus. Tähän lähistölle on pesiytynyt joukko Lahmian naisvampyyrejä, jotka palvovat Slaaneshia, erästä Kaaoksen jumalista. He sieppasivat velhottaret. Minulle koituu haittaa näistä lahkolaisista. Tuhotkaa heidät.. Niin päästän teidät menemään, sekä annan teille erään henkilön, josta saatatte olla kiinnostunut. Lisäksi saatte pitää erään esineen, Verikiven. Se suojaa teitä vahingolta. Heidän piilopaikkansa on tässä lähellä. Seuratkaa susia",Carstein sanoi. Hetkessä hän muuttui jättiläismäiseksi sudeksi ja katosi metsän pimeyteen. Yö oli saapunut..

[Heretic]

jaa aika hyvä.....tosin en ole kuullut vamppyyrien palvelevan slaaneshia

[Executioner]

Mutta nämä ovatkin astetta hullumpia vampyyrejä

[El Capitan]

Hyvää tekstiä, jatka samaan malliin. On kyllä outo ajatus tuo slaaneshin palvominen, mutta mitä siitä.

[Executioner]

Kannon ympärillä ei ollut muita puita, ja sen lähellä virtasi joki. Yö oli jo myöhä, taivaalla oli tähtiä ja täysikuu. Kanto oli läheltä katsottuna vieläkin suurempi. Sen kaarna oli tummunut ja rosoinen, ja Dranakh tunsi kätensä alla suuren magiavääristymän. Kaksterä vilkaisi toveriaan kysyvänä, joka katsoi takaisin ja nyökkäsi. Velho kosketti puun kaarnasta työntyvää oksaa. Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta hetken odottelun jälkeen aukesi naristen heidän jaloissaan puinen luukku, jonka avasi tavattoman kaunis nainen, jonka hiukset olivat kultaiset ja iho kalpea. Hänen kulmahampaansa paljastivat hänet lahmiaksi. "Ettehän te ole.." vampyyri aloitti, mutta ei saanut lausettaan loppuun, ennen kuin Kaksterä oli iskenyt toisen tikareistaan tämän sydämeen ja toisella silponut kaulan. Kaksterä pyyhki aseensa vampyyrin ruumiiseen ja laskeutui hiljaisen Dranakhin edellä alapuoliseen tunneliin.

Tunneli oli kapea ja matala, täynä soihtuja ja ihmisten luita. Se oli kaivettu noin kolme metriä maan sisään, ja laskeutui vieläkin alemmas, kiertäen suuren kannon alla. Dranakh ja Kaksterä hiipivät mahdollisimman hilja käytävää pitkin, hiljaisuutta leikkasi vain lahmian vampyyrien huudot ja Dranakhin kaavun pehmeä kahina. Kuinka kauan he vaelsivat tunneleissa, Dranakh tai Kaksterä kumpikaan ei osannut sanoa. Dranakh uskoi sen olevan vain muutamia sekunteja, Kaksterä taas sanoi käveleensä tunnelissa tunteja.

Lopultä käytävä päättyi puiseen oveen. Salamurhaaja kääntyi velhoon päin "Mitä nyt teemme, Dranakh?" Hän kysyi mietteliäältä velholta, joka nosti katseensa kattoon ja henkäisi syvään. "Teen pienen loitsun. Sen avulla näemme oven läpi, mutta meitä ei nähdä", Dranakh selitti ja veti vyöllään olevasta nahkapussista pienen lasilevyn ja kosketti sillä ovea. Hän lausui muutamia loitsusanoja, ja ovi muuttui läpinäkyväksi kuin Dranakhin pitelemä lasilevy.

Ovi aukeni suureen saliin, jossa oli lahmian vampyyrejä istuen divaaneilla. He kiduttivat sidottuja ihmismiehiä mitä erikoisimmissa laitteissa, ja huoneen takaseinustalla oli Slaaneshia kuvaava patsas. Sen kummallakin puolen oli soihtujen valaisema kaarikäytävä, joista kuului kulttilaisten nautinnonhuutoja. Patsaan juurella Shandris ja Yesthalion istuivat sidottuina keskellä jättimäistä sänkyä, tyynyjen ja silkkien keskellä. Huoneessa oli soihtuja, viinikarahveja, eksoottisia hedelmiä ja ruokia, kaksi suurhaltiamiestä, jotka soittivat huiluja ja harppua soittava, tyhjäkatseinen ihmismies, mattoja, tyynyjä ja ruoskia seinustoilla. Shandris ja Yesthalion istuivat vierekkäin, suut tukittuna valkoisilla liinoilla. Heidän luokseen tuli yksi lahmioista, vähäpukeinen, ruskeahiuksinen ja hopeasilmäinen nainen, joka kääntyi kohti ovea, katsoi ympärilleen ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Ystävät! Meillä on käynyt suuri onni! Slaanesh, Musta prinssimme on antanut meille kaksi uutta jäsentä, Shandriksen ja Yesthalionin! Aloittakaamme veriseremonia!" Ilmeinen kulttijohtaja huusi ja yksi kulttilaisista toi hänelle veripikarin. Lahmia kääntyi kohti Yesthalionia.

