Kadonnut komppania
Kirves nousi miehen pään päälle ja iskeytyi loivassa kulmassa alas. Puun lastut lentelivät ja mies löi uudestaan. Pienessä Lutheburgin kylässä sen asukkaat suorittivat aamuaskareitaan ja valmistautuivat uuteen työntäyteiseen päivään.
Paljolti tietämättöminä uhkaavasta vaarasta.
Sillä välin kauempana Drakwaldin metsässä, petoruhtinas Garnik avasi silmänsä. Hän nousi hitaasti ylös vuoteelta, joka oli tehty kahtia halkaistusta puunrungosta ja jonka päälle oli levitetty paksu karhuntalja. Teltan ainoa huone oli täysin vailla valaistusta ja sen seiniä pitelivät pystyssä vankat tukikepit. Garnik itse oli valtava peto. Yli kaksi metriä pitkä ja vahva kuin peikko. Hänen limpun kokoiset nyrkkinsä olisivat voineet murskata aikuisen miehen kallon helposti. Päässään hänellä oli suuret, käyrät sarvet joilla olisi rynnäkössä lävistänyt ja tappanut härän. Hänen muuten mustaa turkkiaan peittivät tatuoinnit ja painava kaaoshaarniska, jonka hän oli saanut lahjaksi jumalaltaan. Nyt se oli sulautunut hänen lihaansa ja oli mahdoton irrottaa. Garnik hengitti raskaita, pitkiä hengähdyksiä ja puhui matalalla äänellä, kuin ääni olisi tullut syvempää kuin se oikeasti tuli. Hän oli juuri herännyt mutta silti täysin valveilla. Tätä ominaisuutta hän oli harjoitellut pitkään, mutta se oli osoittautunut hyvin hyödylliseksi ennenkin. Äkkiä teltan ovi avautui ja sisään tuli yksi hänen komentajistaan.
”Lauma on valmiina, oi herrani. Kaikki odottavat vain teitä.” Hän sanoi.
Garnik ei aistinut pedon puheessa aitoa kunnioittavuutta, mutta se ei häntä häirinnyt, vaan antoi vastaukseksi hyväksyvän murahduksen.
Hyvä. Kaikki olivat totelleet hänen eilisiltana antamiaan käskyjä ja jos kaikki onnistuisi, pidettäisiin illalla kunnon juhlat.
Garnik meni ulos eläimennahkaisesta teltastaan ja antoi komennon lähteä liikkeelle.
Oli melkein keskipäivä, kun lauma saapui Lutheburgin liepeille. Ilma oli kylmä ja maahan oli satanut lunta. Garnik käveli sotilaidensa läpi katsomaan kylää kukkulalta ja silloin synkkä hymy levisi hänen huulilleen. Garnik huomasi heti, että kylä oli pahoin laiminlyönyt puolustuksensa, vaikka sillä oli ollut aikaa kokonaiset kaksi vuotta. Lutheburg oli ympyrän muotoinen, paaluaidan ympäröimä talo rykelmä, josta puuttuivat kaikki puolustuksen perusteetkin.
Sen paaluaita oli heikko, eikä kovin korkea. Kylää eivät ympyröineet vallihaudat ja teroitetut seipäät vaan pellot ja pensasaidat. Metsä ulottui melkein kiinni aitaan, joten sen suojissa olisi hyvä edetä vihollisen tulitukselta suojassa, vaikka tuskin sitä paljon tulisi. Kylä pahasen aidasta puuttuivat ampuma-aukotkin. Suurimmaksi nauruksi hän kuitenkin huomasi, että kylässä oli vain yksi ulosmenotie. Näin ollen kyläläisillä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta pelastautua, kun ainoa pakoreitti vallattaisiin. Garnik oli antanut kylälle tarpeeksi aikaa rakentaa taistelemisen arvoinen puolustus, mutta nyt se melkein ansaitsi kuolla. Silti hän päätti hoitaa taistelun kunnolla ja armoa antamatta, sillä hänen jumalansa saattoi alati tarkkailla häntä.
Hän antoi upseereilleen tarkat ohjeet, mistä kukin hyökkäisi ja milloin. Kun kaikki olisivat asemissaan, voisi teurastus alkaa.
