Sten

[Dalamar]

Sten


Kylmä pohjatuuli heitteli pakkaslunta kimaltelevissa pyörteissä planeetta Jotunheimin sankoissa havumetsiköissä. Lämpötila laski nopeasti illan painuessa pitemmälle, ja harva asia liikkui enää ulkona, pakkanen ajoi sisälle lämpimään. Vain epäonnistuneesta invaasiostaan selvinneet örkit juoksivat ulkona, löytämättä itselleen juuri muutakaan paikkaa.

Mutta oli eräs mieskin, joka seisoi ulkona, kylänsä lähellä olevalla mäellä. Lumi iski kauniina pyörrekuvioina tähän liikkumattomaan kallioon, joka silmiään räpyttämättä katseli kahta vastakäännettyä multakasaa. Kummankin toisessa päässä seisoi hautakivi.
Freya Sten, ja Fenren Sten. Siinä missä tavallisesti olisi ollut Keisarille osoitettu rukous, oli pelkkää karkeaa kiveä, kuin joku olisi kaivertanut taltalla sen pois. Vielä oli kolmaskin hautakivi, kersantti Stenille osoitettu. Sen edessä oli vain avoin kuoppa.

Se oli miehelle itselleen. Tai niin hän muisteli.

Maassa hänen edessään lojui lapio, jolla hän oli hakannut tiensä läpi routaisen maan, kovertanut kuopat rakkaimmilleen. Veri valui jo valmiiksi känsäisistä kämmenistä, mutta miehen sisu ei ollut antanut periksi.

Naks. Haulikko iskettiin kiinni, ladattuna täyteen. Ka-chunk. Arpinen käsi iski tottuneesti pumppuliikkeen. Skriik. Taskumatti valitti avautuessaan. Gulps. Mies joi sen tyhjäksi kirkkaasta viinasta.

Mies lähti kävelemään kohti kyläänsä, arpinen kersantin panssariliivi valittaen liitoskohdista. Jossain kaukana näkyi valo, mies ei jaksanut muistaa mikä se oli. Hän ei halunnut muistaa! Tuntui kuin ikuisuus olisi kulunut marssiessa, ja mies muisteli minne oli menossa. Mikään tahto ei voinut polttaa suuntaa hänen mielestään. Keisarin kirkko. Pappi. Ja papin kiihkosta palavat fanaattiset kasvot.

Miehen kovilla kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään tunteista, vaikka hän tunsi vihan polttavan sydäntään kuin rovio. Kivikasvo, ei tunteita. Niin hänelle oli sanottu. Se ei ollut totta, hän ei vain näyttänyt niitä muille.

Askeleet kantoivat hänet kohti lähintä valoa. Se oli liekehtivä talo. Kukahan sen oli sytyttänyt?

Minä. Minun oma taloni. Poltin oman taloni! Muistot säväyttivät miestä. Hän ei halunnut muistaa. Naisen käsi, lapsen rikotut lelut. Veri, naisen ja lapsen veri, ja Keisarin tuomio ovella. Pappi, kapteeni ja komissaari. Mies muisti, muisti ketkä hän halusi tappaa ja miksi. Valtava raivo iski miehen kärsineeseen sieluun, polttaen muistin hetkeksi taas pois, hajottaen viinan vaikutuksen. Käsi puristi hanskojen läpi haulikon kylmää terästä, ilme ei värähtänytkään.

Huomaamattaan mies oli saapunut kirkon luokse, hänen edessään se loisti lämpimänä valona maailmaan, sen oviin oli kaiverrettu Keisari avosylin ottamassa kaikki apua tarvitsevat vastaan. Sisältä kuului puhetta, rakennuksen edessä oli rekiä ja harvinaisia autoja. Siellä oli siis messu käynnissä. Täältä hän löytäisi papin.

”… kiittäkäämme Keisaria Valhallalaisista liittolaisistamme, etenkin kapteeni Tyristä ja komissaari Balderista, noista urhoollisuuden majakoista, joiden leimuava esimerkki johti meidät voittoon iljettävistä örkeistä…”, pappi mesosi sisällä, Valhallalaisten tuoma fanatismi äänestä paistaen kuin soihtu yössä.

