Kisatarina: Kristallirasia

[Uttumi]

Näin ikään. Viidenneksi tämä sitten sijoittua näemmä. Pudotusta viime vuodesta mutta sitä nyt osasin odottaakin. Kiitoksia kaikista äänistä ja eritoten kommenteista. Mutta jos nyt vielä muutkin viitsivät niin ruopia saa ja sana on vapaa.

Ja pahoittelut huonosta kieliasusta. Joku ei vain osaa =)

----------------------------------

Kristallirasia



Kerran, aikojen alussa, kun maailma vielä jaksoi toivoa ja rakastaa, oli kaksi, jotka toivat toiselle lämpönsä, kaksi, jotka elivät toistensa hengestä. Maailman laidalle he kukoistivat, paikassa, jonne, vielä heikko pahuus, ei voinut yltää, missä ei ollut turmellusta, ei hävitystä saati pelkoa. Ja siellä, vailla tietoa tulevastaan he kasvoivat ilman vihaa saati katkeruutta.

Mutta kerran tuo kaikki muuttui, kun suuret pasuunat soivat kuin särö, saapuen nyt yli pimenevän taivaan. Pelänneet eivät he kuitenkaan, vaikka takertuivat toisiinsa ja nauroivat, huvittuivat vielä huoltaan vihaisille soitoille. Vaan kaikki oli jo toisin ja vihaa lietsovaan liekkiin maailma kääntyvä, jotta hekin jo näkivät kaiken hyvän olevan poissa. Ja niin saapui kutsu hajaannukseen, kuoleman toitotukseen, kuninkaan sanana, joka repi heidät erilleen ja vielä he viimeisen kerran kohtasivat.

Sellaista hetkeä ei ollut kuin yksi, sellaista iltaruskoa vain kerran elämässä ja sen hetken he keskenään jakoivat. Ja kun yö saapui ja tähdet täyttivät taivaan, ei heidän sallinut lähteä vaan viileään pimeyteen he jäivät ja toivoivat parempaa aamua. Mutta yhtä verisenä se saapui ja sen mukana oli kadonnut neito, tummat hiukset yön mustuuden mukana haipuen. Jäljelle jäi vain surumeteen kastettu kristallirasia ja mies, joka se rinnallaan sotaan kulki ja säilöi siihen kaiken pahan, sen kerran taas karkottaakseen.

”Mikä heitä vainosi?” Geoffrey töksäytti puolin kiinnottomasti.

”Sota ei tarvitse vastustajansa nimeä”, vastaus oli kylmä ja vailla sitä lämpöä, jolla tarina oli kerrottu. ”Ja koskaan ei mies enää naistaan nähnyt, sillä sanotaan, että hän hukkasi rasian, ja tarina kertoo, että rakkautensa piinaamana hän etsii sitä yhäkin uskoen se tuovan neidon hänen luokseen.” Ohut hymyntapainen levisi muukalaisen varjostetuille kasvoille syvän hupun kätköissä.

”Jokin minussa sanoo, että siihen kuuluu enemmänkin. Et halua tätä pelkästään ikivanhan nyyhkytarinan perusteella. Enkä ole edes kuullut moista ennen.” Geoffrey myhäili omaa nokkeluuttaan takkuiseen partaansa.

”Se on arvokasta antiikkia, mitä muuta tuollaiseen likaiseen astiaan muka voisi liittyä?” Vieras oli olevinaan huoleton, mutta hän liikehti levottomasti. Kuin liennyttääkseen tilannetta hän tilasi jotain.

”Se on tuhannen vuotta kadoksissa, ja nyt sinä satut kaipaamaan tällaista esinettä, jotta kaivat minunlaiseni kulkurin käsiisi.” Itse asiassa hän ei edes tiennyt miten vieras oli sen tehnyt. Eräänä aamuna hän oli vain herättänyt Geoffreyn unestaan kodittomien tunkkaisilla kujilla. Ja hän oli tiennyt. ”Sillä täytyy olla jotain suurempaa arvoa. Mitä rikkauksia sen sisään on piilotettu? Miten sinä huijaat minua?”

Hän puhui turhan paljon mutta poti liian kovaa jomotusta välittääkseen. Hän ei pitänyt vieraasta, ei tämän salamyhkäisestä olemuksestaan eikä todellakaan vaivaan liittyvästä palkkiosta. Jokin kuumotti hänen epäileväistä mieltään pahasti, mutta hän oli turhan selvänä ajatellakseen. Ei liiemmälti, että viinikään olisi auttanut, mutta ainakin se oli parempaa hänen päälleen. Geoffrey piteli jomottavaa otsaansa ja yritti miettiä, ja samalla hän tarkkaili vierasta rävähtämättömin, kouliintuneen epäileväisin silmin. Tumman harmaaseen kaapuun piiloutunut muukalainen kohottautui varjoissa ja jokin hänen liikkeessään henki kärsimättömyyttä ja ärtymyksen äkkipikaisuutta. Mutta ohut hansikoitu käsi vain nousi ja tarttui pöydälle jätettyyn yksinäiseen pikariin, nosti sen kalpealle suulle, joka nyt välähti valoon, ja kaatoi nestettä ohi vitivalkeiden hampaiden.

Geoffreytä kylmäsi, kun vieras mumisi kostein, olemattomin huulin: ”Se on minulle yhtä tärkeä kuin rahani sinulle.” Muukalainen siemaisi vielä kerran juomaansa ja laski sen pöydälle maiskuttaen nestettä kuivassa suussaan. ”En ala leikittelemään kanssasi kolikoista. Tarjoan siitä sen, mitä se on arvossaan. Hintani on hyvä, etkä tule siitä enempää kostumaan. Olen ollut kohtuullinen kanssasi, rotta. Olen sinulle tuntematon, etkä halua sen muuttuvan.” Hän hiljeni hetkeksi, perääntyi istuimellaan ja jatkoi madaltunein äänin: ”Ja uskon, että olet enemmän kuin halukas päästäksesi siitä eroon.”