Kylässä sen sijaan vallitsi huoleton ilmapiiri, eikä kukaan osannut odottaa kohta tulevaa hyökkäystä. He olivat eläneet metsän varjossa kohta kaksi vuotta, eivätkä olleet nähneet tai kuulleet mitään metsän pedoista, joista heitä oli varoitettu. Tähän turvallisuuden tunteeseen vajoten he olivat unohtaneet kylän puolustuksen ja rakentaneet aidan vain susien ja muiden villieläinten varalle. Yhtäkkiä kyläläisten työn teon pysäytti voimakas, kumea ääni. He eivät olleet ennen kuulleet mitään vastaavaa ääntä. Maa tärisi äänen voimasta ja kaikki katselivat pelokkaasti ympärilleen. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten ne tulivat.
Petoja juoksi jokaisesta ilmansuunnasta epäinhimillisellä vauhdilla. Ennen kuin kukaan oli ehtinyt tarttua aseisiin, ne jo pystyttivät tikkaitaan aidalle ja hakkasivat porttia suurella, mustalla, pedonpäisellä parrulla. Kun se murtui, olivat kylän miehet jo hakeneet aseensa ja pystyttäneet hätäisen barrikadin. Suuri aalto petoja iskeytyi tähän valliin kuin pyörremyrsky ja aiheutti hirveää tuhoa. Garnik itse oli tässä ryhmässä mukana. Hän iski suurella kahdenkäden kirveellään miehen kahtia ja toiselta käden irti. Joku iski häntä lyömämiekalla sivulta olkapanssariin, mutta hän ei edes huomannut sitä.
Joku lähti karkuun hänen tieltään mutta toinen peto sai hänet. Ihmisten linja alkoi jo murtua ja lisää petoja kiipesi aidan yli ja hyökkäsi puolustajien kimppuun. Viimein kaikki kyläläiset olivat kuolleet.
Kun viimeinenkin ihminen makasi kuolleena maassa, Garnik pysähtyi katselemaan ympärilleen. Taistelu oli ollut lyhyt eikä ollut tuottanut Garnikille erityistä nautintoa. Se vain piti tehdä. Hän seisoi keskellä entistä Lutheburgia ympärillään petoja ja kasoittain ruumiita. Hänen laumansa suoritti keräystä, jolla saatiin kaikki käyttökelpoinen talteen. Hän itse ottaisi vain parhaimmat palat ja kaikki muu jaettaisiin lauman arvoasteikon mukaan. Kun kaikki olisi viety, kylä poltettaisiin maan tasalle ja leirissä pidettäisiin juhlat.
Kello läheni jo neljää, kun Garnik loi viimeisen silmäyksen Lutheburgin punaisina palaviin liekkeihin samalta kukkulalta, jolta hän oli hyökkäyksen aloittanut.
Hetken hän vain tuijotti mitättömän kylän raunioihin, jonka hän oli tuhonnut.
Hän ajatteli kaikkea sitä tuskaa, jonka oli aiheuttanut. Kirkuvia naisia, itkeviä lapsia ja epätoivoisesti taistelevia miehiä. Nämä kuvitelmat saivat hänet tuntemaan tavatonta ylpeyttä ja hymyilemään julmasti. Taas vähään aikaan eivät ihmiset yrittäisi asettua hänen alueelleen, mutta he tulisivat kyllä. Olivat aina tulleet. Jokin Garnikin ymmärryksen ylittävä asia ajoi ihmisiä aina vain syvemmälle metsään, vaarasta tietoisina ja aina vain päättäväisempinä. heidän halunsa kesyttää villi metsä oli melkein yhtä kiivas, kuin Garnikin halu kuristaa se heistä ulos. Silti hän halusi myös oppia uusia asioita tästä rodusta.
Sen takia hän antoi heidän elää jonkin aikaa alueillaan, samalla kun tarkkaili heitä. Vihollinen tuli tuntea hyvin.
Garnik oli juuri kääntämässä selkänsä kylälle, kun hän kiinnitti huomionsa horisontissa näkyviin hahmoihin. Ne näkyivät hämärästi laskevaa aurinkoa vasten, mutta ihmisiä he kuitenkin olivat. Sotilaita. Garnik hämmentyi. Miten ne olivat tulleet paikalle näin aikaisin? Oliko se sattumaa? Garnik päätti jäädä vielä vähäksi aikaa metsän reunaan seuraamaan tilannetta.
Luutnantti Marcus istui hevosensa selässä kukkulalla. Hän ja hänen miehensä olivat olleet sotaharjoituksissa vähän matkan päässä ja nähneet savun nousevan Lutheburgin läheltä. Nyt hän ymmärsi että he olivat tulleet liian myöhään. Toinen hahmo tuli hänen vierelleen. Se oli kapteeni Philip, hänen komentajansa.
”Ne ovat villejä, vai mitä?” Sanoi Philip kylmällä äänellään.