”Balder on hullu, hän tapattaa meidät kaikki”, sanoi korpraali Bau. ”Ja kapteeni Tyr on epäpätevä raukka. Sinun täytyy ottaa johto!” Uudet muistot säväyttivät kersantin turtunutta mieltä. Jalka heilahti, raskas armeijan saapas murskasi ovien salvat ja lennätti ne auki, vapauttaen näkymän saliin.

Pappi seisoi keskilavalla, alttarin edessä, jähmettyneenä saarnaavaan asentoonsa, kädet taivaita kohti kohotettuna. Penkkirivistöissä Jotunheimiläiset, hänen kylänsä miehet ja naiset istuivat pappia silmät vihasta leiskuen. Hitaasti päät kääntyilivät kohti ovia ja Steniä. Ihmisten silmät olivat täynnä hämmästystä, iloa, surua ja uutta rohkeutta.

Hänen ryhmänsä sotilaat katselivat häntä, anoen häntä vastustamaan Balderia kuten hän oli niin useasti tehnyt. Hänen kotikylänsä miehet pyysivät, eikä hän hylännyt omiaan.
Samat miehet katselivat nyt häntä, toivoen että Kivikasvo, kersantti Sten auttaisi heitä taas, olisi sankari.

Hitaasti Sten marssi keskikäytävää pitkin kohti alttaria, haulikko tiukasti olalla, murhanhimoiset silmät paljastaen miehen aikeet, vaikkei ilme sitä tehnytkään.

Pappi ei osannut kuin tuijottaa, liian järkyttyneenä kuolleeksi luulemansa miehen ilmestymisestä. Sitten Sten pysähtyi.

”Miksi?”, mies kirahti hampaidensa välistä, liipaisinsormi tuskin näkyvästi väristen.

”Keisari…”, pappi ehti aloittaa, tavoitellen pistooliaan.

”Mene sen luokse”, Sten sanoi painaen liipaisinta.

Papin rinta räjähti veriseksi sohjoksi, kaataen fanaattisen hengenmiehen alttarinsa taakse, epäilemättä vapauttaen hänen oman väkensä pettäneen sielunsa Keisarin valoon ja rakkauteen. Siitä Sten ei halunnut tietää mitään.

Naks. Thump. Thump. Savuavat hylsyt lensivät pesistään Stenin naksauttaessa haulikkonsa auki, ja iskien uudet sisään.

”Missä”, Sten aloitti, kylmä ääni vakaana, ”On kapteeni Tyr?”

”Hän… Hän on parakeilla, valmistautuu julistamaan itsensä kylän johtajaksi, koska kaikki omat upseerimme ovat kuolleita”, eturivissä istuva mies sanoi, karvalakkia käsissään puristaen.

Sten raahaamassa nuorta miestä luotisateessa ulos palavasta kimairasta, örkkien alkukantaiset sotahuudot korvissa soiden. Korpraali Bau. Sten muisti alaisensa, tai entisen alaisensa nimen. He olivat naapureita.

”Omat upseerimme ovat kuolleita, koska Valhallalaiset teloittivat heidät käskyjen vastustamisen takia”, Sten sanoi, marssien kohti ovea. ”Miksi te ette tehneet mitään?”

”Me… Ei ollut johtajaa… pelkäsimme…”, korpraalin sanat murtuivat ja hävisivät hiljaisuuteen, kun Sten jatkoi päätään kääntämättä marssiaan ulos. Vain häpeä jäi hiljaisen kirkkoväen seuraksi, häpeä, ja papin kuollut ruumis.

Sten käveli talonsa luokse uudelleen, tunteakseen kivun viiltävän. Hän halusi kärsiä, hän oli ansainnut sen. Hän oli epäonnistunut perheensä suojelemisessa, kylänsä suojelemisessa. Kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää.

Sten kasaamassa aseitaan, pukemassa panssariliiviä ylleen, kersantin natsat olkapäässä hohdellen. Nainen halaa häntä takaapäin, ja kuiskaa korvaan, pyytää suojelemaan örkeiltä. Sten käänty, ja suutelee naista pitkään ja hiljaa, kuiskaten lupauksen. Örkeiltä kyllä, mutta oletetuilta liittolaisilta? Sten istui kannon päällä, palavan rakennuksen hehkussa. Kädessään hänellä oli hiomakivi ja kirves. Kriik kriik. Hiomakivi kuiski yhtyessään kirveen kylmään teräkseen.

