Viimeinen anteeksipyyntö

[Rogue]

Juu, ensimmäinen novelli sitten seitsemännen luokan. Älkää siis heti tuomitko tuubaksi. Novellit & tarinat tarvitsevat rutkasti parannusta, että yllän lukiossa vaadittavan tason, joten neuvot ja kommentit ovat hyvin tervetulleita.

Viimeinen anteeksipyyntö

Siitä oli jo aikaa, kun minut siirrettiin spesialistijoukkueeseen. En totta puhuen ollut odottanut niin suurta ylennystä, vaikka olinkin voittanut 154:nen pataljoonan vuosittaisen miekkailukilpailun jo kolme kertaa peräkkäin. Kenraali Coriolis oli hyvin urheilullinen mies, ja piti huvittavana järjestää aina vuosittaisia kilpailuita, joissa parhaat saivat usein ylennyksen, yleisimmin kyseinen ylennys tarkoitti siirtoa spesialisteihin. Siitä oli jo aikaa. Ne olivat tähän verrattuna ihania päiviä, jos 154:ssä taisteleminen merkitsi varmaa kuolemaa, tämä luokiteltaisiin ikuiseksi tuskaksi. Muistan elävästi sen päivän, kun pyhä inkvisiittori Chewara lähetti meidät tälle syrjäiselle planeetalle, jos olisimme tienneet mikä täällä odotti, olisimme mielummin menneet teloituskomppanian eteen. Enää sillä ei ole väliä, enää millään ei ole väliä.

Miltei välittömästi laskeutumisen jälkeen pataljoona oli joutunut helvetinmoiseen tulitukseen, vain murto- osa alkuperäisestä kokoonpanosta oli onnistunut välttämään näiden saastuneiden kerettiläisten ammukset, ja selviämään, vain piiloutuakseen jonnekin, minne aseiden tulitus ei yltänyt. Tämä tosin oli vain harhautus, satojentuhansien kuolema oli vain yritys saada kymmenen miestä rauhallisesti maahan. Tehtävämme oli tärkeämpi kuin kaikkien tuttujemme elämä, tehtävämme oli yksi ainut henkilö. Keisarillinen inkvisiittori oli kertonut meille vain tehtävän pääasiat, vain tarpeellisen. Meidän oli määrä laskeutua täsmälleen toiselle puolelle planeettaa kuin muu armeija, etsiä yksi ainut henkilö käsiimme, ja terminoida tämä. En edes tiennyt, miltä tämä henkilö näytti, meille annettiin vain paikka, jossa odottaa tätä, hän saapuisi yksin, ja varmistaa, ettei hän lähtisi paikalta elävänä.

On yö, planeetan kuu loistaa kirkkaana taivaalla, valaisten mutaisen pellon, jos sitä pelloksi voi kutsua, hopeiseen valoonsa. Ruoho liikkuu verkkaisesti viileässä tuulessa, ei edes paksu kaartin takki pidä kylmyyttä ulkona. Pellon reunoilla olevat puut ovat ruskossa, osa lehdistä on jo varissut maahan. Vain kaikkein tarkkasilmäinen henkilö voisi huomata kymmenen maastokuvioituihin pukuihin pukeutunutta miestä, kääriytyneinä syvälle lehtien ja aluskasvillisuuden sekaan. Liikekään ei värähdä. Yhtäkkiä ryhmän tarkka- ampuja, Anton Docks, liikauttaa kättänsä, on aika. Pellon toisella puolella olevasta metsästä saapuu henkilö, pukeutuneena kokomustaan asuun, hän sulautuu maastoon täydellisesti, hänen tarkat liikkeensä suorastaan katoavat ruohon huojuntaan. Tämä pysähtyy keskelle aukeaa. Olin tarkastellut henkilöä koko tämän ajan, kun hän hiipi keskelle peltoa. Mies nostaa hupun päältään, antaa pitkien, mustien hiusten lepattaa tuulessa. Ei! Hän ei ole mies, vaan nainen. Vaan miten kaunis hän onkaan! Täysmustassa nilkkoihin asti ulottuvassa takissa hän vain seisoo, katsellen kuuta. Täysin lumoutuneena nostan katseeni ylös taivaisiin, mutta en voi pitää katsettani pois tästä lumoavasta olennosta hetkeäkään kauempaa. Kiikarit etsiytyvät taas häneen, silmäni tarkastelevat naisen täydellisiä kasvoja, joista loistaa melkein eldarmaiset piirteet, hänen täydellistä ruumistaan.