”Ne pitäisi tappaa kaikki, sir.” Marcus vastasi. Philip käänsi päänsä Marcukseen ja katsoi häntä suoraan silmiin.
”Mitä sitten enää odotamme?” Marcus katsoi komentajaansa kysyvästi.
”Mutta sir, mitä tarkoitatte?”
”Mitäkö tarkoitan? Sitä, että olemme sietäneet niiden tihutöitä tarpeeksi kauan ja sitä, että lähdemme nyt takaa-ajoon.”
”Mutta olisi melkein mahdotonta löytää niitä metsän keskeltä. Ja ne voisivat hyvin yllättää meidät.”
Philipin silmät siristyivät viiruiksi ja hänen suunsa muuttui viivaksi. Hän oli ollut armeijassa aina siitä asti, kun pedot olivat teurastaneet hänen kotikylänsä ihmiset melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Hänellä oli ollut monta tilaisuutta yletä korkeampaan asemaan, mutta hän halusi pysyä etulinjassa taistelussa kaaosta vastaan. Se oli hänen pakkomielteensä, hänen kirouksensa.
”Kieltäydyttekö taistelusta?” Sanat tuskin pääsivät hänen yhteen puristettujen huuliensa välistä.
”Puhun järjen puolesta. Ja näiden sotilaiden puolesta myös.” Marcuksen ääni pysyi vakaana.
Philip tuijotti häntä suoraan harmaisiin silmiin ja Marcus vastasi takaisin samalla mitalla.
”Kuunnelkaa nyt tarkasti, luutnantti Marcus. Lähdemme nyt jahtaamaan noita petoja Drakwaldin metsään ja tulemme pois vasta, kun ne ovat kaikki tapettu. Olenko tehnyt asiani selväksi?”
Marcus mietti hetken mitä tapahtuisi, jos hän kieltäytyisi tottelemasta käskyjä, eikä pitänyt tuloksesta.
Garnik katseli, kun kukkulalla olevat ihmiset lähtivät marssimaan kohti metsän reunaa. Hän aavisteli taistelun olevan lähellä ja se sai hänen aistinsa jännittymään. Tällä kertaa se ei olisi pelkkä muodollisuus. Kohta hän jo juoksi muun lauman perään antamaan heille ohjeita. Suuresta ruumiistaan huolimatta Garnik pystyi juoksemaan yllättävän lujaa sankassa metsässä. Oksat raapivat häntä joka puolelta, mutta hän ei niistä välittänyt. Ajatus todellisesta taistelusta oli saanut hänet jännittyneeksi. Tästä tulisi todellinen kunnianosoitus hänen jumalalleen, eikä mikään ruuan keräys matka. Ihmiset tulisi yllättää täydellisesti. Hän mietti jo sopivaa väijyntä paikkaa, kun hän yhtäkkiä saavutti joukkonsa. Muutaman käskyn saatuaan oli koko lauma menossa täyttä vauhtia kohti leiriä, samalla kun alati sakeneva lumipyry peitti heidän jälkensä.
Insinööri Jörgenillä ei koskaan aiemmin ollut näin kylmä. Pakkanen oli noussut muutamassa tunnissa kymmenillä asteilla, joka tuntui luonnottomalta. Hän ei ollut tottunut näin kylmään ennen, eivätkä olleet hänen koneensakkaan. Nyt hän katseli sudennahka turkkinsa alta apulaisiaan, jotka yrittivät irrottaa juuraikkoon juuttunutta urkutykkiä. Hänen hampaansa kalisivat samalla, kun hän yritti hieroa lämpöä avonaisiin käsiinsä.
”Ei voi mitään.” Huusi yksi apulaisista.
”Se on juuttunut liian tiukkaan.” Jörgen huokaisi syvään. Kone oli maksanut paljon ja hän oli huoltanut sitä kuin omaa lastaan. Olisi sääli jättää se tänne.
Muutenkin hän oli epäillyt tämän matkan järkevyyttä ja olisi ilmaissutkin vastalauseensa, ellei olisi tuntenut kapteeni Philipiä. Jörgen oli aina pitänyt kapteenia tunteettomana ja liian virkaintoisena, aina siitä asti kun oli saapunut tänne.
”Odottakaa!” Huusi joku hänen apulaisistaan, joka väänsi juuttunutta pyörää tukevalla rautatangolla.
”Se taitaa irrota nyt.” Kuului räsähdys, kun pyörää kiinni pitänyt juuri katkesi.
Jörgenin mieliala nousi hiukan ja hän meni kiittämään pyörän irrottanutta apulaista.
