Ihmiskunta osa.2

[Hollo]

Iltoja, hilpeät veikkoset. Tässä menin sairastumaan, ja aika ilkeästi iskikin tauti päälle. Noh, miepä sitten mietin, millaisen tarinan saisi nopeasti aikaiseksi tällaisessä tilassa (vrt. edellinen tarina).

Aika kliseinenhän tästä tuli, mutta menköön. Muutenkin kuvailu näissä kahdessa tarinassa ollut melko köyhää ja löysää, mutta nopeasti ja melko spontaanisti rustattuina, en pidä sitä nyt niin isona haittana. Olihan tässä välillä hieman pinnsitelyn makua, myönnetään, mutta onnellisen lopun sain kuitenkin.

Edelleen mietiskellään maailman paskuutta ja sen sellaista.

****

Pisara putosi tasaisesti katosta alaspäin ja välkähti ohittaessaan kalterein tukitun ikkunan, josta ristikkokuvioin paistava valosäde toi ainoana asiana valoa tähän valkoseinäiseen kivihuoneeseen ja muuttaen öiden ajaksi värin sinertäväksi. Pian tuo kyynelmäinen tippa pirstoutui kaljuun päälakeen ja sai välittömästi ilmoille pienen äännähdyksen. Sinisissä seinissä kaikui vaitonainen murhe, tukahdutettu parkaisu, joka tuntui repivän yhä lisää pahoja muistoja esille jokaisen pisaran kautta.

Yöt olivat vielä helppoja, joskin painostavia, verrattuna kirkkaisiin päiviin, jolloin korventava auringonvalo muutti koko huoneen yhdeksi kirkkaaksi helvetiksi pelkästään tuon ainoan ikkunan kautta. Silmiä kirvelevä valkeus sai hien nousemaan pintaan pelkästä pinnistelystä pitää silmät kiinni, sillä pikkuhiljaa vangin elämästä oli tulossa pelkkää yötä. Se pelotti häntä. Ainainen pimeys, joka välillä teki kipeää myös fyysisesti, oli joka hetki mieltä rampauttavan tuskallista henkisesti.

Valkea kalteriovi aukesi narahtaen ja sisään astui neljä ihmistä. Ensimmäinen oli selvästi pappi, ehkä noin viisissäkymmenissä olevan tuimailmeinen mies, joka vei välittömästi kasvonsa aivan vangin kasvojen eteen ja tuijotti tämän nuokkuvaa, kidutettua olemusta tarkoin. Kohta hän perääntyi ja viittasi loppuja tulemaan lähemmäs.

Pitkäviiksinen, ohutta miekkaa ja pistoolia kupeellaan kantava mies seisahtui kirkonmiehen vierelle ja hymähti kuivasti. Hänen ylpeiltä kasvoiltaan paistavaa iloa ruokki selvästi vangin ahdinko; avuttoman, tiukasti tuoliinsa kahlitun miespolon harhaileva katse. Miekkamies katsoi olkansa yli ja nyökkäsi seuraaville vakavana.

Hienoisesti vapiseva nainen vain vilkaisi vankia nopeasti ja hautasi sitten kyyneleiset kasvonsa miehensä olkapäähän nyyhkyttäen. Mieskin käänsi katseensa riutuneeseen olentoon, mutta vastenmielisesti tuhahtaen ja päätään heilauttaen, painoi äkkiä kasvonsa ja tuki vaimoaan käsivarsillaan. Ilmeisesti piruparka ei ollut enemmän arvoinen, sillä papin kääntyessä ja tullessa lähemmäs kysyvästi, vaimoansa pitelevä mies tyytyi vain murahtamaan myöntävästi.
”Hän se siis on”, kirkonmies totesi kysyvästi varmistukseksi, mutta hänen sanansa tuntuivat olevan pelkkä muodollisuus; näiden ihmisten edessä vanki oli syyllinen, vaikka mitä tapahtuisi.
”Poikamme murhaaja”, henkäisi mies värisevällä äänellä, jota tuntui pitävän koossa vain yksinomaan hänen vihansa.
”Tämä… Otus, on se, jonka tyttärenne näki sinä päivänä poikanne kimpussa”, vahvisti pappi. Mies nyökytti päätään huulet tiukasti toisiaan vasten niiskuttaen nenäänsä.