Hiljainen ääni tuo minut takaisin oikeaan maailmaan. ”ammunko?”, vieressäni makaava mies kysyy. Ei, en voi antaa noin kauniin olennon kuolla, hänellä täytyy olla mahdollisuus hyvittää pahat tekonsa, mitä ne ikinä ovatkaan. ”Et, sinä jäät tänne, muu ryhmä, hajaantukaa muodostelmaan, otamme hänet elävänä”. ”Mutta luutnantti, meillä on suora käsky tappaa hänet heti kun hän saapuu”. ”Sanoin EI korpraali, pidä aseesi valmiudessa, mutta ampuminen vain äärimmäisessä hädässä.”

Muu ryhmä oli jo etäytynyt sovittuun etäisyyteen, niin että nainen jäisi piiritetyksi jokaiselta suunnalta. Annan merkin, yhtäkkiä ryhmä pinkaisee pystyyn, ja lähtee juoksemaan kohti tätä mysteeristä naista. Itse juoksen nopeammin kuin muut, haluan ehtiä hänen luokseen ensimmäisenä, haluan että hän näkee minut. Nainen ei tunnu noteeraavan häntä ympäröivää joukkoa, vaan pitää katseensa kiinni kuussa. Sitten, ”Kaunis ilta, eikö vain?” Voi, miten hänen äänensä rauhoittaa lihakset, hävittää jännityksen, pelon, kaikki muu maailmasta katoaa, kaikki mitä näen on vain tämä nainen, ja kuulen vain hänen äänensä. Hänen katseensa laskeutuu takaisin maanpinnalle, hän kääntää päänsä minuun päin: ”vai mitä, luutnantti?”

Kaikki lumo haihtuu samalla sekunnilla, nainen on yhä kaunis, mutta yhtäkkiä hän on muuttunut kauheaksi, pahemmaksi kuin mikään muu maailmassa. Sekunnin murto- osasessa nainen on vetänyt kaapunsa uumenista kaksi asetta, en ehtinyt havainnoimaan millaisia ne olivat, sillä nainen pyörähti salamannopeasti ympäri, laukaisten aseensa kerran, kenties monta kertaa, en ehdi erottamaan laukauksia.

Nainen pysyy yhä paikoillaan, vasta nyt erotan pistoolit pelkiksi auto- aseiksi. Hah, ei tuollainen alhainen ase läpäise edes keisarillisen kaartin panssaria, saati sitten spesialistiryhmän muinaisia reliikkejä, jotka ovat tehty monta vuosisataa sitten, ennen kuin kaikki tieto paremmasta panssarista oli kadonnut. Tällainen oli spesialistipanssari, ei sitä lävistänyt muutama luoti. Kuitenkin, vasten kaikkia mahdollisuuksia, miehet ympäriltä lakosivat maahan. Ei tämä ollut mahdollista! He olivat kaartin eliittiä, parhaita, jotkut olivat kuvanneet heitä jopa paremmiksi kuin adeptus astartes. Tämä kuvaus oli tietysti liioiteltu, mutta ryhmä oli silti paras, mitä oli saatu koottua. Nyt tämä samainen ryhmä oli kuollut, jokainen sotilas, jokainen ystäväni, makasi tässä saastaisessa turpeessa, murhattuna. Ääni väristen kuiskasin kaulassa olevaan mikrofoniin: ”Docks, nyt on kyseessä äärimmäinen hätä”. Vastausta en kuitenkaan saa, en nyt enkä milloinkaan, korvakuulokkeesta ei kuulu kahta sanaa, joita tällä hetkellä kaipasin enemmän kuin mitään muuta.

