Tarinakisa 2006 - Hinta (FaBa häviäjä)

[Viikate]

Hah! Nolla pistettä! Tarina taisi olla hiiiieeeman liian sekava tai jotain. Ehkä minä en onnistunut siirtämään hienoa ideaani tekstiksi tai ehkä se ei ollutkaan niin kovin hieno idea... Mikä tässä mätti? Nyt saisi haukkua ihan vapaasti! Kiitos! (Muuten ainoa tarina koko kisassa joka jäi ilman pisteitä! Siihen täytyy olla jokin syy!

Hinta

Mies istui puoliksi lahonneella jakkaralla homeisen pöydän ääressä ja luki kirjaa. Kirja kertoi kuolleista, kuolemasta ja, mikä tärkeintä, kuoleman voittamisesta. Se oli tietysti merkityksetöntä jaarittelua ja suoranaista huijausta, maallikon yritys päteä asioilla, joista ei mitään syvällisempää oikeasti tiennyt. Mutta aihe oli miehelle tärkeä. Tärkeämpi kuin mikään muu, hänen ainoa tavoitteensa tässä elämässä, muuttaa tämä elämä ikuiseksi. Hän oli toki maallikko itsekin, mutta vuosikausien tutkimusten ja etsinnän ja kokeilujen jälkeen hän tiesi jo paljon. Ennen kaikkea hän tiesi mistä löytäisi loputtomasti lisää tietoa ja pääsisi vihdoin tavoitteeseensa. Siksi hän oli täällä, Khaeronburgin maalaiskylän laidalla, hylätyssä, lahoavassa mökissä, jakkaralla homeisen pöydän ääressä hyödytöntä kirjaa lukemassa.

Pian aika koittaisi. Kahden päivän kuluttua kuu katoaisi yötaivaalta kokonaan ja miehen saalis olisi haavoittuvimmillaan. Hän oli vaeltanut tänne yksin, mahtavan keisarikunnan hylättyjä sivupolkuja, petomiehiä peläten ja mukanaan ainoastaan vanha miekkansa ja kaikki omistamansa taikakirjat ja loitsukääröt. Matka oli ollut raskas, mutta mies oli päässyt perille hyvissä ajoin ja onnekseen havainnut Khaeronburgin olevan kaukana muinaisesta loistostaan. Mahtavan vuoren varjossa ei enää sijainnut suuri kauppakaupunki vaan kuolemaansa odottava maalaiskylä. Kaupungista oli vain harvoja rauniokasoja jäljellä. Mies oli lukenut kaupungin muinaisista ruhtinaista ja hävityksestä, jonka Sigmarin palvelijat olivat sinne tuoneet, mutta kaikki tekstit olivat epämääräisiä ja liioittelevia eikä alueen nykytilasta voinut olla varma. Niinpä hän oli suuresti helpottunut noustuaan viimeiselle kukkulalle ja nähtyään muutamien harmaiden hökkeleiden seisoskelevan vierekkäin harmaan taivaan alla kylän virkaa toimittaen. Pelloilta oli korjattu pois se mikä oli irti saatu ja kauempana erottuvat maalaistalot olivat olleet hiljaisia ja hylätyn oloisia. Mies muisti panneensa merkille, siinä syksyisessä tihkusateessa seisoessaan, kuinka varmalta kylän loppu näytti. Kuinka kuolema seisoi sen yllä viikate valmiina. Kuinka sopivaa se oli hänestä ollutkaan, kuoleva kylä todistaisi hänen voittoaan kuolemasta! Siitä oli nyt kaksi päivää. Kaksi jäljellä. Hylätyn mökin hän oli löytänyt asunnokseen helposti, kuinkas muutenkaan kuolevassa kaupungissa. Sen jälkeen hänen aikansa oli kulunut kirjojen ja kääröjen parissa ja nyt mies oli täysin varma siitä, että oli tullut oikeaan paikkaan. Valmistautumiseen oli aikaa, mutta virheisiin ei ollut varaa. Hän tunsi jännityksen kohoavan. Musta kynttilä lepatti hajoavien seinien läpi puhaltavassa kylmässä yötuulessa.

