--------------------------------------------------------------------------------------------------------
Valtava taisteluristeilijä Merkuriuksen varjo lipui hitaasti halki äänettömän avaruuden. Kaikki oli mustaa, pimeää ja tyhjää.
Amiraali Holt seisoi komentosillalla kädet selkänsä takana ja tuijotti ulos. Hiki virtasi hänen kasvojaan pitkin. Amiraali paransi asentoaan ja tuskaili kuuman univormunsa kanssa. Ympäröivä kylmä tyhjyys vaikutti houkuttelevalta komentosillan tunkkaiseen kuumuuteen verrattuna.
"Amiraali, kutsuitte minua?"
Holt käännähti ripeästi kannoillaan ja näki nuoret, hilpeät kasvot. Erikoista näinä aikoina.
"En varsinaisesti sinua. Kerropa minulle, minne olemme matkalla?" amiraali kysyi.
Miehen iloiset silmät muuttuivat epäileviksi. Pitikö amiraali häntä pilkkanaan?
"Sir, ettekö te tiedä?" hän vastasi ja naurahti varovasti. Holtin vakavan ilmeen nähtyään hän hiljeni nolona.
"Minua ei näemmä tarvita täällä. Vetäydyn huoneistooni." ilmoitti Holt viiltävän kylmästi. Amiraali asteli ulos ja lähti kulkemaan kohti asuintilaansa.
Holt oli täällä vastoin tahtoaan. Pitkään hän oli kuvitellut sektorin laivaston ylipäällikön arvonimen tuovan vain etuja ja arvostusta, mutta kun hänen planeettansa oli temmattu mukaan galaksinlaajuiseen sotaan, oli hänkin joutunut liikekannalle. Holt oli joutunut jättämään hienot ystävänsä ja kutsunsa, suuret kartanonsa ja huvilansa, kauniin vaimonsa ja monet muut elämän ihanuudet.
Merkuriuksen varjolla työskenteli amiraalin käsityksen mukaan tuhansia ihmiä, ellei enemmänkin. He latasivat massiivisia aseita, metallijumalia, jotka muuttivat loistoonsa hukkuneet alukset kolhoiksi hylyiksi, hoitivat jättiläismäisiä moottoreita joiden jyly sai tähdet tärisemään ja suorittivat muita tärkeitä askareita. Nuo miehet joutuivat asumaan säälittävän kokoisissa kopeissa, peseytymään suuressa suihkutilassa ja aterioimaan kolkossa jättiläisruokalassa.
Mutta mitä korkeammalle aluksen arvoasteikossa noustiin, sitä suuremmiksi muuttuivat asuintilat. Päällystö asui isoissa huoneistoissa komentosillan alapuolella. Useimmilla oli palvelijoita, kirjastoja ja omat keittiöt.
Amiraalille varatut tilat olivat komentosillan yläpuolella. Holtin oli pakko myöntää, että vaikka asunto oli hänen kesäkartanoaan hieman pienempi se oli paljon kodikkaampi kuin ne viileät hallit. Sitä hän ei kuitenkaan kenellekään myöntänyt.
Holtille oli varattu kaikki mukavuudet joihin hän oli tottunutkin: kirjasto (joka käsitti useita hienoja ja harvinaisia teoksia), biljardisali, kymmeniä seurusteluun ja juhlintaan tarkoitettuja huoneita (joissa kaikissa oli erivärinen tapetointi), valtava oleskelutila, suuri keittiö asiantuntevine kokkeineen, palvelijoita ja niin edelleen.
Nyt Holt oli ärtynyt. Ärsyyntynyt, kiukkuinen, vihainen ja väliinpitämätön olivat nykyään hänen yleisimpiä mielentilojaan. Jos amiraali olisi asennoitunut oikein hän olisi saataanut pitää tehtävästään ja tarttua siihen polttavalla intohimolla, mutta nyt hän koki olevansa uhri ja petetty.
Holt marssi asuntoonsa puhisten ja muristen. Palvelija, jonka nimeä hän ei vieläkään muistanut, otti hänen päällystakkinsa ja vei sen pois. Alussa Holt oli yrittänyt selvittää, minne hänen takkinsa aina vietiin, mutta oli lopettanut kun tuloksia ei tuntunut syntyvän.
Hän meni välittömästi Siniseen huoneeseen. Huoneen rauhallinen ja melankolinen ilmapiiri rauhoittivat heti amiraalia. Hän avasi nurkassa sijaitsevan lasisen kaapin ja kaatoi itselleen konjakkia.