Geoffrey katsoi janoisena juoma-astiaan – muukalainen oli oikeassa: hän ei voinut vähempää välittää kurjasta esineestä enää. Sille ei ollut mitään käyttöä, ei nyt kun kaikki paha oli jo käynyt. Oli myös sula ihme, että näin hauras esine oli säilynyt tähänkin hetkeen. Hän myös todella tarvitsi rahat. Ketä tämä rähjäinen juoppo edes yritti huijata. Niin hän totesi itselleen, vaikka totuus oli, ettei hän kestänyt enää muukalaisen korisevan kuivunutta ääntä saati hänen kiinnostustaan rasiaan. Jokin oli todella pielessä tuossa varjoihin tukeutuvassa kyyryisessä kuvajaisessa mutta hän ei todellakaan kaivannut tietää mikä. Sen sijaan hänellä oli mitä suunnattomin hinku hukuttaa pahat mietteensä ja muukalaisesta jäänyt haju mahdollisimman syviin ja tumman täyttämiin kolpakoihin.

----------------------------------------------

Muukalainen päälyili pohtivaa ryysyläistä levottomin silmin. Sitä raivostutti moinen irvokas ja arvoton näky, jolle rasia oli lopulta päätynyt. Se oli käynyt niin monella, kulkenut niin kadoksissa ja lopulta se oli sotkeutunut moisen juopon rotan käsiin. Rotta oli mitä osuva vertaus tuohon mieheen. Rottiin ja kadun saastaan hän oli upottanut suurimman osan elämästään, rotalta hän oli rasian vienyt ja lopulta rotaksi se oli hänet tehnyt. Kaupunki oli suuri, nuoren keisarikunnan suurimpia ja vilisi elämää. Sellainen vaati puhtaanapitoa, ja houkutteli syöpäläisiä. Hän oli ollut osa ratkaisua, kaupungin kaartia kaikkien kaartilaisten keskellä, silloin, kun kaikki oli vielä ollut hyvin.

Mies oli ilmeisesti ollut muita etevämpi ottaen huomioon hänen asemansa. Tuskin kyseessä olivat olleet ainakaan sukulaissuhteet päätellen siitä miten hän oli sukulaisiinsa yhteydessä. Toisaalta, vaikka hän upseeristoon kuuluikin, ei hän ollut ollut tarpeeksi etevä edetäkseen alimmilta arvoilta korkeammalle. Hän kuitenkin erosi tavallisista työjuhdista leveine, töyhtöpäisine hattuineen ja hilparia korvaavine pistooleineen. Hän kantoi upseerin arvon takaavaa säilää myös vyöllään ja saattoi komentaa kahta tusinaa alempaa kaartilaista.

Tuona kohtalokkaana päivänä oli viemäreissä saalistettu suuri lauma vikiseviä rottia, likaista puuhaa säilänkantajalle mutta hän oli rypenyt tarpeeksi pohjalla tyytyäkseen. Asia näytti kuitenkin vuosien varrella jo juurtuneen hänen rutiiniinsa. Hän oli alemman kaupungin vartija, viemäreiden lakaisija ja epämieluisa kuin työnsä herättämä haju kaartin keskuudessa. Niin hän upottautui rapaansa päivästä ja yöstä toiseen, antoi raporttinsa, tarkasti vartiotuvat ja palasi kotiin ryvettyneenä. Tuona eräänä iltana hän vain toikin likaisen mutta kimaltelevan kääreen mukanaan. Hän oli halunnut tutkia sitä, puhdistaa sen ja hyvyydessään antaa sen tyttärelleen lahjaksi, mutta sitä ennen se sai pysyä salassa, kuten kunnon lahjan kuuluikin.

Seuraavina päivinä hän auttoi kaupunkia loassaan ja palasi kotiin oman lokansa pariin. Paljon oli likaa pinttynyt esineeseen ja sen koosta huolimatta työtä riitti. Mutta tarmolla ja sisulla hän sitä työsti ja helläkätisyydellä puhdisti, kunnes kristalli kimmelsi jälleen ja hopeasolmukkeet hohtivat. Samoin tein olisi rasia kulkenut isältä tyttärelleen, ellei eräänä pimenevänä iltana, hänen sitä kiillottaessaan, olisi rasian pinnalle ilmestynyt synkkää näkyä. Hän tunnisti itsensä, yksin ja hyljättynä, ihmisten karttamana ja päälle sylkemänä. Hän näki risuiset hiuksensa ja kurjan olemuksensa kadonneen katseen likaojan pohjalta, ja arvottomana pidetty mieli pelästyi ja järkkyi. Hän tunsi tuon pelon, tiesi kammonneensa kerran olevansa sitä saastaa, jota ajoi tiehensä ja piti poissa säädyllisiltä silmiltä mutta hän ei voinut uskoa nähneensä omaa kohtaloaan. Niin säikähdyksissään hän sulloi rasian piiloon ja vannoi jättävänsä sen sinne.

Päivät kuluivat rasialle pimeässä kätkössään vaan se oli tottunut pimeään eikä sen enää tarvinnut kuin odottaa, ja niin aukenivat jälleen ovet ja uteliaisuus oli voittanut. Hölmö kuvitteli voivansa ehkäistä näyn tutkailemalla sitä lisää, ymmärtämällä, mistä kaikki johtui, mitä menisi vikaan, ja rasia kertoi hänelle kaiken. Hän näki hyljityn raakileen surkean elämän rippeen ja riidat ja vihan, jotka siihen johtivat ja mitä enemmän hän pelkäsi, sitä enemmän rasia hänelle näytti kaunista kristallipintaansa vasten ja salaa usko kasvoi. Se kesti kauan, kuukausia ja lopulta vuosia mutta kaikessa hiljaisuudessa epäilys kylvi ja teki tuhoaan. Mies alkoi nähdä ympärillään halveksuntaa, hän epäili hänelle sanottujen sanojen tosia merkityksiä ja uumoili hänen hyväkseen tehtyjä tekoja, kantoi kaunaa hänellä tuodusta vääryydestä. Vuosien rotan metsästys ja viemäreiden koluaminen nostattivat hänessä katkeruutta ja viha takertui hänen mieleensä. Miehestä kasvoi ärtynyt ja etäinen läheisilleen, joihin hän ei enää voinut luottaa, ja niin saapuivat nuo riidat hänen kotiinsa, ja pian alkoivat lyönnit, jokainen kuin vieden palan hänen sisimpäänsä. Loppu kulki kuin rattaille sidottuna tapahtumia seuraten ja hirveydet nähden, ja niin hän itki salaa. Hän suututti läheisimmät ystävänsä ja hän itki, hän menetti perheensä ja hän itki. Hänen alimmasta alin arvonsa alennettiin, hän menetti kotinsa ja lopulta myös työnsä ja löysi viimein itsensä katuojista ja rottien seurasta viemäreistä ryysyihin puettuna, kerjäämässä pahaisia almujaan. Mutta silloin ei hän enää surrut vaan tunsi itsessään rauhan ja turraksi kävi pelokas sydän, kuin tullessaan toteen olisi painajainen päästänyt hänet otteestaan ja jättänyt helpotukseen, kuin näyn täyttämällä olisi hän lakaissut sen taakan harteiltaan.