Aikoinaan, kun Keisarin lähettiläät olivat tulleet Jotunheimiin, täällä oli palvottu muinaisia luonnonjumalia. Vaikka heitä oli pakkokäännytetty, Keisarin usko ei ollut koskaan oikein iskenyt tulta tällä kaukaisella ja kylmällä planeetalla.

Aikoinaan hänen esi-isänsä oli halkaissut saarnaajien ja pappien kalloja kirveellään, puolustaen kotiaan. Nyt Valhallan ’liittolaiset’ olivat tulleet levittämään uskoa taas ketjumiekalla, kun örkeistä oli päästy.

Sten nousi, pisti kirveen vyölleen ja lähti kävelemään kohti Valhallalaisten tilapäisiä parakkeja. Mennessään hän hyräili vanhaa kansanlaulua viinasta, kirveestä ja perheestä. Ai niin, nehän ovatkin jo kuolleet, Stenin mielessä kävi. Hetken häntä nauratti.

Huomiota herättämättä, normaalissa kaartilaisen varustuksessa hän kulki parakkikylässä, jonka asukkaat mieluummin värjöttelivät kylmissä asumuksissaan kuin hoitivat tehtäviään ulkona, muutamaa jääräpäätä ja pakotettua lukuun ottamatta. Vanha keisarillinen linnoitus parakkikylän vieressä oli melko pitkälle miehittämätön, sen arkaainen teknologia oli pettänyt vuosisatoja sitten ilman huoltoa.

Vain keisarillinen kotka parakin oven päällä kertoi sen olevan kapteeni Tyrin asuinsija. Ja melkein ainoat yhä ulkona olevat vartijat. Sten käveli heidän eteensä, lausuen kivisellä äänellä:

”Haluaisin nähdä kapteeni Tyrin”.

”Henkilötunnuksenne?”, kysyi toinen vartijoista.

”Tässä”, kersantti sanoi ja iski kirveen vartijan kallon lävitse, halkaisten miehen rintalastaan saakka. Halkoja Sten oli hakannut koko ikänsä, ja sen huomasi. Isä oli vaatinut sitä, aina metrin pino päivässä, kelillä kuin kelillä. Tapa oli kantanut aikuisuuteen saakka.

Toinen vartija ei edes ehtinyt nostamaan kivääriään, ennen kuin Sten iski nyrkkinsä miehen kurkkuun, murskaten henkitorven. Hiljaa koristen mies tippui hankeen, sätkien lumihangessa veri sormien välistä valuen. Sten seurasi miehen kuolinkamppailua hiljaa, ilmeenkään värähtämättä.

Sten koitti aukaista ovea, mutta huomasi sen olevan kiinni jonkinlaisella numerokoodi-lukolla. Tässä vaiheessa monet ihmiset olisivat alkaneet arvailemaan numerokoodia, tai yrittäneet etsiä sitä kuolleilta vartijoilta. Mutta Sten oli mies.

Karjaisten hän kohotti kirveensä, iskien sen mahtavassa kaaressa parakin oveen. Ohuella metallilla päällystetty puu halkeili, muttei hajonnut kokonaan säpäleiksi. Kahta kovempaa karjuen Sten iski toisen ja kolmannenkin kerran oveen. Silloin saranat antoivat kovalla rytinällä periksi, lennättäen oven lattialle. Sten asteli sisään, kirves olkapäällä.

Kapteeni Tyr, lihava, rasvainen, selkärangaton ja surkea olento istui työpöytänsä ääressä, hiki otsalle valuen, käsi täristen. Hän ei ansainnut tulla kutsutuksi mieheksi. Komissaarin takana seisoi lihava mies, mutta silti hän näytti pelkältä varjolta laihan komissaarin rinnalla. ”Totelkaa hä-häntä keisarin nimessä”, varjo kuiskasi.

”En se ollut mi-minä!” Komissaari Balder olisi teloittanut minut jos en olisi antanut käskyä!”, Tyr huusi paniikissa, melkein itkien. ”Hän on hullu, fanaatikko!”

”Ja sinä”, Sten sanoi hiljaa, ”Olet raukka. Selkärangaton raukka. Pääsit asemaasi sukusi avulla, tai lahjomalla. Tiedän kaltaisesi. Ja nyt miehesi ja heidän perheensä kärsivät siitä millainen olet”.

”Armoa!”, kapteeni aneli ulvoen.