Miekkamies näytti voitonriemuiselta. Miten hän saikaan väännettyä kasvonsa niin inhottavan nauttivaan virneeseen. Riemuissaan hän vielä muisti vahvistaa tuomion kirkonmiehen, nyt lähes tasavertaisen, nauttivilta kasvoilta, ennen kuin veti pistoolinsa esiin. Vanki ei liikahtanutkaan tai edes kohottanut katsettaan; joko hän omasta mielestään ansaitsi tuomionsa tai sitten sellissä vietetty pimeyden aika oli murtanut hänet täysin. Pistoolin piippu liikkui sulavasti tuomitun kaljun päälaen tasalle.
”Ei saa!”, kuului kimeä, haparoiva huudahdus. ”Hän on kiltti setä!”

Nuori tyttö ilmestyi oviaukolle ja juoksi kellertävät mekon helmat liehuen huoneeseen. Hän suorastaan loisti auringonvalossa, ja hänen omenanpunaiset poskensa saivat hänet näyttämään vieläkin suloisemmalta. Vilkaisematta keneenkään hän asteli määrätietoisesti aivan vangin alas painettujen kasvojen eteen ja ojensi kätensä.
”Älä koske häneen, tyttö!”, vaimoaan halaava mies sihahti. ”Magdalena, tule pois sieltä!”

Hyvätapainen lapsi totteli, kääntyi isänsä puoleen ja asteli tämän vierelle.
”Mutta setä ei ole tehnyt pahaa kenellekään”, tyttö sanoi arasti. ”Hän pelasti pikkuveljen.” Sanat lausuttiin niin antaumuksellisesti ja viattomasti, että ne saivat aikuiset vilkaisemaan toisiaan kysyvästi. Lapsen suusta kuulee totuuden, sanottiin. Nuo sanat ikään kuin riisuivat syytteet vangin yltä, tekivät ne tyhjiksi, toivat totuuden ja saivat hänet näyttämään paremmalta, mitä hän olikaan. Nähdessään vanhempiensa hämmästyksestä kirkastuneet kasvot, tyttökin alkoi hymyillä, kuin asia olisi loppuun käsitelty. Innoissaan hän hyppi vangin vierelle ja laski kämmenensä tämän rasvaiselle päälaelle, muut punnitsivat tätä uuta käännettä ehtimättä liikahtaakaan estääkseen.

Milloin viimeksi hän oli tuntenut näin hellän kosketuksen ihollaan? Oliko tämä todellakin ensimmäinen kerta, kun hän sai tuntea tällaisen onnellisuuden tunteen kehossaan; joku todella piti hänestä, eikä kyseessä ollut vain ilkeä pohjustus hänen tulevalle hyväksikäytölleen. Pikkutytön kosketus avasi aikaa sitten tukitut kanavat, sen vaikutus näkyi heti raskaan pään noustessa tunnustelevasti ylemmäs. Samassa huoneeseen levisi käsin kosketeltava ilon tunne, joka vihasta ja syytteistä huolimatta, kouraisi syvältä myös avioparin vihan- ja murheentäytteisiä sydämiä jollain oudolla tavalla. Seinistä hehkuva auringonvalo tuntui keskittyvän vain tähän kidutettuun sieluparkaan. Se valaisi hänen kasvonsa, mutta ei enää häikäissyt häntä.

”Ka-kaunis… p-poika”, vanki sopersi hölmistyneellä ja yritti hymyillä, mutta sai itsensä näyttämään entistäkin säälittävämmältä. Huoneessa olijat, pikkutyttöä lukuun ottamatta, kavahtivat pelokkaina, ja heidän kasvoilleen levisi inhoa ja samalla sääliä tihkuva ilme; näky sai heidät jähmettymään tyystin, kun sanomaton epätietoisuus miehen syyllisyydestä sai jopa miekkamiehen epäilemään.

Lämpimät silmät tuikkivat luolamaisesti turvonneen otsan ja hyvin korkeiden, lihavien poskipäiden takana syvällä epämuodostuneissa kasvoissa, joissa iho roikkui paikoin löysänä ja vereslihalla. Miehen suu oli vino; vasen suupieli oli venynyt irvokkaasti lähes leukaan asti niin, että puolet punaisista alaikenistä paistoivat ulospäin, ja paksujen, repeilleiden huulien takana välkkyi vain muutamia keltaisia hampaita. Kuola valui valkeana hänen leuastaan.