Niin tuli miehestä kaupungin saastaa kuin se rotta, joka häneen tämän taudin oli kantanut. Se vikisevä rotta, joka oli laumoineen pimeistä ja kirotuista tunneleistaan ryöminyt tähän maailmaan ja tulvinut sisarineen hänen viemäreissään ja jonka kiiluvat silmät mies oli sammuttanut, kaikki kaksi paitsi tuon yhden ja pahaenteisimmän. Sitä hän oli kahlannut katsomaan iljettävien lietteitten keskeltä ja löytänyt turmionsa.

-------------------------------------------------

Esine oli pieni hansikoitua kättä vasten ja ainoa rasiaan viittaava piirre siinä oli sen ilmeinen käyttötarkoitus. Muuten esinettä olisi voinut pitää vaikka koreana riipuksena, mutta siitä saattoi erottaa lovet ja pienen lukon, joka piti kantta aloillaan. Oli outoa katsoa sitä tuon loputtoman pitkän ajan jälkeen. Se sädehti leiskuvan auringon valoa ja loisteli silmää kutsuvana mutta nopeasti muukalainen siirsi sen varjeltuihin taskuihinsa pois vääriltä silmiltä. Hän kuitenkin siveli sen hienoa pintaa vaivihkaa ja saattoi tuntea rakkaan lämmön. Siitä oli niin kauan, se oli käynyt niin kaukana, niin syvällä, kiertänyt loputtoman pimeyden. Hän veti kaapunsa tiukemmin ylleen ja lähti kohti kaupungin syrjäisimpiä portteja.

-------------------------------------------------

Vain yksi laukaus oli siihen vaadittu ja niin oli kaatunut suuri rotta, tömähtänyt kyljelleen ja korissut kuollessaan, ja laukauksen jylinä oli ajanut sen lauman hajalleen ja matkoihinsa. Tuo laukaus oli muuttanut loputtoman yön valoksi ja herättänyt uinuvan unohduksen. Vain yksi petollinen laukaus pimeistä, viemärin säleiden varjoista ja tuo suuri rotta oli kuollut.

Se oli likaisen harmaa, paikoin musta, sen silmät pienet ja häijyt, vihreän kelmeät ja tuo kyyryinen rotta oli onnistunut kasvaa puolet tavallistaan suuremmaksi. Se oli tullut kaukaa ikuisesta pimeydestä, lukemattomien tunneleiden ääristä ja tuonut alati kasvavan seuraajakuntansa mukanaan aina tuohon vihamieliseen maahan saakka. Monta rottaa oli kuollut viimeisinä aikoina, kun sen laumaa oli ahdisteltu, monta surkeaa rääpälettä, jotka se ja sen lauma oli nälkäänsä syönyt, ja useampia. Mutta tänne sen oli ollut pakko tulla, kohti valoa. Näyt varjoista, pelko pimeydessä odottavasta kuolemasta olivat piinanneet sen tälle tielle. Mutta lopulta pimeys oli pettänyt sen sittenkin.

Loputtomia tunneleita oli lauma kulkenut, saapunut viimein auringon maille, mutta synkimmästä yöstä olivat he tulleet, vihreän huuruisesta kaupungista, mahtavien tornien ja temppelien juurista, rottien kaupungista. Riiat, murhat ja petokset viljelivät kadut täyteen myrkkyä ja kuolemaa. Siellä vain vahvimmat kestivät ja suurimmat hallitsivat ja heikot tekivät työtä kunnes kuihtuivat. Mutta aina oli niitä, jotka perivät vahvojen paikan, tavalla tai toisella. Niin oli tehnyt rottamme, niin se oli onnistunut koetellussa elämässään, kasvanut kyllääksi ja mahtavaksi, pelottavaksi, julmaksi rotaksi.

Mutta kerran oli se ollut pieni, potkittu rääpäle, vikisevä henkipatto, vain sen häntä oli noussut kihisevän laumansa uumenista. Se sai taistella ruuasta, ja kaikesta. Sen oli opittava voittamaan, opittava häikäilemättömäksi ja ovelaksi massassa, joka ei tuntenut sääliä. Mutta onnekas se oli tuon kerran ollut: silloin oli sen kelvannut päästä saaliin jaolle, kuhisevan ryppään keskelle sättivien rottien seuraan nakertamaan elantonsa. Kähertäen se napsi palojaan, repi ja ahmi, kun sen silmiin kävi outo hohde. Se oli täynnä nälkää ja mielellään ahnaasti raastanut aina viipyvää palkkiotaan. Mutta jokin tarttui tähän rottaan ja silmät kiiluen verisen kuonon perällä, se kaappasi kumman esineen syliinsä ja sättien perääntyi arvokasta ateriaa ja mesoavaa myllerrystä. Se pakeni ja etsi levottomuudesta rauhan. Se uskoi löytäneensä aarteen, säilöi sen visusti piiloon ja turkkinsa kätköissä kähmi esineen viileää, sileää pintaa ja mutkikkaita kuviointeja.

