Kai; osa 12; jahti alkakoon

[Merrywinds]

Pian Kaikki On Valmista
Petos
Uusi Yksikkö
Ystävä
Metsästäjä Ja Saalis
Koti
Enkelit
Tuulet
Kuollut?
Oikeudenkäynti
Prologi





Kaikki äänet kuuluvat pehmeinä ja vaimeina, kuin sydämen syke. Ympärillä on vain pehmeää punaista. seinässä on reikä, josta näkyy hassusti vääristynyt mies. Miehen puheesta ei saa selvää täältä käsin. Siispä joudumme siirtymään ulospäin. Liikkuessamme lämpimässä, hyytelömäisessä nesteessä suunnistamme kohti edessä näkyvää, kirkasta ja nykivästi sinne tänne liikkuvaa valopistettä.

Juuri kun olemme osumassa siihen, se vaihtaa nytkähtäen paikkaa. Sen toisella puolella olevat punaiset säikeet supistuvat kasaan lähes rivon näköisesti. Näemme biosähkön antaman iskun, joka saa nuo ajattelukyvyttömät yksiköt tekemää sitä ainoaa asiaa, johon ne pystyvät. Nopeasti vaihdamme paikkaa sinne, mistä valo paistaa. Olemme aikessa hypätä siitä läpi, mutta törmäämme taas uuteen esteeseen. Se tuntuu kovalta, mutta antaa hiukan periksi. Päättäväisesti painaudumme siitä läpi. Sen jälkeen tulee tyhjä tila, ja koska emme odottaneet sitä, lyömme päämme sen takan odottavaan lasimaiseen pintaan. Vihaisesti aiomme painautua siitäkin läpi, kun tunnelimme liikahtaa taas. Pysymme pystyssä juuri ja juuri. Nopeasti, uutta liikahdusta peläten sukellamme ulos, lähes suoraan toiseen samanlaiseen nesteen täyttämään palloon.

Loikkaamme pois, tämä ei ole se, jota etsimme. Hän ei ole meidän kannaltammme tärkeä. Ei, ne, joita me etsimme, ovat seinän toisella puolella. Puskemme sen läpi kuin sitä ei olisikaan ja asetumme kuuntelemaan heidän puhettaan, noita värinöitä ympäröivässä hiukkaskerroksessa...

"Kyllä, saimme juuri raportin."
"No, mitä se sanoo?" Tytön ääni. Ei edes nainen vielä. Toinen puhuja kuitenkin tuntuu kunnioittavan häntä kummasti.
"Lähettäjä: AXC-18-"
"Äh, anna tänne se!" Mies antaa paperin tytölle kyselemättä. Tyttö antaa silmiensä juosta paperilla. Meille tulee huono olo vain katsellessa silmien huimaa liikettä ja muistellessa niitä paria kovaa liikahdusta. Niinpä mekin keskitymme paperiin:

Lähettäjä: AXC-188
Vastaanottaja: PPV-1

Tukikohta 8 kohteessa 14-245-129 mykkä. Ei elonmerkkejä. Miehet kuolleita, runsaasti tuhoutunutta kalustoa. Osa nähtävästi tuhoutunut aiemmin, ilmeisesti nro. 8 oli pitkään sissitoiminnan kohteena. Osa kalustosta löytynyt yli neljän mailin säteeltä. Osa henkilöstöstä löydetty jopa kuuden mailin säteeltä. Poikkeuksetta kuolleita. Lukuisia ruumiita nostettu ylös järven pohjasta. Suurin osa hukkuneita, osa kuollut vaihteleviin vammoihin. Kaikki kuolleet tunnistettu, yksikään ei ollut vihollinen. Rannalla yli kymmenmetrinen, lasin päällystämä kuoppa. Ilmeisesti lämpöräjähteitä.

Toimintaohjeita pyydetään. Alustavasti nro. 8:n uudelleenmiehitys aloitettu.

"Onko mitään tietoa ilmakehään saapuneista kappaleista?" Tytön ilme ei värähtänytkään tämän lukiessa raporttia. Äänikin on täysin tasainen.
"Ei vielä. Laskeutumisalueella on kuitenkin havaittu lukuisia energiapurkauksia. Kaikki merkit viittaavat tuntemattomaan miehitysjoukkoon."
"Koosta mitään tietoa?"
"Ei varmuutta, mutta kappaleiden määrän perusteella pieni, nopeisiin tappoiskuihin suunniteltu yksikkö."
"Selvä. Voit poistua."