Aamulla mies nousi varhain, pukeutui likaisiin vaatteisiinsa ja lähti kulkemaan kohti kylää. Hänen täytyi löytää määränpäänsä tarkka sijainti ja sen oli löydyttävä päivällä. Paikalliset olivat myyneet hänelle ruokaa vastahakoisesti kun hän oli saapunut ja saisivat nyt auttaa häntä etsinnässä. Miekka vyöllä ja käsi rahakukkaroa puristaen mies käveli sumuisia nummia halkovaa mutaista polkua. Khaeronburg alkoi hiljalleen hahmottua usvan keskeltä. Miestä hymyilytti jylhän nimen yhdistäminen surkeaan pikkukylään. Ehkäpä jylhyys kuuluikin muualle. Vuorelle ja metsään, harmaille pelloille. Ehkäpä kylä oli vain takertunut siihen kuin loinen isäntäänsä, odottaen kylmää kättä joka pyyhkäisisi sen pois suurta ja mahtavaa nimeä tahraamasta. Mies naurahti ääneen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Voitto oli niin lähellä!

Pellon reunassa seisoi talonpoika. Hän muistutti kyläänsä, laiha ja sairas. Mies erotti lähestyessään inhottavia paiseita talonpojan kasvoilla. Likaiset, harmaat, karkeasta kankaasta huonosti tehdyt vaatteet ja ikivanha lierihattu peittivät tätä surkeaa olentoa, joka tuijotti herkeämättä lähestyvää muukalaista ikään kuin hänellä ei olisi mitään muuta tekemistä koko elämässään. Kenties ei ollutkaan. Päästyään tarpeeksi lähelle mies kohotti kätensä tervehdykseen. Talonpoika nyökkäsi arasti vastaukseksi ja hänen rumat kasvonsa vääntyivät vielä epäilevämpään ilmeeseen. Mies seisahtui muutaman askeleen päähän ja puhutteli talonpoikaa.

”Päivää! Lienette paikallisia?”
”Niin, tuosta niin tiiä… Ketkä me?”
”Sinä. Oletko asunut täällä pitkäänkin?”
”Niin, niin, mie… niin, onhan sitä pienestä asti tullu… täällä oon syntyny…”
”Olet siis varmasti kuullut tarinoita mahtavasta kuninkaasta ja hänen linnastaan?”
”Niin… onha noita… mitä se muukalainen ny niin kyselee… mikä lie velho olet… niin, ja… huijari…”
”Minä olen historian tutkija ja kyseinen linna kiinnostaa minua ammatillisista syistä! Kerrohan nyt.”
”Niin… niin… no se on semmonen paha paikka… niin, ei sinne kunnon väki mene… sinne raunioille… niin…”
”Eli tiedät siis missä nämä rauniot ovat?”
”Niin… kyllähän se kakaroillekin… niin… kerrotaan… etteivät sinne… niin… eksy…”
”Näyttäkää minulle. Viekää minut sinne.”
”Niin… kyllähän se herra… niin… mikä lie… niin… nyt innostunu on… niin, mutta en mie jouda…niin, en semmottista ny… en… niin…”
”No eipä sinulla muutakaan tekemistä näytä olevan! Vie minut sinne nii… yhrm… ja saat palkkion.”
”Niin… noista palkkiosta niin tiedä… mitäs se tarjoaa… niin?”
”Kaksi kuparikolikkoa.”
”Niin… en mie joua… pikkurahhoista… niin… niin…”
”Heti!”

