Yleisön pyynnöstä (huolimatta) jatkoa tarinalle Sotaretki Rhyesin planeetalle. Kommentit ovat edelleen erittäin tervetulleita.
Keisarillisen kaartin tilapäiskersantti Hoffman tuijotti juuri tappamaansa miestä ja heitti aseensa pois. Mies kosketti selkäänsä ja katsoi veren tahrimaa kättään. Hän näytti yllättyneeltä, mutta ilme muuttui hetkessä syyttäväksi. Hoffman ei kestänyt kuolevan miehen katsetta. Hän kääntyi ja lähti juoksemaan kohti takanansa häämöttävää kylää. Selkänsä takaa hän kuuli kuinka taistelun äänet vaimenivat ja niiden sijaan talvisen kirkkaassa ilmassa kaikuivat teurastuksen äänet. Haavoittuneiden huudot, örkkien vertahyytävät kiljaisut ja karkeatekoisten lyömäaseiden päästämät äänet niiden kohdatessa kaartilaisten luuta ja lihaa saivat Hoffmanin juoksemaan nopeammin kuin hän olisi koskaan uskonut kykenevänsä. Hoffman päätti, ettei pysähtyisi ennen kuin olisi saavuttanut valtatie kolmentoista. Juostuaan kylän läpi, hän jatkoi matkaansa syvälle talviseen metsään, joka oli unenomaisen rauhallinen. Örkkien melu oli hiljennyt ja metsän rauhaa häiritsi vain yksinäinen huuhkaja huhuilullaan.
Juostessaan metsässä, Hoffman kävi läpi sitä tapahtumien ketjua, joka oli johtanut hänet ampumaan pataljoonansa kapteenin. Vain muutamia kuukausia sitten ensimmäiset örkit olivat laskeutuneet Rhyesin takapajuiselle planeetalle, mutta Hoffmanista tuntui kuin siitä olisi kulunut jo ikuisuus. Hoffman oli ollut nuoremman veljensä kanssa hakemassa töitä planeetan pääkaupungista. Sitten alkoivat uutislähetykset, jotka toinen toisensa jälkeen kertoivat synkempiä uutisia Rhyesin kansalle. Ensin kerrottiin örkkien hajanaisista hyökkäyksistä maaseudulla, mutta pian örkit olivat ulottaneet hyökkäyksensä isompiin kyliin ja jopa kaupunkeihin. Viranomaiset liittivät jokaisen uutislähetyksen loppuun kehotuksen olla huoleti, sotilasviranomaisemme ovat täysin tilanteen tasalla.
Nopeasti kävi ilmi, etteivät viranomaiset olleet todellakaan tilanteen tasalla. Vaikka avunpyyntö lähimmille keisarillisen kaartin joukoille lähetettiin heti örkkien saapuessa, joukot tulivat myöhässä ja suurin osa niistä onnistuttiin väijyttämään. Jäljelle jääneet joukot keskittyivät lähinnä suojelemaan planeetan pääkaupunkia Aredhelia, jättäen maaseudun oman onnensa nojaan. Näihin aikoihin tuli tieto Hoffmanin ja tämän veljen kotikylän tuhoutumisesta. Henkiin jääneitä ei tiettävästi ollut. Lähes heti vanhempiensa kuolinviestin saavuttua Hoffmanin veli pakkovärvättiin armeijaan. Hoffman liittyi itsekin samaan yksikköön, jotta voisi pitää huolta pikkuveljestään. Pataljoona oli tarkoitus siirtää pääkaupunkiin reserviin ja kouluttaa siellä, mutta örkkien yllätyshyökkäyksen takia heidät siirrettiin suoraan rintamalle.
Hoffmanin mietteet katkaisi häneen osunut laskiväärin laukaus, joka poltti hänen hihaansa reiän, mutta ei aiheuttanut suurempia vaurioita. Hoffman kuuli, kuinka häntä metsästä ampuneet hahmot yrittivät saada laskiväärinsä uudelleen ampumakuntoon. Metsästä kuului kiroilua ja ”Mäjäytä sitä kunnolla!” huutoja.
”Älkää omia ampuko!” Hoffman huusi.
”Nosta kädet ylös äläkä liiku!” Kuului metsästä. Hoffman mietti miten täyttää molemmat käskyt. Hahmot tulivat ulos metsästä pienelle aukiolle, jonka keskellä Hoffman seisoi, ja tarkastelivat tätä. Huomatessaan hänen likaisen ja ryvettyneen univormunsa, nuori mies astui esiin joukosta ja käveli Hoffmanin luokse. Miehellä oli päällään keisarillisen kaartin tahraton juhlaunivormu. Hoffman laski kätensä alas.
