My world of darkness... and the all unhappy things I saw...
Kyyristyin taisteluhaudan pohjalle. En jaksanut enää. En kestä tätä sodan mielettömyyttä. Kiväärinikin on jo lähes sulanut sen kaiken kuumuuden takia, jota jatkuva sarjatuli on saanut aikaan. Ympärilläni kymmenet elleivät jopa sadat miljoonat muut pienet ihmiset yrittävät pysäyttää tätä mieltöntä aaltoa, joka kerta toisensa jälkeen juoksee meitä kohti verenhimoisesti huutaen ja sodasta kiimaiset silmät hohtaen. Ilmaa täyttää synkkä savu, niin synkkä etei aurinkokuntamme kolmoisaurinkokaan paista sen läpi, ja hurmeen tuoksu on niin voimakas, että edes planeetan vanhan kansan ruutiaseiden rikinkatkuiset höyryt eivät voi sitä peittää alleen. Kun katson linjamme taakse haudan pohjalta, näen suuren himmeän valopatsaan nousevan ilmaan jossain kaukana. Siellä asuvat ihmiset, joita me yritämme epätoivoisesti puolustaa näiltä Kaaoksen hirviöiltä. Vaikka mieleni on vääntynyt ja painautunut kuin pieni häpäisty lapsi sikiöasentoon oman pimeän huoneensa nurkkaan, halajan pelastaa nuo miljoonat kodeissaan pelokkaasti odottavat naiset ja lapset samalta karmealta kohtalolta.
Joku ravistelee minua. En oikein saa selvää mistään, sillä mieleni kamppailee jatkuvasti pysyäkseen järjissään. Herään tokkurastani ja näen sotamies Reinoldsin ystävälliset, mutta silti niin karaistuneet ja vahvat, kasvot edessäni ja olen taas vaipua sekavuuteen. Reinolds iskee minua nyrkillä kasvoihin ja saan äkkiherätyksen. Olen taas toimintakuntoisena. Ainakin niin luulisin. Nostan kiväärini tummasta mudasta ja katson sitä hetken tietämättä oikein jaksanko enää nousta puolustamaan asemiamme vai olisiko armeliaampaa vain ampua tuolla kuoleman välikappaleella itseäni päähän. Puhdistan kiväärini mudasta tärisevillä käsilläni pahimmista paakuista ja painan sen rintaani vasten. Tuijotan kaasunaamarini läpi hetken taisteluhaudan seinää, jonka tukirakenteet ovat alkaneet sulaa ilman saasteiden ja taisteluaineiden vaikutuksesta. Suljen silmäni hetkeksi ja nousen takaisin seisomaan. Asetan kiväärini taisteluhaudan reunalla olevalle tukitukille ja painan liipasimen pohjaan. Väsynyt laaserkiväärini yskii aluksi sisältään mutapaloja ennen kuin aloittaa kuolettavan sisuksensa sylkemisen kohti eteenpäin kiljuen juoksevaa demonilaumaa. Ensimmäinen valojuova sinkoutuu kiväärini piipusta jonnekkin edessä häämöttävän savupilven sisuksiin. Lasken piippua alemmas ja seuraava laukaus liitää katkuisen ilman halki ja iskeytyy suurta kirvestä heiluttavaa demonia päähän kaataen sen maahan tovereidensa tallottavaksi. Demonin korvia vihlovat kirkaisut hukkuvat toisten kaltaistensa kovaääniseen sotahuutoon. Taas yksi demoni on saatu häivytettyä omaan maailmaansa, mutta niitä näyttäisi tulevan koko ajan vain lisää. Mikseivät nuo kirotut otukset voi vain taistella keskenään?
