FaBa stoori: Rottenstainin peto eli Koe 13:ta tarina.

[arska_a]

Tämän tarinan tein koulussa kun piti kirjoittaa kotona aine ja ei muuta mieleen pälkähtänyt. Jouduin korvaamaan kaikki "skaven" sanat sanalla rottamies ja "ratogret" rottajäteiksi. Tätä tyyppiä voisi kyllä käyttää jonain ogrekindomssien pikkupomona jos huvittaa. Toivon että nautitte tarinasta vaikka se onkin hieman "omalaatuinen"


Rottenstainin peto eli Koe 13:ta tarina


Heräsin vihreässä nesteessä ja minuun oli liitetty johtoja, joilla pystyin hengittämään. Yritin muistaa, mitä oli tapahtunut, mutta kauhukseni tajusin, etten muistanut itselläni olevan minkäänlaista menneisyyttä. Näin nesteen läpi kaksi kumaraa hahmoa ja kuulin heidän puheensa veden läpi. “Katso-katso, herrani!” sanoi toinen hahmoista “Se elää! Koe kolmetoista elää!” “Hienoa…” sanoi toinen hahmoista “Päästä se ylös…” Tunsin kuinka neste valui pois ja huomasin olevani eräänlaisessa sammiossa. “Kuuletko ääneni?” kysyi hahmo, joka jakeli käskyjä. Huomasin hahmojen olevan jonkinlaisia ihmisen ja rotan sekasikiöitä. “Kuulen-kuulen” , sanoin oudon möreällä, tönkähtelevällä äänellä. “Hienoa-hienoa”, sanoi äskeinen otus. “Olet Koe 13 ja olet yksi parhaista luomuksistani. Katsele ympärillesi.” vasta nyt aloin tutkia itseäni, ja huomasin olevani ikään kuin samanlainen otus kuin edessäni olevat olennot, mutta ainakin kaksi kertaa suurempi. Olin myös äärimmäisen lihaksikkaassa kunnossa. Lisäksi ympärilläni oli samanlaisia sammioita kuin se jossa itse olin ja niisä kellui muita kaltaisiani otuksia paitsi, että jollain oli kolme kättä ja toisella piikkejä selässä ja… Tajusin, että kaikki olivat mutaatioilla luotuja olentoja. “Mikä minä-minä olen ja mitä tapahtuu?” mörisin. “Kuten-kuten sanoin olet Koe 13, rottajätti. Muutkin ulkopuolella sammioissa kelluvat ovat rottajättejä, mutta sinä olet erityinen. Neroutemme ansiosta olet saanut ajattelun lahjan…” sanoi rottamies “Sinut on luotu palvelemaan meitä, Tärvelyksen klaania, ja ylväitä tarkoitusperiämmä. Mene kouluttajasi Svikvikin mukaan” , hän jatkoi ja osoitti viereistä rottaa. Kun olin noussut altaasta, kaulaani laitettiin piikikäs, metallinen laite ja Svikvikiksi nimetty sanoi: “Älä rimpuile, muuten-muuten tulet sitä katumaan…” Seurasin hänen perässään ulos sammiohuoneesta.

Seuraavat kuukaudet ovat rankkaa harjoitusta maanalaisissa tunneleissa, joissa minulle opetettiin taitoa tappaa ja totella käskyjä. Piiskan sivalluksilta ei vältytty. Näin muita kaltaisiani, jotka kiihkoissaan karjuen repivät rikki hiekkapussit, jotka toimivat maaleina. Meitä ruokittiin raa’alla lihalla, mutta se ei haitannut sillä se maistui aivan syötävälle suussamme. Joskus saimme harjoituksiin maaleiksi aseistautuneita rottaihmisorjia, kääpiöitä, ihmisiä tai muita olentoja, joita oltiin siepattu maailmalta. Niiden tappaminen ei ollut erityisen vaikeaa, eikä niiden tappaminenkaan ollut mielestäni väärin, olivathan ne eri rotua ja halusivat tappaa meidät yhtä kaikki. Muita itsenilaisia rottajättejä ei tosiaan ollut, vaan ne olivat tahdottomia kouluttajiensa komennossa olevia petoja, jotka ilman kouluttajiensa ohjausta varmasti hyökkäisivät lähimmän elävän olennon kimppuun raadellen sen palasiksi. Eräänä aamuna Svikvik sanoi minulle: “Nyt pimeä kuumme Morrslieb on täysi ja siksi menemme nyt-nyt Suurelle areenalle näyttämään taitomme. Koska olet parhaita rottajättejämme, on sinut valittu-valittu yhdeksi ottelijoistamme…” Olin kuullut Suuresta areenasta harjoituksissa, mutta en koskaan saanut selville, mitä erikoista siellä tehtiin. Tiesin vain, että Suuren areenan voittajia arvostettiin suuresti. Niinpä lähdin Svikvikin ohjastamana kohti Suurta areenaa.