Hänen korkea, kalju päälakensa sai hänen päänsä näyttämään lähes päärynämäiseltä, kun muutamat, epätasaiset ja pikimustat hiustupsut korvien ympäristössä vain lisäsivät hänen säälittävyyttään. Miehen rasvaiset kasvot loistivat nyt innokkaasti, vilpittömästi.

”Yrittää vain… auttaa kaunista p-poikaa”, vanki selitti vaikeahkosti typerällä äänellään. ”K-kaunis p-poika meni rikki. Minä tuo takaisin… antaa suukon… poika nauttii ja halaa. Toinen kerta liian vaikeaa… k-kaunis p-poika kuolee.” Kertoessaan mies purskahti itkuun, mikä kaikessa irvokkuudessaan oli murheellinen näky. Paksut kyyneleet vierivät noista kahdesta luolasta vuolaina ja ymmärtämätön jokellus purkautui hänen vinoilta huuliltaan. Nyt ahdistuneena hän yritti liikuttaa suurta massaansa, mutta lujat ketjut estivät sen.

”Setä taitaa olla kipeänä”, pieni tyttö tokaisi ja siveli huolehtivaisesti vangin niljaista poskea. ”Ehkä pikkuveljellä oli nuha.”

Ilmeisesti vanhemmat eivät olleet kuunnelleet tyttärensä kertomusta loppuun asti, hänen kerrottuaan tämän mieleltään vammautuneen piruparan yhytettyä heidän poikansa. Varmasti miehen epätavallinen ulkonäkö ei ollut auttanut asiaa, ja selitykset olivat olleet pelkkää ilmaa murheellisten vanhempien korvissa. Hän oli täydellinen syntipukki, jos jonkun piti kuolla. Pystyisivätkö he tuomitsemaan tämän miehen? Miksi tyttö valehtelisi tämän kummajaisen puolesta? Voisiko noin viattoman ja rehellisen lapsen katseelta edes kieltää mitään? Aikuiset katsoivat toisiaan ja kolme heistä nyökkäsi yhtä aikaa. Vain miekkamies empi hetken, mutta heilautti sitten päätään hyvin uhrautuvaisesti.

Myrkyllisesti tuhahtaen hän asteli nopeasti vangin selän taakse, veti miekkansa ja sivalsi paksut köydet poikki hänen nilkoistaan. Sitten hän kaivoi tottuneesti taskustaan pienen, kuluneen avaimen, sovitti sitä lukkoon, joka sitoi vangin jykevään tuoliinsa ja napsautti lukon irti, kun miekka liukui takaisin huotraansa. Syntyi hiljaisuus lukon pudotessa kohti kivilattiaa, kunnes sen metallinen pinta yhytti kohteensa ja irrotti pienen palan siitä, vanki nosti katseensa ja virnisti laiskasti.

Helvetti pääsi irti. Vanki nousi nopeasti tuolistaan ja kääntyi taaksepäin miekkamiehen puoleen, joka oli juuri ehtinyt vetää pistoolinsa käteensä. Verenhimoisesti karjuen mieleltään jälkeenjäänyt tarttui kaksin käsin miehen kaulaan ja puristi. Tuskallisen hitaasti miekkamiehen silmät kääntyivät ympäri ja hänen kasvonsa alkoivat sinertyä. Vaimea kähinä pääsi hänen kurkustaan hänen henkitorvensa murskautuessa vangin otteessa, ja hänen suupielestään valuva verinoro sai hänet näyttämään kammottavalta marionetilta, jonka silmät pullistuivat lähes ulos kuopistaan.

Unohdetun räsynuken lailla miekkamiehen pää iskeytyi vasten valkoista seinää värjäten kohdan siitä veripunaiseksi. Kolmasosa hänen kallostaan pirstoutui kiveen yhdeksi luun, veren ja aivomassan sekaiseksi aineeksi, ja väkivaltaisen mustat kädenjäljet hänen kaulallaan korostivat teon raakuutta. Typerästi hihittäen vanki kumartui nuolaisemaan kuolleen miehen vääntyneitä kasvoja.