Amiraali Holt avasi paitansa napit ja heittäytyi upottavaan nojatuoliin nautiskelemaan juomastaan. Tyhjennettyään pienen lasinsa hän otti toisen. Ja kolmannen.
Alus tärähti voimakkaasti. Holt läikytti konjakin päälleen ja kaatui lattialle. Uusi jyrähdys.
Sitten tuli hiljaista.
Holt nousi täristen pystyyn. Hänen olonsa oli hutera, ja silmissä heitti. Amiraali istuutui takaisin tuolilleen.
Hetken perästä hän päätti huutaa palvelijaa. Hetken Holt muisteli nimiä, mutta tyytyi sitten huutamaan vain 'palvelija'.
Hiljaisuus.
"Palvelija!" hän yritti uudestaan, tällä kertaa kovempaa.
Kukaan ei vastannut.
Amiraali karjaisi kasvot punaisina saamatta kuitenkaan vastausta. Epätoivoisena hän valui istuimeltaan matolle ja voihkaisi.
"Olen yksin."
Pian hänen mieleensä alkoi virrata tuhansia, kolhoja kauhukuvia yksinäisyydestä, jäästä ja vihasta; pelko jäyti hänen sieluaan raskaasti.
Äkkiä Holtista tuntui kuin joku olisi tarttunut häntä olkapäästä. Kylmä väre kulki hänen kehonsa läpi. Hän säpsähti ja nousi pystyyn välittömästi.
"Kuka se oli?" amiraali huudahti.
Huone oli tyhjä.
Hitaasti ja epäröiden amiraali Holt lähti kävelemään kohti viereiseen huoneeseen johtavaa ovea. Hän astui siitä sisään ja kuulosteli, josko joku palvelijoista olisi lähistöllä. Huone oli sininen, ja sen keskellä seisoi karu pöytä ja kaksi tuolia.
"Outoa. Muistin, että sinisiä huoneita oli vain yksi." ajatteli Holt ääneen.
"Krhm. Hyvää iltaa" sanoi vaivautunut ääni.
Amiraali hengähti säikähdyksestä ja katsoi jälleen pöytää. Sen ääressä istui harmaatukkainen herra punaviiniä siemaillen. Holt olisi voinut vaikka vannoa, ettei herra ollut istunut paikallaan aikaisemmin.
"Hy...hyvää iltaa" kakoi amiraali.
"Mutta olenpas minä epäkohtelias! Istukaa, istukaa olkaa hyvä!" pyysi mies.
Holt kompuroi pöydän ääreen ja istuutui vanhaa herraa vastapäätä.
Miehellä tosiaan oli harmaat hiukset; pitkät, suorat hopeanharmaat hiukset. Ne hallitsivat hänen kapeita, rankomaisia kasvojaan joiden keskellä kohosi komea kotkan nokkaa muistuttava nenä. Suuret silmät tuijottivat Holtia kiinnostuneena.
"Ku... kuka te oikein...?" kummasteli amiraali.
"Onpa teillä oikein soma laiva täällä! Onko se teidän?" puhui mies.
"E...ei ole" mutisi Holt hämmentyneenä.
"Kenen se sitten on?"
Holt pohti hetken ja kertoi, ettei tarkalleen tiennyt.
"Keisarikunnan se varmaankin on" hän totesi viimein.
"Keisarikunnan!" parahti vanha herra ja jatkoi: "minusta noin hieno mies kuin te ansaitsisitte tällaisen aluksen! Haluaisitteko sen?"
"En oikein tiedä... Mihin minä tarvitsisin kilometrien mittaista sota-alusta?" epäröi Holt ja alkoi pitää vierastaan (tosin välillä Holtista tuntui siltä, kuin vieras olisikin ollut isäntä) hieman hulluna.
"Käytännöllistä, käytännöllistä! Mihin te moista tosiaankaan tarvisitte, en tullut ajatelleeksikaan."
"Mutta luvallanne, herra...?" aloitti vieras.
"Holt. Amiraali Dedalus Holt."
"Luvallanne, herra Holt, valitettavasti minun täytyy nyt poistua. Toivottavasti näemme pian!" toivotti harmaatukkainen.
"Kiitos samoin!" teeskenteli Holt. Hän ei ollut tosiaankaan varma, halusiko nähdä outoa vierastaan uudestaan.
Samassa kaikki väri tuntui valuvan pois maailmasta kuin liian ohuin maalein maalattavassa vesivärityössä. Kova suhina täytti Holtin korvat ja kaikki pimeni hetkeksi.