”Hyvää työtä.” Hän sanoi ja taputti miestä olalle.
”Tarjoan koko porukalle kierroksen, kun tulemme takaisin.” Väistämättä hänen mieleensä tuli ajatus siitä, jos he eivät tulisikaan takaisin.
Garnik katseli ihmisten jonoa kulkemassa halki hänen riista-alueensa. He oikein kerjäsivät tulla tapetuiksi. Garnik seisoi kivisen kukkulan rinteellä odottelemassa viestinviejäänsä. Hän oli keksinyt hyvän paikan väijytykselle ja oli lähettänyt muutamia petoja väärentämään jälkiä, jotka johdattaisivat saaliin paikalleen. Ihmisparat. Garnikin tuli melkein sääli heitä.
Äkkiä pieni olento juoksi Garnikin luokse tuoden viestiä.
”He suostuvat ehdotukseenne, oi herrani.” Se sanoi samalla, kun synkkä hymy levisi Garnikin huulille.
”Mutta vain sillä ehdolla, että he saavat puolet saaliista.” Garnikin hymy lieveni vähän, mutta pysyi silti huulilla. Hän saisi kuitenkin parhaimman palkinnon. Kaksintaistelun vihollisen johtajan kanssa ja lopulta tämän pään.
”Mene sanomaan heille, että pysyvät tiukasti suunnitelmassa, tai muuten he eivät saa mitään.” Sanansaattaja juoksi tiehensä ja Garnik alkoi teroittaa kirvestään. Hän oli keksinyt omasta mielestään nerokkaan tavan voittaa ihmiset siististi ja ilman turhia tappioita. Ensimmäisen kerran ihmiset nähtyään Garnik oli epäillyt laumansa kykenevyyttä voittaa nämä, mutta pian hän oli saanut ajatuksen, mistä saada lisää joukkoja. Ihmiset olivat saapuneet hyvään aikaan, sillä hän oli ollut jo aiemmin halunnut liittää nämä joukot omaan laumaansa, muttei ollut keksinyt keinoa. Väkivalloin se ei olisi onnistunut, mutta nyt hän voisi aloittaa uuden liiton tarjoamalla heille kunnon taistelun ja ryöstösaaliin kaupan päälle.
Marcus puhalsi höyryä sieraimistaan. Ilma oli muuttunut yllättävän kylmäksi uskomattoman nopeasti ja hän alkoi olla kohmeessa. Hänen hevosensakin tärisi kylmässä, eikä asiaa yhtään auttanut se, että se oli hermostunut jostain syystä. Marcus taputti sitä rauhoittavasti kaulalle ja puheli sille. Yksi jäljittäjistä, jotka hän oli lähettänyt etsimään jälkiä, palasi. Jo kaukaa näki, että hänellä oli kylmä ja ettei hänellä juuri ollut hyviä uutisia.
”Löysimme jäljet, sir.” Hän sanoi lyhyesti ja osoitti kädellään eteenpäin.
”Niitä on joka puolella, mutta kuitenkin ne kaikki johtavat samaan suuntaa.”
”Oliko niitä vaikea löytää?”
”Ei, päinvastoin ne oli kuin aseteltu sinne” Marcusta huoletti se, että pedot eivät olleet tehneet yritystäkään peittää jälkensä. Hänestä he olisivat saaneet lähteä kotiin jo ajat sitten, mutta kapteeni oli jääräpäinen. Äkkiä tuulenpuuska puhalsi jääkylmää ilmaa hänen ympärilleen. Marcus värähti ja veti takkiaan tiukemmalle. Hän katsoi eteensä ja näki Philipin istuvan oman hevosensa selässä selin häneen. Häntä ei kylmä näyttänyt vaivaavan. Marcus oli huomannut jo ajat sitten, että kapteeni joutui aina jonkinlaisen hurmion valtaan, kun oli kyse kaaoksen saastan hävittämisestä. Olomuodolla ei ollut väliä. Hänen muistiinsa piirtyi kuva parin vuoden takaisesta kohtauksesta, kun kapteenin tietoon oli saatettu tieto kaaoksen vakoojan kiinnisaamisesta. Hän oli siltä seisomalta juossut selliin ja teloittanut vangin tikarilla hakaten. Marcusta värisytti edelleen kuva Philipistä hakkaamassa raivopäisesti tikarilla apua huutavan vangin rintakehään. Nytkin hän oli samanlaisen kiihkon vallassa ja Sigmar tietäköön, mitä tapahtuu kun he saavuttavat vihollisen.
