Tarinakisa 2006 - Laskija (40k voittaja)

[Viikate]

Jep, enpä ihan voittooni uskonut, mutta kiitos siitä. En ehtinyt säätää tarinaa itse kirjoitustapahtuman jälkeen kovinkaan paljoa. Lisäksi seitsemännen sivun tullessa vastaan alkoi pituus pelottaa ja tuli tarve lopettaa tarina nopeasti, mikä kyllä näkyy lopun hätäisyydessä. Joku taisi valittaakin tämän pituudesta, enkä itsekään juuri välitä pitkistä tarinoista tällaisessa kisassa (mikä ei kylläkään tällä kertaa vaikuttanut äänestykseeni), mutta tämä vaan tavallaan lähti kulkemaan omia aikojaan. Kehuja olen jo saanutkin lukea, nyt kiinnostaisi kuulla haukkuja. Miksi juuri sinä et äänestänyt tätä tarinaa? Mikä siinä on vikana? Kritiikki kun on loistava tapa kehittyä. Kiitos jo etukäteen.

Laskija

Lexmekaanikko Vanderhel avasi huoneensa oven. Avausriimun painalluksen ja kirskuvan liikkeen välillä kului entistä kauemmin. Vanderhelin aivoihin liitetyt logiikkamoottorit kertoivat, että tällä hajoamisvauhdilla ovi lakkaisi toimimasta neljäntoista päivän kuluttua. Olettaen avaustaajuudeksi normaalin kaksi kertaa päivässä, tietysti. Hän huokaisi ja astui sisään. Pieni huone oli hämärä ja likainen. Pitkän työpäivän jälkeen se ei haitannut. Vanderhelin päätä särki. Hän halusi asettua matalalle punkalleen ja nukahtaa, mutta tiesi päänsäryn pakottavan hänet pysymään hereillä vielä tunnin. Hermostoon liitetty kone rasitti synapseja, erityisesti näin ankarassa käytössä. Siitä ei voinut valittaa, se oli hänen kohtalonsa Keisarin ja Konejumalan palvelijana. Mutta näin kiireisenä aikana kipu oli ainainen vieras. Tukikohta valmistautui lähettämään mineraalilastin Holonoir V:n ahjomaailmaan ja Vanderhelin tehtävänä oli suorittaa luettelointiin liittyviä laskenta-algoritmeja. Kivuliaista siirrännäisosista ja kiireestä huolimatta hänen suurin ärtymyksenaiheensa oli kuitenkin tekniikka, jonka parissa hän joutui toimimaan. Höyrykäyttöinen kogitaattorikone oli niin kirotun hidas! A-sektorin Fahrzeiterilla oli sentään käytössään pneumaattisia logiikkapiirejä! Vanderhel ei halunnut edes kuvitella, mitä kaikkia ihmeitä Mechanicuksen temppelissä, tukikohdan sydämessä, mahtoi olla. Hän oli vain kaupallisen tason laskija, ei lähelläkään Konekultin mahtia.

Vanderhel irrotti vasemman kätensä. Hän tutki liittimiä oikean silmänsä suurennusominaisuutta käyttäen. Niihin oli taas alkanut kertyä likaa; yleinen ongelma kaivostukikohdassa. Hän ei edes tiennyt, miksi hänen kätensä oli korvattu koneella, ilmeisesti hermoyhteydet olivat tuhoutuneet paranteluleikkauksessa ja liha oli helpompi vaihtaa metalliin kuin korjata. Se olikin hänen ainoa ylpeydenaiheensa ja turvansa Fahrzeiterin ylimielisyyttä vastaan: hänessä oli vähemmän orgaanista materiaalia kuin A-sektorin lexmekaanikossa. Valot sammuivat. Eikä hänen silmässään ollut valonvahvistinta. Eli hän joutuisi kiinnittämään kätensä pimeässä. Kirottua.

Vanderhel astui käytävään. Ovi hajoaisi siis jo kolmentoista ja puolen päivän kuluttua. Mutta sähköt olivat poikki ja hänen augmentaatioitaan saatettaisiin tarvita korjausoperaation laskennassa. Vaikka tukikohta oli vanha ja likainen, piti Konekultin temppeli yleensä huolen tärkeän tekniikan toiminnasta. Näin pitkä sähkökatko oli siis huolestuttava. Kolmekymmentäviisi prosenttia huolestuttava, kertoi logiikkaliitäntä hänen päässään, vaikka siinä ei juuri järkeä ollutkaan. Joskus hänen tunteensa vain katoilivat ja muuttuivat kaavoiksi ja luvuiksi. Se nyt oli sellaista... Käytävällä kajasti punainen valo. Vanderhel käveli sitä kohti, tietäen sen tulevan ikkunasta mutkan takaa. Ikkunasta, josta näkyi kaunis auringonlasku. Vihreät kaasupilvet sekoittuivat auringon punaan ja kolme kuudesta kuusta oli näkyvissä, kun hän pysähtyi hetkeksi katsomaan. Myrkyllinen erämaa ulottui horisonttiin, vain yksi vuorijono siinsi kaukaisuudessa. Tukikohdan huurut nousivat taivaalle. Jättimäinen kaasuplaneetta Totenstau III oli myös näkyvissä tasangon yllä. Oli hiljaista. Liikenne oli lakannut yöksi ja ainoa suunniteltu sukkulalento olisi valtavan mineraalikuljetusaluksen lähtö viiden kiireisen päivän kuluttua. Joten Vanderhel jatkoi matkaansa. Tuon maiseman hän oli laskenut moneen kertaan ja tarkastanut vielä useammin.

Käytävä kääntyi takaisin tukikohdan sisuksiin ja pimeys palasi. Pian Vanderhel ei nähnyt enää mitään ja joutui luottamaan muistissaan oleviin laskelmiin. Kaksisataaseitsemänkymmentäviisi ja puoli askelta, yhdeksänkymmenen asteen käännös oikealle, kaksisataakaksi askelta, neljänkymmenenviiden asteen käännös vasempaan, kolme askelta, uusi neljänkymmenenviiden asteen käännös vasempaan, oikean käden kohotus kolmekymmentä senttiä vyötärölinjasta ylöspäin ja viisitoista astetta oikealle ja hän voisi painaa generaattorihallin oven avausriimua. Olettaen että riimu toimisi.

