Loppuun väsynyt, synkkyyttä hohkava aurinko katseli yhtä kolmesta pienestä kiertolaisestaan. Planeetan pintaa peitti melkein kokonaan valtava avaa hiekkameri. Vain välillä pisti ruskeudesta esiin pieni elämänsaareke. Mutta muuten kivikappale oli täysin eloton.
Aurinko oli painumassa mailleen, jättäen jälkeensä vai suunnattoman pimeyden, jota seurasi luihin ja ytimiin yltävä hyytävän kylmä tuuli. Kaksi täyteläisen turkoosia silmää seurasi valopallon viimeistä pientä osaa, joka vielä kajasti horisontista. Puna- ja keltasävyt valssasivat räiskyvää tanssiaan sen ympärillä, jättäen jälkeensä vain siroja viivoja.
- ”Jotain on tapahtumassa, jokin outo voima on nousemassa”.
- ”Näkijätär Yriel, mitä tarkoitat? Mikä on tämä voima?”
- ”Minulla ei ole riittäviä lahjoja, jotta näkisin yli pimeyden, jonka verhoama on tämän kivipallon tulevaisuus. Mutta pysyn aistimaan jotakin…”.
- ” Ei! Se ei voi olla…”.
- ”Valtiattareni mitä sinä tarkoi…”.
- ”Nyt ei ole aikaa uteluille. Saimyn kaksinkertaista vartiointi ja tiedustelijat välittömästi liikkeelle!”
Nuori eldar kääntyi kannoillaan ja poistui rauhallisin juoksuaskelin läpi pienen kupolimaisen lämpimästi sisustetun huoneen, jossa oli pieni valkoinen sänky, muutama tuoli kolmiomaisen pöydän ympärillä. Pöydällä oli muutamia tarpeellisia laitteita. Muun muassa riimukiviä, joita Yriel käytti jonain päivinä ennustuksissaan, ja eräs siro laite, joka oli suunniteltu yhteydenpitoon kiertoradalle, mutta se oli nyt tarpeeton. Saimyn avasi riimuilla koristellun elektronisen oven ja katosi käytävään.
Yriel käänsi katseensa ovesta jälleen aurinkoon juuri, kun se oli katoamaisillaan horisonttiin, antaen tilaa himmeille tähdille, jotka hiljalleen syttyivät valaisemaan karua aavikkoplaneettaa. Näkijä loi silmäyksen taivaalle nousevaan kalman vaaleaan kuuhun ja pohti mielessään:
- ”Se on mahdotonta, se oli virhe”.
- ”Mutta koska minä olen tehnyt virheitä?”
Yriel palasi huoneeseensa pieneltä parvekkeentapaiselta, ja oli jo avaamassa psyykkisen keskusteluyhteyden vasalliinsa Saimyniin, mutta lopetti turhautuneena. Ensimmäistä kertaa koko pitkässä elämässään, hän empi vaikka tiesi ettei vaistonsa vastustamisesta olisi kuin haittaa.
- ”Mihin olemme sotkeutuneet?”
*******************************
Tähtien valo osui kahteen pieneen linssiin, jotka seurasivat eldarien sirorakenteisen tukikohdan ainoata parveketta ja siihen kuuluvaa huonetta, jossa liikkui ihmistä paljolti kauniimpi olento. Tämä oli juuri käymässä makuulle vitivalkoiseen sänkyynsä, kun kiikarin läpi tapahtumia seuraillut Mathias hivuttautui pois dyynin laelta pois uhkaavan ja samalla kiehtovan näköisen vihollisaseman näköetäisyydeltä. Hän poimi maasta kiikaritähtäimellä varustetun kiväärin ja pienen radiopuhelimen lähtiessään rämpimään nyt jo kylmässä hiekassa kohti kaukana häämöttävää vähän muita isompaa ja paksumpaa hiekkadyyniä.
