Taivaalla ei ollut pilvenhattaraakaan, ja auringon viimeiset säteet värjäsivät maan punertavaksi. Aikuiset istuivat kylän majatalon pihalla katsellen vihertävien mäennyppylöiden yllä olevaa kultakiekkoa joka lämmitti vanhojen ja nuorten lihaa ja luuta yhtälailla. Linnut lauloivat kauniisti, ja elämä tuntui taivaalliselta. Kylän Länsipuolella oleva metsä, joka oli verrattain harvaa lehtipuuta, Marchus ja muutama muu lapsi leikkivät sotaa. Marchus oli suuri sotajohtaja joka johti kahta repaleisilla vaatteilla, ja pöytäliinoista tehdyillä viitoilla varustettua sotajoukkoa. Aseinaan heillä oli vanhat, kuluneet ja jo hieman harmahtavat puumiekat. Heitä vastassa oli Marchus juoksi ulkona kauniissa kesäpäivän illassa. Aurinko jo laski, mutta kolme isompaa poikaa, joilla oli isommat aseet, ja jollakulla oli jopa vanhan kattilan kannesta tehty kilpi. Se herättikin suurta kunnioitusta vastustajissa, eli Marchuksen joukoissa. Silti päättäväisesti he tekivät uljaan rynnäkön ja hetken ajan kylän reunalta kuului pienen kahinan ääntä, kunnes pienintä poikaa lyötiin sormille ja hän pillahti itkuun. Vanhemmat kävivät hakemassa pojan, ja nuhtelivat muut. Marchusta kavereineen ei enää sitten huvittanutkaan leikkiä sotaa, vaan he menivät metsän reunalla olevalle majalleen, ja kiipesivät sinne. Maja tuoksui koivulta, ja oli nuhruinen pieni puinen laatikko. Pojat kuitenkin arvostivat sitä, koska olivat saaneet niin paljon apua vanhemmilta sen tekemiseen. Nyt kun heitä oli kuitenkin nuhdeltu, he marisivat siellä kuinka epäreiluja vanhemmat olivat.
Marchus hieman kirosi aikuisten epäreiluutta, ja kiipesi sitten puun ylemmille oksille tehdylle "tähystyslavalle". Täältä pojat näkisivät aina jos joku yrittäisi "tunkeutua" heidän majaansa. Nyt hän näki puiden tasalle, jotka värjäytyivät vihreän ja punaisen välille. Toisaalla näkyi vihertäviä mäkiä, joiden takana aurinko laskeutui. Yhdessä suunnassa näkyi heidän kylänsä, jonka olkikattoiset majat näyttivät hyvin pieniltä. Mutta jotain poikkeuksellista oli tässä maisemassa. Sillä mäkien yli juoksi hyvin raskaisiin, sinertäviin panssareihin pukeutuneita sotureita. Nämä sotilaat eivät näyttäneet keisarikuntalaisilta, tai bretonnialaisilta, valtioiden rajoilla kun asuivat niin olivat tottuneet bretonnialaisiin. Nämä teräslevyihin pukeutuneet soturit tunnisti pienikin lapsi Keisarikunnassa. Ne olivat pelottomia Pohjoisen sotureita. Kylästä kuului kauhistuneita huutoja, ja miehet yrittivät ehtiä asevarastolle huudellen ja kiljahdellen. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä Pohjoisen soturit olivat ylivoimaisia, niin taidoissa kuin määrässäkin. Kesti vain muutama hetki ja he tappoivat koko kylän väen, paitsi nuo viisi poikaa jotka olivat majassa seuraamassa tätä tapahtumaa. Pohjoisen soturit viipyivät kylässä vain hetken, ja ryhmittäytyivät uudelleen. Heidän johtajansa jonka ase ja panssari olivat muuttuneet sinipunaiseksi verestä, käski heitä eri suuntaan kuin mihin itse lähti. Häneltä putosi jotain maahan, jonka Marchus huomasi. Soturilaumassa ei ollut kuin 30 taistelijaa, ja olivat selvästi pakomatkalla. Pian syy selvisikin. Suuri, ainakin sadasta ritarista koostuva bretonnialaisryhmä jahtasi heitä. Nämä pyyhälsivät kylän ohi ja jatkoivat matkaansa. Aurinko värjäsi ironisesti koko kylän, ja kylän lähiympäristön, punaiseksi. Veren punaiseksi.