Mies kumartaa ja poistuu kiireesti. Heti tämän poistuttua tytön kylmä ulkokuori rapisee pois ja tämä alkaa pureksia kynsiään. Hän sukii tummia, kiharia hiuksiaan ja kuljeksii ympyrää kenttäteltassaan. Sitten hän sanoo ilmeisesti tyhjälle huoneelle: "Tule jo esiin. Tiedän, että olet siinä."

Seinään ilmestyy jokin kuhmun näköinen, ja nopeasti siihen muodostuvat miehen piirteet. Tämä on vanha ja laiha kuin palanut lanka. Ollenkaan hämmästymättä paljastumisestaan hän kumartaa ja kysyy:

"Varsin huomiokykyistä. Mikä minut paljasti?"
"Verhon heiluminen. Olisi vain kannattanut tulla sisään ovesta."

Mies hymyilee kohteliaasti ja asettuu istumaan tyhjästä ilmestyneelle tuolille. Tytön kasvoille ilmestyy entistä hermostuneempi ilme tämän ajatellessa vapaaksi päässyttä vankia.

"Tekikö hän sen?" Tyttö kysyy mieheltä syöden huomaamattaan kynttään. Mies on hetken hiljaa, ilmeisesti miettien vastaustaan. Lopulta hän kohauttaa olkiaan ja sanoo:

"Luultavasti. Mutta ei yksin. Todennäköisesti hänellä oli useita kapinallisia mukana; jopa hänen on mahdotonta tuhota kokonaista laajennustukikohtaa yksinään." Mies kuulostaa täysin varmalta. Tyttö näyttää yhä hiukan epäilevältä, mutta ei sano mitään.

Samassa kajahtaa soimaan pitkä, vaikeroiva ulina. Ilmahälytys. Kumpikin katsahtaa toisiaan, arvaten toistensa ajatukset. Kumpikin sanoo saman sanan yhtä aikaa.

Hän.

Henkilö, josta he puhuivat, ei ollutkaan aivan niin kaukana kuin he olivat luulleet. Nopea syöksy kankaan läpi ja ilman halki, sitten painelasin sisään, ja olemme kasvokkain kyseisen miehen kanssa. Hänen silmänsä pälyilevät sinne tänne villisti, mutteivät hermostuneesti. Enemmänkin kuin hänellä olisi kiire löytää jotain:

"Mikä se noista on?"
'En tiedä. Sinun pitää ottaa selvää.'
"Hienoa. Eivätkö nuo aseet tuolla alhaalla huoleta sinua yhtään?"
'Minuako? Eivät pätkääkään. Eikä niiden pitäisi huolettaa sinuakaan.'
"Niinkö? Miksikäs ei?" Kai sanoi hienoinen hymynkare suupielessään, vaikka tiesi vastauksen itsekin.
'Oletkos itse koettanut ampua taivaalta putoavaa kiveä?'
"Olen. Toivotaan, että he ovat yhtä huonoja ampumaan kuin minä."
'Toivotaan.' Tämä tuli melkein liian sarkastisesti. Kai naurahti ja vilkaisi taakseen, kuljetuskoneen lastiruumaan. Lasti oli tiukasti paikoilleen pultattu. Ajatus siitä pyörimässä irtonaisena nauratti häntä. Tulisi aika kuumat oltavat.

Kai aloitti ideansa ensimmäisen vaiheen, eli nousi niin korkealle kuin kuljetusaluksella pääsi. Kun moottorit alkoivat lopulta yskiä kuin jokin kuristettu eläin, hän vain nousi tyynesti tuolilta, välittämättä kirkuvista mittareista ja pyörivistä neuloista kojelaudalla.