Meidän linjamme on ollut onnekkain tähän mennessä. Vaikka näyttääkin siltä kuin savupilvestä juoksevat kuollessaan vain palaavat 10 metriä taaksepäin ja aloittavat hurjan juoksunsa uudelleen kohti linjaamme, emme ole vielä joutuneet lähikontaktiin näiden hirviöiden kanssa. Olen kuullut useista muista linjoista, jotka on kirjaimellisesti revitty kappaleiksi vieläkin pelottavampien ja kauheampien hirviöiden toimesta. Meidän aseemme ovat riittäneet tämän demonilauman kaukana pitämiseen eivätkä omissa linjoissaan kyhjöttävät petturitkaan ole näyttäytyneet savupilven tällä puolella vielä kertaakaan koko tämän piirityksen aikana. Petturit ovat vain lähettäneet kurjat Kaaoksen sikiönsä meidän kimppuumme kerta toisensa jälkeen. Näyttäisi siltä, että tämäkin hyökkäys olisi pian ohi. Uusia demoneita ei enää juokse villisti karjuen pilven hämärästä sisustasta ja viimeisetkin maan päälle manatut otukset katoavat Leman Russ joukkueen sulkutuleen. Suuret määrät mutaa ja hiekkaa lentää ilmaan, kun seitsemän Leman Russin päätykit tyhjenevät lähes yhdenaikaisesti vastaan juoksevaan harventuneeseen demonilaumaan. Viimeisetkin demonit tuhoutuvat raskaiden bolttereiden armottoman sarjatulen alla ja voimme levätä taas hetken ennen kuin tähystäjät hälyttävät meidät uuteen puolustukseen. Seison valmiudessa vielä hetken tähystäen kirvelevillä silmilläni sankkaa savua kohti. Tuo savu on leijunut täällä jo useita päiviä, melkein kaksi viikkoa. Olemme jatkuvasti odottaneet pahinta, mutta savun seasta on juossut tähän mennessä vain kurjia Kaaoksesta siinneitä demoneita. Yhden suuremman demonin olemme nähneet, mutta se tuli savun reunamille vain hetkeksi ja ennen kuin ehdimme säätää raskaat laserkanuunamme ja rynnäkkötykkimme sitä vastaan katosi se takaisin savun sekaan.
Kävin istumaan taisteluhaudan pohjalla lilluvaan märkään mutaan, kun uutta hyökkäystä ei hetkeen näkynyt. Kolmoisauringoista pienin ja kirkkain yritti tunkea valonsäteensä planeetan paksujen saastepilvien läpi onnistuen tuomaan edes hiukan valoa synkkään hautaamme. No sentään edes jokin yritti helpottaa oloamme tämän kaiken kuoleman ja pimeyden keskellä. Sotilaspastori yritti tietenkin omalla tavallaan tuoda lyhyeeseen elämäämme hohtoa pitämällä Keisarinpalvelusta suurten vahvistimien kautta. En oikein tiedä mitä seuraavien tuntien aikana tapahtui, sillä sammuin mutaan ja heräsin valtavaan räjähdykseen jossain aivan lähellä. Säpsähdin ja kaadoin kiväärini vesilammikkoon, joka oli ilmestynyt viereeni sillä aikaa kun olin unten mailla kaukana tästä kauheasta. Kirosin ja nostin kiväärini äkkiä pois lammikosta - turhaan. Kiväärini oli käyttökelvottomaksi kuraantunut ja kastunut, vaikka näillä kivääreillä onkin tapana kestää melkoista kuritusta ennen hajoamistaan. Kävin kontalleni kuravelliin ja katsoin ympärilleni. Ilmeisesti jonkinlainen suurhyökkäys oli alkanut, sillä ympärilläni oli paljon ruumiita ja taisteluhauta oli sortunut oikealla puolellani kasaksi mutaisia puupaloja ja kiviä. Konttasin vasemmalla puolellani makaavan ruumiin luo. Ruumis oli päätön, mutta hihasta tunnistin hänet kolmannen ryhmän kersantiksi. Hänen kiväärinsä oli yhä tiukasti hänen käsissään ja jouduin leikkaamaan ruumiin sormet irti, jotta sain irrotettua aseen kokonaan. Taisteluhautaan juoksi lisää sotilaita jostain kauempaa, mutta useat kaatuivat ennen hautaan pääsyä vihollisen armottomaan vastatuleen. Päälleni satoi verta ja ehdin juuri ja juuri väistää hautaan putoavan ruumiin, kun huomasin veren suihkuavan päälleni useista ruumiin rinnassa olevasta suurista reiistä. Puristin silmäni hetkeksi kiinni ja yritin rauhoittua hieman. Kun en ensimmäisen kahden sekunnin jälkeen ollut rauhoittunut, nousin nopeasti vasten taisteluhaudan reunaa, joka oli vihollisen linjaa kohti. Nousuni oli niin nopea, että kiväärini piippu upposi haudan reunalle asti päässeen ryömivän mutantin silmään. Säikähdin ja vedin vaistonvaraisesti liipasimesta. Mutantin takaraivo räjähti auki lennättäen pään sisällön taistelukentälle. Peräännyin hiukan henkeäni haukkoen ja tajusin että nyt ei pidä aikailla. Viholliset olivat aloittaneet suurhyökkäyksen tälläkin sektorilla. Nostin kiväärini ja kävin nojaamaan reunaa vasten aloittaen villin sarjatulen kohti etenevää mutanttilaumaa. Laukaus laukauksen jälkeen kiväärini yski kuolemaa kaaoksen palvelijoita kohti. Ne olivat jo aivan liian lähellä.