Jos se kerran oli ollut heikko ja syrjitty, oli siihen nyt syttynyt viekkaus ja rohkeus, elämisen jano. Kenties se kiintyi esineeseen ja uskoi sen tuoneen sille onnea, kenties se oli oikeassa. Niin siitä tuli hurja jopa laumansakin keskuudessa eikä se antanut mistään periksi. Salaa tuo rotta alkoi kerätä pelkoa ja valtaa. Sen kokokin alkoi kasvaa, mutta kun koitti sen kohtalolle merkittävin päivä, oli se vielä pieni ja säälittävä. Tuolloin sai se laumansa kaitsijoista tarpeekseen, ruoskista ja suurempiensa komennoista. Yksikin niistä olisi lyönyt sen helposti mutta se juoni ja hajotti valvojansa, ajoi ne ansaan ja usutti laumansa niiden kimppuun, ja tuona loputtomista öistä eräänä se voitti. Mitä olisikaan siitä voinut silloin tulla, miksi se olisikaan voinut kasvaa, mutta sen tie kulki toisaalle ja pois suurempien keskuudesta se johdatti laumansa. Ehkä se pelkäsi tulevaa tai kimalteessa näkemiään varjoja, ehkä se vain kaipasi parempaa mutta pitkälle matkalleen se lähti, kantaen kaikesta arvokkainta mukanaan ja pitäen sitä aina kättensä lämpöä vasten, kohotessaan toiveikkaana kohti valoa, ja tulevaa petosta.

-------------------------------------------------

Kaupunki jäi muukalaisen taakse, laski mäkien ja metsiköiden reunojen alle ja sen melu ja huudot kaikkosivat. Vieras kulki rivakkaan peräänsä katsomatta, ja pimeimmän kasvuston siimeksessä hän kaikkosi tieltä epämääräisille sammalpoluille. Pelkoa väljyi lehtiverhojen lomitse, jotain oli liikkeellä, ne tunsivat sen ja se sai parvet levottomiksi. Linnut lehahtivat lentoon muukalaisen laahustaessa keskellä hiljaista metsää ja ne täyttivät varjoina taivaan, kuin loputon ja kiehnäävä lauma.

-------------------------------------------------

Ennen oli ollut niin monta kättä kantajaksi, aikana kun se pimeys oli ollut vielä uutta, niin toisenlaista kuin aiemmin, meluavaa ja aina liikkeessä. Se sähisi, tappoi ja söi, sitten se jatkoi matkaa, loputonta kulkuaan, loputonta juoksuaan, tunneleita ja likaa – ja kuolemaa. Kädet vaihtuivat tiuhaan, katkesivat, murtuivat ja syötiin. Ei ollut enää yhtä, oli monta ja ne kaikki taistelivat, milloin ruuasta, milloin mistäkin. Veri virtasi tällä tiellä, likaisena ja saastuneena jokena, murhaavana ja julmana, mutta pimeässä se oli elämää ja pimeän olennot joivat siitä ja janosivat lisää. Ne kulkivat eteenpäin ja hävitys tuli niiden perässä ja ne levisivät kuin taudit, kuin myrkky suonissaan. Ne olivat kuolema, julma ja säälimätön, ja silti kuhisten elämää. Unettomassa ikuisessa yössä kävi näkymätön verivirta ja pulppusi tähtien ja kuun alle vain harvoin pitkistä tunneleistaan. Pimeyteen ne tottuivat, sen hämäriin piiloihin ja turvalliseen viileyteen. Ja siellä kävivät niiden polut aina eteenpäin kohti syvempiä syövereitä kuin yhteisen kutsun kuulleena, yhteisen mielen käskemänä.

Alhaisiksi pedoiksi niitä kutsuttiin, mielettömiksi tappajiksi, saastaksi maailman selällä. Mutta niiden syyhyisten turkkien, kiiluvien silmien ja veristen kuonojen seassa oli oma järjestyksensä, oma tasapainonsa. Vahvat hallitsivat, vahvat selvisivät ja aina oli kiire, aina oli nälkä saada enemmän, saada parempaa kuin muut, lihaa, verta, kuolemaa, valtaa. Ne näykkivät toisiaan, eivät veljeydestä vaan koetellakseen voimiaan, tietääkseen, kuka todella oli vahvin, ja ne kukoistivat omassa valtakunnassaan, pimeässä, tunneleissa.

Niin oli kulunut lukematon aika. Vaihtuneet taivaat ja maan tuoksu kun se oli siirtynyt kädestä toiseen, yhdeltä omistajalta aina uudelle ja lyhyeksi jäävälle. Kauas menneeseen olivat jääneet ne kerran niin väkevät ja karheat kourat, jotka sitä olivat puristaneet. Pelotta olivat hakut ja vasarat tuolloin lyöneet, etsien ja etsien, raakaa työtään tehden. Ja se oli aina ollut lähellä ja tuntenut väkevyyden, jota oli jäänyt kaipaamaan. Hukkuneet olivat nuo ajat ja niiden toivo. Ne katosivat pimeyden saapuessa ja kiertyessä valon ylle. Rohkeasti sitä puolustettiin, peräänantamattomasti pitivät suojelijat pintansa ja tukahtuivat huutoihinsa. Kunnes seisoi vain yksi, rasia laukussaan helskyen, ja hän huusi sylkien raivossaan ja toivottomuudessaan kirouksensa: ”Saastaiset rakit! Viheliäiset vikisijät! Tulkaakin ja maistakaa vasaraani kurjat. Tulkaakin ja höyhennän teistä viimeisetkin rupiset karvanne ja litistän teidät sittiäiset saappaisiini! Tulkaa!”

Ja pimeys tuli.