”Pyydän anteeksi epäkohteliaisuuttamme, mutta tiedustelijani luulivat teitä örkiksi. Olen luutnantti Barksdale keisarillisen kaartin 85. Mordialaisrykmentin kolmannesta tilapäispataljoonasta.”
Hoffman mumisi nimensä, sotilasarvonsa ja yksikkönsä. Katsellessaan ympärilleen Hoffman tajusi, ettei ollut vielä turvassa. Hänen ympärilleen oli kerääntynyt korkeintaan 20–30 miestä, joista yksikään ei näyttänyt olleen sodassa kauempaa kuin äskettäin vapaaehtoisesti kaartiin liittynyt luutnantti Barksdale. Tiedustelijoita lukuun ottamatta kaikilla oli tahrattomat juhlaunivormut. Laivastonsiniset manttelit ja kirkkaan oranssit epoletit. Örkit tuhoaisivat tällaisen joukon hetkessä.
”Missä yksikkönne on?”
”Örkit hyökkäsivät ja jouduimme perääntymään. Olin viimeinen sieltä pakoon päässyt.”
Hoffman piti tauon ja nielaisi ennen kuin jatkoi.
”Minun pitäisi varmaan jatkaa matkaa…”
”Aivan niin, yritätte varmaankin liittyä takaisin yksikköönne, eikö totta?”
”Juuri niin.”
Hoffman tunsi syyttävän pistoksen vatsassaan. Hän oli valehdellut päin naamaa upseerille ja aateliselle. Hän voisi joutua teloitettavaksi! Hoffman naurahti hiljaa. Hän oli tappanut upseerinsa ja hänen omatuntonsa soimasi häntä valehtelusta! Tappamisen muisto iski koko voimallaan Hoffmanin tajuntaan. Hän alkoi nauraa. Se ei ollut terveen ihmisen raikasta naurua, vaan mielipuolista, hysteeristä naurua. Hän suorastaan ulvoi naurusta.
Yhtäkkiä metsästä kuului örkkien kauhistuttava, sanaton sotahuuto sekä raketinheittimen ammuksen tuttu ujellus. Hoffman heittäytyi maahan juuri ennen raketin räjähdystä, kuten Barksdalea lukuun ottamatta tekivät kaikki muutkin. Hoffman makasi maassa ja katseli ympärilleen. Örkit ryntäsivät metsästä kohti kaartilaisia. Aukion laidalla seisoi örkki, kädessään raketinheitin, jota se latasi uudestaan. Barksdale todisti olevansa kovempaa tekoa, kuin Hoffman olisi hänen huolitellun paraatiunivormunsa perusteella arvannut.
”Keisarin nimessä, eteenpäin!” Hän huusi, ja veti esiin pistoolinsa jolla ampui örkkiin viisi luotia, kaksi rintaan ja kolme silmien väliin, aivan kuten hänelle oli opetettu. Sitten hän veti esiin seremoniallisen sapelinsa ja sivalsi ohitseen ryntäävää örkkiä.
Hoffman etsi kuumeisesti itselleen asetta. Huomattuaan haavoittuneen kaartilaisen pudottaman kiväärin, hän otti sen itselleen ja alkoi tulittaa kohti örkkejä. Örkit olivat raketinheittimellään onnistuneet surmaamaan raskaan boltterin miehistön, mutta joku kylmähermoinen kaartilainen raivasi ruumiit pois ja alkoi tulittaa sillä. Hän ei ampunut koko lipasta yhteen menoon kuten useimmat värvätyt, vaan lyhyitä, rauhallisia sarjoja. Myös muut yllätyksestään selvinneet kaartilaiset alkoivat tulittaa örkkejä. Nämä miehet olivat, paenneita tiedustelijoita lukuun ottamatta, selvästi parempaa tekoa kuin Hoffmanin oma pataljoona.
Myös örkit saivat ikäväkseen huomata sen. Ne olivat odottaneet helppoa saalista, mutta kaartilaisten nopea ja tarkka tulitus kaatoi heitä kuin heinää. Myös sapelillaan huitova luutnantti Barksdale antoi oman panoksensa örkkien taistelutahdon lannistamiseen. Hän leikkasi örkkien johtajan naamaan ilkeän näköisen viillon, joka sai sen vajoamaan maahan tuskissaan. Barksdale lopetti pedon kärsimykset pistoolillaan. Kaksi muuta örkkiä hyökkäsi luutnantin kimppuun. Hän ampui pistoolinsa lippaan tyhjäksi toiseen, ja leikkasi yhdellä mahtavalla sapelin iskulla toisen örkin käden irti sen ruumista. Örkki ei kuitenkaan tästä lannistunut, vaan huitaisi luutnanttia chopallaan. Luutnantti kumartui väistämään iskun, ja työnsi sapelinsa örkin vatsaan. Örkin kuoltua hän veti sapelinsa irti, ja pyyhki sen lumeen.