Kolmen vartin kuluttua Mathias saavutti yhden ruskealla kankaalla verhotun rautaoven. Koputettuaan kolmesti avautui pieni ovi hiljaa valittaen pimeään tilaan, jossa ei ollut yhtään valonlähdettä. Hän kyykistyi ja konttasi sisään aukosta. Hetken päästä ovi jälleen sulkeutui valittaen hiekanjyviä saranoissaan. Vastapäiselle seinälle syttyi himmeä valo, joka paljasti pienirakenteisen mikrofonin. Nuori mies tarttui siihen ja tokaisi välinpitämättömästi:
- ”Kakkonen ilmottautuu”, ja päästi pitkän haukotuksen.
- ”Salasana!”, kuului pienestä kaiuttimesta juuri mikrofonin vieressä.
- ”Turpakii Jeff, ei jaksa nyt, toisilla on nälkä. Yritäppä olla itse puolipäivää syömättä mitään, ja vielä pärjätä puolella kenttäpuollolla vettä neljänkymmenen asteen helteessä!”
- ”Tuu ny silti sisään, vai onko siel niin mukavaa?” Mathias oli jo vastaamassa, mutta malttoi mielensä, sillä tiesi näin vain pitkittävänsä murkinalle pääsyä.
Ruosteinen koneisto lähti käymään ja avasi lattiaan kahden miehen mentävän aukon. Tottunein ottein Mathias tarttui alas johtaviin tikkaisiin ja lähti laskeutumaan kohti alla häämöttävää valopistettä.
Kun hänen jalkansa vihdoin tapasivat muuta kuin pyöreää rautatankoa, oli hän laskeutunut yli kahdeksan metriä maan sisään. Pehmeän sukan ja kengän välimuodosta ei lähtenyt ääntä nimeksikään, jos ei lasketa mukaan jalkineenpohjaan jääneen hiekan raapimista kylmää metallilattiaa vasten. Mathias käveli halogeenivaloin valaistussa käytävässä, josta lähti aina välillä haaroja vasemmalle ja oikealle. Sen lattia oli tehty metallista, mutta seinät ja katto olivat harmaata kalliota. Ilmanvaihto oli näemmä rikki, ja Mark huomasi tämän todenteolla kulkiessaan kolmen vessan ohitse. Hän suunnisti kuitenkin leveätä pääkäytävää pitkin aina seitsemänteen risteykseen, josta hän kääntyi oikealle johtavaan haaraumaan. Se päättyi kuitenkin pian rautaiseen oveen, johon oli liimattu tarra: Asevarasto. Ovi toimi normaalilla kahvalla ja aukeni kevyesti paljastaen aseman niukan asevarustelun. Nopea silmäys riitti paljastamaan, että koko tukikohdassa, niin kuin paikan väki sitä kutsui, oli vain reilu tusina laser-kivääreitä, kaksi kiikaritähtäimellä varustettua kivääriä, joista toisessa oli mahdollisuus pimeänäkölaiteen kytkentään ja lisäksi oli yksi kranaatinheitin. Ammuksia siihen löytyi muutama tusina.
Mathias tyrkkäsi toisen aseman kiikarikivääreistä kovakouraisesti telineeseen uudemman version viereen. Poistuessaan ovesta tuli häntä vastaan Mark, joka poimi samaisesta telineestä yötehtäviin suunnitellun kiikarikiväärin. Mathias ei edes vilkaissut parhaan kaverinsa kasvoja, kun tämä välinpitämättömästi tokaisi hiljaa:
- ”Taas yövuoro, ei ees saa nukkua”.
- ”Parempi sekin, kuin istuskelu paahtavassa helteessä”.
- ”En nyt aivan sanoisi. Päivällä nyt edes tarkenee, mutta yöllä tuo jäätyy.”
Mathias päästi pienen naurahduksen ja samalla vilkaisten kaverinsa tylsistyneen näköisiä kasvoja ivallinen ilme kasvoillaan.
- ”Onhan siinäkin pointtinsa”.
- ”Nähään aamulla!” Mathias huikkasi Markin perään tämän jo kadotessa kulman taakse.