Sadanyhdeksänkymmenen askeleen jälkeen Vaderhel havaitsi valoa kulman takaa. Hieman sen jälkeen hän kuuli ääniä. Käännyttyään kulmalla hän näki taskulamppujen heittelehtivät valokeilat ja niissä vuorotellen toisiaan häikäisevät Planetaaristen Puolustusvoimien sotilaat. Heitä oli sijoitettu tukikohdan turvaksi ryhmällinen, yhdeksän sotamiestä ja kersantti. Vanderhel laski viiden sekunnin havainnointijaksolla neljän sotilaista seisovan käytävässä. Miksi he olivat liikkeellä? Oliko jokin vialla? Pitäisikö huolestua? Hän oli viiden askeleen päässä kun ensimmäinen sotilas huomasi hänet. Huomasi ja onneksi myös tunnisti, ennen kuin oli ehtinyt nostaa aseensa ampuma-asentoon.

”Keisarin Hampaat! Mitä sinä siellä hiivit? Melkein ammuin!” huudahti sotilas pelästyneellä äänellä.
”Pyydän anteeksi. Tarkoitukseni ei ollut tunkeilla. Saanko tiedustella tilannetta?”
”Ehh, tuota, joo. Ei tässä mitään. Jotain meteliä vain kuulunut. Ja valot sammuivat. Me ollaan menossa turvaamaan generaattorihuonetta.”
”Onko jokin siis vialla? Muukin kuin sähköt?”
”Ääh, kessu vaan haluaa että me harjoitellaan. Ei täällä muuten mitään tapahdukaan.”
”Ja jos tapahtuisi, niin me kyllä vedettäisiin niitä turpaan niin, ettei ne kelpais edes groxeille sen jälkeen!” puuttui toinen sotilas keskusteluun.
”Eli kuljemme siis samaa matkaa. Teitä ei haitanne, jos hyödynnän valojanne matkalla?”
”Häh?”
”Se haluaa vaan mukaan. Joo, tule vaan, mutta, heh, jos tulee kuumat paikat niin pysy poissa meidän tieltä.” Nyt jo rehvakkaasti. Pelko oli kadonnut uhon tieltä.

Varmasti sotilailla olikin syytä uhoon. Olihan heillä uusimmat sirpaleliivit, kypärät ja las-kiväärit, suoraan Holonoirin asetehtaista. Moinen tulivoima riittäisikin hoitamaan minkä tahansa uhan, siitä Vanderhel oli varma. Olisi tietysti hienoa päästä joskus laskemaan las-kiväärin laukaus, nähdä kuinka tehokas ase oikeastaan olisi. Siihen tuskin kuitenkaan tulisi tilaisuutta. PPV:n miehet olivat oikeassa, Tukikohdassa ei koskaan tapahtunut mitään. Juuri silloin Vanderhelin ajatuksen keskeytti outo, painostava tunne. Se tuntui paikkaan sidotulta, se kasvoi ensin ja sitten vaimeni kun he kulkivat eteenpäin. Taskulamppujen valokeilojen tärinästä päätellen myös PPV tunsi sen. Se tyhjensi ajatukset. Vain koneen syöttämät numerovirrat pyörivät hänen päässään ja niissäkin oli jotain hälyttävää. Tilanne kuitenkin normalisoitui ennen kuin Vanderhel pystyi käsittämään mitä se oli. Sotilaiden keskustelun se ainakin oli lopettanut kuin veitsellä leikaten.

Generaattorihuoneen ovella liikahteli uusi valokeila. Se osoittautui Konepappi Radsteiniksi, joka oli kiiruhtanut Kultin temppelistä tutkimaan sähkökatkoa. Hän oli saanut kammettua oven melkein auki. Hiljaiset sotilaat nyökkäsivät hänelle tervehdykseksi ja auttoivat urakan loppuun. Sisällä Radstein komensi Vanderhelin mukaansa ja marssi nopeasti generaattoreita ohjaavan koneen luokse. Hän kytki itsensä koneeseen ja neuvoi Vanderhelia tekemään samoin. Mieli-impulssilinkit ja koneen sielu yhtyivät kolminaisuudeksi, joka alkoi kiivaan väittelyn tilanteen vakavuudesta. Vanderhel oli siinä vain statistina, hän ei oikein ymmärtänyt koneen kieltä, hän näki vain lukujen valtavat virrat ja tiedostojen tulvan, jota Radstein ja kone siirtelivät hänen mieleensä ja takaisin. Vanderhelille välittyi kuva jostain hyvin epänormaalista tapahtumasta, mutta hän ei saanut selvää sen luonteesta. Outo, painostava tunne palasi hetkeksi. Sitten linkki sammui ja valot syttyivät. Valtavat generaattorit heidän allaan ja ympärillään jyrähtivät hitaasti käyntiin. Tunne katosi ja Vanderhel näki seisovansa kapealla kävelysillalla suunnattoman hallin päädyssä. Valtavia koneita ei ollut suunniteltu sammutettavaksi ja niiden korkeuksiin kohoavat, ruosteenpunaiset hahmot tärisivät nyt hiljaa varjoissa, yrittäen käynnistyä, hitaasti ja yskähdellen. Radstein nyökkäsi PPV:n sotilaille, jotka lähtivät hiljalleen kohti ovea. Hän kääntyi Vanderhelin puoleen.
”Huomasitko mitään outoa? Niin, kone ei voinut hyvin, ei. Se oli järkyttynyt.” sihisi Radsteinin metallinen ääni.
”Tunsin jotain epänormaalia, herra. Mistä se johtui?”
”Kone oli sammutettu. Sitä ei ole tarkoitus sammuttaa, mutta jokin oli sen tehnyt. Kuka? En tiedä, en. Ei ihminen, ei manuaalisesti. Outoa? Kyllä. Toinen kone kenties. Kenties. Kaukaa. Mielenkiintoista, vaatii tutkimusta.”
”Herrani, luuletteko sen olevan hälyttävä tapahtuma? Pitäisikö minun kertoa henkilökunnalle?”
”Pitäisikö? Ei, ei vielä. Veljeskuntani selvittää, me tutkimme, kyllä. Älä huolehdi, laskija. Me selvitämme. Palaa rutiineihisi, sinusta oli apua, minun on nyt mentävä.”

