Mädännyt sisältäpäin

[Hollo]

Mussuttakaas siitä pikkupurtavaa. Noin puolessa tunnissa ja vihaisissa mielentiloissa kirjoitettu tarinanpätkä. Nakit ja kaksi perunaa sille, ken arvaa tai jopa tietää, mikä on tämän sanoma. (Eikä tämä siis meinaa sitä, että jotain järjettömyyksiä pitäisi päästä kirjoittelemaan arvauksiksi.) Uskokaat, tämä on hyvin yksinkertainen asia. Ei ole globaalinen lainkaan. Joillekin täälläkin ehkä läheinen ja ärsyttävä.


Istuipa hämärinä iltapyhinä nuori poika pöytänsä ääressä sulkakynä kädessään. Vedot olivat vikkeliä ja tarkkaan harkittuja, mutta samalla vahvoja ja siroja, kun ilman halki alituiseen väpättävä kuolleen isänsä siemennesteessä karkaistu harakansulka sorkki alustaansa ahnaan haaskalinnun lailla.

Hänen kielensä oli ulkona merkkinä ankarasta keskittymisestä, eikä hän tänäkään iltana näyttänyt pystyvän lopettamaan; merkkiäkään kädenliikkeen väsymyksestä ei näkynyt, mutta hänen kasvoillaan paistava ilme kätki taaksensa enemmän, kuin oli pakotettu paljastamaan. Hän todellakin näytti keskittyneeltä ja innokkaalta, mutta aina kun tuo tikarinterävä kärki läpäisi hänen äitinsä kuolemanharmaan ruumiin naarmuisen selkäpuolen, hänen kirkkaansinisten silmiensä pinnalla värähti pienenlapsen surun- ja kauhunsekainen hämmennys, joka näytti kuin veden tasaisen pinnan illuusion pirstoutumiselta kiven lävistäessä sen.

Joka ikinen päivä hän kirjoitti lakkaamatta vahvoilla viilloilla kauhistuttavia kertomuksia hänen äitinsä ihoon. Joka ikinen aamu hän nousi hetkeksi vain vilkaistakseen, että hänen isänsä päätön ruumis makasi yhä oikealla paikallaan keittiössä aamupalan ääressä. Rutiini pysyi samana, ja sen vakiintuessa päivien, viikkojen ja lopulta vuosien mittaan, hänen omat avunhuutonsa alkoivat käydä hänelle itselleen vaikeammaksi kuulla. Sen korvasi jatkuvasti sisältä kumpuileva intohimo siihen, mitä hän teki, ja nautinto siitä mitä hän sai lukea äitinsä veltosta nahasta itselleen.

Lopulta kaikki oli hyvin. Hän sai kirjoittaa kenenkään häiritsemättä aivan yksin, ja vailla minkäänlaista kritiikkiä teoksestaan. Hän itse piti sitä hyvänä, hän tiesi sen hyväksi, sillä se toi hänelle suunnatonta mielihyvää. Mikä aluksi oli tuntunut täysin sairaalta ja moraalittomalta, tuntui nyt kauniilta ja yksinkertaisen turvalliselta idylliltä. Iljettävyys oli poissa, sulkakynä kulki tiuhaan, eikä kulunut tai katkennut. Mustekin oli kohteessa itsessään, valmiina muokattavaksi, kaikki oli hyvin. Aivan liian hyvin, eikä lapsenomainen ihminen tajunnut enää, mitä suru ja murhe tarkoitti.

Aivan. Pahuus ja epäonni raiskasivat tienoon, mikä muutti pikkupojan elämän lopullisesti; silloin ei ollut tuntua toivosta tai paremmasta huomisesta. Eräänä syysiltana, kun laskevan auringon liekehtivän uhkaavat säteet hohtivat kummallisena verenpunaisena kajona lailla valonnopean murhasyytöksen, hänen äitinsä nytkähti pöydällään. Hänen kostonhimoinen kirkunansa repäisi väkivaltaisesti poikki tummuneen pihamaan yläpuolella ilmavirrassa keinuneiden kullanväristen leijojen hopealangat lailla mielipuolisen, harkitsemattoman veitseniskun ja jätti ne verenkarvaisen kankaan editse pyyhkäisevän pyörretuulen uhreiksi.

Poika ulvahti muttei pelosta. Hänen äitinsä vääntelehti taitavin viilloin kirjailtuna pöydällä, kuin kuivalle maalle ongenkoukussa viskattu kala, ja kirkui inhottavasti kääntyneiden silmien tuijottaessa tyhjyyteen mitään näkemättömästi. Poika ärjäisi vihaisesti, iski nyrkkinsä voimalla naisen lilluvaan ihraan ja koetti taltuttaa työkappaleensa ilman, että pilaisi kaikkien näiden vuosien uurastuksensa. Lihava nainen kurlutti paksusta kurkustaan villisti, heittelehti vaarallisennäköisenä pitkin puista pintaa, kuin harmaanvalkoinen kidutettu hylje, kunnes poika karjaisi uudelleen. Raivoissaan hän nousi tuoliltaan ja epäinhimillisen kiljahduksen saattelemana iski kauniin sulkakynänsä veritahraisen kärjen tarkasti hänen äitinsä vasempaan silmään.