Suuri areena oli nimensä mukaisesti suuri rakennelma, jossa penkeillä istui satoja ja taas satoja rottamiehiä. Areenalla oli taas monia vahvannäköisiä rottajättejä karjuen hämmentyneenä väenpaljoudelle. Eräs lihava rottamies puhui Svikvikin kanssa ja palatessaan Svikvik kertoi, että koska olimme ensikertalaisia niin tasavertaisuuden vuoksi me pääsimme taistelemaan viimeiseksi. “Miten-miten niin tasavertaisuuden vuoksi?”, kysyin “Eikö ihmiset-ihmiset tapeta taistellessa?”. “Mitkä ihmiset?”, kysyi Svikvik puolestaan hämmentyneenä. “Taistelussa toisiaan vastaan on todennäköistä, että-että voittaja rottajätti saa pari haavaa, jotka vaikeuttavat sen taistelua.” Silloin vasta tajusin, että rottajätit, saman lajin edustajat, tappelivat toisiaan vastaan kuolemaan saakka tällä areenalla! “Mitä järkeä-järkeä on siinä, että rottajätit tappavat toisiaan!” huudahdin niin lujaa, että pari karvaista kuonoa kääntyi tuijottamaan meitä. “Mitä järkeä? Se on meistä hauskaa-hauskaa”, sanoi Svikvik äkäisenä. “Minä en-en taistele toisia rottajättejä vastaan!” karjuin täyttä kurkkua niin, että yhä useampi kuono alkoi kääntyillä meitä ja erityisesti minua kohti. “Sinä-sinä taistelet, koska se on käsky-käs!” kiljui Svikvik, mutta ei saanut lausettaan loppuun, sillä nappasin kevyen rottamiehen nyrkkiini ja paiskasin sen kaikin voimin seinään. Päästin kaiken vihan irti ja kaikki muuttui punasävyiseksi. Annoin villipedonmielen ohjata liikkeitäni. Ryntäsin suinpäin lähimpään tunneliin karjuen ja kuola suusta valuen. Muistan epämääräisesti takaani kuuluneen taistelunryskeen. Rottajätin taisivat villiintyä ja käydä toisiinsa kiinni. Kukaan ei kummallista kyllä tullut vastaani tai lähtenyt perääni. Vihani lievettyä tajusin, etten enää koskaan voi palata takaisin rottamiesten maailmaan. He saattaisivat päästää minut takaisin, mutta en suostu siihen, että minut pakotettaisiin tappamaan kaltaisiani. Sitten aloin miettiä, kuinka jatkaisin tästä. Muistin kuulleeni Jättikuningaskunnista, jossa elivät jätin omaa tappeluntäytteistä elämäänsä. Vaikka he kuuleman mukaan tappelivat paljon keskenään, niin olisi se parempi kuin se, että pakotettaisiin tappamaan oman rotunsa edustajia. Sinne päätin lähteä. Aloin vaeltaa käytävissä mennen risteyksissä aina siihen suuntaan, joka tuntui menevän ylöspäin tai siihen, josta puhalsi heikkokin ilmavirta. Join maanalaisten jokien saastunuttakin vettä, joka, kiitos minuun tehtyjen onnistuneiden mutaatioiden, ei tehnyt minua sairaaksi. Söin myös eläimiä joita tulivat käytävässä vastaani, mutta en sieniin en koskenut sillä epäilin, ettei ylikehittynyt vastustuskykyni pystyisi niiden torjumaan niiden myrkkyä.

Monien päivien vaelluksen jälkeen saavuin luolaston suuaukolle. Oli pelkästään satumaista tuuria, ettei yhtään suurehkoa rottamiesryhmää osunut tielleni, sillä on kohtuullisen todennäköistä, etten olisi pärjännyt suurta ylivoimaa vastaan. Astuessani ulos häikäistyin niin, että minun piti peittää silmäni käsillä. Aloin avata silmiäsi pikkuhiljaa ja kun silmäni tottuivat valoon, näin miten oudon värinen maailma oli. Kaikki oli oudon vihreätä. Sitten menin läheiseen metsikköön tutkimaan ja ennen kaikkea etsimään ravintoa.

Maanpäällä ei ollut kovin vaikeaa saada ruokaa tai vettä. Arvioideni mukaan olin Maailmanreunanvuorien länsipuolella ja koska Jättikuningaskunnat olivat Maailmanreunanvuorien itäpuolella, minun oli lähdettävä vaeltamaan itään.

Nyt on näköpiirissäni Maailmanreunanvuoret. Niskassani lojuu metsästetty kauris ja turkiksia. Tulee olemaan rankka ja vaivalloinen matka vaeltaa vuorten yli. Olen myös miettinyt mahdollisuutta alittaa vuoret luolien läpi. On kuitenkin itsestään selvää, että minun kannattaa levätä ja metsästää ylimääräistä ruokaa ennen kun lähden matkalle Vuorten toiselle puolelle. Saa nähdä, pääsenkö koskaan edes toiselle puolelle…

LOPPU, THE END, FINIITTO, SVIKSKVIIK, ÖRMSMÖR, DE ENDE

[Karl Van Dieter]

Ihan hyvä stoori. Hyvä toi kerrontatapa, jossa se ite kerto tarinaansa

[jujo]

aika hyvä,vaikka loppu oli vähän huono.kannattas kirjoittaa tohon jatkoa...?

[arska_a]

aika hyvä,vaikka loppu oli vähän huono.kannattas kirjoittaa tohon jatkoa...?

Ei kannata...

[leevizer]

no jaa. Aika hyvä.