Vietyään aseensa varastoon, oli edessä hetki jota oli odotettu koko päivän; ruokailu. Mikään viiden tähden ravintola ei ruokala ollut. Mutta kaikki mitä tarjottiin meni aina kurkusta alas, tosin joskus myös takaisin ylös. Ruokalassa oli kolme pientä pöytää ja noin neljätoista puolilahoa puutuolia. Valaistuksen hoitivat kolme suurta halogeenilamppua. Metallisen tiskin takaa ruokaa jakeli vanhahtava yli satayhdeksänkymmentä senttiä pitkä, essuun pukeutunut mies, jolla oli muutama vanha arpi vasemmassa poskessaan.
- ”Katos katos, mitä Math. Mitään uutta eltsujen puolelta?”
- ”Eipä mitään, sitä samaa, ne vaan hölisee ja nauttii elämästään”.
Tämä vilkaisi Mathiasta outo ilme kasvoillaan. Hetken kuluttua tämä nousi tuolistaan ja kurottautui Mathiasta kohti kuiskaten tämän korvaan salaperäisellä äänellä:
- ”Ethä kerro sitte kenellekkä, että nelonen ei oo vielä palannnut, vaikka sen vuoro loppu jo kuus tuntii sitte. Jokku epäilee, että se on vangittu tai jopa tapettu”.
Jonilta ”nelonen” oli aivan normaalia myöhästyä puolituntia, mutta kuusi tuntia oli jo outoa. Tyrmistyneenä Mathias nosti katseensa pois metallilattiasta jonne se oli vajonnut hänen miettiessään nelosen kohtaloa.
- ”Ne saakelin eldarit. Moniko tietää?”
- ”Vain sää, mää, kessu ja portsari Jeff. Et sitte levitä sanaa!”
Sekavin tuntein Mathias lappasi tarjottimelle yhden sämpylän, lasin jotain ruskeaa nestettä ja energiapillerin. Tämä oli heidän tavanomainen ateriansa. Jos oli jokin erikoinen päivä tai oli ollut tavallista raskaampi palvelus, saattoi sämpylän välissä olla siivu puoliksi homehtunutta juustoa ja kaksi vuotta vanhan paistin palanen. Mutta ei auttanut rutista, oli pakko syödä, jos aikoi pysyä hengissä näissä ankarissa olosuhteissa. ”Nälkäinen mies on kuollut mies”, oli Mathiaksen motivaatio ruoka-asioissa.
******************************
Kaksi eldartiedustelija makasi hiekassa hiljaa mahallaan luottaen maastonväriin mukautuviin viittoihinsa. Kiikarikiväärit olivat käden ulottuvilla ladattuna, mutta kenenkään ei ollut tarvinnut käyttää ainuttakaan laukausta heidän tehtyään pakkolaskun tälle takapajuiselle aavikkoplaneetalle, missä ei koskaan tapahtunut mitään. Mykol kuten moni muukin tiedustelutehtäviin erikoistunut soturi, oli ihmetellyt käskyä kaksinkertaistaa vartiointi, mutta oli kunnia palvella näkijätär Yrieliä, hänen pyyntönsä oli joukoille määräys ja käsky oli tehtävä, joka suoritettiin kuoleman uhallakin.
Pakkolaskua edeltäneet tapahtumat olivat vajonneet jo syvälle Mykolin aivoihin, mutta vaivoin hän sai kaivettua muutaman tiedonmurun ylös ja alkoi ajankulukseen pohtia parinsa kanssatapahtunutta hiljaa ääneen:
- ”Meidät määrättiin saattamaan Yrieliä, jotta näkijätär saisi tehtyä turvallisesti salaisia tutkimuksiin Halo-vyöhykkeellä. Kun risteilijä ja kaksi pienempää saattoalusta olivat saapuneet kohteen aurinkokuntaan alkoi tapahtua kummia. Aluksemme tärähti oudosti, hetken päästä tuli uusi. ”Yleinen hälytys”, kaikui vain ympäri risteilijää. Pian jokin räjähti, kaikki tunsivat sen. Tuli hirveä sekasorto, kun määräys siirtyä pakoaluksiin tuli. Me pakenimme…”. Lähistöllä alkoi äkkiarvaamatta tapahtua jotakin, joka sai jutustelijat painautumaan tiiviisti kiinni polttavaan hiekkaan.
