Kansainvälinen

[Fengel]

Tälläinen lyhyt tarinatynkä tuli sitten iltamyöhällä kirjoitettua. Kommentit erittäin arvostettuja, kertokaa varsinkin onko tarinan tyyli liian pateettinen?



Hans heräsi herätyskellonsa soittoon. Pimeässä hehkuvan kellon viisarit näyttivät puolta kahtatoista. Hansin vartiovuoro alkaisi hetken kuluttua. Hän nousi sängystään, puki peittona käyttämänsä ryvettyneen, vihreänruskean sotilasmanttelinsa päälleen ja suunnisti kohti ruokalaa. Hans oli jo korsunsa ovella, kun kääntyi takaisin hakemaan kypäräänsä. Otettuaan kypäränsä, Hans kaivoi taskustaan vanhan kellastuneen valokuvan. Valokuvassa hymyili nuori nainen, ei erityisen kaunis, mutta omalla tavallaan varsin viehättävä. Kuvan toisella puolella oli käsin kirjoitettu teksti pienellä, sirolla naisen käsialalla; [i]Rakkaalle Hansilleen, nti. Theresa Heidbruch ’84[/i]

Hans huokaisi ja pisti kuvan taskuunsa. Hän käveli korsusta juoksuhautaan ja sieltä ruokalaan. Siellä hän keitti itselleen kupillisen kahvia ja luki uusinta lehteä. Lehden kannessa oli vetoava juliste, jossa toivottiin kaikkien tekemään velvollisuutensa kuolemattomalle Keisarille. Kukaan ei ollut toimittanut rintamalle uusia lehtiä pitkään aikaan, mutta postinkantaja oli ilmeisesti vieraillut kapteenin luona edellisenä yönä ja tuonut samalla uusimmat kuulumiset kotirintamalta. Hans siemaili kahviaan ja irvisti. Hän oli tottunut juomaan aamuisin teetä, mutta hän ei ollut saanut sitä moniin vuosiin, itse asiassa vain kerran koko sodan aikana ja siitäkin oli kulunut jo pitkä aika.

Hans lähti ruokalasta ja kaatoi loput kahvistaan maahan. Hän ilmoittautui vartiopaikalleen.
”Korpraali Hans Raffles ilmoittautuu vartiopalvelukseen herra kersantti.”
”Lepo.”
”Mitään ihmeempiä tapahtunut?”
”Eipä mitään. Hiljaista on ollut.”
Molemmat miehet hiljenivät. Vain yksittäisten kranaattien räjähdykset silloin tällöin häiritsivät yön rauhaa. Yhtäkkiä taistelukenttä muuttui omituisen hiljaiseksi. Hansin mielestä taukoamaton hiljaisuus kuulosti pahemmalta kuin jatkuva melu. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän kuuli selvästi oman hengityksensä. Tältäkö Hansin lapsuudessa oli kuulostanut? Ei ammusten vinkunaa, ei kranaattien räjähtelyä, ei haavoittuneiden voihkinaa eikä tuhansia muita ääniä jotka tavallisesti ympäröivät sotilaita kuin muuri.

”Mitä vit…”
Kersantin lausahdus katkesi kun hänen päänsä ilman varoitusta levisi tuhansiin pieniin palasiin kuin ylikypsä meloni. Hansin katsoi itseään. Hän oli yltä päältä veren peitossa. Silti hänestä tuntui kuin kädet joita hän katseli, olisivat kuuluneet jollekin toiselle, kuin hän olisi pelkkä katselija, joka seuraa datanäytöllä liikkuvia kuvia. Hans nousi seisomaan ja katseli ympärilleen. Joka puolelle hänen ympärilleen satoi kranaatteja. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt tehdä hälytys, mutta hänen suustaan ei tullut ääntä. Kaikki vaikutti niin turhalta. Hans pudotti kiväärinsä ja kiipesi rintavarustuksen yli. Sumussa erottui joukko hahmoja keisarillisen kaartin asuissa. He etenivät pistimet kivääreihinsä kiinnitettyinä yli ei-kenenkään-maan ja lähestyivät Hansia.

”Toverit!”
Eräs sotilaista pysähtyi ja laukaisi kiväärinsä. Hans tunsi jalassaan omituista kihelmöintiä ja vajosi polvilleen.
”Myös me olemme …”
Joukko laukauksia repi Hansin pukuun reikiä. Tummanpunainen veri tahrasi hänen kunniamerkkinsä.
”…Keisarin uskollisia alamaisia…”
Hans kaatui laukausten saattelemana maahan. Keisarillinen komissaari tuli hänen luokseen.
”…”
Komissaari osoitti häntä aseellaan. Hans sulki silmänsä ja alkoi hyräillä erästä nuoruudessaan oppimaansa laulua. [i]Niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään…[/i] Äiti oli aina laulanut sitä hänelle. Missähän äiti on nyt? Hän varmaankin kotonansa…
[i]
Theresa!
[/i]