Marchus istui kapakassa odotelleen vanhoja tovereitaan. Hän muisti kuinka he viisi olivat kavunneet alas turvallisen tuntuisesta majastaan, kyläänsä katsomaan oliko joku hengissä. Marchus oli poiminut yksittäisen soturin pudottaman esineen, ja tämä oli hänen isänsä sormus. Hän muisti, että tämä soturi oli pukeutunut hienoihin kankaisiin, ja turkisviitta olalla. Sen lisäksi hän oli huutanut jotain, ja hänelle oli vastattu:"Kyllä, oi mestari Azagiel. Sitten hän juoksi kylään tovereidensa kanssa. Kauhistuttava näky oli ajanut lapset pakosalle. Verta, ja suolenpätkiä oli kaikkialla. Irtonaisia päitä, auenneita vatsoja. Marchus oli tovereineen juossut kohti bretonnian rajoja, kunnes yksinäinen ritari oli poiminut heidät kyytiinsä ja vienyt bretonniaan selvittämään missä nämä asuivat. Kun selvisi että vanhempia ei ollut enää, otti tämä ystävällinen ritari, nimeltään Treak heidät luokseen. Näitä poikia hän kasvatti kuin omaansa olisi kouluttanut, joka oli kuollut jo syntyessään. Hän opetti heille kaiken minkä tiesi taistelusta, aseista ja taktiikoista, jotta nämä pojat pystyisivät ehkä joskus antamaan Pohjoisen hurjille sotilaille vastusta taistelussa.
Marchus muisti kyllä sen tapauksen, kun oli tavannut saman taistelijan toisen kerran. Hän ja neljä toveriaan, Frank, Athek, Codac ja Ketha, olivat olleet juoksulenkillä jonne Treak heidät kahdesti päivässä patisti, satoi tai paistoi. He olivat juosseet kilvan, ja eivät olleet huomanneet mitään kunnes Codac törmäsi valtaisaan sinertävään panssariin keskellä metsää. Marchus tunnisti tämän soturin samalla hetkellä hänen kylänsä murhanneiden taistelijoiden johtajaksi. Tällä oli muuten sama varustus, ja jopa samat vaatteet, mutta hänellä oli uusi kypärä, jossa oli yksi silmä keskellä. Ja se silmä säkenöi kaikilla väreillä. Myös miekka oli vaihtunut, sillä miekan sormisuojien molemmissa päissä oli suuret, lintumaiset päät. Miekka oli pohjasta sinertävä, ja sen sinertävyys heikkeni terään kohti mennessä. Marchus huusi saman tien raivon vallassa: "SINÄ! SINÄ...MURHAAJA!! TAPOIT KOKO KYLÄNI KYMMENISEN VUOTTA SITTEN JA NYT SAAN TILAISUUDEN KOST..." Huuto vaimesi nopeasti koska tämä "Azagiel” oli lyönyt häntä teräshanskallaan ja sanoi, kypärän lasisilmä vihertävänä :"Aaa...Tulet Denqarin kylästä..Tosiaan..Taisin tappaa kaikki kylästä, tai en sittenkään. Olethan sinä ystävinesi täällä. Noh, katsohan tähän ikkunaan." Ennenkuin Marchus ehti kysyä mitään, taikoi