- ”Ääh, se on vaan hiekkasykloni, noita syntyy vähänväliä”.
- ”Ei, kautta Khainen tuo ei ole sykloni, etkö näe että sen keskellä on tapahtumassa jotakin. En pidä tästä uudesta ilmiöstä laisinkaan”.
- ”Avaa radioyhteys suoraan Yrielille, hänen on syytä tietää mitä tapahtuu”.
Suipon mallisen kypärän kuulokemikrofoni-yhdistelmä alkoi pitää surisevaa ääntä.
- ”Partio kolme pyytää lupaa aloittaa puheyhteys arvoisan näkijätär Yrielin kanssa”.
Mitään ei tapahtunut, vain särinää. Mykol toisti saman viestin uudestaan nostaen lähetyksen tehoa. Mutta mitään ei tapahtunut.
- ”Mikäköhän yhteydessä on. Yleensä se toimii moitteitta”.
- ”Unohda se, mitä nimeen kaikkien jumalien täällä on tapahtumassa”.
Hiekka heidän ympärillään oli alkanut liittyä tuohon jo massiiviseksi kasvaneeseen sykloniin. Pyörre nielaisi sisäänsä kaksi eldaria. Pelokkaina tiedustelijat vilkaisivat toisiaan silmiin, ja lukivat toistensa kasvoilta ihmetyksen, joka nyt oli muuttumassa hallitsemattomaksi peloksi, kuoleman peloksi.
Yriel seisoi silmät suljettuina parvekkeellaan. Vasta hetki sitten hän oli nähnyt sumeassa näyssään tulevaisuudesta mustan varjon lähestyvän komentokeskusta. Näky oli loppunut tähän, mutta jokin tässä aavikossa pelotti nyt häntä. Henkilöä jonka ei pitäisi pelätä mitään. Vain yksi asia pystyisi synnyttämään vastaavaan pelon.
- ”Ei, se ei voi olla mahdollista”.
Masentuneena hän kääntyi kohti ovesta astelevaa Saimynia luoden tähän pitkän ja väsyneen silmäyksen vasalliinsa. Tämä vastasi katseeseen kysyvä ilme kasvoillaan.
- ”Valtiattareni, kaappasimme hetki sitten radiosignaalin kaakosta, tiedustelijaryhmä kolmen suunnalta. Olemme yrittäneet neljästi tavoittaa ryhmää, mutta vastausta ei ole tullut. Ryhmä viisi on matkalla oletetulle kolmosen olinpaikalle”.
- ”Se on turhaa, he eivät löydä mitään elävää, sillä Mykol ja Coral ovat kuolleita. Heidät tappoi musta varjo”. Yriel päästi pitkän henkäyksen.
- ”Lähettäkää viesti tiedustelijoille palata takaisin nopeasti”.
- ”Kyllä valtiattareni!” Saimyn kääntyi ja otti muutaman nopean askeleen ovea kohti.
- ”Laita samalla valmiiksi falcon-luokan kuljetus-ajoneuvo, aika on kypsä pyytää mon keigh’ta apuun”, Palvelija loi kummastuneen katseen näkijättäreen, muttei kommentoinut asiaa mitenkään.