Marcus antoi merkin sotilailleen, jotka lähtivät taas kuuliaisesti liikkeelle.
Marssien kohti tuomiotaan.
Parin tunnin vaelluksen jälkeen lumipyry lakkasi, mutta ilma pysyi yhtä kylmänä. Marcus oli pannut merkille, että mitä syvemmälle metsään he tulivat, sitä hiljaisemmaksi se kävi. Ei kuulunut mitään normaaliin metsään kuuluvia ääniä, jos sellaista nyt tässä maailmankolkassa olikaan. Ehkä se loppujen lopuksi johtui vain kylmyydestä. Varmuuden vuoksi hän oli kuitenkin käskenyt sotilaita olemaan valppaana ja pitämään miekkansa löysästi huotrissaan. Marcus kosketti kädellään hevosensa satulassa roikkuvaa miekkaa. Hän oli ostanut sen Tileasta asuessaan siellä vaimonsa kanssa. Synkkä muisto viilti häntä syvempää kuin mikään pakkanen tai miekka. Siitä tuntui olevan vain päiviä, kun hän oli menettänyt koko perheensä myrskyssä merellä. Jalohaltioiden vartio alus oli löytänyt hänet ajelehtimasta merellä kolmen päivän jälkeen, kokonaan murheen ja väsymyksen murtamana.
Yhtäkkiä joku huusi.
Huuto tuntui tulevan jonon kärjestä, jonne Marcus lähti heti ratsastamaan. Kun hän oli päässyt jonon kärkeen, hän ymmärsi miksi mies oli huutanut.
Hänen edessään kohosi suuri kiven lohkare, jonka ympärillä ja päällä näytti olevan kasoittain silvottuja ruumiita, enimmäkseen ihmisten, mutta sekaan mahtui myös eläimiä, örkkejä, haltioita ja muita rotuja. Lisäksi kiven ympärillä leijaili kalman vihreä hehku. Maa kiven ympärillä näytti palaneelta ja oli täysin musta. Missään ei näkynyt elonmerkkiäkään, mutta jotain siellä oli. Jokin hiipi varjoissa heidän ympärillään, heidän takanaan, edessään ja jopa päällään.
Marcuksen hevonen kuopi maata hermostuneesti ja sotilaat vetivät aseitaan esiin. Sitten se alkoi.
Taistelu alkoi kumealla torven äänellä ja samaan aikaan kiven takaa rynnisti esiin valtava sonnin ja ihmisen sekoitus. Se oli yli kolme metriä pitkä ja sen valtavissa kourissa lepäsi miehen mittainen kaksiteräinen kirves. Koko sen ruumis oli peitelty verenpunaisiin sotamaalauksiin ja tatuointeihin. Hirveällä äänellä huutaen ja silmät punaisina se juoksi kohti Marcusta, samoin kuin muut sen takana tulevat samanlaisina, kuolaavina hirviöinä. Marcuksen hevonen pillastui ja nousi takajaloilleen heittäen Marcuksen maahan. Ilman tätä hän olisi luultavasti saanut surmansa, koska hirviön kirves löi hevosen pään irti samaan aikaan, kun hän putosi. Pedon ensi näkeminen oli saanut Marcuksen jähmettymään pelosta, mutta putoaminen satulasta sai hänet taas järkiinsä. Hän nousi salamannopeasti ylös ja yritti vetää miekkaansa esiin, muttei voinut, koska se ei ollut hänen vyöllään. Silloin Marcus tajusi jättäneensä sen hevosen satulaan, mutta nyt oli liian myöhäistä hakea sitä, sillä hänen ratsunsa tappanut peto oli nyt hänen edessään ja valmiina lyömään. Marcus väisti nopeasti sivulle, kun valtava kirveenterä iskeytyi maahan siinä, missä hän oli juuri ollut. Marcus ei mahtanut pedolle mitään aseettomana ja perääntyi poispäin pedosta. Hän väisti taas uuden iskun, joka oli vähällä vapauttaa hänet päästään, kun hänen silmiinsä osui maassa makaava keihäs. Marcus tarttui siihen kuin hukkuva puunrunkoon ja silloin hänen katseensa käväisi nopeasti sotilaisiin päin. Vilkaisu jäi lyhyeksi, mutta siinä ajassa hän tajusi, että muutkin ryhmästä olivat tulleet hyökkäyksen kohteeksi. joka puolella häntä hän näki miehen tappelevan petoa vastaan lähitaistelussa ja miten noiden suurien petojen rynnäkkö oli osoittautunut tuhoisaksi. Kuinka moni oli vielä elossa? Olivatko he piiritetyt? Missä Philip oli?