tämä soturi esiin maagisen ikkunan, josta hän näki Azagielin silmistä kun tämä tappoi kylän väkeä, myös vastaan taistelevan isänsä. Samalla hän huomasi kuinka joku sotureista löi ja kaikki pimeni. Hän heräsi seuraavan kerran maasta, ja näki kuinka Pohjoisen soturit juoksivat edestakaisin ja järjestäytyivät riviin vastaanottamaan Vaeltavien ritarien rynnäkköä. Nämä juoksivat muutaman soturin läpi, mutta muutama heistäkin putosi. Kuitenkin Pohjoisen soturit olivat alivoimassa liian monilukuisen ritariryhmän kanssa, ja Marchus aikoi auttaa. Hän otti kaatuneen soturin miekan, ja näki Azagielin. Hän hyökkäsi ja iski niin kovaa kuin pystyi. Tämä ei huomannut mitään, vaan ase osui panssariin, ja upposi sen läpi ja mies alkoi karjua. Nyt kypärän lasisilmä säteili ympärilleen punaista valoa. Azagielia osui olkapäähän, ja hän rääkyi. Kääntyessään hän nosti valtaisan miekkansa ja odotti ritaria, mutta näkikin Marchuksen. Hän huitaisi Marchuksen pois, ja rupesi mumisemaan. Panssarin alta valui verta. Hyvin vähän,mutta valui. Siitä Marchus tiesi että saisi kostonsa jonakin päivänä kun vain varttuisi tarpeeksi. Azagiel avasi jonkinlaisen portin ja juoksi läpi siitä, muutama soturi seuraten. Loput tapettiin hyvin nopeasti.
Tilanne jatkui sillä, että pojat juoksivat takaisin Treakin luokse ja kertoivat. Tämä oli poissa tolaltaan, mutta selvisi siitä, ja kiitti Järven Neitoa. Marchus jatkoi harjoitteluaan, ja hänestä kasvoikin varsin kookas ja vahva nuori mies. Hänen pitkät, tummat hiuksensa valuivat olkapäille. Hän pukeutui aina samoihin vaatteisiin. Mustiin, pitkävartisiin nahkasaappaisiin, ruskeisiin housuihin ja paitaan, sekä pitkään, ruskeaan nahkatakkiin. Yleensä hänellä ei hattua ollut. Hänen ystävänsä, Frank pukeutui aina pikimustaan. Hän kuulemma piti mustaa koska suri perheensä kohtaloa. Hän oli pienehkö ja kevyt, mutta erittäin ketterä ja notkea. Athek taasen pukeutui valkoiseen, koska oli keisarikuntalais taikuri. Hän muutti teinipoikana Keisarikuntaan, ja oli nyt tulossa takaisin. Marchus ei tiennyt miten tunnistaisi hänet. Codac pukeutui samaan tyyliin kuin Marchus, ruskeaan ja mustaan. Hän oli valtaisan suuri ruumiinrakenteeltaan, ja hänellä oli vaaleat, lyhyet hiukset. Ketha oli vain hieman Frankia pidempi, ja pukeutui vihreän ja ruskean sävyisiin vaatteisiin. Hän oli samoillut metsissä aina, ja oli huhujen mukaan saanut tavata metsähaltioita, jotka olisivat opettaneet hänelle paljon luonnosta.