Jo kymmenen laukauksen jälkeen aseeni alkoi tykyttää tyhjää. Yritin olla hätääntymättä, vaikka yhä useampi mutantti kaatui vain kymmenisen metrin päässä minusta. Laskeuduin haudan turvaan ja vapautin lippaan, joka osui iloisesti loiskahtaen maahan. Aloin haroa vyöltäni uutta lipasta ja sen löydettyäni iskin sen voimalla laserkiväärini lipaspesään. Vilkaisin nopeasti kiväärin valmiusvaloja ja huomasin onnekseni valinneeni täyden lippaan. Kauaa lipas ei ehtinyt nauttia täyteläisyydestään, vaan syöksyin ylös jakamaan kuolemaa. Huomasin noustessani ettei vihollisen ja meidän linjamme välissä ollut enää mahtavaa savuverhoa, vaan koko Kaaosarmeijan kauheus paljastui edessäni. Valtavat räjähdykset repivät pettureiden Leman Russeja, jotka vastasivat tuleen. Kaaos näytti värvänneen loputtomasti pettureita riveihinsä, sillä ne muodostivat valtavan kuhisevan maton edessäni aukeavalle aavalle tuhka-autiomaalle. Jossain pitkällä oikealla demonit virtasivat linjoihimme, mutta vasemmalla hyökkääjät olivat joutuneet jäämään asemiin vastaamaan tuleen noin sadan metrin päähän omista linjoistamme. En uskaltanut seurata tilannetta enempää, vaan käänsin katseeni minua kohti juokseviin mutantteihin ja pettureihin. Asetin kiväärini nopeasti edes joten kuten tuetuksi taisteluhaudan reunalle ja aloitin epätoivoisen sarjatuleni. Vaikka pettureiden tappiot olivat valtavat tässä suuressa rynnistyksessä, he vain jatkoivat juoksuaan meitä kohti ja pian he saivatkin useita raskaita bolttereita hyviin asemiin vain viiden kummenen metrin päähän ja ne aloittivatkin kuoleman sinfoniansa kohti linjojamme. Pienoisraketit repivät maata taisteluhautamme ympärillä, mutta myös useat saivat osumia - yleensä armeliaasti päähän. Pian linjaamme ei enää juossut lisää täydennysjoukoja ja viereeni juossut tukeva rakenteinen komissaari huusikin ilmoille kammottavan totuuden:
"Kukaan ei pakene! Kuolema tulee tänään, mutta me viemme mahdollisimman monta petturia mukanamme!"
Tämän kuultuaan pari pelokasta lähti juoksemaan kohti omia linjoja, mutta asemissa olevat raskaat boltterit tekivät tehtävänsä tehokkaasti niitaten jokaisen pakoa yrittävän niin ettei komissaarin tarvinnut nostaa voimavasaraansa tai plasmapistooliaan omiaan vastaan.
"Kuten näette! Pakeneminen ei ole vaihtoehto! Keisari suojelee meitä, jos olemme arvoisia elämään ja näkemään uuden päivän kotonamme jossain kaukana täältä!"
Komissaari nousi vahvistamaan sanojaan puoliksi sortuneelle taisteluhaudan reunalle ja tarkalla laukauskolmikolla tuhosi yhden raskaista bolttereista. Yksi noista kammottavista aseista käänsi tulensa kohti uhoavaa komissaaria ja antoi kuolettavan sarjansa pyyhkäistä linjaamme pitkin. Suojauduin muutamien muiden mukana. Katsoin komissaaria ja hän ei tehnyt elettäkään suojautuakseen sarjatulelta. Hän vain katsoi tuimasti eteenpäin ampuen käryävällä pistoolillaan kohti petturilaumaa. Raskaan boltterin ammukset räjähtivät useita kymmeniä senttejä ennen komissaaria.