******************************
Mark makasi samaisella dyynillä, mistä Mathias oli tarkkaillut eldarien toimia. Nyt oli jo aamuyö ja Mark kietaisi kaapuaan tiukemmalle ja hieroi paljaita käsiään yhteen kitkan tuoman lämmön toivossa. Pimeydessä syttyi valoja, hän huomasi tämän ja tarttui kiikariinsa. Eldarien jonkinlaisen hangaarin ovi oli auennut ja ulos leijaili sulavalinjainen alus. Mark ei ollut koskaan nähnyt gravitaatiotekniikkaan perustuvaa alusta, ei läheltä eikä kaukaa. Hän huomasi pelokseen aluksen lähtevän kiitämään kovaa vauhtia kohti hänen omaa dyyniään, eivät ne voineet olla nähdä häntä, vai olivatko. Mark ryömi hitaasti taaksepäin tavoitteenaan päästä dyynin harjan taakse, ja suojaan. Luultavasti se menisi vain ohi huomaamatta häntä lainkaan, mutta jos se huomaisikin. Paniikki iski, Mark ei ollut koskaan kohdannut eldaria, tai edes tappanut elävää olentoa. Heidän ryhmänsä oli tuomittu kuolemaan petturuudesta Keisaria kohtaan. Epätoivoissaan oli ryhmän kersantti Feerdon ampunut komissaarin, jonka oli määrä teloittaa koko kymmenen miehen yksikkö, tämän omalla laser-pistoolilla. Nyt he olivat lainsuojattomia, epätoivoissaan oli ryhmä kaapannut valkyrie-luokan aluksen, joka kykeni lentämään avaruudessa. Mark ei muistanut miten he olivat päätyneet tänne takapajulaan, Halo-sektorille.
Moottorien suhina lähestyi, hikikarpaloita alkoi ilmestyä Markin otsalle.
- ”Se menee ohi, se menee ohi”, hän toisteli itselleen.
Yhtäkkiä suhina loppui, Mark kokosi rohkeutensa rippeet ja pakottautui nostamaan päänsä dyynin takaa. Siinä suoraan hänen edessään vajaan kuuden metrin päässä seisoi kaunein ja pelottavin olento, jonka Mark oli nähnyt. Eldar kohotti suurta keihästään, mutta laski sen pian hitaasti maahan, samoin hän teki pienelle pistoolilleen, joka roikkui vyöllä. Tämä paljasti kämmenensä ja otti muutaman askeleen kohti dyyniä. Aivan tumpelo ei Mark ollut ja tajusi rauhaneleet. Hän heitti kiväärinsä näkyvästi vasemmalle puolelleen ja lähti tärisevin jaloin kävelemään kohti eldaria. Tämä vangitsi Markin katseen hetkeksi ja alkoi puhumaan rauhallisella ja täyteläisellä äänellä:
- ”Mon keigh, minä olen näkijätär Yriel ja puhun ystävänä”. Mark epäröi hetken, mutta rohkaisi mielensä:
- ”Ollen Mark Carscow ja tulen rauhaassa”.
- ”Haluaisin puhua ryhmänne johtajalle, asiani on hyvin kiireinen”.
- ”Mitähän se koskee?” Mark kysyi jo hiukan rohkaistuneena.
- ”Se liittyy yhteiseen turvallisuuteemme, lopun asiasta kerron vain johtajallenne”.
Mark punnitsi hetken asiaa mielessään ja antoi lopulta myöntävän vastauksen.
- ”Minulla ei ole valtuuksia sopia tapaamisia xenon kanssa, oli tämä sitten vihollinen thai ystävä. Pitää kysyä asiasta kessulta”.
- ”Aivan vapaasti hyvä mon keigh”.
Mark poimi vyöltään radiopuhelimen ja avasi näppäintä painamalla linjan bunkkeriin.
- ”Yhdistäkää kessulle, mulla on kiireistä asiaa sille!”
- ”En voi, hän on jo unessa”, vastasi väsynyt miesääni toisesta päästä.
- ”Perkele herätä se! Asialla on tulenpalava kiire”.
- ”Oke oke, mää herätän sen, mutta sää otat vastuun sitte”. Linja hiljeni hetkeksi, mutta pian kuulokkeesta kuului unenpöpperöinen ääni:
- ”Mitä nyt Mark? Jotain hullusti?”
- ”Sir, asia liittyy eldareihin, niitte pomo haluaa tavata sut heti, liittyy kuulemma turvallisuuteen”.