Frank astui sisään ja mulkaisi ympärilleen, näki Marchuksen ja käveli kohti. Kun hän oli vähän matkan päässä, suli kasvoilla ollut tiukka ilme hymyyn. He tervehtivät, ja kumpikaan ei huomannut takaa esiin tullutta Kethaa, joka toi mukanaan valkokaapuisen miehen. "Saanen esitellä teille jälleen, Athek.", sanoi Ketha. Taikuri hymähti ja otti huppunsa pois kasvoiltaan. Se oli Athek, hän ei ollut vanhentunut päivääkään kun oli lähtenyt. Samassa ovi rämähti auki ja sisään astui valtava mies. Hän katseli ympärilleen ja näki Marchuksen tovereineen, ja rymisi hymy kasvoillaan heidän luokseen, ja nähdessään Athekin nosti hän tämän ilmaan ja rutisti. Velho näytti kärsivän tästä iloisesta tapaamisesta. Ystävykset juttelivat keskenään, ja Frank päätyikin suorasukaisella tavallaan kysymään miksi heidät kutsuttiin tänne, ja kuka sen teki. Marchus vastasi: "Minä kutsuin teidät, sillä tiedän että janoatte kostoa yhtä lailla vanhempiemme kuolemasta kuten minä. Olen kuullut että tämä Azagiel on jälleen Bretonnian rajalla.". Muut kohahtivat, mutta Marchus jatkoi:"Hän on tuonut taas ryhmällisen sotureitaan, ja etsii kuulemma jotain. Ajattelin, että voisimme ehkä yrittää murhata hänet, ei tietenkään suoralla rynnäköllä, vaan yöllä kun soturit ovat lepäämässä.". Athek puhui, nyt niin maltillisella äänellä:"Hän varmasti etsii pettureiden tekemää temppeliä, jossa on eräs mahtava taikasauva. Uskoisin että tiedän mistä pitää etsiä.". Toverukset kiistelivät asiasta hetken, mutta päättivät yrittää. He aikoivat ensin mennä tervehtimään Treakia, sillä olihan siitä jo vuosia kun he olivat lähteneet kotoa.
Paikalle saapuessaan oli hullunmylly täysin jo käynnissä. Treak, joka oli vanhuuden päivillään tullut hieman höperöksi, ahdisteli piikaansa kiroten häntä Pohjoisten vakoojaksi. Marchus tottuneesti kertoi vanhukselle tilanteen oikean laidan, ja Frank vei piikaparan ulos ja kertoi mistä oli kyse. Treak pian rauhoittuikin, ja tervehti jokaista poikaa lämpimästi, mutta vierasti hieman Athekia, sillä hän pelkäsi kaikkea taikuutta. Kuitenkin kaikki tulivat hyvin toimeen keskenään, ja heidän isäpuolensa tarjosi heille maittavat ateriat jotka katosivat hyvin nopeasti nälkäisiin suihin. Treak naurahtikin samalla ”Kyllä routa porsaan kotiin ajaa!”. Hän kuitenkin tiesi että jos jotkut tässä jumalten riivaamassa maailmassa selviäisivät niin nuo hänen edessään olevat miehet tekisivät sen.
Illan tullen ryhmä oli lähdössä takaisin tavernalle yöksi, mutta Treak ei päästänyt poikiaan, kuten heitä kutsui. Hän vaati heitä jäämään yöksi hänen luokseen, ja sänkyjä valmistellessa kyselikin syytä miksi he olivat täällä. Frank, jonka mielestä Treakin kuuluisi tietää kaikki mitä hekin tiesivät, meni kertomaan syyn. Treak jähmettyi, hänen kätensä nousivat painamaan rintakehää, ja hän valahti harmaaksi kaatuessaan maahan. Viimeiset sanat vanhalta mieheltä jonka he kuulivat olivat :”Azagiel...kuolema...hullut!”.
Talossa oli hiljaista, tuuli puhalsi kattoa kohti, ja alkoi sataa kuin jumalatkin olisivat yhtyneet poikien suruun. Ovelle koputettiin auringon juuri kadotessa syksyisen horisontin taa. Koska pojista kukaan ei pystynyt avaamaan, niin sisään astui kylän pappismies. ”Mitä te olette tehneet? Tapoitte vanhan Treakin, kylämme ainoan suojelijan!” hän huusi. Marchus tokeni ensimmäisenä ja vastasi kylmän viileästi :” Kerroimme miksi olemme täällä.”. Hänen äänensä vapisi ja tuntui olevan suuren varjon heikentämä, kuten se olikin. Pappismies puhui heille takaisin julmalla ja suruttomalla äänellä: ”Tästä te murhaajat ja jumaltenpilkkaajat ette selviä, mi-uuf!”. Frankin lyhyt pinna oli antanut periksi, ja hänen käteensä noussut miekka oli saanut uhrinsa. Hän katseli vihantäytteisillä silmillä tuskissaan kaatuvaa pappia, ja asetti sitten miekkansa huotraansa. Marchus huudahtikin nopeasti:”Mitä sinä teit!? Nyt meidän pitää paeta täältä kuin murhaajat, joita olemmekin!”. Frank katsoi vain viileästi, tyhjensi reppunsa turhista varusteista ja lähti etsimään leiriytymisvarusteita. Hetki meni, muut lähtivät huoneesta paitsi Marchus. Hän kirosi hiljaa kyynelten täyttämin silmin:”Jo toiste mentin isäni...tämän on loputtava..”. Sitten hän nosti Treakin vetelän ruumiin sängylle ja asetteli hänet ritarin asentoon, ja antoi vielä miekkansakin ruumiille. Hetken surtuaan hän lähti myös etsimään varusteita, ja otti miekan, jota Treak oli käyttänyt aikoinaan itselleen. Se oli yhdenkäden kevyt pitkämiekka, haltiatekoa ja siinä oli riimuja kirjailtuina terään. Sen kahva oli hopean ja teräksen yhteistyötä ja terä puhdasta gromrilia, terästä lujempaa ja kevyempää.