Hän käveli ruuman ovesta sisään ja potkaisi sivuun yhden ruumiin, jonka oli epähuomiossa jättänyt siihen. Se liikahti hiukan potkun voimasta, ja näytti hetken ajan katsovan syyttävästi häpäisijäänsä, mutta aluksen alkaessa kallistua syöksyyn se valui ohjaamon ovesta sisään, suoraan kojelaudan päälle. Kai vilkaisi sitä ja alkoi nauraa. Ruumis näytti aivan nukahtaneelta pilotilta, jos ei ottanut lukuun miehen pään kokoista reikää selässä. Siitä näkyi ironisesti lentokulmamittari, jonka neulat heittivät häränpyllyä. Miehen kasvot jopa olivat suoraan eteenpäin suuntautuneet. Tai siis alaspäin.

Kai vetäisi laskeutumislaitteet selkäänsä ja painoi muutamaa nappia ruuman seinään pultatusta laatikosta. Se vei lähen koko ruuman yksinään. Harmaassa pinnassa oli vain yksi paneeli ja pieni nestekidenäyttö. Punaiset numerot alkoivat vilkkua siinä ja Kai hekotteli itsekseen avatessaan ruuman oven. Paine repäisi hänet niin rajusti ulos, että hänen kummatkin olkapäänsä rusahtivat ilkeästi, mutta hän ei edes huomannut kipua; putoamisen tunne oli mahtava. Tuuli ulvoi hänen kanssaan kuin kilpaillen ja pieksi hänet leikiten. Kain kypärä lensi hänen päästään; sen hihna oli vaurioitunut hänen tappaessaan sen entisen omistajan.

Hurja ilmavirta ja kylmyys saivat hänet haukkomaan henkeään, mutta hän nauroi aina vain villimmin tuskaisten henkäisyjen välissä. Hän nosti kätensä suojaksi kasvojensa eteen (Vai oliko se hän? Hänen yksityinen ystävänsä otti silloin tällöin ohjat käsiinsä ihan itse) tuulta vastaan, mutta se ei juurikaan auttanut.

Kai putosi kilpaa kylki kyljessä aluksensa kanssa, mutta alus voitti hänet helposti. Kai kaarsi sivuun juuri ajoissa tullessaan pilvien alle; alhaalta heitä vastaan tuli kuin jokin hohteleva vastaanottokomitea niin kiivasta ilmatorjuntaa, että ilma suorastaan kimalteli ammuksista. Nyrkkiäkin suuremmat luodit iskeytyivät aluksen nokkaan lähes hopeisena pilvenä, ja Kai pystyi kuulemaan tuulen ulvonnan (ja omansa) yli valtaisan kirskuvan rysähdyksen, kun ohuiden alapilvien läpi luotiakin nopeammin humahtava monen tonnin painoinen alus törmäsi valtaisiin onttokärkisiin ammuksiin.

Kai näki, kuinka aluksen siivet vain hävisivät yhdessä korviaraastavassa jyrähdyksessä. Niiden palaset näyttivät pysähtyvän kun alus jatkoi matkaansa teräspilven läpi. Sen nokka jauhautui tunnistamattomaksi kasaksi metallia, paksun panssarin lähestulkoon höyrystyessä kiivaassa tulituksessa. Kai naurahti ajatellessaan pilottia. Aluksen kyljetkin alkoivat repeytyä irti luotien raapiessa niitä.

Ammukset iskeytyivät aluksen metalliin, ja juuri niinkuin oli suunniteltukin, ne levisivät suuriksi metallisiksi kiekoiksi, moninkertaistaen osuma-alansa ja antaen alukselle valtaisan täräyksen. Senkaltaista tulitusta ei mikään kestä kauaa.

Eikä kestänyt Kainkaan alus; se näytti enää vain savuavalta metaliselta romukasalta. Sitä ei olisi enää millään voinut tunnistaa alukseksi.

'Lievää hätävarjelun liioittelua,' hänen kahdenkeskinen keskustelitoverinsa totesi. Kai ei voinut kuin olla samaa mieltä. Toivottavasti suojariimut kestäisivät. 'Vaikuttaa siltä, että sinä tosiaan olet todella huono ampuja. Jopa he ampuvat sinua paremmin', ääni hekotteli. Jopa Kaita nauratti hieman.