Pappi kääntyi ja poistui nopeasti. Tämä oli ilmeisen kiinnostavaa. Vanderhel suuntasi takaisin huoneelleen. Hän yritti tutkia muutamaa tiedostoa, jotka Radstein oli, mahdollisesti vahingossa, jättänyt hänen mieleensä. Hän ei varsinaisesti voinut avata niitä, mutta keskittymällä kovasti hän voisi kenties arvailla niiden sisältöä ja ehkä saada jotain tästä oudosta tilanteesta selville. Keskittyminen ja jännitys toivat päänsäryn esiin uudella ja voimakkaalla tavalla. Numerovirrat, särky, ihmetys ja oudot tiedostot sekoittuivat hänen keskittyessään ja kun painostava tunne yllättäen luikerteli sen kaiken keskelle, syntyi outo kaaos, joka sai Vanderhelin pysähtymään niille sijoilleen. Valot sammuivat. Mitä ihmettä? Nyt jokin oli varmasti vialla. Pimeys ei kuitenkaan ollut täydellinen. Logiikkakomponentit kertoivat hänen seisovan täsmälleen samassa paikassa, jossa tunne oli iskenyt tulomatkalla, ja jota valaisi nyt outo, punainen valo. Se tuli ovenraosta käytävän seinustalla. Tällä käytävällä oli ylempien toimihenkilöiden työhuoneita. Miten siellä voi palaa valo, jos varajärjestelmätkin ovat kaatuneet? Vanderhel astui ovelle ja kokeili avausriimua. Se oli loogista. Oven liukuessa hiljaa ja epäloogisesti auki hän ymmärsi pelkäävänsä jossain syvällä orgaanisissa aivorakenteissaan. Ja näky oven takana sai tuon pelon syöksymään pintaan ja sekoittumaan koneen impulssisarjoihin. Vanderhel saattoi vain tuijottaa näkyä edessään.

Lattialla makasi ihmisruumis. Tarkempaa analyysiä vainajan henkilöllisyydestä ei voi suorittaa. Se näytti kauhealta, se oli silvottu. Vainajan pää on poistettu ja ruumis viilletty kaulasta lantioon ulottuvalla viillolla auki. Vanderhel tunsi vatsassaan jotain outoa. Vainajan sisäelimet on poistettu ja levitelty symmetrisesti ympäri huonetta. Tunne nousi kohti kurkkua, jota kuristi. Vainajan iho on osittain nyljetty ja kallo on puhdistettu kaikesta kudoksesta. Hänen suutaan kuivasi. Vainajan kallo on asetettu pöydästä rakennetulle alttarille, joka on maalattu vainajan verellä kauttaaltaan. Vanderhel taisteli tunnetta vastaan koneen jatkaessa kylmää analyysiään ja kohotti katseensa ruumiista seinälle. Vainajan verellä ja tiettyjen elinten jäänteillä on maalattu seinään merkkejä, jotka aiheuttavat kahdeksan mikropromillen vääristymän aika-avaruuskentässä. Vanderhel näki ne ja oksensi, ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen. Siirrännäiset taistelivat vastaan, mikä lisäsi tapahtuman kivuliaisuutta. Hän putosi polvilleen ja perääntyi kontaten huoneesta. Käytävällä hän jatkoi konttaamistaan kunnes kone otti taas vallan ja sai hänet jaloilleen. Se ohjasi hänen täysin pois tolaltaan olevaa orgaanista mieltään kohti PPV:n kasarmialuetta.

Koneen laskemaa numeerista kuvausta huoneesta oli helpompi tarkastella. Vanderhel ymmärsi, että huoneessa oli ollut muitakin ruumiita, naulattuna seiniin, makaamassa varjoissa. Hän pystyi laskemaan neljä muuta silvottua uhria ja yhden, joka oli maannut oven vieressä. Se oli revitty kappaleiksi muista eroavalla tavalla. Kauhu oli taas painunut jonnekin elävien solujen syvyyksiin ja hän saattoi ajatella loogisesti juostessaan PPV:n kasarmille. Kyllä, jonkinlaisesta uhrimenosta oli ollut kyse, harhaoppisesta lihalliskultista. Mutta hänelle oli myös selvää, että juuri tuon huoneen tapahtumat olivat katkaisseet sähköt. Se ei ollut loogista, mutta analysoidun ruumiin arvioitu kuolinaika, pöydälle levitetyn veren hyytymisaste ja oudon todellisuusvääristymän voimakkuuden pienenemisvektori sopivat sähkökatkoihin. Silloin valot palasivat. Himmeinä, nopean laskutoimituksen perusteella Konekultin Temppelin omien generaattoreiden voimalla käytettyinä. Valot palasivat ja kaamea, epätodellinen karjaisu kajahti jostain kaukaa.

+++

PPV:n kasarmina toimivassa asuntokompleksissa Tukikohdan laidalla kersantti Leichewald käveli edestakaisin ja yritti miettiä toimintasuunnitelmaa. Toinen kerta oli liikaa. Yksi sähkökatko meni harjoituksesta, mutta toinen vaati oikeita toimenpiteitä. Ongelmana oli, ettei hän osannut tunnistaa uhkatekijää. Kersantti kirosi. Se tuntui tepsivän, sillä kattovalot palasivat tehostamaan heidän kannettavien valonheitintensä tehoa. Himmeinä, mutta se oli parempi kuin ei mitään. Jostain kuului vaimea huuto. Kersantista se kuulosti kauhealta ja sotamiehetkin näyttivät värähtävän neitimäisesti. Hän puri hampaitaan yhteen. Jollekin työläisistä oli siis sattunut onnettomuus. Mikäs siinä. Kolmatta katkoa hän ei kuitenkaan aikoisi sulattaa. Kersantti oli tehnyt päätöksen.

