Hänen päässään jyskytti. Polvet edellä mies rojahti lumihankeen, ja lyyhistyi selkä karrelle. Käsi vetäytyi silmien eteen, ja miehen katse näki vain pimeyttä. Eivätpä olleet enää veren samentamat. Oli helpompaa katsoa pimeyttä kuin avata silmänsä todellisuudelle. Mies painoi toisen kätensä kyljessään ammottavalle haavalle, veti syvään väristen henkeä ja painautui tiukemmin itseään vasten.
Harsomaiset pilvet lipuivat ääneti puolikkaan Morrsliebin editse. Kuu valvoi herkeämättä lumesta säihkyvää maanpintaa. Hajanaiset, tuuheat kuuset täplittivät lumikenttää pieninä mustina pisteinä korkeudesta katsottuna. Kuun valo sai neulaset kimmeltämään huurteisina kylmää, kolkkoa valoa. Keskusvuoret olisi päivänvalossa saattanut erottaa pohjoisessa horistontissa.
“Francois Villon, ritarikokelas –“, ajatus pyöri miehen mielessä, ja katkesi. Hän nielaisi ja nuolaisi huuliaan.
“Francois Villon, ritarikokelas –“, rengaspaita ja raskas kaapu painoivat nuorta miestä yhä vain alemmas.
“Franc...”, mies räväytti silmänsä auki ja veti muutaman kerran syvään henkeä. Hänen hengityksensä tasaantui. Francois Villon käänsi päätään, ja katsoi katkennutta miekkaansa, jota hänen oikea kätensä puristi kouristuksen omaisesti. Hän ei enää tuntenut sormiaan. Hitaasti hän pakottautui laskemaan otteensa ja puolikas koristeellinen miekka tömähti lumihankeen upoten vajaan sentin.
“Herrani, kuinka sinut petinkään”, Francois voihkaisi ja puristi silmänsä kiinni. Hän ei enää voinut, saati jaksanut pidätellä kyyneleitään, ja vavahteleva ruumis lysähti hangelle. Pitkä ja avuton parkaisu kajahti kevättalven yöhön, ja tuuli otti sen vastaan kohauttaen kuusien oksia hiljaa.
Auringon säteet eivät lämmittäneet vielä niin aikaisin keväästä, varsinkaan ulkona. Pakkanen oli kaiketi lauhtumaan päin, ja aurinko saattoi paistaa täysin kirkkaalta taivaalta. Ritarikokelas Villon joutui pitämään silmiään raollaan, ettei olisi sokaistunut lumihankien säihkyvästä kirkkaudesta. Väsyneesti hän roikotti oikeassa kädessään puolivälistä katkennutta miekkaansa. Kahva oli koristeltu hänen oman sukunsa tunnuksin, ja miehen ajatukset palailivat iltaan, jona hänen setänsä oli ojentanut kalvan veljenpojalleen. Koko suku oli odottanut hänestä, juuri hänestä, ritaria kuninkaan rinnalle taistelemaan Järven Neidon kunnian ja kauneuden puolesta. Ja kuinka hän oli heidän odotuksensa palkinnut? Hän vaelsi nytkin keskellä Keisarikunnan kevättalvea alueella, jonka nimeä tai sijaintia ei olisi osannut näyttää edes kartalta, saati osannut suunnistaa alueella ilman sellaista.
Epäonnistunut, murrettu ja häpeäänsä haudattu. Hänet lynkattaisiin kun – tai jos hän palaisi kotiin.
Tuuli käännähti ja pyörteili miehen ympärillä, kuiskaten hänen kasvojaan vasten. Francois pysähtyi, ja seisoi paikallaan kuunnellen. Kyllä, se kuului edestä päin, hän ei ollut kuvitellut sitä. Ehkäpä Järven Neito olisi itse tullut hakemaan hänen henkensä. Francois hymähti itselleen ja keskittyi kuuntelemaan. Ääni oli kirkas, heleä ja raikkaasti se hyppelehti kirpakassa talvisäässä. Francois kääntyi mäen päällä avautuvaan metsikköön päin. Kuuset seisoivat hiljaa kirkkaan sinistä taivasta vasten, mutta laulu puiden katveesta ei ollut hiljainen. Vieno ja hento, mutta selkeästi nuorukainen kuuli sen.