Tulitus loppui yhtä nopesti kuin oli alkanutkin. Maasta törröttävät yli kaksikymmentä nelipiippuista HI-tykkiä, joiden tulinopeus oli yli kahdeksantuhatta laukausta minuutissa lopettivat ulvontansa ja seurasivat neljällä tyhjällä silmällään, kuinka musta piste taivaalla putosi niiden keskelle, murskaten ensiaputeltan ja sen sisällä olevat onnettomat.

Maahan iskeytyessään alus levisi lopullisesti. Sen pienet osaset lentelivät ympäriinsä, viiltäen ympärillään olevaa metallia, lihaa ja kangasta. Niinpä se jätti oudon symmetrisen punaisen kehän maahan. Jotain aluksesta oli kuitenkin jäljellä ehjänä. Kuopan pohjalla, aluksenraadon alla makasi teräksenharmaa laatikko, jonka pintaan oli piirrelty jollain punaruskealla aineella hämäävän kiemuraisia merkkejä. Laatikko makasi viattoman näköisenä savuavassa kuopassa, mahdottoman ehjänä, punaistn numeroiden ollessa alaspäin, maata vasten ja piilossa katseilta.

Aluksessa olleella ruumiilla oli täysi syy katsoa Kaita niin moittivasti. Laatikon pinnalla olleet merkit olivat muutama tunti sitten virranneet miehen suonissa. Kai oli piirrellyt ne merkit laatikkoon, hyräillen itselleen tuntematonta sävelmää. Hänen ystävänsä tosin oli tuntenut sen varsin hyvin. Hän oli myös neuvonut Kaita merkkien piirrossa. Nyt ne valuivat nesteen näköisinä pois laatikon pinnalta, muodostaen lätäkön sen juureen. Maata vasten makaavat numerot tikittivät tasaista tahtiaan kohti kahta onttoa kehää, niiden viimeistä ilmaisemaa merkkiä.

Kenenkään huomaamatta Kai laskeutui turvallisesti läheiseen metsään, heitti gravitaatiovarjonsa pois ja nappasi aseensa käteensä, kiipesi läheiseen puuhun ja asetti kiikarin mukavasti silmäänsä vasten. Hän tähyili kraaterin ympärillä häälyvää ihmismassaa ja leikitteli ajatuksella painaa liipaisinta, mutta luopui siitä kuitenkin. Sen sijaan hän siirsi katseensa pois massasta ja tutkaili ympäröiviä telttoja ja rakennuksia. Niiden oviaukoissa seisoi ihmisiä kuin patsaita. Kuitenkaan kukaan heistä ei kiinnostanut Kaita. Hän alkoi jo turhautua pikku leikkiinsä, kun hän näki yli kaksimetrisen, langanlaihan vanhuksen seisovan yhden teltan oviaukossa. Hänen sydämensä tuntui hyppäävän hänen kurkkuunsa; jos tuo noita oli täällä, niin oli myös tyttökin...

Eikä hänen tarvinnut odottaa kauaa; pian tyttö tuli ulos teltastaan sanomaan jotain miehelle. Tämän kauneus oli lähes huumaavaa. Tumma tukka heijasti valoa sanomattoman suloisesti. Kai ravisti itsensä irti näistä mietteistään ja siirsi hiusristikon tytön ohimolle. Hitaasti, melkein nauttien hän painoi liipaisimen pohjaan.

Hän kuvitteli näkevänsä ammuksen, tuon pienen energiasuihkun, joka vilahti valon nopeudella kohti tytön päätä, leikaten siihen soman pienen aukon. Hänen kuvitelmansa päättyivät kuitenkin lyhyeen, kun hänen ammuksensa kimmahti pois parin sentin päässä tytön ihosta. Ilmassa osumakohdassa kulki väreitä kuin vedessä, johon on heitetty pikkukivi. Heti alkoi melkoinen hässäkkä teltan ympärillä.

Kai kirosi. Voimakenttä! Miksei hän ajatellut tätä! Hän veti uudestaan liipaisimesta, ja uudestaan ja uudestaan, mutta jokainen laukaus singahti sivuun juuri ennen osumaa. Kai muisti välikohtauksen tappamansa upseerin kanssa. Tähänkään eivät olleet aseet vaikuttaneet... Tytöllä oli ilmeisesti samanlainen suoja.