Nainen seisoo taas selkä suorana, katsoen suoraan silmiini. En pystynyt huomaamaan, milloin hän liikahti, minä, jota kutsuttiin aikaisemmin ryhmäni tarkkasilmäisimmäksi jäseneksi, en huomannut milloin tämä salaperäinen nainen oli ampunut toverini, enkä myöskään huomannut, miten hän oli heittänyt molemmat aseensa maahan.

Vasta nyt aivoni alkoivat toimia kunnolla, tajusin, minkälaisen virheen olin tehnyt halutessani nähdä tämän henkilön lähemmin, tajusin, että muu ryhmä oli kuollut takiani. Sisäinen viha kasvoi sisälläni, viha tätä naista kohtaan. Hän oli aseeton, hän oli heikko, hän saisi kuolla. Taas virhe, joka kostautui vakavasti. Hän ei tosiaan ollut heikko, saati sitten aseeton. Hän oli vetänyt jostain esiin miekan, terältään verenpunaisen, kauniin miekan. Tajusin haasteen, vedin oman miekkani tupesta, valmistauduin ensimmäiseen iskuun. Hän oli hyvä, kenties jopa parempi kuin minä, ensimmäinen iskuni ratkaisee kaiken, ensimmäisen iskun on onnistuttava. Juuri, kun olin lähdössä hyökkäykseen, näin naisen liikahtavan. Silmänräpäystäkin nopeammin nainen oli liikkunut välillämme olleen matka halki, sivaltanut miekallaan terävästi, kenties jopa tappavasti, ja perääntynyt takaisin muutaman metrin päähän. Kuulin rintaani peittävän panssarin katkeavan, näin veren purskahtavan rintakehästäni. Ei! Tämä ei voinut olla totta, kukaan ei ole näin nopea. Kipu oli voimakas, voimakkaampi kuin sen olisi pitänyt olla. Terä oli tuskin hipaissut ihoa, vain muutaman millin haava ei voinut olla näin kivulias. Tuntui, kuin koko rintakehä olisi haljennut.

En kuitenkaan voinut antaa periksi, en voinut kuolla vielä. Kuoleminen ei tullut mieleenikään. Tämä taistelu oli voitettava, hinnalla millä hyvänsä. Naisen suupielet kääntyivät hymyyn, hän virnisti. saakuli! Tämä oli ansa, hän tiesi että ryhmä odottaisi häntä täällä, hän tiesi, että tämä oli paikka, jossa hänet oli tarkoitus tappaa. Viha, uskomaton viha tätä olentoa kohtaan täyttää sisukseni, tunsin vain vihan, en kipua, en tuskaa, mielessäni oli vain yksi asia: Tämän naisen oli kuoltava! Salamannopeasti lähden syöksyyn, työntäen miekan häntä kohti. Tämä kuitenkin väisti, hyppäsi korkealle ilmaan, ja laskeutui täydellisen tasapainon avulla miekkani päälle, painaen sen syvälle pellon mutaan. Hän sivalsi, tunsin viillon halkaisevan kasvoni kahtia, hyppäsi jälleen ilmaan, tehden täydellisen kolmoisvoltin ylitseni, laskeutuen taakseni niin, etten edes kuullut kun hänen jalkansa tavoittivat maan. Jälleen uskomaton kipu, tällä kertaa kaulan tienoilla, jälleen ilmaan purskahti verinoro. Tämä isku ei kuitenkaan ollut enää pinnallinen viilto, se avasi syvän haavan, joka ulottui palleaan asti. Isku oli tappava. Tätä en voinut enää sulkea pois ruumiistani, kipu valtasi ruumiini, vajosin polvilleni, tiesin epäonnistuneeni täydellisesti. Suupieleliltäni pääsi vain yksi sana, ennen kuin vajosin mutaan, ennen kuin kuolin. ”Anteeksi.”