Nämä kysymykset kävivät äkkiä hänen mielessään, mutta hän ei pystynyt hahmottamaan koko tilannetta täältä käsin. Hän joutui nyt taistelemaan omasta eloonjäännistään. Sitten hän taas kääntyi kohtaamaan vastustajansa. Ja uuden iskun hetiperään.
Jörgen ampui sarjatulipistoolillaan kohti rynnäköiviä petoja. Taitavasti rakennettu ase sylki luoteja kohti vihollista ja kaatoi muutamalla hyvällä osumalla jo kolme.
Aseen patruunarulla tyhjeni ja hän tarttui toiseen pistooliinsa. Oli sittenkin ollut vaivanväärti maksaa niistä niin korkea hinta, hän ajatteli. Jörgenin tykistöryhmä oli ollut saattueen perällä kun hyökkäys oli alkanut, joten he olivat ehtineet ampua yhden sarjan urkutykillään, ennen kuin hekin olivat joutuneet lähitaisteluun. Mahtava ase oli tappanut yhdellä laukauksella tusinan petoja, mutta nyt heidät oli saarrettu kokonaan, eivätkä hänen aseettomat tykistöapulaisensa pärjäisi kauaa raivopäisiä petoja vastaan. Eikä hän itsekkään ollut kummoinen sotilas. Petoja tuli joka puolelta yhä enemmän ja nopeammin ja hänen apulaisensa tallattiin kirjaimellisesti jalkoihin. Jörgen sivalsi miekallaan petoa naaman poikki, mutta tämä ei ollut millänsäkään, vaan löi Jörgeniä kirveellä olkapäähän. Hän huusi kivusta ja kaatui maahan. Terä oli melkein katkaissut käden ja kipu oli murskaava. Hän ei kuitenkaan aikonut antaa periksi vielä. Sattumalta Jörgen oli ollut osaston ruutitynnyreiden vierellä, kun hyökkäys oli alkanut. Nyt hän avasi yhden maahan kaatuneen tynnyrin kannen, osoitti viimeisellä pistoolillaan sen sisuksiin ja painoi liipaisinta. Juuri kun vantteran pedon nuija halkaisi hänen kallonsa. Aseesta lentävät kipinät sytyttivät ruudin ja seitsemän tynnyrillistä ruutia räjähti yhdessä silmänräpäyksessä tappaen kymmenittäin petoja ja tuhoten niiden vierellä olleen urkutykin.
Marcus oli juuri aikeissa iskeä jättimäistä petoa mahaan, kun kova räjähdyksen ääni kohosi yli taistelun muun melskeen. Räjähdys oli korvia huumaava ja sen tuottama voima iski Marcuksen maahan. Hän oli kuitenkin äkiä tolpillaan ja huomasi, että hänen vastustajansa oli edelleen hämmennyksissä. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja iski oliota silmän keihäänkärjellään puhkaisten sen ja aiheuttaen silmitöntä tuskaa. Peto huusi vertahyytävästi ja hieraisi kädellään haavaa, mutta keihäänkärki oli katkennut sisään ja painautui vain syvemmälle.
Marcus ei jäänyt toimettomaksi, vaan etsi kiireesti uutta asetta. Silloin hän näki kuolleen hevosensa makaavan maassa ja sen satulassa olevan miekan. Hän heittäytyi sen luo väistäen samalla puolisokean hirviön jalan ja sai otteen miekan kahvasta. Nyt hän oli taas valmiina kohtaamaan vastustajansa, joka rynnisti häntä päin pää veren peitossa ja hirveää taisteluhuutoa karjuen. Marcus väisti kurpitsan kokoisen nyrkin ja sivalsi pitkän ja syvän viillon pedon käsivarteen. Kiillotettu teräs leikkasi hyvin lihaa ja toinen verinen viilto puhkaistiin pedon lihaan. Marcus liikkui pedon ympärillä kuin lehti pyörii tuulessa, puhkoen sen nahkaan uusia haavoja. Peto yritti taas turhaan saada kiinni vastustajaansa ja kipu alkoi saada otteen sen ruumiista. Kohta se oli enää verinen kasa lihaa ja turkkia ja liian tuskissaan noustakseen. Marcus katsoi petoa hetken tyydytystä tuntien ja antoi lopulta viimeisen iskun katkaisemalla sen pään.