Taistelu oli tauonnut. Örkit oli tuhottu viimeiseen mieheen, mutta kalliilla hinnalla. Hoffman arveli maassa makaavan ainakin puolet osastosta, lisäksi tiedustelijat olivat paenneet metsään jo kuullessaan örkkien sotahuudon. Mutta voitto on sentään aina voitto, ja kaartilaiset hurrasivat spontaanisti upseerilleen.
”Keisari suojelee.” Luutnantti vastasi koruttomasti.
”Keisari suojelee.” Vastasivat kaartilaiset. Hartaan hetken rauhan keskeytti maassa makaavien kaartilaisten voihkina ja huudot.
”Lääkintämies, lääkintämies!” Huusi nuori kaartilainen, se sama joka oli tarttunut raskaaseen boltteriin. Irti repeytyneen käden tyngästä valui verta hänen laivastonsiniselle juhlaunivormulleen värjäten manttelin tumman punaiseksi.
”Kersantti Willard, pitäkää huolta haavoittuneista.”
”Kyllä herra luutnantti.”
Kersantti kokosi lääkintämiehet ja jakoi heidät niiden haavoittuneiden luo, joilla oli parhaat mahdollisuudet selvitä hengissä.
”Kersantti Hoffman, osaatteko ajaa kuorma-autoa?”
”Kyllä herra luutnantti.”
”Siinä tapauksessa saatte kuljettaa haavoittuneet everstiluutnantin komentopaikkana toimivaan kylään. Tuo tie jatkuu muutaman kilometrin ja liittyy sitten valtatie kolmeentoista. Kylä sijaitsee risteyksessä. Siellä voitte yrittää liittyä takaisin yksikköönne.”
Luutnantti piti tauon, kirjoitti jotain paperiin ja antoi sen Hoffmanille.
”Kun olette päässeet komentopaikkaan, soittakaa esikuntaan ja antakaa heille nämä tiedot. Olen varma että esikunta lähettää tänne heti lisäjoukkoja, ammuksia ja ruokaa.”
Luutnantti sanoi tämän erittäin varmalla, luotettavalla äänensävyllä. Jos Hoffman ei olisi nähnyt hänen ilmettään, hän olisi hyvinkin voinut uskoa Barksdalen puhuvan totta. Hoffman kuitenkin näki Barksdalen kasvoista heidän molempien tietävän, etteivät lisäjoukot voisi millään ehtiä ajoissa, vaikka esikunnalla olisikin miehiä lähetettäväksi.
”Kyllä herra luutnantti.”
Kuorma-autosta nostettiin ammuslaatikot pois, ja tilalle lastattiin haavoittuneet. Hoffman lähti ajamaan pitkin kapeaa ja mutkittelevaa tietä. Hän yritti keskittyä ajamiseen, välittämättä auton takaosasta kuuluneista haavoittuneiden huudoista ja valituksista. Hoffman saattoi vain kiittää Keisaria, ettei ollut yksi heistä. Ajettuaan jonkin matkaa, Hoffman saapui tarkastuspisteelle. Keski-ikäinen, siviilivaatteisiin pukeutunut mutta asetta kantava mies näytti hänelle pysäytysmerkkiä ja käveli auton viereen. Hoffman avasi kuskin puoleisen ikkunan.
”Tunnussana.”
”Autoni on täynnä haavoittuneita, he tarvitsevat pikaista hoitoa…”
”Antakaa tunnussana.”
”Ei minulla mitään tunnussanaa ole, minä olen vain kuski.”
”Ilman tunnussanaa tästä ei pääse.”
Hoffman alkoi suuttua.
”Keisarin nimessä…”
”No tiesittehän te sen tunnussanan. Olkaa hyvä ja ajakaa kenttäsairaalan edustalle. Se on tuon nurkan takana.”
Hoffman sulki ikkunan ja ajoi kylään. Kylä oli täynnä ihmisiä. Keisarillisen kaartin sotilaat valvoivat luvutonta määrää siviilejä, jotka kulkivat valtatietä pitkin kylään ja edelleen kohti pääkaupunkia. Osasto ratsuväkeä karautti valtatietä länteen päin. Sieltä kuului tykkien pahaenteistä jylinää, joka ennusti örkkien tuloa. Hoffman ajoi autonsa kenttäsairaalaan ja ilmoitti lääkäreille tulostaan. Sitten hän lähti komentopaikalle.