Sten vain hymyili, kävellen hitaasti kapteenia kohden, kirves olkapäällä keikkuen. Paniikissa Tyr kiskaisi pistoolin vyöltään, ampuen holtittoman laukauksen kädet vapisten. Sten ei edes vaivautunut väistämään, luodin kulkiessa kaukaa ohi. Hän iski kätensä kapteenin rintaan, repäisten tämän kapteenin tunnuksen irti. Käsi heilahti, viskaten korean kullanpalasen ulos lumisateeseen. Tyr vinkaisi, paniikissa.

Sten tarttui Tyriä rasvaisesta letistä ja iski hänen naamansa pöytään täydellä voimalla, murtaen kapteenin nenän tuskankiljahduksen saattelemana.

Hän kuljetti kirveensä hamaraa pitkin kapteenin selkää, välittämättä säälittävästä anelusta, tunnustellen luiden sijaintia. Sitten äkkinäisellä liikkeellä hän heilautti kirveen olkansa taakse, iskien hamarapuolella kapteenia selkään, murskaten sen keskeltä kahtia. Kapteeni ulvaisi, pyörtyen tuskasta. Sten iski vielä kahdesti, ruhjoen sen parantumattomasti kappaleiksi.

”Et ansainnut selkärankaa, nilviäinen”, Sten murahti, marssien ulos kapteenin parakista.

Vielä olisi yksi jäljellä, ennen kuin hänen sisunsa antaisi hänen levätä. Komissaari Balder, Keisarin ruoska maan päällä. Teurastaja, omiensa surma, naisten ja lasten tappaja. Kova mies, hirviö. Vastentahtoisesti Stenin oli pakko kunnioittaa tuota kylmää ja asialleen omistautunutta pelon hahmoa. Mutta se ei vähentänyt hänen syvää vihaansa yhtään, ehkäpä vain lisäsi sitä.

Hän käveli kohti varastorakennusta parakkikylän reunalla, entistä viljasiiloa. Nyt siellä säilytettiin ruoan sijasta aseita, ammuksia ja räjähteitä. Valhallan miehet laskeutuivat aluksistaan, kantaen varusteitaan, lastaten lisää talvella tyhjentyneeseen viljasiiloon. Ylpeä valhallalainen taputti raskasta konekivääriään. ”Tähän se örkki pysähtyy”. Jotunheimiläiset eivät arvanneet, että moni heistäkin pysähtyisi siihen.

Ovi oli lukossa, ei mitenkään yllättäen. Se ei paljoa Steniä taaskaan hidastanut, vaan kirves kaatoi tämänkin oven. Säleiden läpi Sten asteli siiloon, katsellen ympärilleen. Siellä oli tarpeeksi aseita pienen sodan aloittamiseen, jopa keskiverron. Sten ei pitänyt siitä. Hän tappoi siksi, että se oli asia jota täytyi tehdä jos aikoi pelastaa kotinsa ja perheensä. Hän tappoi vihan ja vitutuksen vuoksi. Hän tappoi syödäkseen. Mutta hän ei tappanut toista siksi, että tämä oli erimieltä jostain perhanan Keisarista. Tulitikku leimahti pimeässä, valaisten heikosti kaukaisimmatkin lämpöräjähdepanokset. Tikku tipahti. Sten potkaisi ammuslaatikon auki sen päälle, kävellen rauhallisesti ulos.

Ulkona hän näki sen mitä oli olettanutkin, komissaari Balderin, kahdenkymmenen valhallalaisen kaartilaisen kanssa. Hän tiesi, että lisää kaartilaisia, kaikki tähän kylään sijoitetut sata olivat valmiina koska tahansa tulemaan paikalle. Hän ei pääsisi mitenkään karkuun, vaikka jotenkin tappaisi nuo kaikki. Se ei Steniä hetkauttanut minkään vertaa. Mies ei luovuta.

”Keisarin nimeen, pakana. Hullu teurastuksesi loppuu tähän, vaikka olisit kuinka legenda, mikäkin sankari näiden oppimattomien junttien joukossa!”, Balder huusi, raskas pistooli osoittaen Steniä päähän.

”Sankari? Olen vain mies joka tappaa sinut”, Sten sanoi. ”Minäkö sankari?”, Sten sanoi naama muuttumattomana, kuten aina, korpraali Baulle. ”Et tajua sitä, koska olet mies joka vain tekee kaiken niin kuin oikeaksi näkee”, korpraali vastasi. ”Ja siksi olet sankari, koska et yritä olla”.