Pikainen vilkaisu ympärille varmisti Marcuksen taistelun kulusta. He olivat jäämässä tappiolle. Tavallinen ihminen ei mahtanut mitään petomiehelle kaksintaistelussa, eivätkä he olleet ehtineet järjestää selvää taistelulinjaa, mikä oli selvä etu pedoille. Hetken hänen mielessään kävi jo synkkä ajatus myydä henkensä niin kalliisti, kuin mahdollista. Sitten hänessä kävi kuitenkin pieni toivonkipinä, kun hän näki Philipin kahdenkädenmiekan nousevan veri suihkun saattelemana taistelun keskeltä. Ehkä he voisivat taistella tiensä pois ja paeta takaa-ajajiaan. Marcus lähti raivaamaan tietään kohti Philipin miekkaa huutaen samalla hänen nimeään.
Kun hän sai näköyhteyden Philipiin, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän näki edessään raivosta huutavan ihmisolion, jonka haarniska oli hänen omansa ja vihollisensa veren peitossa. Marcus näki selvästi, että Philip oli saanut monta haavaa, joista monet näyttivät pelottavan syviltä. Silti hän ei osoittanut pienintäkään kivun merkkiä, vaan tuntui saavan vain lisää voimaa jokaisesta haavasta. Kuitenkin Marcuksen huomion kiinnittivät Philipin silmät. Ne näyttivät huokuvan samaa villiä raivoa, jonka hän oli nähnyt edellisen vastustajansa silmissä.
Mutta eihän se ollut mahdollista! Philip oli ihminen, eikä mikään eläin! Marcuksen mieli yritti torjua hänen edessään olevaa olentoa, joka hakkasi hullunraivolla kaikkea eteen osuvaa. Olentoa jota hän oli joskus kutsunut kapteeniksi. Todellisuus iski Marcukseen rajusti, kun kirveenterä iskeytyi hänen olkasuojaansa vasten. Terä ei uponnut lihaan asti, mutta iskun aiheuttama tärähdys koski kuitenkin.
Marcus kääntyi nopeasti ja alkoi antaa samalla mitalla takaisin.
Garnik oli katsellut taistelua suuren kiven päältä jo jonkin aikaa, etsien katseellaan ihmisten johtajaa. Hän oli aloittanut taistelun soittamalla jättihirven sarvesta veistettyä suurta torvea, samalla lailla kuin oli aloittanut taistelun aamulla. Tämä taistelu ei eronnut paljonkaan edellisestä. Ihminen oli heikko, vaikka tälle antaisikin aseet ja haarniskat. Ei ihmisestä voisi ikinä olla vertaista pedolle. Silti hän halusi testata ihmisten parhaimmiston kykyjä ja arvioida näiden todellisen voiman. Kiven, jonka päällä hän oli ollut, musta voima antoi hänelle uutta voimaa ja sai hänet tuntemaan itsevarmemmalta.
Se sai hänet myös kärsimättömämmäksi. Hän olisi jo halunnut taisteluun vihollisen kanssa, mutta halusi taistella vain ihmisten johtajan kanssa. Hänen piti todistaa todellinen voimansa jumalalleen ja siihen vaadittiin todellinen taistelu.
Sitten hän näki sen. Suuri räjähdys kauempana taistelusta. Korvia huumaava ääni oli kuin suoraan hänen jumalansa suusta. Se oli kutsu, niin sen täytyi olla.
Hänen jumalansa oli antanut hänelle suoran kutsun taisteluun ja hän aikoi totella sitä ehdoitta. Garnik päästi pitkän taisteluhuudon ja juoksi niin kovaa kuin pystyi kohti verilöylyä. Hänen jumalansa ohjaisi hänet kohteeseensa.
Marcus taisteli yhdessä ympyrässä viimeisten eloonjääneiden kanssa. Tätä hän oli pelännytkin, mutta samalla myös odottanutkin. Viimeinen taisto. Ehkä se oli loppujen lopuksi välttämätöntä, olivathan he lähteneet tuomioon tuomittuun yritykseen kostaa kuolleet kyläläiset ja he maksaisivat siitä hengellään. Ajatus itsessään ei häntä niin paljon häirinnyt, vaan se, että he joutuisivat kaikki kuolemaan yhden miehen takia.
Ja kukaan ei saisi kuulla siitä. He eivät olleet ilmoittaneet kenellekään aikeesta lähteä takaa-ajoon epämääräistä petolaumaa. Marcus oli juuri vetäissyt miekkansa ulos vihollisensa mahasta, kun näki jonkin juoksevan petomassan läpi. Se oli suurempi kuin muut sitä ympäröivät pedot, mutta muute se oli samaa villiä laumaa. Ehkä se oli johtaja.