Francois siirsi tuuheaa oksaa hansikoidulla kädellään ja vilkaisi varjosta pienelle metsäaukealle. Hänen sydämensä hypähti näyn edessä. Kallion raosta virtasi ja räiskyi esiin pieni puro. Se hyppelehti vauhdilla pitkin jäätyneitä kiviä ja lumen keskellä. Se ei ollut kuitenkaan ainut asia, jota Francois jäi katselemaan, vaikka tuollainen sula puro sellaisessa paikassa olikin näkemisen arvoinen. Pikemminkin nuori mies jäi tuijottamaan hahmoa, paksuun turkisviittaan verhoutunutta, joka nosti juuri sankoa puron virtauksesta. Hento hahmo nousi seisomaan, katse alas luotuna, kiharat hiukset heittäen niskansa taa ja täyden vesiastian hangesta nostaen. Puron solina läpäisi Francoisin tajunnan paikoitellen, mutta hänen katseensa sumeni ja korvansa helisivät. Vasta tytön kadottua puiden katveeseen mies tajusi sulkea auki ammottavan suunsa ja kohentaa hieman ryhtiään.
“Kuka olit sinä, joka johdatti minut tälle lähteelle?” Francois mietti ajatukset mielessään risteillen polvistuessaan puron viereen. Vesi oli kristallinkirkasta ja lähes pakkasen puolella. Sellaisenaan sitä ei kehdannut juoda, mutta Francois otti leilinsä, täytti sen ja työnsi tunikansa taskuun lämpiämään. Hän ei ollut syönyt tai juonut mitään kohta runsaaseen kahteen päivään. Saattueen ritarina aterioinnit olivat lyhyitä ja niukkia. Hän ei ollut edes tiennyt, minne he olivat menossa mistäkin ja mitä kautta. Keisarikunnan keskiosiksi Francois alueen tiesi, mutta siihen hänen maantietämyksensä loppuikin.
Ritari istuutui läheiselle kivelle, hörppäsi jääkylmää vettä ja mietti hetken. Jos tuo neito oli täällä hakemassa vettä, ei mikään kyläkään voisi olla kaukana. Ehkä hän näkisi neidon vielä, ja ehkä tämä jopa asui läheisessä kylässä. Metsää ei voi olla suuremmalti edessäpäin, ja jos tämä paikka oli yleinen vedenhakupaikka, myös kylä oli varmasti lähellä. Francois vilkaisi oikeaa kylkeään. Vaikka hänen tunikansa oli tummana verestä, itse haava oli jo tyrehtynyt ja umpeutumassa pikkuhiljaa. Sitä kirveli hieman kosketuksesta. Ritari nousi pystyyn, ja loikkasi puron yli suuntaan, johon neito oli kadonnut.
Ehkä Järven Neito ei ollut tullutkaan hakemaan häntä, vaan antamaan hänelle uuden mahdollisuuden. Niin sen täytyi olla! Kuka on ritari, jolle ei ole annettu uutta mahdollisuutta?
“Uskoa ja oikeamielisyyttä, Francois Villon, uskoa ja oikeamielisyyttä.”
Ilta alkoi kääntyä jo hämärään, kun metsä antoi viimein periksi ja Francois huomasi seisovansa laakean mäen päällä, katselemassa edessään aukeavia laakeita maita. Aurinko oli laskemassa hänen takanaan, ja näytti kuin säihkyvät lumihanget olisi värjätty verellä. Laakeiden peltomaiden takana avautui valtava vihreä meri. Metsä oli sankkaa havumetsää, mutta pian jokin kaappasi ritarin huomion. Piippujen savut leijaili kirkkaalle taivaalle, jota alkoivat tähdet värittää metsämaiden takana. Pieni kylä metsien laidassa valmistautui illan tuloon sytyttämällä takat, huutamalla lapset sisään ja istuutumalla alas joko taloonsa perheensä luo tai majataloon ystäviensä kera pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen.
Francoisin ajatukset harhailivat taas tyttöön. Hän oli kadottanut neidon jäljet jo aivan matkansa alkutaipaleilla. Olisi voinut kuvitella, että edes vesisaavista olisi roiskunut hieman vettä viitoittamaan miehen polkua, mutta turhaan oli lännen ritari etsinyt polkuja ja merkkejä neidon kulusta. Mies havahtui taas mietteistään, ja lähti laskeutumaan mäeltä kohti kylää ilta-auringon luomia varjoja seuraten.