”Miehet, kuunnelkaapa. Toimimme seuraavalla tavalla…”

Hänet keskeytti ovesta sisään törmäävä lexmekaanikko.

”Mitä Keisarin nimeen sinulle on tapahtunut?”
”Herra, olen matkalla asuintiloihini tehnyt varsin hälyttävän löydön!”
”Tarkennapa hieman.”
”Herra, löysin huoneesta… 213 useita silvottuja ruumiita. Vainajien asettelu ja haavat viittaavat mielestäni jonkinlaisiin harhaoppisiin palvontamenoihin.”
”Keisarin Hampaat!”
”Mi… Mitäs nyt tehdään, kessu?”
”Hiljaa! Minä mietin koko ajan!”
”Saanko ehdottaa herralle, että menette itse tutustumaan paikkaan? Minä voin… Minä vo… Minä… ehh… ei, ei, ei. Yksi. Yksi Nolla Kuusisataa Yksi! Seuratkaa. Näytän tien.”
”Mitä ihmettä?”
”Hei, turvat kiinni ja seuratkaa sitä! Aseet mukaan, hölmöt!”

Kymmenen hiljaista miestä seurasi oudosti käyttäytyvää lexmekaanikkoa kohti tukikohdan keskialueita. Käytävien valot olivat himmeitä ja välkkyivät välillä häiritsevästi. Jokaisen ruosteisen nurkan ja pölyisen kolon oli vallannut pitkien varjojen joukko. Valojen välke toi ne aika ajoin eloon ja kiristi kaikkien hermoja entisestään. Lexmekaanikko haisi oksennukselle ja haju leijaili sotilaiden ympärillä. Leichewaldia alkoi ärsyttää. Muut vaikuttivat pelokkailta. Se ei käynyt päinsä, ei nyt kun heillä oli vastassaan mahdollisesti väkivaltainen hullu. Kersantti oli varma, että jos heidän oppaansa ei ollut muuten vaan tullut hulluksi ja puhunut omiaan, olisi heillä edessään ihmisjahti. Tai kenties lexmekaanikko oli juuri se hullu? Hän päätti nostaa miestensä mielialaa.

”Kuulkaahan! Jos tämä kaveri on oikeassa, meillä saattaa olla tositoimia edessämme. Joku tutkija lienee hengitellyt vääriä huuruja, ja nyt meidän pitää käydä hoitamassa se. Teidän täytyy siis pysyä tarkkoina ja olla valmiina. Tänään emme kohtaa mitään, mitä emme voisi hoitaa, koska me olemme PP…”
Hänet keskeytti karjaisu, jollaista kukaan heistä ei ollut ennen kuullut. Se kaikui varjoisasta käytävästä, jostain takaapäin. Se kaikui kauan. Joku sotilaista putosi polvilleen. Toinen vinkaisi jotain käsittämätöntä. Leichewald tunsi kuristavan tyhjyyden mielessään. Lexmekaanikko makasi lattialla. Sitten hälytyssireenit alkoivat soida ympäri Tukikohtaa, katkonaisesti ja nykien. Leichewald avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään. Hänen henkilökohtainen vox-kommunikaattorinsa heräsi eloon ja hän avasi sen vaistomaisesti.

”Leichewald? Keisari kirotkoon sinut, missä olet? Meillä on täällä tilanne päällä, joku kävi huoltomiesten kimppuun lähellä ruokalaa, C-sektorilla! Sinne niin kuin olisit jo, Keisarin Hampaat sentään!”
”Kuulitte käskyn, seuratkaa minua.” sanoi kersantti monotonisesti, kuulostaen koneelta. Hän ei ajatellut, lähti vain juoksemaan kohti Tukikohdan komentajan käskemää määränpäätä. Muut seurasivat. Lexmekaanikko oli kadonnut, mutta ei siitä nyt hyötyä olisi ollutkaan.
Yksittäinen, yksinäinen hullu. Pieni kultti korkeintaan. Hän oli nähnyt pahempaakin toimiessaan Adeptus Arbiteksen poliisijoukoissa ennen kuin se kirottu koirarotta puri häneltä kädet irti ja tuomitsi hänet PPV:hen tänne kaivoskuuhun. Mikä tässä siis vaivasi niin? Miksi häntä pelotti? Se huuto oli lukinnut hänet täysin ja tehnyt miehille vieläkin pahempaa jälkeä. Taistelutilanteessa tuollainen olisi kuolemaksi.

C-sektorilla valot välkkyivät tiheämmin ja epämääräisemmin. Oli täysin äänetöntä kun PPV saavutti ruokalan. Varjot liikkuivat nyt joka puolella ja painostava tunne valtasi sielun. Diener taisi rukoilla hiljaa. Se oli ehkä vain hyvä tässä vaiheessa. Painostavuus tuntui oikein huokuvan varastohuoneesta vähän matkan päässä. Leichewald tiesi, että sinne hänen olisi mentävä, vaikka sitä hän halusi kaikkein vähiten koko elämässään. Hän puri hampaansa yhteen niin että kuuli niiden rutisevan, veti selkänsä suoraksi ja viittasi miehet seuraamaan. Askelten kaiku täytti koko maailman kun he kävelivät ovelle, hitaasti, aseet valmiina. Gesindel ja Blutbad asettuivat suojaamaan oven molemmille puolille. Kersantti painoi avausriimua. Kesti hetken, kuului kovaa rutinaa ja sitten ovi oli auki. Sisällä valo välkkyi jatkuvasti. Hän oli ensimmäisenä huoneessa. Näki ruumiit. Ne oli silvottu. Niillä ei ollut päitä. Mikä saattoi olla noin voimakas, mietti kersantti Leichewald kun painostava tunne muuttui päätä repiväksi kauhuksi. Ja huuto alkoi.