- ”Me ei neuvotella niitte kanssa!” Yriel tempaisi radiopuhelimen Markin kädestä.
- ”Minä olen näkijätär Yriel, tuomitset itsenne ja samalla meidät tuhoon, jollette haihduta tuota itsepäisyyttä itsestänne. Neuvottelemme ilman aseita. Vain sinä ja minä, ei muita”, Mark havaitsi äänessä pientä kireyttä, mutta muuten näkijätär piti rauhallisen puhetyylinsä. Mike Feerdon tiesi, että tämä eldar oli tosissaan, eikä tavoitteena ollut hänen ryhmänsä eliminoiminen, vaan jotakin suurempaa.
- ”Selevä, suostun neuvotteluun, missä tapaamme? Itse ehdottaisin läheistä keidasta, Mark voi opastaa teidät paikalle”.
- ”Olette ensimmäinen viisas mon keigh’n johtaja, jonka olen tavannut Mike Feerdon. Tavatkaamme kahdenkymmenen minuutin kuluttua keitaalla, siihen asti hyvästi!” Yhteys katkesi.
Saimyn ojensi Markille plasmakartan alueesta. Hän silmäili kartan lävitse ja yllättyi suuresti, kuinka tarkasti se näytti kaiken, jopa heidän bunkkerinsa oli merkittynä. Olivatko eldarit kokoajan tienneet heidän olemassaolostaan? Hehän olisivat voineet tuhota heidät milloin haluaisivat. Markin mieleen kumpusi ajatus; jos eldarit eivät olisikaan sen kummempia kuin ihmisetkään. Eivät mitään pettureita ja raakalaismaisia murhaajia, jotka eivät antaneet armoa. Imperiumi valehteli, se oli selvä. Vai olisivatko eldarit vain ensin poistaneet ihmisten ytimen, ja tämän jälkeen tuhonneet tukikohdan ilman rohkeutta tuovaa johtajaa. Ei, eldarit olivat mukavia.
Hän löysi helposti kartalta keitaan jota kersantti oli tarkoittanut. Vain hipaisu näyttöön riiiti ja Yrielin palvelija antoi kartan takaisin lentäjälle.
- ”Haluaisitko tulla mukaamme mon keigh?”
Mark ei voinut olla vastaamatta myönteisesti, sillä häntä oli aina kiehtonut lentäminen, ja tällaisen mahdollisuuden saisi vain kerran elämässään, hän tiesi sen.
Aluksen moottorit hurahtivat puoliäänettömästi käyntiin Yrielin, Saimynin ja Markin istuessa falcon-luokan aluksen takaosaan. Hiljalleen se alkoi nousta maasta, ja Mark tunsi, kuinka häntä alkoi sieppaamaan mahan pohjasta. Mutta hän tottui uuteen olotilaansa nopeasti aluksen kiihdyttäessä nopeasti yli sadan kilometrin tuntivauhtiin. Mark yritti luoda katsekontaktia kahteen eldariin, mutta molemmat istuivat pehmeillä penkeillä katseet lattiaan luotuina.
******************************
Kersantti Mike Feerdon käveli edestakaisin pienessä niin sanotussa toimistossaan, joka oli niukasti sisustettu. Vain yksi pieni puinen pöytä, metallirunkoinen punkka ja yksi pieni metallinen arkisto kaappi, josta oli poistettu kaikki tasot, ja näin saatu aikaan huonolaatuinen vaatekaappi. Koko huonetta valaisi hyvin heikkotehoinen neolamppu. Se heitti pienen valo kehän keskelle huonetta, muu osa toimistosta jäi puolivaloon.