Ryhmä lähti synkkänä talosta, ja ainoana synkkänä ei ollut talo, vaan koko ryhmän mielet ja taivas olivat tummanharmaata pilveä. Juuri astuessaan mutaiselle kadulle kuulivat he naisen kirkaisun talosta, ja tajusivat piian tulleen hakemaan tavaroitaan. Yhdet lyhyet vilkaisut silmiinsä he pinkaisivat juoksuun kohti lähintä kaupunkia, ja kun he olivat päässeet puolen virstan päähän kyläpahasesta näkivät he sytytettyjen soihtujen tulevan perässään. Sade kuitenkin käännytti heidän takaa-ajajansa perin nopeasti, ja heidän synkkä matkansa kohti Wilboria jatkui.
Aamun sarastaessa ja sateen loppuessa katselivat he maailmaa täysin uusin silmin. Auringon paistaessa solaan märkien kasvien keskelle heijastui sen valo vesitipoista heittäen eri värejä ilmaan, ja muuttaen luonnon kauniiksi. Se hieman piristi heidän mieltään, ja he jatkoivat tarpomistaan, kunnes illansuussa kaupungin valot pilkistivät näkökentän rajoilla. Viimeisillä voimillaan he juoksivat kaupunkiin ja pääsivät juuri ja juuri ennen porttien sulkemista sisään. Kaupungissa he suunnistivat suoraa päätä kohti lähintä kapakkaa, Huojuvaa Hevosta kohti, ja varasivat huoneen joihin menivät nukkumaan. Kaikki muut olivat kahdestaan, paitsi velho, joka vaati saada rauhaa muista loitsujensa muistelemista varten.
Yön he saivat nukuttua hyvin kehojaan rasittaneen uupumuksen tähden, ja seuraavana päivänä heidän viimeisetkin rahansa kuluivat ruokaan jota he ostivat majatalosta. Siellä he päättivät lähteä eri suuntiin kaupungissa löytääkseen tietoja Pohjoisten sotureista. Illalla kaikkien palattua ilmoitti Codac että ritariryhmä olisi lähtemässä huomenaamulla heidän peräänsä ja että hän sai tietää sotureiden sijainnin. Juuri siellä missä heidän oikeat vanhempansa murhattiin, ja tämä tarkoitti sitä että he joutuisivat kulkemaan läheltä äskettäin hylkäämäänsä kylää.
Rahojen puutteen takia päättivät he lähteä saman tien, ja muutamien virstojen päästä päättivät he jo käydä nukkumaan, edellisyöllisen rasituksen takia. He kyhäsivät telttansa hyvin nopeasti, ja nukkumaankäynti ei tuottanut kenellekkään tuskaa. Toista oli aamulla herätä tyhjin vatsoin ja muutamia tunteja he polttivatkin ruoan etsimiseen lähimetsistä. Syötyään jänispataa heti aamusta jatkoivat he matkaansa, ja illan suussa Treakin kotikylä näkyi. He päättivät leiriytyä viereen, vaikka se olikin vaarallisen kyseistä kylää, mutta myös väsymys riivasi kaikkia.