Amiraali havaitsi olevansa jälleen Sinisessä huoneessa, ainoassa sellaisessa. Nurkassa lepäsi lasikaappi juomineen ja massiivinen nojatuoli seisoi sen vieressä. Toiveikkaana Holt vilkaisi seuraavaan huoneeseen johtavasta ovesta. Räikeä punainen tervehti häntä leiskuen, juuri niinkuin pitikin.
"Palvelija!" huusi Holt.
Miltei välittömästi paikalle juoksi keski-ikäinen pyöreähkö mies.
"Niin, herra?"
"Loistavaa, loistavaa" riemuitsi amiraali ja taputti käsiään yhteen palvelijan tuijottaessa kummissaan.
"Mikä se äskeinen jyrähdys oli?" kysyi hän palvelijaltaan.
"Sir, Mikä jyrähdys? Täällä on ollut hiljaista jo monta päivää sen viimeisimmän taistelun jäljiltä." kummasteli mies ja raapi vaaleiden hiusten peittämää päälakeaan, mikä normaalioloissa olisi ollut Holtin mielestä paheksuttavaa käytöstä palvelijalta.
"Se jyrähdys! Etkö muka huomannut? Koko alus vavahteli ja tärisi!" sanoi Holt.
Palvelija katsoi herraansa.
"Sir, ei ollut mitään jyrähdystä. Käykää vaikka komentosillalla kysymässä."
"Sen teenkin." mutisi amiraali.
"Voit poistua."
"Tai odotas. Yksi juttu vielä." huudahti Holt.
"Niin, herra?" kääntyi palvelija väsyneen oloisena.
"Mikä sinun nimesi on?"
Amiraali lähti miltei juoksemaan komentosillalle saatuaan palvelijansa pelkäämään isäntänsä mielenterveyden puolesta lopullisesti. Holt hymähti ja loikki vankat kiviportaat alas suoraan sillalle.
Kaikki tervehtivät jäykästi ja jäivät seisomaan asennossa.
"Lepo vaan, pojat" naurahti Holt huolimatta siitä, että useimmat upseereista olivat häntä kymmeniä vuosia vanhempia. Miehet asettuivat takaisin töihinsä mutisten.
Holt käveli nuoren miehen, sen, joka oli aikaisemmin illalla loukannut tätä, luo. Mies kääntyi ja toivotti vaivautuneesti hyvää iltaa.
"Iltoja vaan. Mikä se äskeinen tärähdys oli?" kysyi amiraali.
Mies tuijotti amiraalia varmana siitä, että amiraali salaa kiusasi tätä järjettömillä kysymyksillä, mutta ei uskaltanut ottaa jälleen riskiä ja ruveta naureskelemaan.
"Sir, mikä tärähdys?" hän kysyi varuillaan.
"Äh, unohda se." sanoi amiraali hieman ihmeissään.
"Kummallista, kummallista."
Nuori mies haistoi alkoholin ja mainitsi Holtille, että tämä näytti sairaalta.
"Teidän lienee parasta mennä lepäämään, sir." hän lausui.
"Minä itse tiedän, mikä on minulle parasta ja mikä ei! Minä kyllä tiedän, jos olen juovuksissa!" huudahti Holt loukkaantuneena, mutta lähti kuitenkin takaisin asuntoonsa.
Sillävälin amiraalille puhunut mies alkoi pelätä henkensä puolesta.
Jo toisen kerran samana päivänä Dedalus Holt jymisteli takaisin huoneistoonsa tuohtuneena. Mutisten ja kiroillen hän yritti luovuttaa päällystakkinsa jollekin palvelijalle, mutta lopulta huomasi, ettei hänellä edes ollut takkia päällään.
Holt marssi ruokasaliin, ilmoitti, että hänellä oli nälkä, ja asettui istumaan pitkän mahonkisen ruokapöydän päähän.
Pian valkoisiin pukeutunut kokki saapui tiedustelemaan paksut viikset heiluen ylös alas huulten muodostaessa sanoja, mitä herralle saisi olla.
"Yhdentekevää." jorisi amiraali väliinpitämättömänä ja nojautui taaksepäin.
"Tuo mitä löytyy."
Kokki kumarsi nyrpeänä ja kipitti pois.
Äkkiä valtava jyrähdys hukutti alleen kaiken muun. Alus tärisi ja värisi ja kaikkialla kuului alakuloista ulvontaa. Viimeinen, suurin jyrähdys katkaisi metelin ja amiraali pelkäsi Merkuriuksen varjon katkenneen keskeltä kahtia.
"Mitä se oli? Hyökätäänkö meihin?" kiljui Holt ja kaatui tuolillaan.