Mies kaivoi takkinsa sisältä kultakolikon ja työnsi sen talonpojan silmien eteen. Tämä suorastaan kalpeni, jos se nyt oli enää mahdollista. Sanaakaan sanomatta talonpoika lähti nopeasti kävelemään samaan suuntaan, josta mies oli tullut. Hän viittoili vaivihkaa miestä seuraamaan. Kumarassa kävelevää ja välillä ihmeellisiä väristyksiä saavaa opastaan seuraillen mies kulki kohti metsän reunaa, joka alkoi hiljalleen lisääntyvässä päivänvalossa häämöttää peltojen toisella puolella. Pilvet eivät väistyneet ja taivas oli yhtä harmaa kuin kaikki muukin tässä maailmankolkassa. Metsä oli synkkä ja tiheä, kuivia kuusia vieri vieressä. Aluskasvillisuudesta ei näkynyt jälkeäkään kun kaksikko kääntyi puut saavutettuaan oikealle, kohti korkean vuoren kivistä hahmoa. Taival jatkui ilottomana ja muuttumattomana kunnes vuori peitti taivaan heidän edessään ja ensimmäiset rauniot tulivat näkyviin. Mustat ja harmaat kivipaadet työntyivät maasta kuin jonkin valtavan pedon hampaat. Talonpoika veti hattunsa vielä alemmas silmilleen ja värisi yhä useammin. Harmaat kivet olivat sammalen ja muiden kasvien peitossa, mutta mustilla ei kasvanut mitään. Mies oli huomaavinaan tuttuja merkkejä kaiverrettuna näihin raunioihin. Hänkin tunsi kylmät väreet selkärangassaan. Talonpoika pysähtyi metsän reunaan ja seisahtui hetkeksi, epäröiden. Mies yskähti ja työnsi kätensä takkinsa sisään, muistuttaen valtaisasta palkkiosta, joka tekisi hänen oppaastaan epäilemättä kylän rikkaimman miehen. Talonpoika tuijotti häntä hetken suurin, pelokkain silmin ja lähti sitten kävelemään metsän sisuksiin.

Kuivat kuuset kasvoivat niin tiheästi, että metsässä oli hankalaa liikkua. Vähä päivänvalo ei päässyt oikein läpi, eikä tässä ikuisessa hämäryydessä mikään muu elänytkään. Aikansa kuusikossa rämmittyään kaksikko saapui aukeampaan metsään. Puut olivat täällä harvemmassa ja valoakin riitti enemmän. Lisää kivisiä raunioita ja tällä kertaa myös muita jäänteitä muinaisista taisteluista. Mies erotti maassa aseiden ruostuneita jäänteitä. Miekkoja ja keihäänkärkiä, haarniskankappaleita. Ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään, mutta niiden jäännökset olivat varmastikin hajonneet niiden satojen tai tuhansien vuosien aikana, jotka näistä taistoista olivat kuluneet. Vai olivatko? Ensimmäistä kertaa epäilyksen inhottava varjo häilähti miehen mielessä. Talonpoika oli jo askeltanut hyvän matkaa eteenpäin ja miehelle tuli kiire seurata hoippuvaa opastaan. Puut harvenivat edelleen, mutta merkillisesti valo ei lisääntynyt, pikemminkin päinvastoin. Lopulta he saapuivat valtavan aukion reunaan. Mies katsoi vaistomaisesti taivaalle. Hän erotti kyllä pilvet, mutta silti oli niin pimeää… melkein kuin yöllä. Hän katsahti opastaan, joka osoitti vapisevalla kädellään aukion keskelle. Mies ei erottanut hämärässä mitä siellä tarkalleen oli, mutta hän tiesi, että oli löytänyt etsimänsä. Hän oli löytänyt portin.
”Raha!”
Talonpoika kähisi niin hiljaa ja vapisevalla äänellä, että mies ei ollut saada selvää. Hän kuitenkin kaivoi kultarahan takkinsa sisältä ja pudotti sen talonpojan horkkaisesti vapisevaan käteen. Tämä puristi sormensa tiukasti rahan ympärille, kääntyi ja lähti huohottaen juoksemaan pois. Mies tuijotti aukion kauheaa upeutta vielä hetken ja kääntyi sitten hänkin paluumatkalle. Määränpää oli löytynyt. Valmistelut voisivat alkaa.