-------------------------------------------------

Muukalainen yski, laskeutuessaan vajoavia rinteitä kohti rämeitä ja suota, jonne kadota. Hän uskaltautui nyt riisua hanskansa ja laskea hankaavan hupun. Hänen ihonsa oli kalman harmaa, kasvonsa pingoittuneet ja olemattomat huulet kuivuneet suppuun. Kerran herkät kädet olivat luuta ja kauhtunutta nahkaa, silmät, jotka olivat aikoinaan olleet terävät ja kirkkaat, katsoivat nyt sumeina ja harmaina kohti usvaista lakeutta. Muinoin ylväs ranka oli kääntynyt kieroon kuin katketakseen ja kantoi kuin vaivoin olematonta kantamustaan.

-------------------------------------------------

Se oli ollut raskasta työtä, raskaita vuosia. Mutta väsymättöminä nuo onnensa hylkäämät nousivat, ottivat hakkunsa ja lähtivät työhön. Pitkiä ja yksinäisiä olivat vuodet olleet ja Thogroth tunsi sen, hän noista kaikista onnettomin. He elivät viimeisissä syvyyksissä, etsien kadotettua elämäänsä, tai piileksien siltä. Tämä oli kadotus niille, joilla ei ollut rohkeutta häpeään, unohdus niille, joille häpeäkään ei olisi kyllin. Kukaan ei puhunut, ei koskaan vaihtanut sanaa tai rupatellut. Täälläkään ei ollut tarpeeksi kaukana ollakseen turvassa syytöksiltä. He tekivät vain työnsä, etsivät menetettyä onneaan ja hautautuivat sitä koskaan löytämättä näistä kivisistä tunneleista. Harvassa olivat elämän nautinnot, vähissä elinvarat, mutta enempää ei pyydetty ja enempää ei kukaan uskonut ansaitsevansa. Mutta jossain tuolla säihkyi yksinäinen kimallus, yksinäinen tähti, joka oli tuotu tänne alas pimeään. Thogroth katui kaikkina päivinään, tiesi, ettei sen paikka ollut hänen luonaan täällä syövereissä. Mutta hän ei ollut rohkea. Hän ei koskaan ollut kantanut verensä urheutta suonissaan. Hän oli ollut aina hylkiö, ja nyt hän oli täällä.

Haikeiksi kävivät myöhemmät muistot, vaikka vain hetkiä nuo pahat siitä ajasta, jonka hän oli elänyt. Usein hän makasi kivisellä pedillään katsoen lyhtyjen himmeää liplatusta ja muisti, näki kaiken rasian kylmää pintaa vasten, ja mumisi katumustaan.

Tarina oli aina sama. Thogroth kiipesi vihaisenaan, jotta kivet rutisivat hänen vahvojen kenkiensä alla. Auringon viileä kosketus oli laskuillaan ja vaikka sen tuikkivat säteet lepäsivät hänen vahvoilla harteillaan tapasi vuorilla olla hyytävää päivisinkin. Ja yöksi oli parempi ehtiä suojaan. Vastapuolisten huippujen varjot kasvoivat heidän takanaan yhtä varmasti kuin siloisten tenavien parrat ja vauhtiaan pitäen Thogroth pyyhälsi pitkin arveluttavia rinteitä. Mutta tuolloin häntä oli vienyt eteenpäin vallan muu kuin suoja pimeältä ja sen siimeksessä kulkevilta vaaroilta. Tuolloin valo olisi ollut hänelle kalliimpi eikä hän pitänyt mahdollisista kavaltajista. Yö soi hänelle turvan, joskin petollisen ja kylmän mutta hänen oli selvittävä siihen asti ja pidettävä heidät etäällä. Pidettävä kaukana ne, jotka varmasti jo häntä jahtasivat.

Se oli ollut vain yksi hänen typeristä tempuistaan mutta pahimman sortin sellainen. Häntä kiehtoi kauneus, hän jumaloi sitä ja kerran nähtynä ei hän voinut enää olla ajattelematta sen ihanuutta, kiiltoa ja välkehtivää soinnikkuutta. Mutta tämä oli ollut toisin. Niin moni esine oli kadonnut hänen mukanaan mutta pieniä ja merkityksettömiä, asioita, jotka hävisivät muutenkin helposti ja tilanteissa, joissa syyllinen oli yksi sadasta ja uhri, toettuaan, tietoinen vain jos siitä yhdestäkään. Hän saapui yksin ja lähti yksin ja se, mitä hän oli tullut katsomaan, oli hävinnyt hänen mukanaan. Mutta nyt kaikki oli käynyt väärin. Hän ei voinut enää jäädä vaan tarvitsisi pysyvän piilon, paikan johon vajota koskaan palaamatta tai hänen viheliäinen kunniansa saisi odottamansa harvennuksen. Onneksi hän oli tiennyt juuri sellaisen paikan. Niin kirotun oikeassa hän oli ollut. Mutta hän ei koskaan ymmärtänyt täysin, miksi oli niin juuri halunnut sen kirotun esineen.

”Näen sen kirkkaana enkä tiedä mitä katson mutta tunnen syvää rauhaa sen läsnäollessa. Tämä esine on kasvanut minulle hyvin rakkaaksi.”

Ne olivat olleet hänen ystävänsä sanat mutta hän ei ollut tohtinut vastata tai ilmaista kiinnostustaan, sillä toisin kuin Tothloth, hän näki pelkkää mustaa kuin katsoen pimeyteen ja se teki hänet hyvin rauhattomaksi. Se kaiversi hänen mieltään, oli jo iäisyyden piinannut häntä kaikkina niinä kertoina, kun hän oli vanhaa ystäväänsä tavannut ja se pakotti hänet toimimaan. Hän inhosi tuota esinettä ja oli varma, että se inhosi häntä yhtä paljon takaisin. Hän kammosi siihen kajoamista mutta osa hänestä halusi tietää, miksi se näin poltti häntä ja toinen puoli, miksi tuo pöyhkeän pyöreä vuori niin iloitsi siitä. Hän vihasi heitä molempia ja eniten hän vihasi heidän sopuisuuttaan. Hän halusi rikkoa ja tuhota vihaamaansa, halusi hajottaa tuon kuvottavan onnen. Niin hän oli tarttunut siihen ja repäisyt sen pulskeista sormista. Hätäännystä voihkaisten hänen isäntänsä kaatui, putosi ulisten kohti lattiaa Thogrothin syöksyessä tämän ohi ja puuskuttaen läpi kaariovien… Hänen mielensä huusi mielettömyyttään. Tämä ei ollut järkevää, hänen kävisi huonosti. Hätäännys takoi hänen paksun luista ohimoa, sitten kylmä mieli karisti typeryyden. Hänen olisi vain ehdittävä turvaan.