Sotamies Diener näki, kuinka olento hyökkäsi nurkasta. Hän seisoi ovella ja katsoi, kun se löi kersanttia miekalla. Kersantti halkesi kahtia ja verta ja elimiä ja kersantin mekaanisten käsien palasia lensi kaikkialle. Se puri Blutbadia naamaan. Sen jalka, valtava sorkka, murskasi Gesindelin keskivartalon mössöksi yhdellä potkulla. Blutbadin pää suli ja Sargin kädet lensivät ilmassa kun joku tönäisi Dieneriä ja veti hänet mukaansa. Hänen silmiinsä sattui vielä senkin jälkeen, kun sarvipäinen hirviö oli kadonnut hänen näkökentästään. Sen punainen hahmo ei jättäisi hänen verkkokalvojaan koskaan. Sen huuto kaikui hänen päässään. Hän tajusi korviensa vuotavan verta. Hän katsoi olkansa yli. Grabstein juoksi karkuun ja kiskoi häntä mukanaan. Ketään muuta ei näkynyt. Hän alkoi juosta Grabsteinin kanssa. Varmaankin kohti komentokeskusta. Hän oli purrut kieleensä ja tunsi veren maun suussaan.

+++

Vanderhel seisoi Fahrzeiterin vieressä komentokeskuksen nurkassa. Huoneessa oli muitakin. Kaikki lähialueella olleet olivat paenneet tänne hälytyksen kuultuaan. Muu henkilökunta oli lukinnut itsensä alempien kerrosten tyhjiin mineraalisiiloihin. Heidät näki selvästi valtavien, seinät peittävien näyttöjen esittämistä valvontakamerakuvista. Käytävillä valot vilkkuivat. C-sektorin kuvissa oli valtavasti häiriöitä. PPV oli kadonnut. Pelkokerroin hänen mielessään oli kahdeksankymmentäseitsemän prosenttia. Hän oli varma, että Fahrzeiterilla oli pienempi, jos tämä nyt edes pystyi heijastamaan tunteitaan luvuiksi. Huoltomiehet, kaivoshenkilökunta, sairaanhoitajat ja muut vapisivat selvästi. Komentaja seisoi adjutantteineen kivisen huoneen keskellä, yhtä kaukana kaikista näytöistä ja kattoon kiinnitetyistä palvelija-kyborgeista ja johtonipuista. He näyttivät vakavilta. Vox-operaattori yritti saada kersantti Leichewaldiin yhteyttä, mutta tuloksetta. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä, joten kaikki vain tuijottivat näyttöjä. Paitsi Morgenstern, Tukikohdan pappi. Hän seisoi komentajan takana silmät puoliksi ummessa ja luki ääneen rukouksia Keisarille. Hänellä oli hieman omahyväinen ilme kasvoillaan, kenties hän oli tyytyväinen, että hänen joka sunnuntai saarnaamansa tuho oli viimein kohdannut syntisiä. Silloin ovi aukesi. Joku oli tiennyt ovikoodin. Sisään astui kaksi PPV:n miestä, kalpeina ja hikisinä. Kaikki tuijottivat heitä. Toinen oli veren peitossa ja vapisi kontrolloimattomasti. Toinen taas vastasi tuijotukseen kauhu silmissään. Ja avasi lopulta suunsa.

”Se… se… oli jotain kauheaa! Hirviö! Se teurasti kaikki muut! Paholainen! De…demoni!”

Veren peittämä sotilas lakkasi vapisemasta kuultuaan sanan. Hänen silmänsä tuijottivat suoraan eteen, kun hän tyynesti siirsi aseensa piipun suuhunsa ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, veti liipaisimesta. Vanderhel laski aseen laukauksen tiedot vaistomaisesti, jopa sotilaan haljenneen kypärän palasten lentoratoja myöten. Yllättävän siistiä. Kaikki vain höyrystyi. Sitten joku alkoi itkeä ja viimeinen PPV:n sotilas vajosi toivottomana polvilleen.

Oven eteen rakennettiin barrikadi kaikesta, mikä irti saatiin. Valvontakamerat alkoivat sammua yksi kerrallaan. Komentajalla oli kiire lähettää sotilaan raportti vox-linjojen kautta Tukikohta II:n astropaatille avunpyyntöä varten. Kamerat sammuivat yhä lähempänä heitä ja kaikki ymmärsivät sen. Pappi Morgenstern saarnasi nyt suureen ääneen hymy kasvoillaan. Valot koko A-sektorilla alkoivat vilkkua tiheästi ja epämääräisesti. Sotilas oli vajonnut transsiin ja mumisi punaisesta hirviöstä ja verestä. Alasektorien mineraalisiilojen valvontakamerat sammuivat. Fahrzeiter veti Vanderhelin nurkkaan, sille seinälle jossa ovi sijaitsi. Kuului epäinhimillinen huuto, läheltä. Ihmiset alkoivat itkeä. Sitten painostava tunne iski jälleen ja Vanderhel tiesi, että se mikä Tukikohtaan oli manattu, oli nyt täällä.

