Keihäs: Osa 1

[Executioner]

Mies oli pukeutunut mustiin vaatteisiin, joissa oli taidokkaat hopeapäärmeet ja –koristeet, ja jotka olivat hienointa nahkaa, mitä moni oli ikinä nähnyt. Nahkavaatteiden päällä hänellä oli mestarillinen silmukkapaita, niin pienistä renkaista tehty, että jokainen olisi voinut olla neulansilmä. Paita oli kiiltävä, sen hihojen ja helman reunat olivat kiiltävää kultaa, olkapäitä suojasi kaksi metallilevyä, joissa oli kauniit koristekuvioinnit hienointa kultaa ja hopeaa. Kädessään hänellä oli aaltoteräinen keihäs, Hopealumi.

Mies seisoi keskellä metsää, hiljaiset tammet ja pyökit ja koivut ympärillään, lehdet havisten hiljaa tuulessa, kuin kuiskien. Auringonvalo tunkeutui latvuston läpi ja valaisi hänen haarniskansa ja aseensa, sekä hänen takanaan seisovan sadan miehen aseet ja varusteet. Kaikilla sadalla oli yllään kauniit, hopea ja kultakoristeiset haarniskat, joiden oikeanpuoleinen olkasuojus nousi jyrkkänä ylöspäin, antaen asekädelle enemmän liikkumatilaa ja suojaten kaulaa paremmin. Heillä oli silmukkapaidat, joiden päällä oli levypanssari, päässä oli kypärät, joissa niissäkin oli koristeluja, ja heidän kyynärpää- ja säärisuojuksensa eivät hävinneet loistossa lainkaan kimaltaville jalokiville. Vyöllään oli miekat, jotka muistuttivat pitkämiekkoja, mutta niiden terän pää kaartui sirpiksi; ne olivat yhrdioneja, taidokkaasti taottuja eluminimiekkoja. Käsissään heillä oli suuret kilvet ja keihäät.

Hopealunta kädessään pitävän miehen reittä vasten riippuvassa vyössä oli samanmoinen kypärä, kuin hänen takanaan seisovilla jalkamiehillään, mutta tavallisen koristelun sijasta siihen oli kuvattu hopealla kuuta ulvova susi. Hän oli Fenris Hopeinen Susi, Hopealumen uusi kantaja.

Fenris ja hänen kaksi yksikköään kolmannen legioonan neljännestä divisioonasta olivat juuri rantautuneet Iel’Alethan rannikolle, ja tunkeutuneet sisämaahan. Vastarintaa he eivät olleet kohdanneet, ja vaikka olisivatkin, ei suurhaltioista olisi ollut mitään vastusta elumineille, rodulle, joka luotiin jo ennen Nionwe, viimeisiä jumalia. He olivat kaikista roduista kauneimmat, taitavimmat ja viisaimmat. Muutama suurhaltia ei olisi voinut pysäyttää sadan valiosoturin joukkoa.

”Ylikenraali Lothiel! Käske miehet liikkeelle, tunkeudumme suoraan metsän läpi, kohti Miwtýrin kaupunkia. Kun tulemme Sharon-joelle koilliseen, niin käännymme etelään, kohti Sharonin linnaketta, jonka valtaamme neljännen legioonan seitsemännen, kuudennen ja kahdeksannen legioonan kanssa. Voit poistua, Lothiel”, Fenris määräsi erästä upseereistaan. Fenris itse oli kapteeni, mikä oli neljänneksi korkein sotilasarvo eluminiarmeijassa.

Lothiel nyökkäsi, teki kunniaa ja poistui äänettä, pitkä, sininen viitta hulmuten. Hetken Fenris katsoi hänen peräänsä, mutta kuullessaan Lothielin marssikomennon hän havahtui ja kääntyi etenemissuuntaan. Eluminit rämpivät hitaasti metsän poikki ja hakkasivat ahkerasti köynnöksiä tieltään.