Tuulenpuuska iski Francoisin selkää vasten ja sai hänet horjumaan väsymyksestä ja kylmästä. Tuuli tarttui kylttiin ja sai sen heilumaan vinkuen korviavihlovasti. Francois nosti katseensa ja katseli väsynein silmin majatalon kilpeä. Kuluneiden ikkunaruutujen läpi kajasti lämmin valo, ja se valaisi hämärästi kyltissä istuvan, ulvovan suden täysikuuta vasten. Francois vilkaisi ylleen taivaalle ja katseli muutaman hetken Mannsliebiä ja Morrsliebiä ennen kuin koputti majatalon ovelle ja avasi oven.
Tyttö kirkaisi ja metallinen tarjotin rämähti lattialle saaden koko majatalon väen pomppaamaan pystyyn. Tarjoilijatyttö, isäntä tiskin takana ja kaksi keski-ikäistä miestä tuijottivat silmät suurina ovensuuhun. Vaikka Francoisin kyljen haava olikin jo sulkeutunut, tunika oli kuivuneen veren peitossa, ja uupunut mies näytti ulkona hämärässä puolikuolleelta. Hän astui sisään, ja sulki oven hitaasti jäljessään.
“Ulricin nimeen, mitä ihmettä on tapahtunut?” Isäntä kysyi silmät suurina kiertäessään tiskiä salin puolelle. Tarjoilijatyttö riensi tukemaan tulokasta. Miehet istuutuivat taas juomiensa ääreen. Tuli takassa pienehkön salin oikealla seinustalla räiskähti pirteästi. Francois katsahti isäntään, ja asteli tytön avustamana lähimpään pöytään istumaan. Isäntä istuutui häntä vastapäätä ja käski tyttöä tuomaan jotain kuumaa juotavaa.
“Ei, älä toki. Minulla ei ole rahaa millä maksaa”, Francois lausahti ja vilkaisi kosteina roikkuvien hiustensa ali tyttöä. Tämä vilkaisi neuvottomana isäntään, joka viittasi keittiöön päin.
“Tuossa kunnossa ei miehen tule sanoa vastaan näillä seuduilla. Mistä sitten lienetkin, joka paikassa eletään maassa maan tavalla. Emme veloita haavoittuneita, yksinäisiä matkamiehiä”, isäntä vastasi ritarin kieltäytymiseen. Tämä tyytyi vain nyökkäämään. Ehkä tällä kertaa oli parempi jättää ylpeys oman onnensa nojaan.
“Olet Bretonniasta, etkö olekin? Tuosta sotisovasta tai aksentista on vaikea erehtyä”, toinen viereisessä pöydässä istuvista miehistä puuttui keskusteluun. Hän nojasi laiskasti tuolin selkänojaan, ja tarkasteli tiukasti Francoista. Hän vilkaisi takaisin ja nyökkäsi. Nuorukainen nielaisi ja veti henkeä.
“Olin osa viereisen metsän läpi kulkevaa saattuetta. Vain yksi ritareista, jotka saattoivat hänen ylhäisyyttään, olin, ja meitä oli monta. Silti, näette mitä olen nyt. Vailla herraa, kunniaa, ja voimia jatkaa eteenpäin. Oi, kuinka minua koetellaan!”
Miehet vilkaisivat toisiaan. Vaiti pysynyt kohotti hieman silmäkulmiaan, ja toinen tyytyi hymähtämään vastaan. Isäntä vilkaisi kerran kutakin, ja vaihtoi katseita asiakkaiden kanssa. Tyttö saapui keittiöstä kantaen mukanaan tuopillista höyryävää juomaa.
“Jaa, että taas yksi seurue yrittämässä Drakwaldin läpi. Petomiesten yllättämiä saattueita satelee harva se päivä. Surkea tuuri joutua hyökkäyksen kohteeksi niiden omalla maalla. Varsinkin kun ei tiedä niiden tavoista. Helppoa riistaa”, ensimmäinen mies tokaisi ja siemaisi juomaansa. Isäntä tuhahti, ja pudisteli päätään. Francois vavahti, ja nosti katseensa. Hän tuijotti mieheen viereisessä pöydässä, eikä sanonut sanaakaan. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ja huomaamattaan mies tärisi raivosta. Mikä hän muka oli sanomaan, kurja maalaismies! Kotona hänen arvonsa olisi tunnistettu - -.
“Miten pääsit tänne asti? Harva löytää tiensä näin pitkälle etelään Drakwaldin teiltä”, hänen ajatuksensa keskeytettiin. Isäntä nojautui hieman eteenpäin ja pakotti Francoisin keskittämään huomionsa pois julkeasta asiakkaasta.