Turpea ruumis jäykistyi siinä samassa ja rojahti viimeisen kerran rajusti eteenpäin, mutta tällä kertaa sen jäykkä olemus luiskahti räsynukkemaisesti pöydän terävän reunan ylitse, jolloin kuului äkillinen rusahdus, kun leukaluu murskaantui kiviseinää vasten. Poika henkäisi syvään ja asteli silmät ylimielistä leimua ympärilleen levittäen työkappaleensa yläpuolelle. Hän tiesi, ettei jaksaisi nostaa sitä takaisin. Ensi kertaan elämässään pitkään aikaan häntä pelotti Hän oli suorastaan pakokauhun vallassa epätietoisuudestaan. Pystyisikö elämä olemaan enää koskaan samanlaista kuin ennen?

Ei voisi. Kaikki oli lopussa. Mikään ei korvaisi tätä menestystä, vuosien työ oli tuhoutunut, kertomus oli päättynyt ennen aikojaan. Olisiko hän saanut sen valmiiksi, ellei olisi valtavassa kunnianhimossaan rakentanut joka päivä yhä syvempiä ja mutkikkaampia juonikuvioita? Ei, se ei olisi ollut tuntunut hyvältä lopettaa silloin.

Hän siis tiesi, että kulta-aika oli ohitse. Se oli hänen saavuttamattomissaan nyt, mutta ehkä sen voisi saada jotenkin takaisin, ehkä se palaisikin entistä vahvempana. Tämä oli ollut merkki! Sen hän tiesi. Uudet valloittajat olivat saapuneet, mutta sisältäpäin he olivat heikkoja ja resuisia, sieluttomia, mielikuvituksettomia ja täysiä surkimuksia. Ehkä kulta-aika palaisi, jos hän pystyisi siihen asti korvaamaan vanhan jotenkin uudella, mutta huomattavasti säälittävämmällä ja mielenkiinnottomammalla.

Hän hymyili leveästi. Pieni kämmen liikutti sulkakynän verenpunaista terää hänen omalla ihollaan härnäävästi. Poika purskahti äkilliseen nauruun, minkä kuuleminen oli hänelle itselleen lohtu, kun terä upposi väkivaltaisesti syvälle hänen omaan lihaansa ja alkoi terävästi piirtää omituisia koukeroita hänen omalla verellään. Tarina jatkui, mutta se ei ollut se sama. Tämä uusi oli vain surkea suupala, pieni purtava; kuiva ja kova. Nautittava se ei ollut, mutta ehkäpä odotus palkittaisiin myöhemmin.


Ja passaa kertoa, mitä mieltä on.

[Dalamar]

Huussi ratsastaa jälleen.

Tarina oli äärimmäisen kaunis. Tämä voisi kertoa suvaitsevaisuudesta. Siitä miten voi olla todella onnellinen, vaikka muiden mielestä se mistä tulee onnelliseksi on sairasta ja aivan väärin. Kaunista tekstiä erilaisuudesta.

Sitten pojan järkähtämättömyys vaikka paratiisi särkyykin. Ehkä siitä, että vaikka kaikki kaunis tuhoutuisi, ei kannata luovuttaa. Jatkaa vain eteenpäin kurjuudessa, yehdä jotain sille kurjuudelle ja toivoa että se auttaa. Uuteen nousuun.

[hyytelöperuna]

Uskomatonta. Tämä oli kaunis ja hieno tarina. Pidin tästä todella, huussi se kyllä osaa kirjoittaa ja taiteilla sanoilla. Tarinan viestikin meni oikein hyvin perille, ja todella oivallisesti tehty. Varsinkin lopetus oli huikaiseva ja tunnelmallinen. Huussi se on sotun kärkikirjoittajia.

[Element]

Mielestäni tarina liittyy pikemminkin itsetuntoon ja on ikään kuin kehotus että joidenkin pitää vahvistaa omaansa.

[Hollo]

No jaa. Jokaisen tulkinta on oma, mutta minun typerään ideaani verrattuna nuo ovat aivan liian monimutkaisia ja hienoja. Mie nimenomaan kuvaa tässä sotussakin tapahtunutta asiaa.

[Feeno]

Jos oikein asian käsitin, tarina viittasi erääseen käyttäjään (jonka nimen voi tarinasta poimia), joka teki melko samalla lailla kuin tarinassa, muttei tietenkään noin konkreettisesti. Am I right or am I right?

[Hollo]

Jos oikein asian käsitin, tarina viittasi erääseen käyttäjään (jonka nimen voi tarinasta poimia), joka teki melko samalla lailla kuin tarinassa, muttei tietenkään noin konkreettisesti. Am I right or am I right?

Ei nyt sentään. Ehkä jollain tapaa olet vihillä, mutta eipä sitä kait tähän kettinkiin kannta käydä monesti arvailemaan. Mutta mukavata, että tästä jotain löytyi.

[Rotten sound]

Ei ei ei ei aina kun luulen että tarina liittyy kuppaseen nurglen sotilaaseen niin eikun joku mielipuoli pentu oo tappanu isän ja äidin ja hissutelee kotona.Halun verta,mätää,suolia,perseita Ja TAISTELUA!!!!!!!!!!