Palattuaan mökilleen mies käytti lopun päivää etsien kirjoistaan kaikki tarpeelliset suojaloitsut ja lumoukset jotka hänen olisi seuraavana päivänä luettava ja loitsittava turvakseen. Siinä riittäisi työtä iltaan asti ja hämärän laskeutuessa hän lähtisi tapaamaan kohtaloaan. Kaikki varotoimenpiteet täytyi suorittaa oikein, muuten hän kohtaisi varmasti tuhonsa astuessaan portistaan alas. Mutta hän olisi valmis ja hän voittaisi. Vihdoinkin! Yöllä mies näki outoja unia muinaisista taisteluista ja jostakin kauheasta mahdista, joka seisoi kaikkien niiden kadonneiden ruumiiden keskellä ja puhui hänelle kauheita asioita kauhealla kielellä. Aamulla mies heräsi hiestä märkänä, mutta ei enää muistanut yöllisistä peloistaan muuta kuin oudon, uuden painostavan tunteen. Tunteen, että häntä tarkkailtaisiin jostain… alhaalta. Siitä huolimatta mies aloitti suojaloitsujensa luvun täsmällisesti ja tarkasti, tietäen, että kun aurinko seuraavan kerran nousisi, hän olisi saavuttanut unelmansa, eikä koskaan kuolisi!

Niin koitti kuuton yö Khaeronburgin vanhan linnoituskaupungin raunioille, suuren vuoren juurelle. Auringon vielä matkatessa horisonttiin oli mies lähtenyt mökiltään ja pimeyden saapuessa rämpi tiheän kuusikon läpi kohti aukiota, jossa puut kieltäytyivät kasvamasta ja aurinko paistamasta. Ja perille päästyään hän heitti laukkunsa maahan ja seisoi aukion reunalla, selkä suorana, kädet levällään, yöilmaa hengittäen ja valtansa huumaamana, kaikelle paitsi kauhealle kohteelleen sokeana. Sitten hän otti askeleen ja pilvet repeytyivät pois ja tähtien kylmä valo herätti aukion tuhannet varjot henkiin. Tämän uuden, synkän sokkelon läpi mies käveli kohti lopullista määränpäätään ja kun portti kohosi hänen edessään hän naurahti ääneen. Ja astui sisään. Eikä huomannut niitä, jotka liikkuivat varjoissa hänen ympärillään.

Mustista kivistä rakennettu portti oli osa vanhaa Khaeronburgin linnaa, jossa mahtavat kuninkaat olivat kerran hallinneet näitä seutuja valtavilla voimillaan, voimilla, joita mies nyt tavoitteli. Portin toisella puolella alkoi musta käytävä, joka vietti alaspäin ja muuttui pian kapeaksi portaikoksi. Mies sytytti soihdun jonka oli tuonut mukanaan. Uudet varjot syntyivät ja aloittivat tanssinsa synkillä seinillä, mustia kiviäkin mustempina. Mies lähti laskeutumaan kohti syvyyksiä. Hänen askeleensa kaikuivat tuhanteen kertaan kaukaisuudessa, alhaalla. Khaeronburgin noitakuninkaan valtakunnassa, maanalaisten holvien kaupungissa! Leikkivien varjojen värittämät portaat alkoivat kaartua kierreportaikoksi. Muinaisten kiellettyjen tekstien mukaan kymmenentuhatta askelmaa erotti varjokaupungin päivänvalosta. Mies ei vaivautunut laskemaan, kulki vain miettien kaikkia niitä kerettiläisiä tarinoita, joita oli tästä paikasta lukenut. Kymmenentuhatta askelmaa varjoissa. Kuninkaan hovi maan alla, Sigmarin harhaisten palvelijoiden ulottumattomissa. Jotkin tekstit sanoivat, että kuningas ei koskaan kuolisi. Mies muisti tarinoita synkistä kulttimenoista, ihmisuhreista. Veren juonnista. Portaat jatkuivat ja miehen ajatukset alkoivat kiertää kehää. Hän ei kiinnittänyt huomiota epäinhimilliseen kirkaisuun, joka kaikui maan pinnalta. Jokin tunkeutui miehen ajatuksiin. Sama painajaismainen tunne siitä, että häntä tarkkailtiin. Sama epäily siitä, että jokin oli vialla. Portaat jatkuivat ja varjot tanssivat hänen ympärillään. Eläisikö kuningas vielä?