Francois käänsi katseensa kaljuuntuvaan mieheen.
“Oli varmasti kohtaloa, tai suuremman johdatusta, että löysin tieni eteenpäin. Pitkän vaellukseni ajan tunsin, kuinka ruumiini ja mieleni köyhtyivät, kunnes äkkiä havahduin maailman kauneimpaan ääneen. Joku lauloi suloisella äänellä, ja minä havahduin ja seurasin ääntä. Mäen laella metsässä näin tytön, joka nosti vettä läheisestä purosta”, Francois kertoi. Hänen kolmihenkinen yleisönsä säpsähti, ja katsahti toisiinsa. Francoisin katse katosi kaukaisuuteen.
“Ja siinä hän oli! Neito kaunein, jota olen koskaan nähnyt. Niillä siroilla käsillään astian purosta nostaen, ja enkelten äänellään laulaen, kuin minut olisi tahtonut aivan ohjata pelastukseen. En voinut kuin katsella sitä näkyä. Jos olisin yrittänyt sanoa jotain tai näyttäytyä, olisi sydämeni kai pakahtunut siitä kauneudesta. En voi kuvitella sen olleen vain sattumaa, eikö teistäkin? Kuka hän on? Hän on varmasti joku kylästä. Tahtoisin tavata hänet kovin.”
“Sitä naista et tapaa”, isäntä tokaisi synkkänä. Kaikki kolme katsoivat häntä tuimasti.
“Hänen nimensä on kuulemma Radeyah tai jotain. Radeyah Sudentassuksi sitä eukkoa on kutsuttu viimeiset vuodet. Tiedä sitten miten totta se on, mutta vanhemmat sanovat hänen tulleen perheensä kanssa Sylvaniasta pakolaisina. Yksin hän näyttäisi nykyään kuitenkin elelevän metsässä.”
“Metsässä?” Francois huudahti ja oli ponkaista pystyyn tuolistaan. Puheliaampi miehistä nyökkäsi.
“Metsässä, metsässä. Siellä se on asunut koko ikänsä, eikä tänne muuttaisikaan, vaikka hänet hyväksyttäisiin kylälle asumaan. Parempi antaa sen noidan asua omissa oloissaan. Sitä sanotaan, että ne muutamat metsämiehet olisivat jääneet petojen ja pahempien saaliiksi, mutta tiedä sitä sitten - -.”
“Ei, se ei ole totta! Miten julma voi ihminen olla? Sitä kauneutta ja suloutta ei voi pahuus ohjata. Nyt tiedän! Te olette se koetus, jonka Järven Neito on minun eteeni heittänyt! Koko väki!” Francois huusi raivoissaan. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Tätäkö Neito tahtoi häneltä? Jos tämä koetus antaisi hänelle hänen kunniansa takaisin, hän ottaisi sen vastaan. Jokaista ritaria koeteltaisiin, ja tämä oli hänen kokeensa. Radeyah, vai niin! Järven Neito itse odottaisi häntä urhean matkan jälkeen, ja ojentaisi hymyillen hänelle Graalia. Sillä täytyi olla jokin merkitys, että hänet oli heitetty tähän kylmään ja tuhoisaan maahan, kauas armaasta Bretonniasta.
Kukaan miehistä ei ollut edes vaivautunut nousemaan pystyyn. He vain katsoivat vuoroin ajatuksiinsa syventynyttä Francoista ja toisiaan.
“Ei, teidän ei kannata pysäyttää minua! Haen hänet tänne, ja te näette hänen oikeat kasvonsa. Hänen oikean sulonsa ja kauneutensa! Mikä on ihminen, joka jättää toisen eläinten armoille ja elää itse oluen ja lämmön parissa? Koira on hän!” Francois huusi ääni käheänä. Hän iski nyrkkinsä pöytään kaataen juomansa.
“Radeyah itse on eläin. Susi lampaan vaatteissa”, isäntä hymähti. “Saman tien voisit lähteä silittämään petomiestä koiranasi.”
Francois katsahti vähähiuksiseen, vanhaan mieheen edessään ja käännähti kannoillaan ovelle. Ovi paukahti kiinni ja kolme miestä jäivät yksin majatalon saliin. He istuivat pitkään hiljaa. Lopulta toinen asiakkaista nousi seisomaan.