Puinen ovi pirstoutui Kaksterän jalan alle. Salamurhaaja syöksyi karjuen Yesthalionin nimeä huoneeseen. Ensimmäisenä hän ampui ranteeseen sidotulla, lumotulla pienoisjalkajousella pikarinpitäjää otsaan, seuraavaksi yksi ällistyneistä lahmioista viipaloitui kilon palasiksi haltian viuhuvien terien alla. Dranakh astui huoneeseen tyynen rauhallisesti, otti melkeinpä laiskasti vyöltään mustan puusauvan, jonka pää oli verenpunainen kristalli, jota pitelevä syvenne oli kuin demonin kita. Dranakh osoitti sillä yhtä lahmioista ja kuiskasi itsekseen sanan "Kharaidon". Sauvan päästä lennähti musta, pallomainen ammus, joka iski juoksuun lähtenyttä lahmiaa rintakehään, kaataen tämän. Kolme muuta lahmiaa, sekä soittajat, kääntyivät kohti salamurhaaja ja velhoa. Kaksterä veti jousensa jänteen taakse ja ampui tarkasti vasaman Yesthalionin vangitsevaan köyteen, vapauttaen velhottaren. Haltianainen veti suunsa tukkivan liinan pois ja vapautti Shandriksen. Kaksi lahmiaa lisää syöksyi kaarikäytävistä sisartensa avuksi. "Emme voi voittaa! Vampyyrejä on liikaa! On pakko paeta", Dranakh huusi Kaksterälle ja viittoi velhottaria luokseen. "Me emme pakene! Tapamme nämä säälittävät huorat! Loitsi, Dranakh, loitsi!" Kaksterä torjui lahmia ensimmäisen tikariniskun, sitten toisen ja kolmannen. Dranakh aloitti toisen loitsun, Shandris ja Yesthalion alkoivat myös loitsimaan. Yhdessä velhot saivat kaadettua vielä kaksi lahmiaa, mutta oli selvää, että he olivat häviöllä.

Vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutunut, kalpea, mustahiuksinen mies ilmestyi huoneen varjoihin. Hän astui esiin soihdunvaloon ja katsoi terävästi lahmiajohtajaa, joka hoki käskyjä alaisilleen. Vampyyri katsoi miestä ja hiljeni nopeasti, kun mies astui lähemmäs vampyyriä. "Herrani Slaanesh! Auttakaa meitä, nämä haltiat murtautuivat sisään ja keskeyttivät rituaalin", lahmia vaikeroi. Mies astui lähemmäs kulttijohtajaa. Nainen katsoi hätääntyneenä taistelevia siskojaan. Kun hän käänsi katseensa, hän näki miekanterän kimalluksen, ja sitten vampyyrin ruumis muuttui kasaksi tuhkaa. Hiljainen mies kääntyi kohti muita vampyyrejä. Yksi kerrallaan hän tappoi jokaisen vampyyreistä, jotka taistelivat edelleen, eikä yksikään kerinnyt edes vastustelemaan.

"Von Carstein, olen yllättynyt, että ilmestyitte tänne. Olimme jo tappiolla", Dranakh sanoi kävellessään Slaaneshvampyyrien pääsalin ympärillä kiemurtelevissa kaarikäytävissä. "Minä tiesin, että ette voita kaikkia vampyyrejä yksin. Luulin, että olitte kuolleet, kun tulin, mutta onneksi olin väärässä. Te olette erittäin taitava velho, Dranakh. Sanoitte harjoitelleenne nekromantiaa necrarch-vampyyrin alaisena. Nikodemus?" Carstein kysyi. "Ei, herra, vaan Shargan de Vorcal. Nikodemuksen tappanut oppilas oli ihminen", haltia vastasi. Carstein nyökkäsi. "Hienoa. Nyt kun teitte palveluksen, noudatan omaa osaa sopimuksestani. Haltiavangit ovat tuossa huoneessa. Toin heidät sinne muutama päivä sitten. Älä kysy miten ja miksi", Carstein sanoi. "Kiitos, herra", Dranakh sanoi ja avasi oven. Kun hän vilkaisi taakseen, Carstein oli poissa. Velho katsoi huonetta. Se oli yksinkertainen vankilaselli, jossa kaksikymmentä mustaa haltiaa oleskeli. Heistä parhaiten haarniskoitu, mustahiuksinen aatelinen käveli velhon luo. "Hyvää iltaa. Minun nimeni on Laewon, Sanansaattajien Komentaja."