Hiljaisuus oli raskasta ja läpitunkematonta, niin tiivistä, että sitä olisi miltei voinut leikata veitsellä. Valot himmenivät hitaasti, kunnes vain yksi kynttilä loi uhkaavia varjoja saliin.
Holt nosti tuolinsa ja istuutui paikoilleen.
"Rauhoitu, Holt" hän ajatteli itsekseen.
"Tapaamme jälleen, ystävä hyvä! Ihastuttavaa iltaa!" virnisteli harmaatukkainen miekkonen pöydän toisesta päästä.
"I..iltaa" sanoi amiraali yllättyneenä.
"Onko iltanne sujunut mukavasti?" tiedusteli mies kohteliaasti.
Ennen kuin Holt ehti vastata, vieras jatkoi:
"Röyhkeä se mies alakerrassa! Kehtaakin puhua teidänlaisellenne miehelle noin! Mitä luulet, pitäisikö meidän tappaa hänet?" päivitteli harmaatukkainen herra.
"E...en menisi niin pitkälle... mukavahan hän on. Kenties kysymykseni kuulostivat hänestä oudoilta." hämmästeli Holt puolustellen.
"Olettepas te armelias! Se vain kohottaa arvostustani teihin! Herra Holt, te olette itse armon perikuva!"
Yhden ainoan kynttilän valossa vieraan piirteet näyttivät peräti ankarilta ja luisevilta. Silmissä leiskui sininen, kirkas liekki. Hiljaisuus laskeutui saliin jälleen.
Yllättäen amiraali Holt katkaisi sen:
"Herra, en oikein ymmärrä..."
"Oi, se mitä te ette ymmärrä ei ole ymmärtämisen arvoista!" ylisti mies ihastuksissaan.
Holtia tuo ylenmääräinen naurettavuuksiin venynyt kehuminen alkoi huimata.
"Saisiko teillekin olla jotain?" kysäisi vieras riemuisasti ja siemaisi iänikuisesta viinilasistaan.
"E... ei kiitos"
Samassa harmaatukkainen herra oli poissa. Tilalla oli tumma viiksekäs kokki, joka asetteli ateriaa hänen eteensä.
"Kuulitteko tekin sen...?" kysyi Holt epätoivoisena, tietäen jo vastauksen.
Kokki oli kuin ei olisi kuullutkaan, kumarsi, ja lähti pois.
Seuraavat pari tuntia Holt vaelteli Merkuriuksen varjon yläosissa, kyseli ihmisiltä räjähdyksistä ja tarkasteli vahinkoja. Puhutellut tuijottivat esimiestään kummissaan ja joko lähtivät hihitellen pois tai vastasivat kohteliaasti 'mikä ihmeen jyrähdys?'. Alus oli ehjä lukuuntottamatta muutamaa aikaisemmissa taisteluissa saatuja vaurioita, jotka oli sitäpaitsi suurimmalti osin korjattu. Missään ei näkynyt merkkejä ampumisesta, saati sitten aluksen halkeamisesta.
"Erikoista, perin erikoista" ihmetteli Dedalus Holt, ja oli törmätä samaan nuoreen mieheen joka oli jo kahteen kertaan loukannut amiraalia. Pelokkain silmin tämä juoksi herransa edestä pois.
"Tuokin vielä" mutisi amiraali, ja hieman leppyneenä päätti mennä keskustelemaan nuoren miehen kanssa.
Äkillinen jyrähdys keskeytti kuitenkin hänen aikomuksensa. Tällä kertaa ääni oli hieman vaimeampi, ja loppui aiemmin. Täysi käytävä tyhjeni välähtäen, ja pian Holtin edessä seisoikin odotettu hahmo.
"Iltaa taas." tervehti harmaatukkainen herra hilpeästi.
"Iltaa iltaa" vastasi Holt väsyneenä.
"Oletteko tullut toisiin aatoksiin?" tiedusteli vieras.
"Minkä suhteen?" kummasteli amiraali.
"No tietenkin sen röyhkeän nuoren miehen! Meidän täytyy tappaa hänet mahdollisimman pian!" hihitti mies.
"Onko se välttämätöntä? En mielelläni tahtoisi tappaa ketään..."
"Aa, ei se teidän syyksenne lankeakaan, Holt Armollinen. Minä voin hoitaa järjestelyt." nauroi harmaatukkainen.
Vieraan tapposuunnitelmista autuaan tietämättömänä röyhkeäksi haukuttu mies astui käytävälle. Varovasti hän käveli sitä pitkin kohti komentosillalle vievää hissiä.