'Tai sitten hänellä on ihan oma suojelusenkeli', totesi ääni hänen päässään. 'Tai suojeluspiru.' Kai katseli hässäkkää tytön ympärillä ja ampui viidennen laukauksen tätä kohti. Se kimmahti pois parin sentin päässä tytön silmästä, mentyään ensin yhden miehen pään läpi. Kain oli oltava vähitellen samaa mieltä. Mikään teknologia ei tuota tuollaista suojakenttää.

Olkiaan kohauttaen Kai käänsi tähtäimensä tytön vieressä seisovaan mieheen ja valmistautui ampumaan edes tämän. Hän kuitenkin huomasi tämän hikoilevan ankarasti, aivan kuin kovan ponnistuksen jäljiltä. Julman ajatuksen muotoutuessa mielessään Kai ampui vielä kerran tyttöä ja sai varmistuksen epäilyilleen, kun ammus kimposi taas pois, mutta mies irvisti aivan kuin joku olisi lyönyt häntä. Pirullisesti hymyillen Kai siirsi tähtäimensä miehen silmien väliin ja veti liipaisimesta.

Kai oli ollut aivan varma, että mies kuolisi. Niinpä hänen yllätystään ei olisi voinut sanoin kuvailla, kun ammus kimmahti hänestä samalla lailla kuin tytöstä. Hän veti nyt raivoissaan liipaisimesta uudestaan ja uudestaan, mutta ilman tulosta. Kai kirosi ja puri hammasta, mutta hänen mustat mietteensä katkesivat aivan yllättäen. Mies katsoi häntä suoran silmiin.

Niin uskomatonta kuin se olikin, mies katsoi Kaita silmiin kiikarin läpi. Tilanne tuntui tutulta, ja välähdyksen lailla Kain mieleen tuli tilanne, jossa hän seisoi kielekkeellä, ja mies puhui itsekseen ja piirteli ilmaan. Niinkuin nytkin.

Kain suu aikesi hitaasti. Hän näki lukuisia pahantahtoisia olentoja('Nuo ovat Poimusta, tilasta todellisuuksien välistä' hänen ystävänsä kuiskasi hänelle), jotka ilmeisesti tottelivat miehen käskyjä. Ne alkoivat lennellä ympyrää tämän käsien ympärillä, virnuillen ja käkättäen.

Mies osoitti Kaita ja huusi pari sanaa. Kullankeltainen tulipallo irtosi hänen sormenpäistään. Se kiisi kirkuen kohti metsänlaitaa. Kai näki kiikarin läpi miehen silmät, jotka hehkuivat kuin pienet kekäleet. Pallon pinnasta erottuivat kasvot, joiden suu aukesi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Kain silmät laajenivat tulipallon vain kasvaessa lähestyessään häntä.

Sitten kaikki kävikin hyvin nopeasti.

Maassa makaavan harmaan laatikon pienet punaiset numerot saavuttivat nollan, kummankin näyttäessä tyhjää ympyrää. Räjähdys halkoi ilmaa, lennättäen miehiä ja naisia yhtälailla kokonaisina kuin palasina ympäriinsä. Nyt vain parinkymmenen metrin päässä Kaista ollut tulipallo katosi parin savukiehkuraan, kun sen lähettänyt mies menetti keskittymisensä, ja hänen käskyvallassaan olleet olennot karkasivat hihkuen takaisin Poimuun. Mies sanoi jotain vieressään seisovalle tytölle, ja tämä pakeni telttaan, vilkaisten vielä kerran metsään.

Kai kirosi niin katkerasti kuin osasi, kaikilla tuntemillaan kielillä. Taas se tyttö livahti häneltä! Kirosanat seurasivat toistaan ja ohimenevä orava katsoi häntä pöyristyneesti.