----------------------------------------------

Muukalainen astui kotiinsa, risuista kasattuun hökkeliin, kylmään ja kosteaan, mutta hän ei välittänyt. Hän oli kokenut paljon, epäonnea ja vihaa. Monestiko häntä oltiin vainottu, monestiko ajettu pois turvastaan. Hänenlaiselleen ei ollut sopua, ei ollut sovitusta. Hänenlaisilleen ei ollut pois pääsyä. Hän siveli rasian sileää ja rauhoittavaa pintaa ja nuoli kuihtuneita huuliaan myrkkyjen mustaamalla kielellään.

----------------------------------------------


Niin oli päättynyt pitkä rauha ja hiljaisuus, valoon ja paksuun käteen, joka nosti sen pois kehdostaan. Tuo käsi, jonka se oli oppinut niin hyvin tuntemaan ja niin oli se poissa. Mutta yhä muistona oli tuo päivä, kun ensi kertaa tynkäiset pullasormet olivat kurottautuneet kohden, avautuneet tarttuakseen. Silloin ne olivat olleet veriset ja pyöreät kasvot kalvakkaat ja väsymyksen tummat. Huutoja raikui kaikin puolin, voitokkaita ja kuolevia. Se oli saalis, ryöstetty kylmenevistä käsistä ensi kertaa ja nyt täynnä hämmennystä, raivoa ja katkeruutta. Nuo uudet, rumat ja leveät kasvot katsoivat sen siroja piirteitä. Typerät silmät toljottivat sen häväistyä pintaa kuin ensi kertaa nähneenä. Eikä se voinut mitään, ei voinut vastustaa, ei voinut estää ja niin se vietiin.

Kääpiö piti sitä kuin aarrettaan, puhdisti sen tarkkaan käyttäen taiten herkkiä sormiaan ja se muhkea hölmö piti sitä aina rinnallaan. Mitä vihaa saattoikaan kantaa, oli se varmaan köntyksen mukana matkoillaan. Mutta koskaan ei se saanut tyydytystä. Suurena leiskuivat tulet ja teräsmeret mutta likainen pitkä parta voitti, kaatoi kaikki esteet, kellisti vastustajansa ja saavutti sodastaan vapauden. Se oli kurjin kaikista olennoista, kurjin, rumin ja paukapäisin. Mutta kaikki koettelemuksetkin käyneenä se jaksoi yhä jatkaa mylvimää nauruaan eikä sellainen kerran kuultuna koskaan unohdu. Köntys oli yhtä aikaa sekä karkea ja julma, että herskyvä ja hellä. Ja kun kaksi murennutta valtakuntaa löysi hauraan sovituksen, palasi hän suurempana kuin koskaan ja pyöreäksi puhjenneena hymysuin kaukaiseen kotiinsa vuorten katveeseen.

Sinne riipus joutui ja se käärittiin pehmeisiin kankaisiin, hienoon villaan ja laskettiin rakastaen ja varoen nyt uuteen pimeyteen ja hiljaisuuteen. Sinne se tottui ja jäi, eikä koskaan näyttänyt pahaa suurelle kantajalleen.

-------------------------------------------------

Muukalainen tunnusteli rasian sileää kristallipintaa. Se kihelmöi hänen ihoaan vasten, toi mieleen vanhoja muistoja, vanhan lämmön. Oli kulunut liikaa aikaa eikä hän ollut uskonut koskaan löytävänsä sitä, saavansa sitä jälleen käsiinsä. Hän huokasi. Aina oli se hänen mielessään ollut.

Ei rasian lukkoon ollut avainta. Se itsessään oli avain. Ja mitä rasian sisälle todella kätkeytyi. Ei se ollut rikkautta, ei rahaa saati jalokiviä. Se oli hinta ja hänen viehkeyden jumalansa piti kyllä omansa.

Ja nyt se olisi hänen tiensä poissa. Hän oli lopulta saanut sen takaisin ja hän voisi sen avata ja unohtaa viimein kaiken.

-------------------------------------------------

Mutta kuinka se muistikaan tuon sodan ja sen hävityksen, kaikki kuolleet, kaikki kuolevien katseet. Sodan runteleva voima, hävitys ja tuhovimma, se kaikki kiehtoi, se kaikki kihelmöi mustan taivaan hengessä. Kurjuus ja vaeltavat massat, pakolaiset ja sotaviirien päättymättömät rivistöt. Suunnattomaksi oli pieni kahakka kasvanut, valtaviksi uhraukset, ja syvällä sisimmässään se nautti tätä jumalaista näytelmää, ja pelkäsi sitä. Se pelkäsi sen puolesta, joka sitä kantoi, ja vaikka sodan tuulet olivat suloisia kuin pehmeä hohka ja kävivät aina vain lähemmäksi, se ei halunnut nähdä enempää, ei kaivannut tietää. Raivoisiksi kasvoivat koetukset, järisyttivät tannerta ja mylläsivät ruohoiset maat. Ylpeän hohtavat haarniskat kävivät likaan ja loskaan ja painoivat kantajansa väsyneeseen kumaraan. Mutta yhä myrsky yltyi ja lisää saapui.

Ja viimein laski päivä, joksi valoa kerran olisi luullut. Saapuivat tähdet ja kuuton yö, ja pimeydessä jylisivät tykit ja räjähtivät musketit, hirnuivat hevoset ja huusivat miehet. Eikä aamua enää saapunut sen kantajalle.