Hän oli pukeutunut viralliseen sotilasasuunsa, asekotelon ja sen sisällön hän oli laskenut pienelle pöydälle odottamaan aikaa, jolloin niitä tarvittaisiin. Se aika saattoi olla hyvinkin pian, jos eldarin puheissa oli perää. Mutta mitä hän tarkoitti heidän ja meidän tuholla, oliko noussut joku uusi vihollinen. Ainoat mitkä tulivat Feerdomille mieleen olivat chaos ja vihernahat. Ainoa pulma oli; mitä ne tekivät täällä Halo-sektorilla, kaikki pelkäsivät tulla tänne, sillä huhuttiin täällä olevan muinainen kansa, joiden henget vaeltelivat levottomina ympäri planeettoja riivaten kaiken tielleen sattuvan. Astuessaan ulos ahtaasta kallioon koverretusta huoneestaan, palasi hänen mieleensä uutinen nelosen katoamisesta. Olivatko asialla olleet eldarit, vai jokin uusi tuntematon vihollinen. Varmistuksen voisi saada neuvotteluissa näkijätär Yrielin kanssa.
Pitkän kapuamisen jälkeen Mike saapui viimein ulkoilmaan. Oli aamuyön puoliväli ja kuu möllötti korkealla taivaalla luoden heikon valaistuksen karuun autiomaahan. Hiekka kimmelsi hopeaa, mutta muuten kaikkialla oli tasaisen harmaata. Kylmä tuulen koura tarttui kersanttiin yrittäen tunkeutua vahvan vaatekerroksen läpi aina luihin asti. Päättäväisesti Mike Feerdom ravisteli väsymyksen ja kylmätunteen pois itsestään, nyt ei olisi aikaa palella. Lisäksi nyt tarvitsi teräviä aisteja, sillä ympäristössä liikkui jokin pahuus. Se oli kylmä ja pelottava, tätä pelkoa ei pystynyt vuosien kokemus ja kylmähermoisuus kyennyt karkoittamaan. Synkissä mietteissä hän lähti tarpomaan kohti muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaa auringonkeitaaksi nimettyä keidasta, jossa Miken oli määrä tavata näkijätär.
Yriel katseli tähtiä keitaan kristallinkirkkaasta vedestä. Hetki sitten hän oli saanut näyssä selville sen mitä hän oli pitkään pelännyt, vältellyt ja uskotellut sen olevan mahdotonta. Nyt se oli totisinta totta.
Mike Feerdon saapui keitaalle, muutama palmu huojui voimakkaassa tuulessa, mutta vedenpinta ei edes väreillyt. Vedenpartaalla seisoi yksin hahmo, joka loisti valkoisena kuunvalossa. Kultaiset hiukset laskeutuivat vapaina pehmeästi olennon hartioille. Nyt Mike tajusi viimeinen sen faktan, että eldarit olivat galaksin kaunein ja viisain rotu.
Yriel viittälöi kersanttia tulemaan vierelleen. Molemmat vain tuijottivat kaukana keitaan päällä loistavaa kuuta. Kunnes näkijätär rikkoi hiljaisuuden pelonsekaisella ja surullisella äänellä:
- ”Kaelis Ra on herännyt ja hänen armeijansa on nyt täällä”.
- ”Kael… mikä?”
- ”Te mon keigh’t tunnette tämän olennon ehkä paremmin nimellä Yöntuoja tai perinteisesti viikatemies. Kuitenkin kaikkialla hän symboloi kuolemaa”. Kaikki väri pakeni raudanlujan kersantin kasvoilta.
- ”Ei, se ei voi olla itse kuolema… Oletko varman asiasta?” Mike tangerteli
- ”Olet itsekin tuntenut sen, olen tuntenut kaiken saman kuin te ihmiset, mutta minä olen sukuni psyykkisiä voimia käyttäen nähnyt tämän viikatetta kantavan, pimeyttäkin pimeämmän olennon”. Yriel puhui synkästi katsoen samalla tähtiä taivaankuvastimesta lasittunein silmin.
- ”Tarvitsemme sinun ja joukkojesi apua mon keigh, jotta toivo huomisesta eläisi”.