Aivan, ne olivat Sanansaattajia, eivätkä Lähettiläitä. Korjasin sen pätkän

[Heretic]

tämäpä vasta namu tarina...vampyyrit kaatu kaikki aika helposti...lahmiathan on kuuluisia nopeudestaan......no ne oli jonkun hekuman vallassa kun eivät vastustelleet

[El Capitan]

Pitkän välin kyllä pidit. Kirjoita seuraava aikasemmin, luulin jo että et jatkaisi tätä.

Hyvin kyllä jatkui tarina, mutta miksi Carstein auttoi haltiota? Väärä uskoisten vampyyreidenkö takia?

[Heretic]

koska ne lahmiat aiheuttivat vaivaa carsteinille

[El Capitan]

No miksei se saman tien tappanut niitä haltiota, kun ei niistäkään koskaan tiedä ja eikö ne häiritsenyt kuolleita alussa (vai lahmia väkeä?). Tai sitten huvin vuoksi.

[Executioner]

Eikös lahmiat palvoneet Slaaneshia, ja millä nimellä he Carsteinia kutsuivat

[Skrixqueek]

tämähän oli hyvä!

ekan jälkeen ei okein enää innostanut tämä tarina, mutta tylsyyksissäni palasin ja huomasin, että tarina oli kehittynyt parempaan suuntaan.

jatka siis kirjoittamista.

[Heretic]

Eikös lahmiat palvoneet Slaaneshia, ja millä nimellä he Carsteinia kutsuivat

eivät palvoneet....mutta kyllä niitä hulluja riittää...miksi se carstein halusi eroon lahmioista?...koska ne luulivat tämän olevan Slaanesh?
Carstein ei vissin pitänyt Slaaneshista

[Rotten sound]

Tai sitten se vampyyri itse palvo slanua ja tämä on ison luokan ansa :S

[Arachinid]

"Hyvää iltaa. Minun nimeni on Laewon, Lähettiläiden Komentaja."

eikös ne ollukkaan sanansaattajia?
no mut ihan sama hyvä tarina :D

[Executioner]

Eikös lahmiat palvoneet Slaaneshia, ja millä nimellä he Carsteinia kutsuivat

eivät palvoneet....mutta kyllä niitä hulluja riittää...

Eivät ne GW:n fluffissa palvokkaan, mutta puhuin nyt tästä tarinasta. Anteeksi sekaannus.

miksi se carstein halusi eroon lahmioista?...koska ne luulivat tämän olevan Slaanesh?
Carstein ei vissin pitänyt Slaaneshista

Ei voi tietää Odotelkaa jatkoa

[El Capitan]

Ja sitä jatkoa ei jaksa odottaa, jos siihen kestää noin kuukausi niin kuin viime kerralla kävi.

[Executioner]

"Taistelitte siis tienne läpi Athel Lorenista Sylvaniaan, jossa Von Carstein vangitsi teidät?" Shandris kysyi vaikutusvaltaisella, kirkkaalla äänellään Laewonilta. Kaikki haltiat olivat matkalla takaisin Kuolemattomien leiriin, jossa he saisivat uppoutua lämpimään, bretonnialaisilta ryövättyyn vuoteeseen. Kaikki olivat väsyneitä, ja komeapiirteisen Laewonin hiukset ja kasvot olivat takkuiset ja likaiset, mutta hänen älynsä ei ollut hidastunut yhtään, ja hän vastasikin terävällä nyökkäyksellä Shandriksen kysymykseen. Laewon oli kertonut tarinansa Shandrikselle, Yesthalionille, Dranachille ja Kaksterälle.

Oli jo melkein aamu, kun kaikki kaksikymmentäseitsämän haltiaa palasivat Kuolemattomien leiriin. Sotilaat tervehtivät komentajiaan hyväntuulisena, ja Kaksterä oli äkkiä tuopin ääressä rehvastelemassa. Salamurhjaalla oli ilmiömäinen kyky olla ilman unta. Myös Sanansaattajat toivotettiin tervetulleiksi. Mialee, Kaksterän ja Yesthalionin tytär ja Kuolemattoman vahdin johtaja, tarkkasilmäinen Nerdakh Suruvartiosta ja Faran Sydämenlävistäjä, Kuolemattomien Miekkojen draich-mestari, tulivat hyvin toimeen väkivaltaisen, hieman sarkastisen huumorintajun omaavan entisen ellyrian ratsumiehen, Velniaron, kanssa. Koko armeija otti yhden päivän hieman rennommin, huomenna he lähtisivät jälleen pitkälle vaellukselle.