Nainen kirkui kauhuissaan ja selvästi yritti saada kehonsa tottelemaan, mutta se oli turhaa, sillä hänen mielessään taisteli kaksi ajatusta; tuota mielipuolisesti riehuvaa olentoa lähestyvä tyttärensä ja avonainen kalteriovi vapauteen. Hänen miehensä kävi aivan samaa taistelua itsensä kanssa, mutta molemmat tiesivät, etteivät he voisi jättää tytärtään. Sen sijaan kirkonmies pakeni välittömästi huoneesta nopein askelin, joista valkeaan lattiaan painautui veriset jäljet.

Pienen tytön pehmeä, kysyvä kosketus säpsähdytti mielipuolen, joka kääntyi äkkiä ympäri tappoaikeissa ja selvästi yllättyi nähdessään hänet edessään. Mies epäröi; vaihtoehtoja hän ei selvästikään punninnut, hän oli liian häiriintynyt sellaiseen. Hänen ilmeensä suli äkisti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kuin ne olivat olleet jo odottamassa vuoroaan. Katse, joka oli kohdistettuna yksinomaan pikku tyttöön, oli ristiriitainen; himokas ja välttelevä samaan aikaan.
”Poika oli… kaunis”, vanki kuiskasi rauhallisesti ja laski suuren kämmenensä pikkutytön olkapäille.
”Tuo ei ollut kiltisti tehty!”, tyttö sanoi ponnekkaasti vasten häiriintyneen kasvoja. ”Miksi sinä teit pahaa Belsebub -sedälle? Vanki katsoi tyttöä ymmärtämättä.
”Tyttö on nätti. Nätti tyttö”, hän sanoi nyökäten innokkaasti kuola venyneestä suupielestä roiskuen. Pienokaisen kasvoille nousi pahankurinen ilme ja hän risti kätensä rinnalleen protestiksi.
”Sinä olet ruma ja tyhmä! Minä en pidä sinusta enää! Sinä olet vain ilkeä kiusaaja!” Vanki jähmettyi niille sijoilleen, kuin järkyttyneenä. Kyyneleen alkoivat hiljalleen virrata hänen poskilleen, mutta niiden väri oli nyt inhottavan punainen.

Vangin kasvot olivat verenkarvaiset kyyneljuovien muokkaamina. Hänen äkillinen säyseytensä hälveni äidilliseksi murheeksi, joka sai hänet parkumaan. Murheissaan hän piteli valtavaa päätään ja keinui hallitsemattomasti edestakaisin tytön edessä, kuin yrittäen voittaa purkautuvan tunteen. Hänen silmissään näkyi merkillepantava rävähdys, joka ratkaisi tilanteen.

Vanki tarttui taas tyttöön molemmin käsin ja käänsi hänet edessään tämän kirkuessa vanhemmilleen nyt vasta ensimmäisen kerran. Punaiset kyyneleet kastelivat pikkutytön pienen vartalon ja saivat hänet näyttämään jo valmiiksi ruumiilta. Valtavat kämmenet asettuivat hellästi tytön korvien peitoksi ja pitelivät häntä paikoillaan. Verenkarvaisen parin isompi osapuoli nosti kasvonsa ja tuijotti tytön vanhempia surumielisenä, kuin anteeksipyytävästi.

”Poika oli kaunis, suloinen”, hän totesi taas rauhoittelevasti. ”Ihminen paha.” Hänen kasvonsa kirkastuivat nähdessään vanhempien ymmärtävän, tai ainakin luullessaan heidän ymmärtävän. Nyt hän nyökkäili heille innokkaana, kirkassilmäisenä ja rohkeutta antavana.

Voimakkaat kädet alkoivat puristaa tiukasti pikkutytön päätä yrittäen yhyttää toisensa. Aluksi kuului vain pientä murtumisesta kielivää, inhottavaa ääntä tytön kauhistuneen kirkunan lisäksi. Sitten aivan yllättäen tytön silmät pullistuivat ulospäin, kuului kuvottava mäiskähdys ja pienokaisen kallo murskaantui ohuen lasimaljakon lailla. Vain suurimmat luuosat pitivät velttoa ihoa pystyssä, joka lävistyi sisältäpäin vangin kämmeniin asti aiheuttaen haavoja. Kivusta ähkäisevä mies pudotti tytön ruumiin värähtäen. Sitten hän tuijotti sitä hämmästyneenä.