******************************
Kaksikko palasi tyrmistyttävästä neuvottelusta eldarien kanssa. Matkalla Mike oli kertonut kaiken Markille. Sama kauhu oli herännyt myös hänessä. Jeff päästi heidät helposti läpi ja molemmat marssivat suoraa päätä kersantin toimistoon. Mark kävi herättämässä Mathiaksen ja toi tämän kersantin toimistoon samaan aikaan, kun käytävillä kuului kuulutus:
- ”Jokainen mies välittömästi täydessä asevarustuksessa ruokalaan! Aikaa kaksi minuuttia”.
Samalla hän selvitti tilanteen Mathiakselle, joka oli hänen oikea kätensä kaikissa asioissa.
- ”Necroneita vastaan, niitä koneita? Ei tule mitään”. Tämä intti vastaan, vaikka kersantti oli kertonut liitosta eldarien kanssa, ei hän lämmemmennyt ajatukselle. Pitkän suostuttelun jälkeen Math päätti taistella.
Markin ja Mathiaksen lähdettyä asevarastolle, Mike Feerdon vyötti asevyön itselleen ja varmisti, että aseen akku oli täydessä latingissa. Isältään perimän voimamiekan ja tämän huotran hän laittoi samaan vyöhön pistoolin kanssa. Hän oli valmis.
Lopulta kaikki yhdeksän miestä oli saatu kokoon ruokalaan. Kersantti ja Mathias nousivat molemmat ainoalle pöydälle. Mike alkoi kertomaan tämän hetkistä tilannetta, mutta sai vain tyytymättömiä katseita itseensä. Ilmoittaessaan liitosta eldarien kanssa heräsi huone täyteen vihaisia ääniä:
- ”Niitte eltsujen kanssa meiän vai pitäs tapella, haista ny paska”.
- ”Ei tuu onnistuu, ne vaan tappaa meitin”. Sama meno jatkui joka suusta, vain Miken, Markin ja Mathiaksen suut pysyivät suljettuina.
- ”Meidän täytyy taistella, minä lupasin heille!”
- ”No mee sää sitte taisteleen niitte eltsujen kanssa, jos kerta noin paljo huvittaa”, kuului kokin suusta.
- ”Te tottelette minun määräyksiäni, tai minun täytyy teloittaa teidät, kuten komissaari aikoi teloittaa meidät. Mutta kuka pelasti teidät kaikki? Kuka?”
Samassa kersantin vieressä seisonut Mathias veti Miken pistoolin esiin kotelostaan ja painoi sen kiinni Feerdomin niskaan kuiskaten hiljaa tämän korvaan:
- ”Ja nyt minä pelastan meidät”, samalla painaen liipasinta.
Mark seurasi epäuskoisena kuinka kersantin eloton ruumis lysähti pöydältä alas lattialle kurkku auki räjähtäneenä. Nostaessaan katseensa takaisin parhaaseen ystäväänsä, samalla hän tajusi pistoolin piipun osoittavan suoraan hänen otsaansa.
- ”Sori Mark”, Mathias väläytti ovelan hymyn ja painoi liipasinta toistamiseen.
******************************
Näkijätär Yriel seurasi rauhallisesti, kun valkyrien mallinen alus nousi kaukaiselta dyyniltä ilmaan ja katosi avaruuteen.
- ”Miksi?” Hän kysyi hiljaa ilmalta, mutta ei saanut vastausta.
Vielä viimeisen kerran hän katsoi tulevaisuuteen, ja ehti juuri nähdä kuinka suuri vihreä säde räjäytti heidän päämajansa. Kaukana horisontissa suuri tulenpunainen aurinko nousi valaisemaan karua hiekkaerämaata, paljastaen metallisten koneiden hitaan marssin kohti valkoista eldarrakennusta.
- ”Huominen, mitä tuot tullessasi?”
Lopussa kiitos seisoo; Pamp-pulle suurkiitos kahdesta pisteestä
ja Crescentille yhdestä pojosta. Eli kolme pistettä, Sopuli kiittää ja kumartaa...EDIT. typoja löytyy luultavasti runsaalla kädellä, mutta minkäs teet