”Tapat minut? Miehet, olalle vie! Saat kunnon teloituksen niin kuin petturille kuuluukin!”, Balder huusi, kohottaen voimasapelinsa ilmaan. Kaksikymmentä kivääriä nousi. Siilosta kuului pahaenteistä rätinää, kuin uudenvuoden ilotulituksia.

”Kun sapelini laskee…”, komissaari aloitti, voitonvarmuus kirkkaana kuultaen. Jokin isompi pamahti siilossa, selkeä räjähdys. Muutama nopeaälyisempi kaartilainen tajusi mitä oli tapahtumassa, he nousivat pystyyn ja lähtivät huutaen juoksemaan. Refleksillä Balder kääntyi teloittamaan karkuun juoksevia sotilaitaan, huutaen jotain Keisarin oikeudesta raukoille. Sten heittäytyi edessään olevaan lumikasaan, haudaten itsensä mahdollisimman syvälle. Ja siilo räjähti kokonaisuudessaan, iskien sokaisevan tulipallon kymmenien metrien säteelle rakennuksesta, polttaen suurimman osan sotilaista pahasti ja heittäen kääntyneen Balderin turvalleen maahan.

Kersantti Sten nousi ilmeenkään värähtämättä pahoin sulaneesta lumikasasta, haulikko ladattuna kädessään, kovaakin kovempi ilme naamalla.

”Minä sinulle oikeudet näytän. Oman käden oikeuden”, Sten ilmoitti, leukapielet tuskin näkyvästi kiristyen. Haulikko ärjäisi, sylkien tappavan lastinsa kohti Balderia.

Lukuisien komissaarivuosien tuomilla reflekseillä tuo paatunut teurastaja sieppasi yhden sokeutuneista kaartilaisalamaisistaan haulikilvekseen, sammuttaen käryävät vaatteensa onnettoman miehen suihkuavalla verellä. Balder nousi, nauraen pirullisesti voitonvarmuuttaan menettämättä. Hänen ympärilleen juoksikin jo lisäjoukkoja, tilanteesta hiukan epävarmoja valhallalaisia, jotka ryhmittäytyivät johtajansa ympärille.

Yhtään kiirehtimättä Sten naksautti haulikkonsa auki. Naks. Thump Thump. Stenillä ei ollut minkäänlaista aikomusta luovuttaa, ei ajatustakaan tappiosta. Synkeä sisu pakotti hänen ajatuksiaan, peräänantamaton tahto jyhkeitä lihaksia. Rauhallisesti hän kohotti haulikkonsa, marssien eteenpäin kohti pelästyneitä valhallalaisia. Noiden ulkoplaneettalaisten silmissä tuo mies oli kasvanut kookkammaksi, pelottavammaksi. He olivat nähneet vierestä sodassa kuinka kamala vihollinen tuo yksinäinen kersantti oli, kuinka luja sotilas. Ja he pelkäsivät tuota sisua.

Sten ja hänen miehensä seisomassa solassa, kuolleiden örkkien ruumiiden päällä, pistimet ja univormut veren kylvettäminä, aurinko taakseen laskien. Silkalla sisulla he olivat pysäyttäneet ylivoimaiset örkit tähän, liikkumatta tuumaakaan. Kimeroilla yötä päivää avuksi rynnänneet valhallalaiset saattoivat vain ihmetellä ja kunnioittaa, jopa komissaari Balder antoi vastentahtoista tunnustusta noille Jotunheimin sotureille ja heidän johtajallaan. ”Miehen täytyy tehdä mitä miehen täytyy tehdä”, sanoi Sten.

Tärisevät kiväärinpiiput kohosivat, nieleskelevät miehet katselivat kuolleita ja kuolevia tovereitaan, valmistautuen ampumaan. Ja silloin he kuulivat telaketjujen kitinää takaansa, pahaenteisen äänen.

”Sten! Maahan!”, korpraali Bau huusi kimeran tykkitornista, tähdäten edessään seisoviin valhallalaisiin. ”Tulta!”