-------------------------------------------------

Ja entä rakkaus? Se oli kuivunut hänen silmiensä kanssa, käpristynyt hänen sydämensä murtuessa ja henkensä kaikotessa. Tyhjäksi se oli hänet tehnyt. Hän vihasi sitä, ja silti vain muisto kastoi posket haamun kyyneliin. Hänen ei oltu annettu unohtaa, ei oltu annettu sulkea silmiään ja jossain tuolla, valon säleiden harmoniassa, rasian ytimessä, he olivat aina olleet yhtä.

Hän puristi rasiaa kuin valmiina särkemään sen, mutta aika kului…

-------------------------------------------------

Hiljaisella suistolla vain kurjet loivat laskevan auringon siluetteja. Punertavan veden yllä seisten, ne näyttivät kuin sotilailta peitsineen hiipuvan taistelukentän yllä, ylväiltä pitkine askelineen, ja enteileviltä. Vain veden solina kantautui pimenevään rantaan, ei noussut enää lintujen huutoja tai päivän hälyä. Tuolloin maailma oli tyyni, selkeä yön karkottamana.

Vain vaitonainen pari katsoi murtuvaa virtaa. Noita kahta ei vienyt pimeän tulo saati viilenevä ilma, sillä siellä he kohtasivat, vasten sammuvaa taivasta, kuin viimeistä kertaa. Nainen puettuna helmeilevään kultaan ja mies, totisena, kantaen annettua taakkaa, mustaan ja punaan kääntyvää, suomuista, haarniskaa. He tarttuivat toisiaan käsistä ja suutelivat jo tuhannen vuoden kaipuusta, suutelivat niin, että tuuli teki mustista ja vaaleista hiuksista yhtä verhoten rakastavaiset. Suiston kurjet lehahtivat kaislikoista lentoon ja jättivät heidät yksinäiseen yöhön ja vaitonaiseen tuuleen jäivät sanat leijumaan.

”Olet… tullut minulle rakkaaksi näinä synkeinä aikoina. En koskaan voinut kuvitella moista mutta minä todella kaipaan sinua. Haluan tuntea sinut jokaisena hetkenäni. En saa sinua mielestäni ja… se saa minussa tuntumaan… hyvältä. En halua menettää sinua mutta lähtiessäsi aavistukseni käyvät pahaan.”

”En näe vaaraa, kuten lempeät silmäsi. Tämä rajakahakka on pian ohi ja rauha maillamme. Vuoren kansa on tullut väärin ymmärryksiin ja kuninkaamme on itse saapumassa lepyttääkseen heidät. Kohta naapurimme jo näkevät erheensä, tai he ymmärtävät, ettei mertentakaista valtakuntaa tule koetella.

”Kirottuja, kirottuja olkoot mustat veljemme kun toivat tämän yllemme. Heidän väärät ajatuksensa kuristavat kansaamme vieläkin.”

”Veljiksi älä heitä kutsua. Poissa on se jalous, josta ammentaa kansamme voima. He ovat kääntyneet kaaokseen eikä sen liasta voi koskaan pestä itseään. Sen valinnan ovat he tehneet eikä heistä tule enää puhua.”

”Silti näinä aikoina minusta niin tuntuu kuin vain kaaos vallitsisi, kuin kaikki hyvä ja hauras murtuisi sen alla. En tiedä enkä voi nähdä minne tiemme meidät kuljettaa mutta voin antaa sinulle jotain, jonka voimme molemmat kantaa.”

Se oli rasia, pieni ja auringonlaskussa vielä kimaltava ja sädehti laskevaa onnea, hiipuvaa toivoa. Mies otti sen käteensä ja katsoi sen kelmeilevään pintaan.

”Näen tähtien välkkeen ja yön ikuisuuden. Onko tähän laskettu jokin lumous?” Hänen äänessään oli epäilys, ja ehkä hän jo tiesi salaisuuden, arvasi sen, muttei saattanut tuomita.

”Jos näet jotain, on se sydämeni päättymätön syke kristallin sisällä ja tähtiin kirjailtu kaipuuni luoksesi. Kanna sitä ja olen aina kanssasi, pidä sitä rinnallasi ja olemme aina yhtä.”

Sen hän oli kirjaillut jumalalleen, tuon ainoan hölmön pyyntönsä. Ja hän oli sen kuullut ja varmaan nauranut.

Niin mies otti riipuksen, mutta laittoi sen hetkeksi pois ja vielä jäivät he tuoksi yöksi toistensa syleilyyn. Ja kun aamu saapui, oli naisesta jäljellä vain kristallirasia.

[Rune]

Tajunta räjähti. Tai, oli ainakin lähinnä sitä tässä kisassa.

Tarina oli siis aika hiton jännästi kirjoitettu. Tajusin toki kyllä missä mentiin ja mihin tyylillä pyrittiin, ja homma onnistuikin kovin hyvin. Rasia oli mielenkiintoinen kapistus, ja tarinan loputtua tapahtumia ja rasian todellista merkitystä sai oikeasti miettiä. Itse ainakin jäin vähän ajattelemaan. Eli yksinkertaisesti tarina kosketti, ja oli hienosti kirjoitettu.

Toisaalta se, että mitään ei suoranaisesti kerrottu suoraan, oli lähellä kaksiteräistä miekkaa. Välillä se kävi tökkäämässä omaan kylkeen sillä, että kerronnassa kierreltiin asioita välillä liikaakin ja osa tapahtumista jäi hämäriksi ja utuisiksi, jopa vaikeasti tavoiteltaviksi. Tämä voinee tietysti olla tahallistakin, ainakin paikoitellen, ja hieno tehokeino välistä, mutta jotain tarrautumisvaraa olisi toivonut välillä. Lopusta sai kuitenkin tukevan otteen molemmin käsin ja kun jaksoi ajatella jatkuvasti tarinan aikana sai kuitenkin kuvan siitä mitä yritettiin kuvata ja missä mentiin. Kuitenkin tarina oli hieman rikkonainen välistä. Ja, no, kuten mainitsinkin jo kommenteissa, alun introspiikki oli kieliopillisesti aika kamala värssy. Mutta tarinaahan se ei pahentanut sen kummemmin.

Erinomainen, ja mielestäni ehdottomasti niiden kolmen pisteen arvoinen.