Tytön pää olisi yhtä hyvin olla poljetun nuken. Hänen ihonsa oli siirtynyt ja painunut luonnottomasti, ja hänen toinen silmänsä tuijotti tyhjänä hänen otsansa korkeudella kattoon. Noilla kauhistuneilla, itsekkäillä kasvoilla ei näkynyt enää mitään. Kasvot olivat poissa, ne oli tuhottu lähes tunnistamattomiksi niin, että halutessaan ne olisi voinut vääntää kuiviksi liiasta verestä tiskirätin lailla.

Toisiinsa kietoutuneet vanhemmat tuijottivat raa’asti surmattua tytärtään, mutta nähdessään vangin tyydytetyn, itsetyytyväisen ilmeen, he vain kääntyivät ja astelivat käsikädessä sellistä kuolemanhiljaisina. Setä Belsebub sai vierelleen pienen Jeesuksen. Ruumiit vilkaisivat toisiaan närkästyneinä ja sitten vankia, joka hymyili kaikesta irvokkuudestaan huolimatta onnellisempana, kuin koskaan.


Kyllä työ tämän voisitte myös kommenttia pistää. Ei kumminkaan tämä ollut niin vapautunut kirjoittaa, kuin edellinen niin antaa tulla vain verta kasvoilleni. Edelleenkään ei ole oikoluettu, että virheitä varmasti löytyy.

[Rotten sound]

Ihan hyvä MUTTA MIKÄ HERRAN NURGLEN NIMEEN ON JUONI?

[Sachse]

Ihan hyvä MUTTA MIKÄ HERRAN NURGLEN NIMEEN ON JUONI?

otithan huomioon että on 2. osa?

[Hollo]

Ihan hyvä MUTTA MIKÄ HERRAN NURGLEN NIMEEN ON JUONI?

otithan huomioon että on 2. osa?

Iseasiassa se, että tämä on 2. osa ei merkitse tässä tapauksessa juonen kannalta kuollutta lastakaan. Nämä kaksi lyhyehköä tarinanpätkää ovat täysin itsenäisiä, pistin vain kummatkin tämän "Ihmiskunta"-otsikon alle, sillä pyrin käsittelemään näissä teksteissä maailman kakkelsmannisuutta.

Rotten sound: Ekkönää ossoo lukea?

[Rotten sound]

Voihan helvatalainen luulin että oli jatkoa niin päässä rupees viilaa...

[Karu]

Ihan hyvä, jotenkin väkinäisenoloisesti kirjoitettu. Alku oli tylsä, mutta lopun verilöyly loistavine kuvailuineen oli kovis. Lisää, lisää. Teksti oli ainutlaatuisen loistava sotun kökkömeiningissä.


En jaksa niuhottaa siitä, että tämä kuuluisi aivan jonnekin muualle kuin sotuun. Sotu on muutenkin niin täynnä sekoilua, että tämä ei tunnu missään.

[Klonkku]

Nojuu. Melkein yhtä sairas kuin edellinen. Kuvailu oli jälleen hyvää, melkein pystyin kuvittelemaan itseni selliin. Mutta ihan oikeasti, miksi kirjoitat tälläistä sairasta väkivaltaa? Jos näitä osia tulee enemmänkin, niin en tiedä onko tätä enää mukava lukea, kun hullut pikkupirut vaan tappaa toisiaan ja nauraa samalla.

[Grom]

Tarinat & Novellit-aluelle pitäisi heittää "ala-alue" huussin Tarinat & Novellit. Kielletty herkkämielisiltä ja alle 15-vuotiailta.
Mieti kuinka paljon seuraajia herrasi tulee näiden tarinoiden kautta saamaan . Ja sinäkö se muuten olit, joka pahoinpiteli 1-vuotiaan lapsen Savonlinnassa?

Noh, itse tarinaan, josta nyt ei paljon voi sanoa. Sairaita asioita puettuna kauniiseen asuun. Siinä olet oikeassa että tällainenhan se maailma on. Itse en kauheasti gigsejä saa, mutta helvetin hyvinhän tämä on kirjoitettu. Ensi kerralla, keijukaisista ja päivänkakkaroista jooko?

[JEA]

No, se ei ollut yhtä sairas kuin edellinen...

[Hollo]

Ja sinäkö se muuten olit, joka pahoinpiteli 1-vuotiaan lapsen Savonlinnassa?

Ensi kerralla, keijukaisista ja päivänkakkaroista jooko?

Damn! Jäin taas kiinni!

Mutta hei, oikeastaan voisinkin kirjoittaa lempeän keijukais-päivänkakkaratarinan.