”…ja niin tuo Keisari suuressa viisaudessaan Tuomion teille kurjille syntisille…”
Jokin valtava iski ovea.
”…ja Hänen tuomionsa on oleva kauhea voimassaan…”
Toinen isku. Näytöt alkoivat vilkkua valojen lailla.
”…eikä Hän säästä vihassaan ketään, joka on Häntä vastaan rikkonut…”
Kolmas isku tuli läpi ovesta. Sama punertava, veren värinen valo tunkeutui aukosta.
”…sillä vaikka harhaoppisen voi armahtaa, on Keisari viisaudessaan mahtava…”
Neljäs isku toi polttavan terän sisään huoneeseen. Joku näki sen käyttäjän ja vajosi maahan silmiään pidellen.
”…eikä armahda teitä, sillä te olette pettureita Hänen…”
Viides isku irrotti valtavan metallinkappaleen barrikadin yltä ja demoni työnsi päänsä huoneeseen. Pappi hiljeni vahingonilon muuttuessa puhtaaksi kauhuksi. Punainen sarvipää repi uskomattoman vahvoilla käsillään lisää tilaa ja alkoi työntyä huoneeseen. Kaikki kirkuivat. Vanderhel toimi lähes täysin koneen vallassa, eikä voinut käsittää laskelmiensa tuloksia; tuon kokoisen olennon ei pitäisi olla noin vahva! Sitten se oli huoneessa. Komentaja sai lopulta las-pistoolinsa esiin, mutta hänen ainoa laukauksensa meni ohi ja demoni oli hänen päällään. Silloin Fahrzeiter veti Vanderhelin mukaansa, kohti ovea, olennon selän takaa ja ulos, käytävälle. He lähtivät juoksemaan sanaakaan sanomatta kohti Konekultin temppeliä. Vanderhel saattoi vain kirota outojen numerovirtojen ja yli asteikkojen hyppivien tunneindikaattorien täyttämässä mielessään. Fahrzeiter taisi sittenkin olla enemmän kone kuin hän!

Kirkuminen peittyi pian olennon huutoon. Tällä kertaa sitä seurasi toinen, erilainen. He tiesivät, että niitä oli nyt kaksi. Tai enemmän. Käytävillä valot vilkkuivat ja varjot hyppivät ja nuo kauheat huudot kaikuivat järjettömänä kakofoniana, joka ei soveltunut mihinkään aiemmin laskettuun malliin. Jostain kuului raskaiden askeleiden kaiku ja huudot toistuivat. Heitä seurattiin. He kiihdyttivät tahtiaan, mutta painostava tunne iski jälleen ja tällä kertaa logiikkakoneet alkoivat pysähdellä valojen tahdissa. Se oli käsittämätön tunne, puolet aivoista kytkeytyi pois päältä ja takaisin. Nukahtamista ja heräämistä millisekuntien sykleissä. Se sattui. Huuto kuului nyt läheltä. Siinä oli monta ääntä, mutta laskentateho ei riittänyt niiden erotteluun. Vasta kun he pääsivät pois A-sektorilta ja heidän siirrännäisensä heräsivät taas eloon, lexmekaanikot saattoivat analysoida huutojen suunnan ja lähteen ja ymmärtää, että ne olivat tulleet ilmastointikanavista, alhaalta. Mineraalisiiloista. Valtava poimuavaruushäiriö mineraalisiiloissa.

Konekultin Temppeli oli linnoitus tukikohdan sisällä, ja vaikka sen portti ilmestyi heidän eteensä käytävän päänä, se oli kuin täysin erillinen rakennus liittyneenä Tukikohdan sydämeen. Portti oli kiinni, mutta kun he molemmat suorittivat pikaliitynnän sen vieressä majailevaan konehenkeen, he onnistuivat vakuuttamaan Kultin puhtaudestaan. Portti avautui hitaasti. Sisällä seinään pidennetyistä selkärangoistaan kiinnitetyt palvelija-kyborgit kääntyivät osoittamaan heitä käsiensä paikalla olevilla raskailla aseilla, mutta eivät estäneet heidän juoksuaan kohti Temppelin ydintä. Ensimmäisen kulman takana odotti konepappi Radstein, joka pysäytti heidät.

”Poimuavaruusanomalia. Niin. Se manifestoituu tässä tukikohdassa voimakkaana. Niin. Se on koskettanut teitä, eikö olekin? On. Te olette nyt arvokkaita tutkimuskohteita, sillä uhka on liian suuri ja meidän on evakuoitava. Te käytte mainiosti, ettekö käykin? Käytte! Tulkaa mukaani niin asetamme teidät staasiin ja viemme täältä pois, näytteinä. Kyllä. Itsetuho…”

Lexmekaanikot katsoivat toisiaan. Vaihtoehtoja ei ollut. Logiikka sanoi, että heidän olisi toteltava. Se olisi heidän velvollisuutensa herralleen Konejumalalle. Vanderhel huomasi Fahrzeiterin katseessa oudon kiillon. Kapinan. Hän käsitti, että tämä ei halunnut päätyä Konekultin leikeltäväksi. Fahrzeiteria ohjasi uskomaton, itsekäs halu elää. Kuinka merkillistä. Se kuitenkin selitti paljon. Hän ei ollutkaan siis niin kone kuin mitä esitti. Ei juuri ollenkaan!

Radstein johti heidät sukkulaan. Siihen lastattiin parhaillaan outoja laitteita. Konepappi osoitti heille kahta staasikupua, heidän kohtaloaan. Vanderhel astui eteenpäin alistuneesti, kun hälytyssireenit alkoivat soida Temppelissä. Fahrzeiterin käteen oli ilmestynyt las-pistooli ja, käsittämätöntä kyllä, hän alkoi ampua villisti ympärilleen. Heikko ase ei saanut paljoakaan tuhoa aikaan, mutta tilanne aiheutti Konekultille epätyypillisen sekasorron laukaisualustalla. Palvelijat ja papit törmäilivät toisiinsa ja lastattavia koneita kaatuili metallilattialle, kunnes Radstein itse lopetti tilanteen ja Fahrzeiterin elämän servo-kätensä iskulla. Hämmennys oli kuitenkin ehtinyt kestää liian kauan. Nyt loogista oli ainoastaan alukseen nousu ja välitön laukaisu, sillä Temppeliin oli murtauduttu. Nousevan lastaussillan raosta Vanderhel ehti nähdä vilauksen punaisista demoneista, jotka ryntäsivät alusta kohti. Hän kuuli niiden huudon, tunsi kuinka aluksen henki taisteli sitä vastaan, tunsi miekkojen iskevän aluksen runkoa kunnes he lopulta olivat ilmassa.