Kimera aukaisi tulen, kaataen ulkoplaneetan kaartilaisia maahan, eikä Bau tullut yksin. Kaksi muutakin varikolta ryöstettyä panssarivaunua tulitti valtaajia, repien ammottavia aukkoja harventuneisiin riveihin. Kimeroista ryntäsi ulos Jotunheimin miehiä, jotka lisäsivät sekaan omia metsästysaseitaan sekä valhallalaisilta varastettuja. Valhallalaisten pelko muuttui täydeksi paniikiksi, aseet tipahtivat lumiseen maahan joukkojen juostessa pois kuolemasta. Yksi pysyi, komissaari Balderin mahtava, musta kuoleman hahmo ampui omiaan kiitettävällä tehokkuudella, mahdollisesti tappaen useamman kuin jotunheimiläiset.

”Balder on minun!”, Sten karjaisi mahtavalla äänellään ammuskelun yli. Tulitus taukosi, vain Balder seisoi kuolleiden ja kuolevien valhallalaisten edessä.

Kuolettava hiljaisuus laskeutui, vain tuuli puhalsi vinkuen parakkien väleistä, lumi tippui hiljaa maahan. Balder seisoi, ladaten asettaan. Hän tiesi ettei ollut juurikaan mahdollisuuksia selvitä. Vaikkei Sten tappaisi häntä, kyläläiset tekisivät sen varmasti. Balder nauroi, tietäen että heräisi aamulla Keisarin saleista. Ei ollut pelkoa. Mutta sitä ei enää tuntenut kukaan muukaan. Sten oli esimerkillään herättänyt kylän miehet, jotka olivat teoillaan pesseet häpeän mielestään.

”Tuo ei ole enää edes sisua tai peräänantamattomuutta. Se on silkkaa asennevammaista vittumaista pahantahtoisuutta”, Balder sanoi nauraen, voimasapeliaan heilauttaen.

”Täällä ei teurastajia kumarrella”, Sten sanoi. ”Jättäkää meidät kahden, mies miestä vastaan”.

Hiljaisina jotunheimiläiset poistuivat aukiolla, jättäen miehet kaksistaan. Heille ei ollut väliä voittiko Sten enää Balderia vai ei. Heidän mielessään, heidän vakaissa sydämissään Sten oli voittanut jo aikapäiviä sitten, eikä mikään tappio saattanut heikentää sitä voitoista tärkeintä.

Mutta Stenille mikään muu voitto ei oikeastaan merkinnyt mitään. Hän oli vain aina tehnyt niin kuin katsoi olevan oikein. Hän oli tehnyt sen mitä oli pitänyt tehdä, ei ollut jäänyt turhia arpomaan. Nyt asia oli henkilökohtainen, vain kostolla oli merkitystä. Mies vei aina asiansa loppuun, vaikka mikä tulisi. Viha ja sisu nousi kurkkuun, ote haulikosta kiristyi. Kosto oli lähellä.

”Puheiden aika on ohi nyt”, Sten sanoi, naama kivisenä.

”Aseet puhuvat sitten. Katsotaan kumpi on kovempi”, komissaari totesi, puristaen sapeliaan.

Sten vetäisi haulikon olkaansa vasten ja laukaisi toisen piipun, tähdäten Balderia rintaan. Isku nakkasi Balderin selälleen maahan, jättäen komissaarin makaamaan siihen. Sten odotti, haulikkoaan sivellen. Kului minuutti. Ja silloin Balder nousi, pudistaen liiskautuneita hauleja ja lunta adamantiumisesta rintahaarniskastaan.

”Sinua ei ole aivan helppo huijata”, Balder sanoi, mahtavaa koppalakkiaan oikaisten. Pistooli kohosi, sylkien raskaita pienoiskranaattiluotejaan kohti Steniä.

Sten loikki, koittaen väistää luoteja, laukaisten toisen piipun umpimähkään tuprauttaen vähän lunta komissaarin edessä. Hieman ennen parakin nurkkaa hän tunsi kovan iskun alaselässään, luodin kolahtaessa takaapäin kylkeen. Sten tunsi lentävänsä, tunsi veren roiskuvan kyljestään, panssariliivien pettäessä raskaan pistoolin edessä. Hän tömähti naamalleen lumeen, puristaen tyhjää haulikkoa kädessään. Taju meinasi mennä, mutta kieltään purren hän pysyi tajuissaan. Se oli vain kipua, verenhukkaa. Tahdonvoimallaan hän pakotti ruumistaan tottelemaan, karjaisten hän kääntyi selälleen, tavoitellen ammuksia vyöltään.