“Tämä on mennyt liian pitkälle. Kuka se noita luulee olevansa?” Mies sähähti puoliääneen. Isäntä nousi rivakasti tuolistaan, ja asteli pienelle komerolle keittiön vieressä. Hän kaivoi esille nyytin ja viskasi sen miehelle.
“Parempi tehdä tästä loppu nyt. Se elukka ei tule saamaan enää yhtään uhria. Metsän asukki asukoon metsässä, ja pitäkööt huolen metsästään. Turha hänen on tulla pilaamaan meidän elämäämme.” Miehet avasivat nyytin, heittivät sisältä löytyneet nuoliviinit olalle, nyökkäsivät ja viittansa mukaan napaten astuivat ulos viimaan pitkäjouset käsissään.
“Ulric sitä bretonnialaista siunatkoon”, isäntä kuiskasi ja painoi päänsä.
Tuuli yltyi, ja Francois ei ollut vihansa puuskassa edes tajunnut kuinka väsynyt oli ollut astuessaan majataloon. Hänen voimansa kuluivat loppuun nopeasti hangessa rämpiessä. Kinokset kasvoivat nopeaa tahtia kevyessä lumipyryssä. Tuuli paiskoi lunta nuorukaisen kasvoille, joka sai tämän irvistämään aina puuskan sattuessa kohdalle. Kohta hän olisi metsän suojassa, ja tuuli vaimenisi. Sieltä hän löytäisi varmasti tuon neidon. Järven Neito ei ollut varmasti antanut hänelle tätä mahdollisuutta turhaan. Hän ohjaisi ritariaan.
“Uskoa ja oikeamielisyyttä.”
Francois jatkoi matkaansa.
Puiden suojassa tuuli ei enää vinkunut hänen korvissaan, vaikka sen saattoi kuulla suhisevan puiden latvoissa. Lunta oli ohuemmalti ja kulku helpompaa. Francois kirosi syvään sitä, ettei ollut löytänyt mistään mukaan soihtua. Hänen ympärillään oli sysipimeää. Vaikka tähdet ja kuu olisivatkin loistaneet pilvien läpi, ne tuskin olisivat ylettäneet ohjaavan valonsa kuusten läpi hämärään metsään. Francois katseli eteenpäin. Hän löytäisi kyllä sen neidon, Radeyahin. Ja katso, mitä hän näki jo tuolla puiden välissä! Francois lähti rämpimään innoissaan väsymyksestään huolimatta eteenpäin.
Muutaman kuusen jälkeen hän todella näki valoa. Himmeä hohde erottui selvästi pienen pirtin ikkunaluukkujen raosta. Se tuli varmasti kynttilöistä tai tulesta pirtin sisällä. Sen oli pakko olla tämä. Francois veti henkeä, ja nosti ryhtinsä suoraan. Hän oli tehnyt sen. Neito, hän oli tehnyt sen! Kaikki oli selvää nyt. Toisaalta, ehkä hänen tulisi vielä kantaa neito kylään. Sitten he näkisivät, että hän oli ollut oikeassa. Francois näyttäisi sille koppavalle miehelle. Hänen kohtalonsa oli selvä. Päättäväisesti nuorukainen asteli pirtin ovelle ja koputettuaan avasi sen.
Nuori nainen hätkähti ja huudahtaen oli kaatua tuolillaan. Pieneen pirttiin tuskin olisi muuta mahtunutkaan, kuin yksinkertainen sänky, tuoli ja vielä yksinkertaisempi pöytä. Pieni takka löytyi sentään ovea vastapäisellä seinällä. Pirtti oli lähes pimeä. Takka ei valaissut sen suuremmin lattiaa enempää, ja senkin vain himmeästi. Kiihkeästi huohottaen nainen vetäytyi nurkkaa kohden, ja tuijotti valppain, terävin silmin tulokasta. Francois astui sisälle, ja ojensi kätensä naista kohti.
“Neito, tule. Ota kädestäni kiinni, niin vien sinut pois täältä”, Francois sanoi. Hän astui askelen eteenpäin, ja nainen hypähti taaksepäin seinää vasten. Tarkkaavaiset silmät seurasivat nuoren miehen jokaista liikettä.
“Tule kanssani! Vien sinut tuohon kylään, jotta he näkevät mitä olet. Ihminen tarvitsee ihmisen elämän. Minä lupaan sen sinulle. Tule niin nostan sinut käsivarsilleni ja kannan sinut kylään lämpimään.