[BioHazard]

Olet todellakin hieman sekopäinen, sen myönnän. Enkä vieläkään ymmärrä tästä mitään...

[WolfMan]

OMG! Taas sairasta väkivaltaa a'la Huussi. Me likes...*Hervotonta hiritystä*

[Scoundrel]

Pitäisikö näistä tarinoista etsimällä etsiä piilomerkityksiä vai onko tämä tasan sitä miltä näyttää, ahdistuneen mielen turhautumisen purkautumista. Tämä belsubuup-jeesus- rinnastus lopussa kyllä toi mieleeni raamatullisen vastakkainasettelun, varsinkin kun tarina on kirjoitettu ihmiskunta- otsikon alle. No, ehkä jätän pohdinnan sittenkin vähemmälle ja keskityn elämän iloisempiin asioihin.
Ja tekstin laadusta minun on turha sanoa mitään. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä.

[Modsognir Surmavasara]

Toldella upeaa!!!

En oikeen ihan kaikkea tuosta lopusta ymmärtäny. vanhemmat kävelee vain ihan leppoisasti pois käsikädessä jättäen tyttärensä tappajan sinne kaikessa rauhassa. No ehkäpä se oli sitten vain hiukan ei toivottu lapsi toisaalta tuolla minun mitään ymmärtämättömyydellä ei ole mitään väliä sillä sen verran sairas ja niin kovin ihanan väkivaltainen tarina oli että ei voi kuin toivoa että joskus yltää samalle tasolle

LISÄÄ!!!

Ne päivänkakkarat ja sateenkaaret voi jättää muille... ellet sitten satu keksimään niistäkin jotain yhtä sairasta ja väkivaltaista niin sittenhän ei ole mitään ongelmaa

[Blackguard]

Taattua huussi-laatua, joskin ensimmäinen oli mielestäni parempi.

Tässä on viime aikoina kiehunut keskustelu liittyen siihen, ovatko nämä liian julmia, raakoja yms. Sanoisin, etteivät, televisio näyttää vielä paljon raaempaa ja julmempaa materiaalia jopa alkuillasta dokumenttien muodossa. Myöskin esim. CSI on hyvin tarkasti vammoja ja surmia kuvaileva sarja.

Julma tarina tämäkin oli, mutta siihen en voi sanoa mitään muuta, kuin: Maailma on.

[Karu]

Eihän nää nyt mitenkään erityisen julmia ole (tosin minä olenkin paatunut saakuli! RAAH!). Minua vain häiritsee yhä se, että nämä eivät vastaa alueen aihetta, eli warhammermualimoo.

[Wompatti]

Eihän nää nyt mitenkään erityisen julmia ole (tosin minä olenkin paatunut saakuli! RAAH!). Minua vain häiritsee yhä se, että nämä eivät vastaa alueen aihetta, eli warhammermualimoo.

Sotu ei käsittääkseni ole WARHAMMER-foorumi.(?)

[Karu]

Tähän foorumiin saatte laittaa kaikki itse kirjoittamanne tarinat ja kertomukset 40k- tai FB-maailmoista ja sen asukkaista. Säästäkää kertomukset omasta elämästänne ja maailmastanne muille foorumeille.

[Thelacan]

Sotu ei käsittääkseni ole WARHAMMER-foorumi.(?)

Yleensä ottaen fan-fiction on sijoittunut 'hammer-maailmaan. Ja Tarinat & Novelli alueella taisi olla käytäntö, että erilaisiin figupelien taustahistoriaan liittyviä tarinoita julkaistaisiin vain sotussa. Kaikki muu hömppä jonnekkin muualle, kuten Rising Shadowiin.
Ja huussi on näitä 'hammer-miehiä.

[Klonkku]

Kuka on sanonut, etteivät nämä ole vaikka jotain fabasysteemejä? Tarviiko aina olla sotaa? Jos sitä ei ole, niin ei ole faba eikä 40k? Niinkö? Eikö tavallisia ihmisiä ole olemassa? Onko vain sotilaita? No juu, onhan nää nyt vähän ohi aiheen, mutta kaikki tietää sen. Minkä ihmeen takia sitä täytyy toistella koko ajan. Kun modet ei kerran oo tullu lukottaan näitä, niin ei kenenkään muun tartte niiden hommia hoitaa.

Ja tarinat on kaiken lisäks vielä hyviä.