Komissaari käveli häntä kohden, hymyillen uhrilleen. Pistooli savusi kädessä, Stenin päätä kohden osoittaen.

”Legendakin siis vuotaa verta”, Balder sanoi nautiskellen. ”Yurha muuten tavoitella ammuksia, ammun sinut jos kosket niihin… Kunhan olen tappanut sinut, otan kimeran ja ajan lähimpään tukikohtaan, hakemaan apujoukkoja. Sitten poltan ja tapatan koko kylän, viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen!”

Se oli ero Stenin ja Balderin välillä. Balder oli paha mies, hän nautti tuskasta ja kuolemasta, haluten nautiskella siitä, kiusata uhriaan kun tämä näytti olevan hänen armoillaan. Sten teki sen mitä täytyi.

Käsi heilahti, heittäen haulikon kohti komissaaria. Se osui poikittain Balderia naamaan, murskaten nenän ja poskipäät, kaataen hänet tuskasta ulvoen maahan.

”Pitäisi perkele ampua kun pystyy eikä jäädä jauhamaan paskaa”, Sten murahti, noustessaan hammasta purren seisomaan. Tuska oli kamala, mutta naama ei liikahtanutkaan. Hän nappasi pistoolin maasta, puristaen sen kahvaa. Kahvan puukoristeet halkesivat käden murskaavassa vihan syleilyssä. Pistooli kohosi.

”Sten, olet kova mies”, Balder sanoi, polvillaan.

”Joo”, Sten sanoi.

Kersantti puristi liipaisinta voimiensa takaa, lähettäen yhden luodin matkaan. Se iski komissaaria otsaan, räjäyttäen massiivisen koppalakin lipan ja suuren osan Balderin päälakea veriseksi mössöksi. Komissaari kaatui, ylimielinen paskiaisen virne naamalla. Jotenkin Stenistä tuntui, että se piru olisi silti voittanut. Sten ei ainakaan ollut.

Huimasi, veri valui yhä. Sten länttäsi kylkeensä hieman lunta, ja naukkasi taskumatista hiukan voimajuomaa. Kirkas neste poltteli kurkussa katkeransuloisesti, elvyttäen ruhjottua kersanttia hieman.

Sten nosti komissaarin ruumiin käsilleen, kävellen sisukkaan vakain askelin lähimmän parakin luokse, suostumatta horjumaan. Hän laski ruumiin sisälle ja asetteli sen vierelle Balderin aseet, peittäen ruumiin kasvot pahoin kärsineellä koppalakilla. Sitten hän raapaisi tulitikun, heittäen sen lähimmän sängyn petivaatteille. Pian perässä seurasi pöydällä seisova viinapullo, joka särkyi hajoten sängylle. Pirtu leimahti viehättävästi, levittäen tulipaloa ympärilleen. Toisen pullon Sten nappasi terveeseen kainaloonsa, marssien ulos rakennuksesta.

Muutaman minuutin kersantti katseli palavaa rakennusta, naukkaillen hieman viinaa välillä. Sitten hän teki lyhyesti kunniaa, lähtien verta vuotaen kävelemään lumisateeseen. Sillä Sten oli mies jonka piti tehdä vielä yksi asia. Vaikka kuinka tekisi kuolemaa.

Oli eräs mies, joka seisoi ulkona, kylänsä lähellä olevalla mäellä. Lumi iski kauniina pyörrekuvioina tähän liikkumattomaan kallioon, joka silmiään räpyttämättä katseli kahta vastakäännettyä multakasaa. Kummankin toisessa päässä seisoi hautakivi.
Freya Sten, ja Fenren Sten. Siinä missä tavallisesti olisi ollut Keisarille osoitettu rukous, oli pelkkää karkeaa kiveä, kuin joku olisi kaivertanut taltalla sen pois. Vielä oli kolmaskin hautakivi, kersantti Stenille osoitettu. Sen edessä oli vain avoin kuoppa.

Sten oli palannut siihen mistä olikin tullut, istahtaen oman hautansa reunalle, heilutellen jalkojaan ilmassa. Pulloa kallistaen hän katseli pilviä, jotka avautuivat juuri sillä hetkellä paljastaen kaukaiset tähdet. Kuinkahan monta toisen miehen vaimoa ja lasta oli niilläkin kuollut Keisarin takia, täysin turhan uskonnon? Sten muisteli.