Marcuksen mieleen ilmestyi äkkiä uusi päämäärä. Saada tappaa tuo olento. Marcus valmistautui kohtaamaan vastustajansa, mutta kun he vihdoin kohtasivat, peto vain juoksi hänen viereltään. Edes tuntematta iskua, jonka Marcus ehti sivaltaa olion kylkeen. Sillä näytti olevan toinen kohde. Marcus yritti lähteä perään, mutta lukkiutui taisteluun, eikä nähnyt, kun Garnik hyökkäsi Philipin kimppuun.
Philip ja Garnik taistelivat molemmat villin raivon vallassa. Kummatkin olivat taistelun hurmiossa, eivätkä piitanneet omista haavoistaan. Garnik juoksi suu vaahdossa kohti Philipiä ja iski kauhealla voimalla tätä kirveellä käteen. Haarniska esti kättä katkeamasta, mutta terä aiheutti silti syvän haavan. Philipiä tämä ei haitannut, vaan tämä löi miekkansa Garnikin vasemman olkapään läpi. Garnik karjaisi ja huitaisi uuden iskun kohti Philipin kaulaa, mutta hän olikin nopeampi ja iski Garnikia nyrkkiraudalla naamaan hänen aseensa jäätyä kiinni Garnikin olkapäähän. Piikeillä varustettu rauta mursi luita Garnikin poskista ja irrotti hampaita. Garnik antoi samalla mitalla takaisin ja löi Philipiä mahaan. Philip hoiperteli iskun voimasta taaksepäin ja kaatui maahan. Äkkiä hän oli kuitenkin pystyssä ja nappasi tikarin vyöltään. Garnik hyökkäsi taas ja valmistautui lyömään Philipiä naamaan omalla nyrkillään, mutta Philip väisti ja iski muutaman kerran nopeasti tätä mahaan tikarillaan. Lopuksi hän viilsi Garnikin käsivarren auki ja oli jo lyömässä kurkkuun, kun Garnik onnistui saamaan lujan otteen Philipin kaulasta.
Liian lujan. Hän kaatoi Philin maahan omalla ruumiin painollaan estäen tätä liikkumasta ja puristi samalla raudanlujalla otteella Philin kaulasta. Tämä rimpuili ja yritti viiltää vihollisensa kurkun auki, mutta turhaan. Vähitellen villi kiilto Philipin silmissä alkoi sammua, kunnes se oli kadonnut kokonaan.
Kohta Garnik nousi vertavuotavana ylös ja katkaisi Philipin pään kirveellään.
Kun hän nosti sen ylös ja päästi kauhean voitonhuudon, Ihmiset lopulta murtuivat.
He yrittivät epätoivoisesti juosta ulos saarrosta, mutta petoja oli liian paljon. Marcus yritti saada sotilaat taistelemaan loppuun asti, mutta se oli turhaa, sillä hänkään ei enää uskonut selviävänsä täältä elossa. Äkkiä joku kaatoi hänet ja joku pedoista löi häntä suurella kirveellä selkään. Marcus yritti nousta, mutta kipu oli valtava. Kohta tuli toinen isku ja hän menetti tajuntansa.
Oli kulunut pari tuntia siitä, kun taistelu oli alkanut. Pedot olivat keränneet kaiken arvokkaan vihollisilta ja omilta vainajiltaan. Ruumiit oli jätetty metsään mätänemään ja villieläinten ruuaksi. Marcuskin oli siellä. Elossa, mutta pahoin haavoittuneena, sekä liian väsyneenä jatkamaan matkaa. Hän piti silmiään kiinni, odottaen kuolemaa tulevaksi.
Yhtäkkiä hän kuuli musiikkia. Se tuntui tulevan hänen edestään, mutta varmaksi hän ei sitä pystynyt sanomaan.
Nyt hän raotti toista silmäänsä. Sitten toista. Nyt hän näki selvästi eteensä. Lumisade oli alkanut taas, mutta se ei häntä kiinnostanut. Hän näki edessään kummallisen näyn, kuin portin, joka hohti kuitenkin kirkkaana kuin aurinko. Portin takana hän oli näkevinään tuttuja hahmoja. Siellä olivat hänen vaimonsa ja poikansa.
Mutta sehän oli mahdotonta. Hehän olivat kuolleet kauan sitten merellä, mutta nyt he olivat portin toisella puolella. Marcus kurottautui avaamaan porttia. Hänen kätensä melkein jo kosketti sen kahvaa. Nyt se avautui ja samaan aikaan kun se aukeni, Marcus poistui tästä maailmasta.