"Pelkuri pakanat! Nouskaa kohtaamaan tuhonne! Keisari rankaisee teitä tänään!" Komissaari messusi kohti vihollista ja käänsi sitten katseensa suojautuviin sotilaisiinsa aloittaen komentonsa:
"Nouskaa ylös! Keisari on suojamme tänään! Emme voi hävitä!"
Kukaan ei rohjennut uhmata käskyä komissaarilta, joka oli juuri seissyt varman kuoleman edessä värähtämättä ja määrätietoisesti.
"Tähdätkää!" kuului huuto ja komissaari nosti vasaransa korkealle ilmaan. Asetin kiväärini äkkiä valmiuteen ja otin yhden pettureista hollille.
"Tulta!" huuto kaikui linjassamme voimakkaana ja lähes samanaikaisesti satojen puolustajien kiväärit sylkivät kuolettavan sisältönsä kohti eteneviä pettureita.
"Maahan!" kävi yllättäen komissaarin käsky. En epäröinyt hetkeäkään painautua maahan haudan pohjalle, sillä komissaarikin laskeutui alas puolisortuneelta reunalta ja kävi polvelleen. Pian ilman täytti kimeä vihellys, jota seurasi voimakas tärinä ja jytinä. Suuri paukaus oli viimeinen asia, jonka kuulin ennen kuin korvani alkoivat vain tinnittää. Valtavat räjähdykset lennättivät soraa selkääni ja pelkäsin jo taisteluhautaa tukevien tukkien antavan periksi tässä höykytyksessä. Pian tuli lyhyt tauko, mutta jo muutaman sekunnin päästä maata ravisteli vielä neljä valtavaa räjähdystä. Kun uusi tauko alkoi, nousin ylös ja ammuin heittolaukauksen kohti oletettua vihollisen olinpaikkaa. Linjamme edusta oli kuitenkin hyvin tyhjä ja lähimmät viholliset kyyristelivät sadan metrin päässä meistä. Maasto välissämme oli täynnä valtavia kraatereitä ja kuolleiden pettureiden palasiksi revenneitä ruumiita. Olin tyytyväinen tähän kehitykseen, mutta vain hetken sillä vajaan puolen kilometrin päässä siinsi valtavan titaanin vääristynyt hahmo, joka syyti kirotuilla aseillaan kuolemaa kohti meitä, ilmeisesti kauempana takanamme olevaan linjaan.
Jostain pilvien seasta laskeutui pommikoneita ja muutama hävittäjä kohtaamaan titaania, mutta niiden säälittävät ammukset ja pommit kilpistyivät suojakenttään, joka ympäröi titaania. Olin pelosta sekaisin. Meidän linjallamme ei olisi mitään aseita tai mahdollisuuksia tuota konehirviötä vastaan. Päätin katsoa ympärilleni vain huomatakseni yhtä pelokkaita sotilaita kuin itsekkin olin. Komissaari katsoi titaania kohti nyrpeästi painaessaan savuavan pistoolinsa jäähtymään läheiseen kuravesilammikkoon. Korvani tinnittivät yhä ja niitä särki. Kävin polvilleni maahan, painoin pääni maata vasten ja pitelin särkeviä korviani. Pian tämän jälkeen luultavasti koko linjan ainoa lääkintämies tuli luokseni. Hän tutki minut nopeasti ja jatkoi eteenpäin etsimään muita loukkaantuneita. Yritin selvitellä päätäni ja pian huomasinkin tuima ilmeisen komissaarin potkimassa minua nousemaan ylös. En olisi millään halunnut luopua lyhyestä lepohetkestäni, sillä kaikkia paikkojani särki. Pakotin itseni nousemaan taisteluhaudan reunaa vasten nojaamaan ja katsoin kohti vihollisen linjaa. Petturit olivat nousseet suojistaan uuteen hyökkäykseen. Painoin kiväärini piipun pohjaan ja suuntasin sen vain vihollista päin. Päätäni huimasi ja minulla oli heikko olo. En pystynyt tähtäämään ja aloin taas heilua tajunnan rajamailla.