Muistikuvat tulvivat hänen mieleensä, kylmästä lapsuudesta kylmään aikuisuuteen. Miehen periaatteet, hänen elämänsä tukipilarit. Kaunis vaimo ja kaunis lapsi. Sota ja tuska. Hänen vaativa isänsä, ja lempeä äitinsä. Freyan ja hänen häänsä. Fenrenin syntymä. Kylmät talvet. Yksinäiset pohdinnat elämästä. Kaikki missä hän oli epäonnistunut, kaikki tilaisuudet joita hän ei ollut käyttänyt. Asiat joita hän katui. Yksinäisyys ja paha olo.

Vitut elämä oli kaiken tämän arvoista, Sten ajatteli, kaataessaan viinaa kurkkuunsa ja kaatuessaan itse hautaansa. Kersantti tömähti haudan pohjalle, kääntyen katsomaan vielä pientä, sulkeutuvaa rakoa mistä tähdet näkyivät, kaukana kylmemmässä avaruudessa. Ajatus pakeni hänen päästään, hän oli tehnyt kaiken mitä oli pitänyt.

Yksin ja kylmässä pimeydessä kuoli kersantti Sten, mies.

[Oberon]

Et sitten jaksanut kursivoida tähän noita takaumia? :/ Pidin kovasti, ja asenteen lisäksi viittaukst Trio Niskalaukauksen kappaleisiin (ja johonkin muuhun ennen niitä ilmeisesti, kaikki lainaa jostakin) hymyilyttivät kovin Muutamia: Minä. Minun oma taloni. Poltin oman taloni! tän kohdalla vasta aavistus takaraivossa, kun taas tämä herätti kaikki hälytyskellot: Kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää. . Tämän jälkeen lukemisen(nautinto sinänsä) sivussa etsin noita viittauksia ja löytyihän niitä. Kaikki missä hän oli epäonnistunut, kaikki tilaisuudet joita hän ei ollut käyttänyt.. Muutaman hyvän paikan jätit sentään täyttämättä noilla viittauksilla(tahattomia??) mutta niissä oli sentään hyvää dialogia. "Olet kova mies." "Joo."

Hyvähyvä.

EDIT: luinkohan tätä kuin piru raamattua kun löysin nuo, vai oliko ne siellä tarkoituksella ja tietoisesti?

[Heretic]

asenteella tehty tarina.........paras kohta oli tuo minkä oberonkin sanoi
Olet kova mies." "Joo."

[Dalamar]

No voi hitto. Unohdin nuo kursivoinnit kokonaan kun eilen tätä postasin. Nyt en kerkeä korjaamaan, mutta huomenna kerkiän varmaan.

No hitto, tämäkin oli niin lähellä voittaa, mutta kyllä se laskija ansaitsi sen voittonsa.

Trio Niskalaukausen muutama valittu lause tästä löytyy, ja heidän antamalla inspiraatiolla tämä on melko pitkälle viety. Tykkään äijämeiningistä varsin paljon ja halusin kirjoittaa jonkinlaista vähänniinkuin vastakohtaa tuolle taidesekoilulleni faban puolella, niin tästä tuli tällainen varsin konkreettinen.

Tuo paljon mainittu lyhyt dialogi komissaarin ja Stenin välillä oli niin loistava, että sen oli pakko tulla tuohon.

[Purola]

hieno tarina, tätä oli mukava lukea. Jotenkin tarinasta uhkuu kunnon suomalaisuus yhdistettyny 40k universumiin. Hienoa työtä, ehtaa äijämeininkiä. Pisteet tälle.

[jujo]

Huomasin minäkin "SUOMALAISUUDEN" yhdistämisen kersantti Steniin...
raju äijä, minäkin pidin vaikka en normaalisti edes lue 40k stooreja...

[vompovompatti]

petskules!

Äijämäisenpää tarinaa saa hakea. Viinit ja lasit unohtaa tälläisestä taiteesta nauttiessa. Tämä tarina ei ole "patonginpurijoille". Onnitteluni superlatiivin arvoisesta tarinasta. Loistavaa.

edit. Kansan syvät rivit vaativat prequalia!

[Allath]

Tulipahan jo luettua!:) Loistava!

-Allath