Seuraavat päivät olivat samanlaisia. He vaelsivat syksyisessä maisemassa Bretonnian ja Keisarikunnan rajalla, ja vastaan ei tullut ketään. Heidän jälkeensä lähteneet ritarit ohittivat heidät, ja tuskaisena kävi mielissä ajatus että ritarit tappaisivat sen kirotun taikurisoturin.
Toisin kuitenkin oli käynyt, sillä kahden päivän päästä heidän käveltyään muutamia tunteja vastaan tuli Pohjoisten sotureiden pieni ryhmä, vain 4 soturia. Ja heitä johti sinipanssarinen mies, jonka kypärään oli upotettu lasisilmä joka säteili eri värein. Hetken ajan molemmat ryhmät tuijottivat täysin pöllämystyneinä toisiansa ja Azagiel kuitenkin totesi pian kylmästi:” Tappakaa idiootit, nuo ovat häirinneet meitä ennenkin.”. Samalla hänen lasisilmänsä kiilsi kullanpunaisena ja hän katsoi suoraan Marchusta. Marchus totesi nopeasti:”Frank, Codac ja Ketha, tappakaa soturit. Minä ja Athek käymme tuon kirotun taikojan pääl...”. Hän ei kuitenkaan kerennyt sanoa lausettaan loppuun kun Azagielin sormista lennähti purppuranvärsiä palloja jotka osuivat Athekiin ja sytyttivät hänet palamaan. Hirveä kiljuminen täytti ilman ja miehet tuijottivat toisiaan pöllämystyneinä. Samalla kuitenkin Ketha sai kuolettavan osuman taistelukirveestä sotureiden lyödessä ensimmäiset iskunsa. Hän lensi kylkiluiden kohdalta poikkilyötynä maahan ja jäi sinne kitumaan. Tässä vaiheessa Frank, Codac ja Marchus kääntyivät taistelemaan. Codac löi valtavalla kaarella kahdenkädenmiekkaansa ja saikin yhden sotureista epätasapainoon. Juuri kun hän kuitenkin oli lyömässä uudestaan niin toinen soturi loikkasi tielle ja torjui iskun. Ketterä ja pieni Frank oli kuitenkin ovelampi, ja otti kaksi lyhyttä miekkaansa ja survaisi ne kylkipanssarista sisään torjuvaan soturiin. Ei kuulunut huutoa, mutta mies kaatui maahan verta valuen kypärän ristikosta ja kyljen haavoista. Maassa oleva soturi kuitenkin sai tasapainonsa takaisin ja yritti lyödä Frankia, ilmeisesti raivon vallassa, tosin hän löi vain hudin pienen miehen hypätessä ketterästi alta pois ironisen hymyn saattelemana. Soturi ihmetteli hymyn syytä kunnes näki varjon, ja se olikin viimeinen asia jonka hän tajusi. Valtava kahdenkäden miekka osui häneen niin räjähtävällä voimalla että lensi monen metrin päähän valtava avohaava kyljessään. Viimeisen soturin taistellessa Marchuksen kanssa hän huomasi avoimen kyljen jota Codac näytti, ja löi sotavasarallaan ovelasti Codacia selän puolelle. Kuului iljettävä rusaus, kun selkäranka murtui ja hän kaatui karjuen maahan. Frank pisti samalla kaksi miekkaansa miehen kaulaan ja soturi kaatui korahtaen alas.