Tällä kertaa vihollinen tuli entistä määrätietoisemmin lähemmän ja lähemmäs. Mikään ei tuntunut pysäyttävän niitä, vaan jokainen matkalla kaatunut jäi takana tulevien pettureiden jalkoihin. Syykin uuteen rohkeuteen selvisi. Keskellä petturijoukkoa juoksi voimahaarniskaan pukeutunut avaruusjääkäri täynnä kaaoksen kirottuja merkkejä ja symboleita. Raskaasta haarniskastaan huolimatta avaruusjääkäri juoksi nopeammin kuin muut petturit ja pian se juoksikin jo ensimmäisten joukossa kohti linjaamme. Mikään ei tuntunut pysäyttävän sitä. Laukaus toisensa jälkeen vain kimposi sen panssaroinnista eikä rynnäkkötykin täysosuma päähänkään näyttänyt vaikuttavan sen juoksuun kuin lievänä hidasteena. Kornilla tavalla vaaleanpunainen panssari oli inhottavaa katseltavaa. Se näytti aivan ihmisen lihalta, jota olisi ruoskittu vuosikausien ajan. Äkkiä avaruusjääkäri pysähtyi paikoilleen ja nosti jonkinlaisen Kaaoksen symbolin ilmaan. Ilma avaruusjääkärin edessä alkoi aaltoilla ja äkkiä ilmaan ilmestyi mystisiä mustia reikiä, jotka suorastaan hohtivat pimeyttä ympärilleen. Reiistä loikki nopeaan tahtiin kauneimpia olentoja mitä olen koskaan nähnyt. Niiden sirot vartalot olivat täydelliset. Tunsin kuinka kipu karkasi ruumiistani ja mieleni täytti eräänlainen kiihottumisen mielihyvä hyvin voimakkaasti. Nuo kauniit olennot loikkivat meitä kohti soreasti kuin peurat, joita olin joskus nähnyt vanhassa maailmassani. En voinut nostaa asettani niitä vastaan ja otteeni kivääristäni kirposikin pian päästäen kiväärin putoamaan mudan hellään huomaan. Avaruusjääkäri alkoi kasvaa kokoa ja vääristyä. Sen haarniska antoi ja tuhoutui demonisen muodonmuutoksen edestä. Siinä missä oli hetki sitten seisonut hieman miestä pidempi avaruusjääkäri seisoi nyt valtava demoni, joka aloitti juoksunsa myöskin kohti linjaamme. Näin kuinka komissaari nousi haudasta ja lähti juoksemaan kohti tuota valtavaa petoa, mutta en voinut keskittyä siihen enää vaan katseeni hakeutui kuin vaistojen varassa takaisin lähimpään minua kohti juoksevaan olentoon. Näin kuinka sen kaksi rintaparia pomppivat hypnoottisesti ylös ja alas sen lähestyessä minua. En voinut liikkua oma-aloitteisesti, vaan käteni nousivat kuin tervehtimään ja vastaanottamaan halausta tuolta sirolta kauneuden ylistyslaululta. Huomioni tuohon olentoon herpaantui hetkeksi, kun näin valtavan räjähdyksien sarjan repivän Kaaoksen vääristyneen titaanin suojakilpiä ja lopulta runkoa. Käänsin katseeni viimeistä kertaa kohti takanamme valmiina odottavaa linjaa ja siellä seisoi kaikessa majesteettisuudessaan Keisarillinen titaani. Sen aseiden suuliekit valaisivat kuin pienet auringot, kun ne lähettivät kuoleman aaltonsa kohti pettureiden laumaa. En kuitenkaan voinut keskittyä siihen, vaan katseeni palasi takaisin tuohon ihanaan olentoon, joka oli juuri hyppäämässä vastaanottavaan syliini. Olento iskeytyi syliini ja kaaduin maahan selälleni. En välittänyt enää mistään, vaan näin vain tuon olennon ja sen ihanan täydellisen ruumiin. Tunsin kiihottuvani äärimmilleen haistaessani minua ympäröivää ilmaa. Näin kuinka olento upotti valtavat kyntensä rintaani ja laski päänsä repimään hampaillaan kaulani auki. Viimeinen asia, jonka näin oli kun tuo olento retuutti suussaan keuhkoputkeani ja vereni maalasi sen kauniit kasvot punaiseksi.
Kiitän kärsivällisyydestä...