Dranach ratsasti muiden komentajien kanssa, Laewon vasemmalla, Shandris oikealla puolellaan, Sylvanian metsän rajaa pitkin. Heidän päämääränsä oli nyt Maailmanreunan Vuoret, joiden ylitse he hyökkäisivät Nipponiin. Nipponin itärannikkolla heitä odottaisi Musta arkki Kadotuksen Kynsi, joka veisi heidät ensin takaisin Karond Kariin noutamaan vahvistuksia ja tarvikkeita, ja sitten Vampyyrirannikolle, josta Dranach vaatimalla vaati saada Ebonikalloja. Laewon nosti katseensa tiestä kohti vuoria. Jälleen hän oli armeijan johdossa, pitkien vankilakuukausien jälkeen.

Ilta oli tullut Keisarikunnan ylle. Dranach oli Laewonin ja muutaman soturin kanssa tutkimassa maastoa, josko siellä olisi jonkinlainen luola tai maanalainen onkalo armeijan yöpymispaikaksi. Dranach ja Laewon tulivat keskenään hyvin toimeen, sillä velho oli huomannut, että nuorella mustalla haltialla oli epätavallisen terävät hoksottimet nopean miekkakäden lisäksi. He olivat jo melkein luovuttaneet etsimisen, kun yksi sotureista huudahti ja osoitti vasemmalle puolelleen. Laewon kääntyi ja näki luolan suuaukon, jonne tiedustelijapartio lähti.

Luola oli todella suuri, se oli kostea ja pimeä, todellinen yöhiiden taivas. Luolassa kasvoi erilaisia sieniä ja terävät tippukivet olisivat oiva puolustus hyökkääjiä vastaan. "Herra Dranach, eikö tämä luola ole teistäkin täydellinen?" haltiasoturi kysyi velholta, joka kääntyi tätä kohti ja nyökkäsi. "Todellakin. Juokseppas hakemaan muu armeija tänne, sotamies", Dranach komensi. Soturi teki kunniaa ja juoksi ulos yöhön. Laewon istui kivelle ja jutusteli kahden jäljelle jääneen keihäsmiehen kanssa. Dranachin huomio terävöityi, kun hän kuuli oudon sihahduksen varjoissa. "Kuulitteko tekin?" hän kysyi muilta. He pudistivat päätään, mutta nousivat ja vetivät aseensa esiin.

Kaikki tapahtui niin nopeasti. Hetkessä kaksi sotilasta makasi maassa kurkut auki revittyinä, ja varjomainen hahmo laskeutui maahan. Miehenhahmoinen olento oli pukeutunut samanlaisiin vaatteisiin kuin heidän tapaamansa Von Carstein..Hän oli Von Carstein, jonka he olivat tavanneet. Dranach veti esiin Kharaidonin sauvan, Laewon puristi lujasti keihästään Iltahämärää.

"Iltaa, hyvät herrat. Kaunis ilma, vai mitä? Täydellinen petoksille", Carstein vastasi pirullisesti hymyillen. Dranach hymähti. "Mitä temppuja nämä ovat, Carstein? Kerro meille, niin voimme harkita ehtoihisi suostumista", Dranach sanoi. Carstein nauroi kierosti. "Voi, pieni haltiani. Sinulla on jotain mitä tarvitsen. Ja jota eräs Slaaneshkulttilainen halusi. Ne hölmöt uskoivat, että minä olin Slaanesh, kaikki paitsi yksi, kaikista vaarallisin. Onneksi sinä käräytit hänet tuolla sauvallasi, ennenkuin hän ehti tehdä mitään vakavaa. Hän oli ehkä jopa minua mahtavampi, jos olisimme taistelleet reilusti", Von Carstein nauroi ja heilautti kättään kohti luolan seinää, jonne sauva Dranachin kädestä singahti. "Mitä tulee ehtoihin.. Niitä ei ole. Te kuolette, Dranach. Laewon jää henkiin verinen tikari kädessään, ja sisaresi Shandris tappaa hänet. Minä taas ilmestyn paikalle, ja suostun auttamaan Kuolemattomia ylittämään, tarkoitan alittamaan, Maailmanreunan vuoret, jossa eräs minulle ongelmia tuottanut skavenklaani asuu. Toivottavasti he tappavat toisensa. Mutta tärkeintä on.. eräs esine, joka sinulla on. Anna Sormus minulle, haltia!" Carstein sanoi karismaattisella äänellä, astui lähemmäs ja kurkotti kättään kohti Dranachia. Velho vilkaisi sormessaan olevaa, kauan, kauan sitten Keisarikunnassa viimeksi vieraillessaan löytämäänsä sormusta. Se oli yksinkertainen kultasormus, mutta ne se hehkui jäänsinisenä, ja sen pintaan oli ilmestynyt kirjoitus "Von Carstein". Laewon karjaisi ja syöksyi kohti Carsteinia keihäs tanassa...