'Hurmaavaa. Jospa nyt lopetat ja kuuntelet hetken.'
Kai sulki suunsa, vaikka kiehui sisältäpäin.
'Tiedän mihin he ovat menossa.'
"Ovatkohan enää?" Kai sanoi ajatellen leirissä olevaa hässäkkää.
'Kyllä, sinä vain nopeutit asioita. Heillä oli jo muutenkin kiire, sinä sait heidät nopeuttamaan aikatauluaan vielä lisää.'
"Mistä tiedät?"
'Koska minä tiedän, mitä he aikovat.'
"No? Kerrohan minullekin."
'He aikovat kutsua avaruushylyn tänne.' Sanoja seurasi syvä hiljaisuus.
"Siis minkä?"
'Avaruushylyn, pölvästi!' Ilmiselvästi ääntä ärsytti Kain tietämättömyys. 'Valtavan, Poimussa ajelehtineen alusmöykyn! Luultavasti sen mukana tulee tarpeeksi piruja pienimuotoiseen maailmanloppuun.'
"Aha. Ja miksihän he sen tänne haluavat?"
'Paha sanoa. Luultavasti he tahtovat sen sisältämää teknologiaa, tietoa ynnä muuta sälää.'
"Siinä kaikki? Onkohan se nyt ihan pienimuotoisen maailmanlopun arvoista?"
'Joillekin taitaa olla. Aluksen sisällön avulla he luultavasti murskaisivat tämän "kapinan" leikiten.'

Kai mietti itsekseen vaihtoehtojaan. Ääni kuitenkin ehti ensin.

'Minulla on parempi idea. Mitä jo ME menisimme ja veisimme aluksen aarteet, tappaisimme viimeinkin sen tytön ja sen jälkeen kävisimme uudella ajopelillämme tapaamassa niitä kapinallisia?' Kai hykerteli itsekseen. Hänelle ei edes tullut mieleen kysyä, mikä se ajopeli olisi.

"Sehän kuulostaa hyvältä. Mihin he aikovat saada tämän hylkynsä?"


Ääni mietti hetken aikaa. 'Se on luultavasti niin suuri, että he eivät voi yrittääkään saada sitä laskeutumaan mihinkään. Lisäksi, koska se on Poimussa aikojen saatossa syntynyt lukuisien alusten sulauma, siinä ei ole tietoakaan käyttökelpoisista laskeutumistelineistä. Luultavasti sitä myös asuttaa luultavasti vähän keskivertoa suurempi lauma enemmän tai vähemmän vaarallisia paholaisia tai muita olentoja. Niinpä sen laskeminen ei tule kuuloonkaan.

Luultavasti he yrittävät saada sen jonkinlaiseen voimakenttään, jotta voivat lähettää miehityspartioita sinne. Niin suuri voimakenttä vaatii kuitenkin huikeat määrät energiaa. Minulla ei ole hajuakaan, mistä he sen repäisevät. Ehkä meidän kannataa vain roikkua mukana, niin he johtavat meidät suoraan sen luokse.'

Kai harkitsi tätä. Lopulta, hieman haikeasti asettaan ja tyttöä ajatellen hän suostui ja hyppäsi alas puusta etsimään uutta kulkupeliä vanhan paikalle. Mennessään hän hyräili jotain itselleen tuntematonta hilpeää sävelmää. Pehmeään maahan jäi kaksi syvää kuoppaa hänen saappaistaan. Hänen oksalleen neljän metrin korkeuteen hyppäsi orava, mutta se loikkasi heti pois, aivan kuin ei olisi pitänyt oksasta.

*****

"Juokse! Maahan! Punnerra, yksi-kaksi! Nouse! Tähtää! Ammu! Kieri! Ammu!"

Huudot kiirivät sumuisella aukealla edestakaisin lakkaamattomana virtana. Viisi maastopukuista ihmistä pyöri ja punnersi ja ampui uskomattomaan tahtiin, totellen heidän takanaan seisovan, punaiseen pukeutuneen miehen tyyniä komentoja. Tämä käveli edestakaisin heidän touhujaan otsa rypyssä katsellen, aivan kuin ei olisi tyytyväinen heidön saavutuksiinsa.

"Maahan! Kieri! Punnerrus! Toinen! Ammu! Seis!" Viiteen maalitauluun ilmestyi jokaiseen reikä joko otsaan tai kaulaan, uskomattoman tarkka suoritus yli kahden ja puolen sadan metrin päästä, mutta silti kaapuun pukeutunut komensi muut juoksumarssia maalitaulujen luo, unohtamatta punnerruksia välissä. Kun huohottavat miehet ja yksi nainen olivat tauluilla, lepo komennettiin ja harjoittelijat kaatuivat heti maahan makamaan. Ilmeisesti pelkkä pirullinen jääräpäisyys oli pitänyt heidät pystyssä. Olivathan he harjoitelleet samalla lailla jo yli kolmekymmentä tuntia.