Helpotusta ei kestänyt kauaa. Vaikka häiriöt konehengille lakkasivat nopeasti, alkoi alus heittelehtiä ja täristä vain kolmen minuutin ja kahdenkymmenenviiden sekunnin lennon jälkeen. Tärinästä ja aluksen profiilista voitiin arvioida todennäköisyys, jonka mukaan se oli saanut fyysisiä vaurioita, jotka lennonaikaisten rasitusvoimien vaikutuksesta pahenisivat eksponentiaalisesti kohti katastrofaalista tilaa. Arvioitu aika järjestelmien pettämiselle lentokyvyttömyystilaan oli seitsemän minuuttia ja neljäkymmentäkolme sekuntia lähdöstä. Arvio heitti vain kuusikymmentäkahdeksan sekuntia. Törmäys oli äärimmäisen raju, ja ainoastaan lentäjän suora hermolinkki aluksen kanssa mahdollisti laskeutumisen, josta maksimimäärä matkustajia selviäsi toimintakunnossa. Vanderhelin silmissä pimeni kun tärähdysaalto iski.

Maksimimäärä osoittautui kahdeksi. Vanderhel avasi orgaanisen silmänsä nähdäkseen Radsteinin seisomassa yllään. Tämä oli ilmeisesti raahannut hänet, tärkeän näytteensä, ulos palavasta aluksesta. Vanderhel nousi seisomaan. Hänen oikea kätensä oli rikki. Kenties sekin voitaisiin korvata nyt koneella? Tai kenties ainoastaan hänen aivoimplanteillaan oli enää merkitystä. Kaksikko istui alas ja jäi tuijottamaan hiljaista tukikohtaa. Heidän ympärillään tietoisuuteen tunkeutui hitaasti auringon viimeisten säteiden oranssiksi värjäämä ruosteisen hiekan autiomaa. Oli täysin tyyntä. Ei ollut loogista liikkua, sillä he eivät omin voimin pääsisi pois. Täytyi odottaa.

Odotus palkittiin kolmentoista hiljaisuudentäytteisin päivän jälkeen. Aluksen hylky oli pitänyt heidät hengissä. Tukikohta oli täysin tyyni. He vain istuivat ja odottivat, kun Inkvisition Ukkoshaukka laskeutui taivaista. Hopeisesta aluksesta marssi ulos kultaiseen voimahaarniskaan pukeutunut mies ja Kaartin Iskujoukkojen vartio-osasto. Mies käveli Radsteinin luo. Tämä toimi jo vara-akullaan, mutta kykeni hiljaiseen keskusteluun.

”Terve, konepappi! Olen inkvisiittori Åkergren. Vastaanotin hälyttävän avunpyynnön ja nyt vaadin Keisarin nimessä saada tietää, mitä täällä on tapahtunut!”
”Herra… demoneja… tappoivat kaikki… kyllä… vain minä selvisin…”
”Näittekö niitä?”
”Kyllä… punaisia… kuin veri?... kyllä…”
”Teidän tietopankeissanne lienee siis niitä käsittelevää dataa?”
”Kyllä… näin… ne… kuvia… niis…tä”
”Hienoa. Teistä on ollut apua.”
Inkvisiittori suuntasi sormensa kohti Radsteinin orgaanista silmää. Konepapin pupilli laajeni kauhusta, kun hän ymmärsi. Hänen kätensä liikahti, mutta liian myöhään. Inkvisiittorin digilaser leikkasi tiensä läpi Radsteinin vähän aivokudoksen ja lopetti hänen toimintansa. Inkvisiittori kääntyi hylyn varjossa makaavan Vanderhelin puoleen.
”Kuka sinä olet?”
”Olen lexmekaanikko Lydek Vanderhel, numero 459…776… 386…”
”Näitkö sinä näitä olentoja?”
”Herrani… minä laskin… sellaisen…”
”Mitä se tarkoittaa?”
”Minulla on sen… tiedot… data… sen olemuksesta…”
”Sinä… laskit… demonin ja olet vielä järjissäsi? Hmm...”
Inkvisiittori mietti hetken. Vanderhel oli nälästä heikkona ja hänen suunsa oli rutikuiva.
”Vanderhel, osaatko laskea taisteludataa, ammusten ratoja ja tehoja ja sellaista?”
”Minä… olen kokeillut sitä… kyllä.”
”Hienoa. Tarvitsen lexmekaanikkoa seurueeseeni ja uskon, että sinussa voisi olla siihen ainesta. Muutaman leikkauksen jälkeen siis.”

Vanderhelin tietoisuus alkoi hiljalleen pimetä. Hän kuuli unen rajamailla kun inkvisiittori huusi käskyjään. Eräs sana sattui korviin.
”Miehet, raahatkaa nämä kaksi alukseen! Viesti kiertoradalle, leikkaushuone valmiiksi augmentaatioon! Käynnistäkää moottorit, tuo tukikohta täytyy tarkistaa ennen sen tuhoamista, vaikka olen varma, että Khorne on kuluttanut raivonsa siellä loppuun jo aikaa sitten ja kadonnut!”

Lexmekaanikko Vanderhel sulki orgaanisen silmänsä.

[Karu]

Tämä räjäytti tajunnan. Oikeasti. Pakko sanoa, että tämä on oikeasti paras teksti, mitä olen sotussa lukenut.

Juoni oli loistava. Eristäytyneet tutkimuskeskukset sun muut vastaavat, joilla riehuu tuntematon vihollinen ovat aina kiehtoneet minua suuresti. Eräänlainen epätoivoinen selviytyminen siis, josta ei aina välttämättä selviä.

Teksti oli muutenkin uskomattoman hienoa. Paikoittaisesta sekavuudesta ja turhasta monimutkaisuudesta huolimatta hommassa pysyi hyvin mukana, ja kuvailu jyräsi tehokkuudellaan.

Alku on melko pitkäveteinen ja sekava, mutta sen jälkeen tarina tempaa mukaansa. Plussan saat.