Mies oli omistanut elämänsä kuoleman tutkimiselle. Hän oli käyttänyt vuosia etsien oppia ja kiellettyjä tekstejä. Hän oli tehnyt hirveitä kokeita. Mutta hänen voimansa olivat heikot, eikä hän osannut tuoda mitään rottaa suurempaa takaisin kuolemasta. Maanalainen kuningas oli osannut. Siitä hän oli varma. Se oli tuonut Sigmarin tuomion ja tuhon Khaeronburgille, mutta tieto oli selvinnyt tässä salaisessa paikassa. Kaikki tieto mitä maailma kuolemasta päällään kantoi. Miehen ajatukset katkesivat portaiden päättymiseen. Hän oli astunut valtaisaan holviin. Salaperäinen siniharmaa valo loisti jostain ja toi käsittämättömän näyn miehen silmien eteen. Holvi oli suurempi kuin mikään hänen koskaan näkemänsä rakennelma. Valtavien pylväiden kannattelemana se jatkui silmänkantamattomiin. Hän katsoi ylös. Kattoa ei näkynyt, sekin katosi varjoihin. Varovasti mies lähti kävelemään. Varjot tanssivat soihdun valossa villimmin kuin koskaan. Ensimmäisen pylvään kohdalla mies pysähtyi ja epäilys alkoi muuttua kauhuksi. Pylvääseen oli veistetty sanoinkuvaamattomien olentojen kuvia, valtavia hirviöitä jotka toisiinsa kietoutuneina katosivat kohti saavuttamatonta kattoa. Niiden nahkoihin oli hakattu hirveitä riimuja, joista mies tunnisti vain osan. Mitä nuo olennot olivat? Mihin nyt? Mies ymmärsi, ettei hänellä ollut mitään käsitystä holvin rakenteesta tai missä hänen etsimänsä tiedon varasto, kirjasto tai valtaistuinsali, olisi. Hän katseli hätääntyneenä ympärilleen. Varjot pyörivät hänen tahdissaan. Loputtomia pylväitä, loputtomia hirviöitä. Mies tunsi ihollaan outoa kihelmöintiä. Jokin tunnusteli hänen suojaloitsujaan. Silloin hän näki himmeän, vihreänä lepattavan valon kaukaisuudessa. Hän nielaisi äänekkäästi ja lähti kävelemään.