Azagiel taputti ivallisesti taustalla. ”Onnitteluni herrat, voititte jäljelle jääneet soturit..Ja nyt teidän tarvitsee tappaa enää minut.” hän totesi. Hän alkoi manaamaan loitsua, ja sekunnin päästä hänen ylleen laskeutui kimalteleva verkko. Frank otti heittoveitsensä ja heitti, mutta se kimposi pois suojakentästä, kolkon naurun säestämänä. Hän ja Marchus kiersivät Azagielin ympärille ja Marchuksen hyökätessä hän oli päästämässä hyökkäystä osumaan suojakenttään kunnes näki miekan ja otti omansa jolla torjui Marchuksen. Mutta kuitenkin niin, että Marchuksen miekka oli suojakentän sisäpuolella ja hän tajusi että tällä miekalla hän saisi tapettua tuon kirotun soturin. Azagielin keskittyessä täysin Marchukseen Frank otti veitsensä, ja hyökkäsi kohti Azagielia. Se, mitä Azagiel ei tiennyt oli se, että hänen toisessa miekassaan oli riimu joka teki siitä taika-aseen, jolla läpäistä kovinkin panssari, ja siksi hän yllättyi niin suuresti huomatessaan miekan terän tulevan läpi reidestään. Silmän hehkuessa punaista nousi sinertävä miekka ja Frankin ilme muuttui kauhistuneeksi, sillä hänen aseensa oli jäänyt jumiin jalkaan. Kuului vainriipaiseva ääni kun miekka lävisti lihan ja luut, ja karjaisua ei tullut. Frank tippui polvilleen ja verta valui suupielistä. Hän katsoi vielä kerran Marchusta ja totesi: ”Seuraavassa..e..elämässä..”. Sitten hän kaatui maahan kuolleena ivanaurun säestämänä. Azagiel kuitenkin hyökkäsi samalla kohti Marchusta, mutta ei muistanut jalkaansa, ja horjahtikin sivulle. Marchus nosti miekkansa terä Azagielia kohti ja karjaisi ”Isäni puolesta!” ja löi miekan syvälle Azagielin rintaan. Tämä oli kuitenkin samalla lyönyt, ja lyönti osui kylkeen tehden pahan haavan.
Azagiel makasi maassa, otti kypäränsä pois ja näytti kasvonsa Marchukselle. Mies oli vaalea, hänen päästään kasvoi pieni sarventynkä ja valtaisa arpi kulki pitkin hänen kasvojaan. Viimeisillä voimillaan hän totesi:”Enpä olisi uskonut kuolevaisen tappavan puoldemonia..Mutta niin vain kävi, onnitteluni sinulle siitä..Ja jos se sinua yhtään auttaa, niin tämä arpi on isäsi tekemä...Mutta nyt minun on aika poistua seuraavaan elämään, kuten ystäväsi totesi.”. Hän jäi silti makaamaan maahan Marchuksen todetessa kylmästi :” Sinulle ei ole seuraavaa elämää.” ja lyödessä mieheltä pään halki.
Marchus kaatui metsän keskelle. Hän oli vaeltanut tunteja kohti paikkaa jossa luuli kylänsä sijaitsevan. Mutta haava tappaisi hänet. Hän raahautui metsäaukiolle, ja jäi siihen. Hän katsoi taivaalle ja kuiskasi :”Perheeni on kostettu..Olen onnistunut!”. Hän sulki silmänsä ja tunsi kuinka kylmyys ja pimeys tiukensivat otettaan hänestä. Hän avasi silmänsä vielä kerran, ja näki kuinka kuollut lehti putosi puusta tuulen armoille ja lennähti sitten jonnekkin. Silmien sulkeutuessa hengitys hidastui ja sydän lopetti pumppaamisensa. Kylmyyden tilalle tuli lämpö, ja pimeys kietoutui Marchuksen ympärille.
Jees, tämä tarina sai alkunsa kun yritin osallistua tarinakilpailuun, mutten tietenkään jaksanut kirjoittaa tarinaa kyllin nopeasti. Noh, lukiossa sitten sattui olemaan äidinkielenkurssi "luova kirjoittaminen" ja tämä on tehty sinne, mutta en jaksanut vaihtaa maailmaa. Ainoastaan ulkomuodon takia vaihdoin "Kaaoksen" soturit "Pohjoisen" sotureiksi. Lukunautintoa/lukutuskaa, olkaapa kilttejä ja kommentoikaa kaikki. Erityisesti puutteita