[Viikate]

Minä en osannut arvostaa. Alku oli tosiaan aika tökkivä ja vähän tekemällä tehdyn oloinen ja vaikka kerronta paranikin lähtiessään käyntiin, ei kiinnostus herännyt missään vaiheessa. Aikakikkailu kerronnassa oli kyllä hienoa (joskin välillä vaikeaselkoista), mutta koko rakkaustarina-teema tökki minulle alusta alkaen (se on se kaikista vaikein aihe, rakkaus). Lisäksi omistajiaan tapattava kristallirasia kirkui Sauronin Sormusta jatkuvalla syötöllä suoraan päin naamaa, kovempaa kuin Schuldinerin Chuck Bloody Gorea. Vaikka ei näkymättömäksi muuttanutkaan. Loppu oli periaatteessa ihan hyvä (tai alku tai...).

Henkilökohtaisesta tylsistymisestäni huolimatta en kylläkään pysty sanomaan, että mitä tässä oikeastaan voisi parantaa. Ei siinä mitään yksittäistä kriittistä vikaa ollut, minulle nyt vain jäi käteen ainoastaan hyvin kirjoitettu kerronnallinen aikakikkailu.

[Uttumi]

Lisäksi omistajiaan tapattava kristallirasia kirkui Sauronin Sormusta jatkuvalla syötöllä suoraan päin naamaa, kovempaa kuin Schuldinerin Chuck Bloody Gorea. Vaikka ei näkymättömäksi muuttanutkaan.

Kiitos todella paljon huomioista molemmille. Alku kieltämättä oli melko tajunnanvirtaräpellys, jota en loppujen lopuksi viime metreillä viitsinyt enää yrittää uudestaan kirjoittaa. Ja kun tarinan alku pohjasi jo sille, niin tähänhän se jäi. Valitteluni sen osalta =)

Mutta tuohon viittaukseen teki mieli ottaa vähän eriävää kantaa (varsinkin kun täytyy tappaa pari tuntia tylsyyttä ;p ). Eli oikeastaan rasiani ei varsinaisesti tappanut ketään saati houkutellut siihen. Rotan kohdalla saatoin antaa ymmärtää, että se niin olisi _ehkä_ tehnyt mutta tuossakin tapauksessa lähtöajatus olisi ollut eri kuin mihin päädyttiin, eli saattaa rasia taas maanpinnalle. Kieltämättä annoin rasialle manipuloivia elementtejä, mutta jälleen vertauksena suursormukseen, tapa vaikuttaa henkilöön oli eri. Siinä missä sormus korruptoi kantajansa ja sai ihmiset haluamaan itseään rasia vain johdattelee kuvajaisillaan. Tässä voisi viitata kääpiön tapaukseen ja hänen haluunsa varastaa rasia ystävältään, mutta yritin luoda tuohonkin kuvan hänen tavastaan viedä toisten omaisuutta ja vielä suurimman syyn: kateuden. Toki rasia jälleen johdatteli häntä mutta päätös oli kaikenkaikkiaan seurausta kääpiön omasta persoonasta.

Vahvempana argumenttina voisi ottaa Geoffreyn, jota rasia muljuuttaa melko urakalla heti alkuun ja tämä oli omasta mielestä melko räikeä ero sen aiempiin tekoihin. Rasian vaiheista pidin ehkä juuri ihmiskohtaa kaikkein mielenkiinnottomimpana ja lopuista osista eroavana. Hassua, että se tuntui sitten kirjoittaessa paisuvan vähän ylimittaan. Toisaalta siinäkin oli ajatusta, että rasian mielenkiinto ajaa mies perikatoon saattoi olla huomattavasti vahvempi sen ollessa jo niin lähellä omistajaansa. Niin, omistajaansa, kieltämättä tässä on sitä sormukseen liittyvää kahtiajakoisuutta.

Toteaisin kuitenkin, että sormus vaikutti kantajaansa hyvinkin fyysisellä tasolla ja korruptoi hänen mieltään kaltaisekseen. Se myös kykeni houkuttelemaan heikkomielisiä puoleensa mutta oikeastaan se ei muuta pahaa tainnut omistajilleen tehdä (?). Bilbokin eleli varsin mukavan elämän ulkoapäin katsottuna. Näihin temppuihin rasia ei kuitenkaan kyennyt, vaan kuten jo mainitsin, sen ainoa manipulointiväylä oli kuvajaisissaan, joiden näkijät sitten saattoivat tehdä omat valintansa.

Oikeastaan, tappoiko sormuskaan ketään? Se saattoi kyllä hylätä kantajansa tai ajaa väen toisiaan vastaan, mutta minkä sille voi jos ei toisten kanssa ei viihdy ja ihmiset eivät osaa ratkaista kiistojaan kuin verellä.

Itseä kiinnostavana huomiona myös rasian takaisin saannin syy oli hyvinkin erilainen kuin mitä suursormukseen liittyi. No, sen siis myönnän, että samankaltaisuutta oli näiden kahden esineen välillä niiden liitoksessa johonkin henkilöön mutta vaikutuksiltaan ja lähtökohdiltaan ne eroavat paljolti toisistaan.

Niin, puolituntia tähän sitten tuhraantui ja lähinnä tämä pohdinto lienee kiinnostanut vain minua itseäni. Mutta tuota yhtä vertausta en vain onnistunut kyseisistä syistä näkemään...

Silti jälleen kiitokset kommenteista niin äänestyksessä kuin tässäkin ketjussa. Vuoden päästä uuteen otteloon...

[Viikate]

I stand corrected. Vaikka kommenttini liittyikin enemmän lukukokemukseen vaikuttaneen mielleyhtymän syntyyn, täytyy kyllä noin perusteellisen analyysin jälkeen myöntää, että edellälainattu lause taisi olla kritiikkinä hieman tarpeeton. Paitsi se uskomattoman ovela Death-viittaus jonka olin sinne purkalla ja kuminauhalla saanut liitettyä. Olisikin aikaa pohtia näitä tarinoita tuollaisella tarkkuudella!