Nainen seisoi hetken hiljaa hengittäen syvään. Sitten hän astui askelen eteenpäin tulen valopiiriin. Likaiset käsivarret ja takkuiset hiukset välkähtelivät liekkien valossa. Maailman kaunein olento. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän avasi suunsa arasti ja puhui sammaltaen ja sanoja tarkasti miettien.
“Sinä viet minut kylään. Miksi?” Tyttö kysyi varuillaan, lihakset jännittyneinä. Francois katsoi tätä suoraan silmiin.
“Vien sinut heidän luokseen, jotta heidän ei tarvitse pelätä sinua enää. Tämä on minun koetukseni. Salli minun täyttää se ja tehdä hyvä tehtäväni. He ovat pahoja, et sinä. Luota minuun, ja anna minun kantaa sinut pois täältä.” Radeyah katsoi hämmentyneenä, kun Francois nappasi suuren sudentaljan tuolin laidalta ja kaappasi naisen syliinsä. Hän ei vastustellut, vaikka katsoikin miestä jatkuvasti silmiin epäuskoinen ja hämmentynyt pilke katseessaan. Francois veti viitan hartioidensa yli ja nosti naisen ilmaan käsivarsilleen.
“Kaikki selviää kun he näkevät minut. Voin palata voittajana kotiin. Olen pelastanut kokonaisen kylän turmeluksesta”, Francois mutisi itsekseen.
“Osaan kävellä itse”, Radeyah sanoi heidän päästyään metsän laitaan. Tuuli oli vaiennut, mutta taivas oli yhä pilvessä. Ohut pilvenriekale peitti juuri heidän takanaan nousevia kuita. Francois ei kuullut. Hän katseli puolihoureessa yön hiljentämää kylää. Kun he pääsisivät sinne, häntä juhlittaisiin sankarina. Uskoa ja oikeamielisyyttä. Hän teki oikein. Hän oli bretonnian ritari, eivätkä ritarit koskaan tee vääriä ratkaisuja. Heidän kuului pelastaa neito ja ohjata vääräuskoiset pahalta tieltä. Francois hymyili.
Francois otti muutaman askelen, ja pilviharso vetäytyi kuiden tieltä. Heidän varjonsa lankesi äkkiä säkenöivälle lumelle. Viitta toi mieleen valtavan otuksen. Francois hymyili ja mietti, miltä hän saattaisi näyttää takaapäin se valtava turkis pään yli vedettynä. Varmasti aika isolta ja karvaiselta.
“Tähtää kunnolla”
Toinen teki työtä käskettyä. Hän jännitti jousensa, ja tähtäsi. Hirviö katseli juuri kylälle päin.
“Radeyah meni tällä kertaa rajan yli. Hän ansaitsee tämän. Helvetin hirviö. En ajatellut, että hän olisi noin voimallinen”, mies kuiskasi ja tuijotti herkeämättä oliota viidenkymmenen metrin päässä.
“Ammu. Lähetä se piru takaisin sinne, mistä tulikin. Pirun bretti. Heikkomielinen hölmö.”
Jänne helähti.
Francois otti askelen eteenpäin ja kaatui maahan. Järven Neito antaisi anteeksi. Hän suorittaisi oikeamielisen tehtävänsä.
Nuoli oli lävistänyt oikean keuhkon. Uskoa ja oikeamielisyyttä, aina oikeamielisenä oikeellisin aikein.
- - -
Juu-u, siinähän se. Odotin ehkä neljää pistettä tai jotain, mutta tällä kertaa sain tyytyä kolmeen, ja hännillehän sitä sijoituttiin.
Mutta hei, elämä on. Ehkä ensikerralla homma rullaisi paremmin.Tarina, varsinkin loppu, oli siis kirjoiettu viimeisen palautuspäivän yönä, ja lopetuksen pistän varsinkin sen piikkiin. Aika hirveää kuraa, kuten sanoinkin. Jaa-a, ja kuka ei uskonut?
Siitäs saitte, häh häh. Mutta ehkäpä todellakin ensikerralla pistän vähän paremmaksi. Tai, sitten palaan suosiolla maalauspöydän ääreen...edit\\ Niin, ja jos joku mietti, niin tarinan oli tarkoitus olla yhteiskuntakriittinen ja ottaa kantaa ennakkoluuloihin ja radikaaleihin tekoihin.
Je, naurakaa vain.