Holt tervehti, mutta mies ei reagoinut mitenkään.
"Hän ei kuule, eikä näe meitä." riemuitsi harmaatukkainen mies.
"Nyt hän saa kuolla." hän tirskahti miltei tyttömäisesti ja ohuet huulet taipuivat leveään hymyyn.
Ennen kuin Dedalus ehti sanoa mitään oli nuorukainen jo kadonnut.
"Mi...missä hän on?" huudahti hän.
Harmaatukkainen huitaisi kädellään ja naurahti.
"Tuolla".
"Missä?" keuhkosi amiraali.
"Ulkona" virnuili vieras ja repesi raikuvaan nauruun.
"Ulkona?! Avaruudessa?! Heitit tuon upseerinalun tyhjyyteen kuolemaan!" rääkäisi Holt.
Harmaatukkainen herra nyökkäsi ja lopetti päättömän hekotuksen. Kevyt hymynkare väreili silti tämän kasvoilla.
"Kuk... mitä..." yritti Holt huutaa, mutta ei keksinyt mitään tarpeeksi loukkaavaa.
Viimein hän henkäisi:
"Sinä tapoit ihmisen."
Holt sai jälleen pirteän nyökkäyksen vastaukseksi. Häntä alkoi pikkuhiljaa ärsyttää vieraan pirteys ja riemu. Kuka hän edes oli? Mistä hän oli tullut?
"Minä vihaan sinua! Kuka ikinä oletkin, häivy alukseltani!" pauhasi amiraali viimein.
Kirkas nouseva ja laskeva nauru katkaisi Holtin raivovyöryn. Sitten harmaatukkainen oli poissa.
Humiseva suhina ja sumeneva maailma kirkastuivat jälleen, ja Dedalus Holt oli taas keskellä vilkasta käytävää. Päätään pidellen hän hoippui takaisin asuinhuoneistoonsa.
Holt meni vapisten takaisin Siniseen huoneeseen. Hän otti jälleen lasin konjakkia ja istuutui nojatuoliin. Himmeä valaistus ja rauhallinen hiljaisuus saivat hänet vajoamaan syvään, siniseen uneen.
Terävä, todellinen tärähdys herätti hänet hetken päästä. Holt nousi salamana pystyyn. Valo oli sammunut ja tärinä lakannut. Amiraali lysähti maahan polvilleen ja alkoi itkeä.
Tuttu hohotus raikui tyhjissä saleissa, mutta tällä kertaa voimakkaampana ja matalempana.
"Kuka sinä olet?!" huusi Holt kyynelten läpi.
Nauru lakkasi äkisti.
"Minä olen Suuri Luoja, Muuttaja, Varjojen Herra. Täten minä otan tämän aluksen valtaani!" jylisi epäinhimillinen ääni.
Sen jälkeen tuli hiljaista.
Kului tunteja. Muutama räjähdysten sarja rikkoi amiraalin itkunsekaista unta.
Amiraali Dedalus Holt kokosi itsensä, irvisti ja lähti kohti komentosiltaa. Matkalla hän ei nähnyt ketään tai mitään. Kaikki lamput oli sammutettu, ja oli miltei täydellisen pimeää. Holt astui holviportin ali ja tepasteli pitkät kierreportaat alas.
Komentosilta oli täysin tyhjä. Holt huhuili kauhuissaan ihmisiä ja käveli kiihtyneenä ja pakokauhun rajoilla ympäri huonetta, kuin odottaen löytävänsä koko päällystön jonkin pöydän alta nauramassa hänelle.
Viimein amiraali kömpi varovasti paksulle ikkunalle ja katsoi ulos. Lasin takana ei odottanutkaan kylmä pimeys vaan kaikissa väreissä loistava tunneli, jota pitkin alus matkasi. Holt katsoi suu auki, kun laiva pääsi tunnelin päähän ja sujahti takaisin tavallisen avaruuden mustuuteen.
Aaveristeilijä Merkuriuksen varjo lipui ääneti pimeyden halki uhkaavana, tummana heijastumana entisestä. Komentosillalla hahmo kaatui maahan ja toi epätoivonsa julki mielipuolen nauruna.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Jeps. Paljon tuli kommenttia siitä, että loppu tuli liian nopeasti ja töksähtäen. Kirjoittaessani tarinaa pelkäsin toistavani itseäni liikaa, ja siksi lopetin kenties liian aikaisin ja kiireessä. Kommenttia, kommenttia!
Ja faba-tarinaani ette näe kuin erityispyynnöstä; yksi piste meni hieman ali odotusten
.