Jokainen pylväs oli erilainen. Jokaisessa edellistä kauheammat olennot kurkottelivat kohti taivaita ja entistä hirveämmät riimut kimaltelivat. Kuluvan soihtunsa valossa mies näki nyt ruumiit. Lattialla makasi haarniskoituja luurankoja siisteissä riveissä. Hän pysähtyi hetkeksi tutkimaan yhtä, mutta sillä oli kolme kättä ja sen kallo oli kauhealla tavalla epämuodostunut, eikä hän enää katsonut muita. Sivustalla, kaukaisuudessa, alkoi hahmottua jotakin valtavaa. Mies ei tiennyt, mikä varjoissa häämötti, mutta hän ei pitänyt sen muodosta. Siinä oli samaa luonnottomuutta kuin varjoissa, jotka leikkivät yhä hänen ympärillään, pyörien yhä nopeammin. Kelmeä vihreys edessä voimistui. Siispä tervetuloa valtakuntaani, mato! Etsit valtaa. Etsit voimaani. Astu siis luokseni. Mies tunsi selkärankansa jäätyvän. Soihtu sammui, mutta varjot eivät kadonneet tai pysähtyneet. Hän ei voinut lopettaa kävelemistä. Silloin hän tunsi kaameana vastakohtana sisustensa kylmyydelle tulisen poltteen ihollaan, kun kaikki suojaloitsut ja siunaukset revittiin yksitellen riekaleiksi eikä niistä ollut mitään vastusta varjoille hänen ihollaan. Hän ei voinut kääntää päätään, mutta hahmotti katseensa rajoilla sen valtavan, luonnottoman hahmon kaukaisuudessa. Ja hänen äänettömäksi kauhukseen se liikkui! Vihreä valo lähestyi ja takaapäin kuului epäinhimillinen kirkaisu.

Kalmanvihreä loiste paistoi suuresta pääkalloin reunustetusta oviaukosta. Mies käveli tahdottomana sisään vihreässä valossa kylpevään saliin. Valtaistuinsaliin. Salia reunustivat suuret kirjahyllyt, jotka notkuivat tuhansien kirjojen täyttäminä. Keskellä salia nousi korkea ihmisluin päällystetty koroke ja korokkeella seisoi jylhä, musta valtaistuin. Ja valtaistuimella istui kuningas, istui ja katsoi häntä kuolleilla silmillään. Varjot levittäytyivät saliin. Kirjahyllyt huokaisivat kylmillä äänillä. Mies alkoi itkeä. Tämä oli tavoitteesi! Halusit valtaani, mato. Halusit voimaani. Et voi käsittää, mitä halusit. Et voisi koskaan ymmärtää, mitä minä tiedän. Mutta pääsit pitkälle. Varjoni kietoutuivat miehen iholle ja repivät hänen vaatteensa. Kuningas nousi seisomaan. Hän oli pitkä ja hänellä oli musta haarniska. Hänen kasvonsa, minun kasvoni, olivat kuolleet ja kauheat, hampaansa pitkät ja terävät. Voimani oli hirmuinen. Mies tunsi kuinka varjot viilsivät hänen ihoaan, eikä hän voinut edes huutaa. Astuin miehen luokse ja hänen vertavuotava ihonsa jäätyi. Veresi… Toit minulle tervetulleen lahjan, ja siksi palkitsen sinut. Mies näki ikuiset kasvoni edessään, kun kumarruin ja purin häntä. Hän tunsi verensä katoavan, vuotavan varjoihin, hän tunsi kuoleman jäätävän poltteen ja kaamean tyhjyyden tuhoutuvassa ruumissaan. Pimeys saavutti viimein hänen kyynelistä märät silmänsä ja ennen kuin kaikki hiljeni, hän kuuli epäinhimillisen kirkaisun takaansa vielä kerran. Ikuinen elämä, se sanoi.

******

Mies avasi silmänsä sinivihreään hämärään. Kuolleet soturit tanssivat hänen edessään. Kaukaisuudessa lepatti vihreä liekki ja sen valossa suunnattomat olennot liikehtivät. Hän tunsi ruumiinsa. Pään, kaulan, kuusi pitkää hyönteisenjalkaa. Eikä muuta. Lopullinen kauhu saavutti hänet. Suunnaton, ääretön kauhu. Hän yritti huutaa, mutta hänellä ei ollut keuhkoja, joilla olisi ääntä tuottanut. Kauhu leimasi ikuisuudeksi hänen kuolleet silmänsä, kun hän ymmärsi, että oli saavuttanut tavoitteensa, unelmansa, kuolemattomuuden.