Loppu on vähän pliisu. Kuten itse sanoit, se on melko hätäisen oloinen, ja lisäksi turhan helppo. Siinä vaiheessa, kun Radstein päättää ottaa kaksikon tutkittavakseen on huomattavissa pienoinen tyylinvaihdos, homma on suorasukaisempaa ja vähän epäselvempää. Inkvisiittori lentelee paikalle fiilistelemään ja kaappaa Vanderhelin (en pitänyt nimestä) mukaansa.

Itse olisin lopettanut tuon ennemmin niin, että kaikki lopulta kuolevat tai sekoavat.

Kaikenkaikkiaan suorastaan helvetin hyvä. Lisää, LISÄÄ!

[The Captain]

Tämä räjäytti tajunnan. Oikeasti. Pakko sanoa, että tämä on oikeasti paras teksti, mitä olen sotussa lukenut.

Kyllä, täytyy yhtyä tähän mielipiteeseen. Tapu tapu.

Juoni oli loistava. Eristäytyneet tutkimuskeskukset sun muut vastaavat, joilla riehuu tuntematon vihollinen ovat aina kiehtoneet minua suuresti. Eräänlainen epätoivoinen selviytyminen siis, josta ei aina välttämättä selviä.

Ikävä kyllä juoni on liian monesti käytetty, joten tiettyä "olen jo lukenut tämän" -fiilistä tarinassa oli.

Teksti oli muutenkin uskomattoman hienoa. Paikoittaisesta sekavuudesta ja turhasta monimutkaisuudesta huolimatta hommassa pysyi hyvin mukana, ja kuvailu jyräsi tehokkuudellaan.

Päähenkilö oli ihana! Hänen päänsä sisään oli päästy erinomaisesti, ja tuo koneen ja ihmisen persoonallisuuden risteytys onnistuttiin vangitsemaan mainiosti.

Alku on melko pitkäveteinen ja sekava, mutta sen jälkeen tarina tempaa mukaansa. Plussan saat.

Alusta pidin eniten, koska siinä tämän tarinan todellinen vahvuus eli päähenkilö sai suurimman huomion. Punapukuisten turvamiesten häröily ei juuri jaksanut liikuttaa, ja niissä kohdin toivoinkin pääseväni mahdollisimman pian seuraamaan taas Vanderhelin pohdintoja.

Loppu on vähän pliisu. Kuten itse sanoit, se on melko hätäisen oloinen, ja lisäksi turhan helppo.

Johonkin se oli pakko lopettaa, ja kieltämättä tarinan heikoin osa tuo lopetus olikin. Olisin muuten fluffin puolesta antanut inkvisiittorille Aquilan enkä Thunderhawkia, joka on marineiden lentokone - tai vaihtoehtoisesti antanut inkvisiittiölle ryhmän Grey Knighteja mukaan, kun kerran demoneita oltiin lähdössä hakemaan.

Itse olisin lopettanut tuon ennemmin niin, että kaikki lopulta kuolevat tai sekoavat.

Minä en. Se olisi ollut liian ennakoitavaa ja lovecraftmaista. Jonkun selviytyminen (tavallaan) on sentään aavistuksen vähemmän kliseistä.

Kaikessa kliseisyydessään erinomainen tarina. Eikä se FaBa-tarinasikaan sentään nollille olisi ansainnut jäädä.

[Viikate]

Kiitos.

Juoni oli loistava. Eristäytyneet tutkimuskeskukset sun muut vastaavat, joilla riehuu tuntematon vihollinen ovat aina kiehtoneet minua suuresti. Eräänlainen epätoivoinen selviytyminen siis, josta ei aina välttämättä selviä.

Ikävä kyllä juoni on liian monesti käytetty, joten tiettyä "olen jo lukenut tämän" -fiilistä tarinassa oli.

Totta, tapahtumapaikkaa olisi voinut miettiä tarkemminkin, mutta yritin välttää sen kaikkein pahimman kliseisyyden korvaamalla ilmeisimmän hirviön eli alien-kopio genestealerin sillä toiseksi pahimmalla kliseellä eli demonilla.

Loppu on vähän pliisu. Kuten itse sanoit, se on melko hätäisen oloinen, ja lisäksi turhan helppo.

Johonkin se oli pakko lopettaa, ja kieltämättä tarinan heikoin osa tuo lopetus olikin. Olisin muuten fluffin puolesta antanut inkvisiittorille Aquilan enkä Thunderhawkia, joka on marineiden lentokone - tai vaihtoehtoisesti antanut inkvisiittiölle ryhmän Grey Knighteja mukaan, kun kerran demoneita oltiin lähdössä hakemaan.

Helvetti! Fluffivirhe! Olen pahoillani... Tekosyyksi tarjoan syvästi häveten sitä, että en ole BFG:sta, Forge Worldin tuotteista tai Battle for Macragge boxin sisällöstä niin kovin hyvin perillä. Olis varmaan vaan pitäny käyttää niitä Grey Knightejä...

Itse olisin lopettanut tuon ennemmin niin, että kaikki lopulta kuolevat tai sekoavat.

Minä en. Se olisi ollut liian ennakoitavaa ja lovecraftmaista. Jonkun selviytyminen (tavallaan) on sentään aavistuksen vähemmän kliseistä.

Juurikin niin, näissä kisoissa päähenkilöt tuntuvat kuolevan lähes jokaisessa tarinassa ja sitä ennakoitavuutta koetin tällä lopulla välttää. Hieman pidemmällä kuvailulla siitä olisi kenties vielä saanut hieman paremman, mutta kuten sanottua, raja alkoi tulla vastaan.

[nätti masa]

erinomainen tarina, olen uusi täällä ja luen vasta ensimmäisiä tarinoitani, mutta tämä on kuin kirjailijalta suoraan! päähenkilö on aivan mahtava, ja muutkin henkilöt suht hyvin tehtyjä.
jos demonit ovat nyt näitä genestealereita, olisin itse ehkä pistänyt bunkkeriin murtautumaan vaikka
Lictorin, ehkä siksi kun pidän niistä niin paljon. täyden kympin paikka!