Seisaalla oleva mies katseli hetken aikaa heidän huohotustaan, hengityksen höyrytessä viileässä aamuilmassa. Hän käveli isoimman miehen viereen, kuunnellen tämän hengitystä. Kuulosti aivan siltä kuin hävittäjän moottoreihin olisi tungettu tyyny. Mies kuunteli hetken aikaa, komensi sitten joukkonsa pystyyn ja riviin. Nämä nousivat hitaasti ja horjuen, aivan kuin vuorokauden viinaputken jälkeen.

"Krieger ja Klara. Teidän vuoronne ensin," mies sanoi, katsoen tarkasti mainittujen ilmeitä ja eleitä. Mainitut henkilöt, valtava mies ja hoikka, vaaleatukkainen nainen astuivat esiin rivistä, heittivät aseensa pois ja vetivät pitkät paineteräksiset veitsensä esiin.

Pari sekuntia he vain katsoivat toisiaan, sitten Krieger loikkasi kokoisekseen uskomattomalla vauhdilla eteenpäin ja iski veitsensä kohti Klaran vatsaa. Tämä väisti notkeasti ja potkaisi vastustajaansa veitsikäteen, jolloin ase putosi helposti. Klara iski nyt aseetonta Kriegeriä niskaan kyynärpäällä ja asetti veitsensä tämän kallonpohjaa vasten. Krieger nosti hitaasti tärisevät kätensä ylös antautumisen merkiksi ja nosti aseensa maasta, asettuen takaisin riviin punnertamaan. Klara vain seisoi ja katsoi vierestä, kun seuraava pari otti erän keskenään.

Lopulta vain yksi mies oli jäljellä, ja kun tämä astui esiin rivistä, kaapuun pukeutunut mies astui tämän eteen ja levitti aseettomat kätensä ilmiselvän haastavaan asentoon. Muu ryhmä katsoi tarkkaavaisesti, kun uupunut sotilas menetti ensin aseensa ja sitten tajuntansa alle kolmessa sekunnissa. Tämän romahtaessa maahan ryhmän ilmeinen johtaja komensi levon ja juomatauon sotilaille.

Piestyn miehen herättyä johtaja katseli hetken aikaa täysin uupunutta ryhmäänsä, ennen kuin avasi suunsa.

"Oliko tuo teistä nopeaa?" Sotilaat nyökkäsivät uupuneesti. Mies hymyili alistuneesti ja sanoi: "Tuo oli hidasta. Vastassamme oleva ryhma on monin verroin nopeampi, ja se, jota me jahtaamme, on heitäkin vaarallisempi. Siksi tuo oli hidasta." Sotilaat tuntuivat romahtavan kokonaan kuullessan uutiset.

Mies hymyili yhä, kun jatkoi puhettaan. "Me emme ole heitä vahvempia. Meitä on vähemmän kuin Emmanuelan ryhmä, mutta kohteemme on vain yksi mies. Aseeton taistelu ei tule kysymyksenkään."

Yksi miehistä, Krieger, nosti päänsä ja kysyi: "Miksi emme voisi nujertaa sitä poikaa ylivoimamme turvin? Ymmärrän kyllä geenisotilaiden ylivoiman, mutta yksi mies..." Hänet keskeytti kaapuun pukeutunut mies vihaisesti, aivan kuin toistaisi jotain, minkä lapsikin tietää.

”Helvettiin geenisotilaat! Hekin ovat avuttomia, jos sen miehen vallannut paholainen päättää pistää riehunnaksi! Mies on hitto soikoon riivattu, eikä pari geenimuunneltua sotilasta liikuta häntä suuntaan tai toiseen.” Tämä kyllä hiljensi muut. Hetken kuluttua yksi miehistä puhui.

”Mitä me sitten voimme asialle, sir?” Puhuteltu käänsi katseensa metsän usvaiseen rajaan hetkeksi ennen kuin vastasi.