Hoffman kysyi tietä eräältä kaartin juhlaunivormua käyttäneeltä mieheltä, joka oli heittänyt aseensa pois, ja vaelsi nyt pakolaisten mukana kohti pääkaupunkia. Tämä neuvoi hänet suureen rakennukseen, joka oli rauhallisempina aikoina toimittanut kirkon virkaa. Kirkon sisällä oli sekasorto vallassa. Kaartilaiset repivät kirkon penkkejä irti ja kasasivat niistä barrikadia kylän keskustaan. Kirkossa oli useita pöytiä, jotka kaikki oli täytetty papereilla, puhelimilla, radioilla, aseilla ja muilla sekalaisilla sotilastavaroilla. Alttarin takana istui mies jolla oli everstiluutnantin arvomerkit. Hoffman etsi itselleen vapaan pöydän ja soitti esikuntaan.
”No mitä?!” Karjaisi ääni puhelimessa.
”Kolmannen tilapäispataljoonan luutnantti Barksdale ilmoittaa olevansa koordinaateissa 184.62.191. ja pyytää pikaisesti apujoukkoja.”
”Apujoukkoja! Mistä Keisarin nimeen minä toimitan sinne apujoukkoja?! Käskekää niitä pitämään pintansa, valtatie kolmentoista komentopaikan evakuointi on vielä kesken. Kuinka kauan voitte pidätellä vihernahkoja?”
”Puolisen tuntia korkeintaan.”
”Puoli tuntia! Voi Slaanesh! Koittakaa kaapia jostain lisää joukkoja rintamalle.”
Hoffman heittäytyi maahan kun räjähdys vavisutti kirkkoa. Korvaamattoman arvokkaat koristeikkunat hajosivat sirpaleiksi. Hoffman nosti luurin, mutta sieltä ei kuulunut enää mitään. Hän käveli ulos kirkosta.
Ulkona kylässä sekasorto oli muuttunut, mikäli mahdollista, vieläkin pahemmaksi. Kaartilaiset heittivät aseensa pois ja liittyivät ihmismassaan, joka valui hiljalleen kohti idässä näkyviä kaupungin valoja. Kenttäsairaalan edessä oli syntynyt nyrkkitappelu, kun sotilassairaalan vartiomiehet olivat alkaneet kiskoa haavoittuneita pois autoista ja yrittäneet paeta niillä kohti kaupungin kyseenalaista turvaa. Eräs komissaari joka oli yrittänyt estää heitä, oli murhattu. Paikalle saapuneet upseerit raahasivat surmatyön tekijöitä nurkan taakse, josta kuului raskaan boltterin papatus. Kaartilaiset raahasivat barrikadille jonkinlaista raskasta asetta, jota Hoffman ei tunnistanut. Toinen kaartilaisryhmä valmistautui räjäyttämään ammusvarastot, mikäli örkit pääsisivät murtautumaan puolustuksen läpi.
Hoffman päätti, että hänen oli aika lähteä. Ennen kuin hän oli ehtinyt toteuttaa päätöstään, eräs upseeri tuli kuitenkin juoksujalkaa hänen luokseen.
”Örkit pääsivät uloimman puolustuslinjan läpi. Ottakaa itsellenne ase ja menkää barrikadille.”
Upseeri ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan jatkoi juoksuaan kirkolle, jossa hän satuloi itselleen hevosen ja lähti ratsastamaan valtatietä pitkin itään päin. Muuan komissaari näki tämän, ja ampui upseeria selkään. Sitten hän otti kiinni upseerin hevosen ja ratsasti sillä ulos kylästä.
Muutama kaartilainen raahasi ikivanhaa kenttätykkiä asemiin kylän keskustaan. Tykistöupseeri käski Hoffmanin auttamaan. He ehtivät ampua vain kaksi laukausta, ennen kuin örkkien tykistö paikallisti heidät ja heidän niskaansa alkoi sataa kranaatteja. Hoffman oli saanut tarpeekseen keisarillisesta kaartista. Hän lähti juoksemaan kohti pääkaupunkia ja siellä toivottavasti odottavia pelastusaluksia.
Siinäpä se. Oliko parempi vai huonompi kuin edellinen? Oliko taistelua liian vähän? Pistäkää kommenttia tulemaan.
Sotaretki Rhyesin planeetalle, osa 2
-
Chaplain Lufianus
- Viestit: 63
- Liittynyt: Ke 02.11.2005 15:51