”Lothiel! Lothiel! Vasemmalla!” Fenris karjui taistelun melskeen yli. Kirotut haltiasaastat olivat yllättäneet eluminit sivuilta keskellä metsää. Fenris oli saanut koottua joukkonsa neliöksi, joka taisteli tietään määrältään ylivoimaisen haltiaosaston läpi. Kaikki oli sujunut hyvin, kunnes heidän vasemmalle puolelleen oli ilmestynyt haltioiden eliittijousimiehiä, jotka hitaasti napsivat elumineja jousillaan yksi kerrallaan, ampuen nuoliaan tappavan tarkasti. Lothiel, joka oli lähimpänä eluminien omia jousisotureita, komensi sivustan muodostamaan kilpimuurin, kun ne soturit, jotka olivat kauimpana vihollisesta, ampuisivat taistelun yli paluutulta.

Fenris heilautti keihästään sivusuunnassa, viiltäen yhdeltä haltioista vatsan auki. Hän murtautui yhä syvemmälle haltioiden joukkoon, erkaantuen yhä enemmän tovereistaan. Hän ei nähnyt, oliko Lothiel kuullut hänen komentonsa vai ei. Yhä useampi haltia kävi hänen kimppuunsa pronssisin tai rautaisin asein, mutta elegantein viilloin ja sivalluksin Fenris tappoi heistä jokaisen. ”Kapteeni! Kapteeni, auttakaa!” Kuului huuto hänen takaansa, mutta raivokkaasti taisteleva elumini ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Verenhimoisen tuhoamisvimman vallassa hän tappoi jokaisen eteensä tulevan haltian ilman sääliä.

Kun Fenris sai vihdoin tilaa kääntyä ympäri taistelun keskellä, hän huomasi joukkionsa haltioiden piirittämänä. Hän pyörähti ympäri lopettaakseen vielä kaksi haltiaa, ennen kuin ryntäsi omiensa avuksi.

Eluminit olivat taitavia sotureita. Sanottiin, että eluminimiekkamiehen veroista ei löytänyt mistään maankolkasta, sanottiin, että heidän jousimiehensä pystyivät ampumaan mehiläisen alas sadan askeleen päästä, mutta kaikista eniten pelättiin heidän velhojaan. Kun kuka tahansa elumini osasi loitsimisen perusteet jo syntyessään, olivat täysoppineet eluminielhot, elementalistit, vaarallisimpia sotureita mitä maa päällään kantoi. He olivat yleensä taitavia käyttämään sauva-hilpareitaan, miekkojaan ja jousta. Ratsastuksessa he olivat yhtä taitavia kuin kuka tahansa ratsumies, mutta kaikista eniten heissä pelättiin heidän magiaansa.

Yksi näistä mahtavista velhoista katsoi tyynenä taistelukenttää, jossa kaksi heidän yksikköään oli tuhottu. Maa oli mustanaan ruumiista, jotka kertoivat hiljaisella tavallaan taistelun tapahtumista. Eloonjääneet oli jo koottu ja heidät oli viety 3. legioonan kuudennen divisioonan leiriin.

Elementalistin nimi oli Misthael Du’Zeke, yksi Jadelin kirjastokaupungin vahdeista. Hän oli kaksisataavuotisen elämänsä aikana oppinut yhtä ja toista, esimerkiksi tarkkailemaan maastoa. Siinä hän olikin erittäin hyvä, tarkkailussa. Juuri nyt hän tarkkaili kaatuneen kapteenin, Fenris Hopeisen Suden ruumista, joka puristi käsissään hopeista keihästä. Velho käveli yli ruumiiden kapteenin luo, ja kosketti kädellään keihään vartta. Hän tunsi heti, että hän oli löytänyt jotain mielenkiintoista. Sen hän veisi kapteenillleen.


(Hiukan huonompi kuin Prologi, mutta annatte sen anteeksi, jos lupaan parantaa seuraavissa osissa?)

[chaos pete]

Oli se tosi hyvä vaikka ei ihan prologin veroinen. Mutta jäi askarruttamaan kuka tappoi Fenriksen kun se vaan kääntyi ja seuraava kappale, bling se on kuollut

[voi]

Jahas... ihan hauska tarina jatkoa vois sitten tulla.