”Vaikka hänellä onkin riivatunmoinen piru päänsä sisällä, hänen ruumiinsa on... Enimmäkseen ihminen. Tarpeeksi iso paukku kyllä hävittää hänet tämän planeetan pinnalta tarpeeksi tehokkaasti. Ongelmaksi lähinnä muodostuu Emmanuelan geenisotilaiden ja Kohteen ilmeisesti yhtenevä määränpää. Meidän on vain pakko roikkua mukana, kunnes saamme heidät hengiltä.”

Sotilaat hiljenivät sulattelemaan tätä tietoa. Heidän komentajansa komensi heidän hiljaa riviin ja alkoi antaa ohjeita tulevaa jahtia varten. Sisäinen elpotuksen huokaus oli melkein korvin kuultava. Ei enää uskomatonta harjoitusrääkkiä.

Komentajan puhe lakkasi äkkiä, ja sotilaat muuttuivat uupuneista asennossa seisojista nopeasto tappovalmiiksi koneiksi. Usvasta kuului vakaita tömähdyksiä. Aivan kuin haavoittunut eläin. Suuri sellainen. Aseet nousivat lähes yhtäaikaisesti ampuma-asentoon ja silmät selailivat metsänreunaa etsien jotain ammuttavaa.

Marcus käänsi hitaasti itsensä melkein kokonaan ympäri ja jäi katsomaan metsänreunaa, kohottaen raskaan Bolt-kiväärin helpon näköisesti yhdellä kädellä. Muiden aseet kääntyivät osoittamaan samaa paikkaa. Hetkeen mitään ei tapahtunut, jopa uupumus oli kadonnut sotilaiden eleistä.

Sitten alkoi sumun seasta erottua tuikkiva sininen valo. Se oli yli kolmen metrin korkeudella ja huojui suurissa kaarissa. Sormet tiukkenivat viidenkymmenen gramman liipaisimilla. Kriegerin liipaisin tarvitsi enää seitsemän grammaa, ja tappava energiajuova lähtisi matkaan.

Sumun seasta erottuvan valon alle muodostui massiivinen hahmo, jonka harteilla istui jokin ihmisen näköinen. Piirteet olivat vielä epäselvät.

Lopulta, kun sotilaat melkein erottivat hahmon piirteet, alkoi sumusta kuulua silmien tuikkivan rytmin kanssa yhtenevää naurua. Se särisi, aivan kuin vioittuneesta kaiuttimesta. Naurun kanssa lähes samaan tahtiin kuului pieni ratina, aivan kuin olisi kolisteltu keppiä muoviputkessa.

Marcuksen silmät laahenivat ja tämä laski aseensa.

”Sinä!”

[Kortelainen]

Kyllä! Tätä olikin jo odotettu! Erittäin mukavaa luettavaa ja laatu pysyy ennallaan. Lisää, kiitos.

[Earendur]

Yhtä hyvää kuin aina ennenkin. Mutta kylläpä se kesti. Oletko koskaan vakavissasi harkinnut kirjailijaksi ryhtymistä?

[Merrywinds]

Ei, en ole koskaan oikein vakavissani... Mutta iso harrastus se kyllä on, sellainen, johon aikaa hupenee mukavasti.

Tämän teko kesti lähinnä siksi, etten oikein saanut itseäni kirjoittamaan, ja lisäksi kone hajosi(hetkeksi). Oman osansa ajastani vei kylläkin muut harrastukset... Mutta kertokaahan nyt lisää hyhiä ja huonoja puolia!

[Thelacan]

Ah, jälleen Kai seikkailee.

Ainakin sieltä sun täältä osui silmiin pari typoa, ei sen vakavempaa.
Tosin tekstit sulkujen sisällä ei oikein toimi tarinassa, ehkäpä kursivointi voisi olla parempi? Ja jos Kai puhelee päänsä sisällä olevan äänen kanssa, niin ehkä tämän äänen repliikitkin kannattaisi kursivoida, voisi hieman selkeyttää ja luoda oman ilmapiirinsä.

Mutta todella kiva turina jälleen, jatkoa odotellessa...

[BioHazard]

Mahtavaa, siistiä, ihanaa ja kaikki hyvää tarkoittavat synonyymit. BEST!
Btw, onko kai riivattu vai mielipuolinen?