Ja antaa palaa, kaikki kestetään.

[Huuhkaja]

Uh. Öm... Mitenkäs tuosta nyt antaisi palautetta. Tykkäsin tarinasta todella paljon. Idea oli loistava.

Parissa kohtaa lukemista vaikeutti kappaleiden pituus. Kaksi tai kolme kirjoitusvirhettäkin luulin bonganneeni. Tarina olisi ollut paljon parempi jos olisit kuvannut enenmmän sitä aikaa jonka pojat viettivät planeetalla (viettivätkö edes? sain sellaisen kuvan että olivat olleet siellä jo pidemmän aikaa?)

Myös muun pataljoonan taistelua olisi voinut kuvata.

Mutta joo. Idea varsinkin oli loistava. Siitä paljon paljon plussaa! Mukava tarina.

[Rogue]

Juu, tarina oli alunperin jonkinverran pidempi, mutta jouduin tietyistä syistä luopumaan tietyistä kappaleista. Alkuperäisessä versiossa oli esimerkiksi mission briefing- kohta, missä ryhmälle kerrottiin tarkemmin tehtävästä. Mukana oli myös pitkähkö osa juuri tästä planeetalla olemisesta, mutta myös se jouduttiin leikkaamaan pois pituutensa puolesta. Tuota muun pataljoonan taistelun kuvausta en pitänyt tärkeänä, sillä tarina on tehty minä- perspektiivistä, eikä henkilömme ollut pataljoonan mukana.

[Eterniumi]

Suotta pyytelet anteeksi olemassaoloasi heti ensimmäisessä mahdollisessa välissä. Ei tämä nimittäin ole lainkaan surkea, vaikka toki kehityksen varaa löytyykin. Oikeastaan se juuri erottaa sinun teoksesi näistä tuuba-lajityypin yksilöistä: sinussa näkee toivon.

Sitten itse arviointiin tarkemmin. Vaikka novellit tyypillisesti pysyvätkin suhteellisen lyhyinä, niin tämän sanoisin jääneen silti hieman vajaaksi. Aloitit kertomalla taustaan liittyvistä asioista, olisit vain pysynyt sillä linjalla hieman pidempään. Se olisi toiminut ikään kuin pohjustimena, tutustuttanut lukijan paremmin tähän joukkueeseen, josta kerrot. Nyt koen olevani hieman liian irrallinen osa kerrontaa. Eli voisi sanoa, että jos jollekin tielle lähdet, niin matkaa sillä tiellä niin pitkälle kuin pystyt (ja on järkevää novellin päämäärien kannalta).

Pidän ideastasi. Erityisesti sen vuoksi tämä teksti vaikuttaa mukavalta, vaikken muuten juuri välitäkään esim. W40k:n maailmasta. Terminoitavaksi määrätty mies paljastuu mitä lumoavimmaksi naiseksi, joka kaiken huipuksi osoittautuu armottoman tehokkaaksi tappokoneeksi. Kaikki lumoavuus on vain käärmeen pintakiiltoa. Naisen ja äärimmäisen petollisuuden yhdistäminen on kyllä kliseistä, mutta siltikään en saa siitä tarpeekseni. Hmm, mahdankohan olla ilkeä ihminen.

Loppua kohden lähdet yhä selvemmin dramaattisten käänteiden polulle. Sitä pitkin kulkemisessa on selvää haparointia, mutta tämä ei ole mikään yllätys, jos kerran et ole kirjoittanut erityisiä määriä tekstejä. Yllätyksellisten käänteiden luomista kannattaa ehdottomasti harjoitella, mikäli aiot enemmänkin kirjoitella tämäntyyppisiä teoksia. Miksei muutenkin. Valttia on se, että pidät kirjoittajana nämä jännittävät tilannekuvaukset kurissa, suitset tiukasti kourissasi. Älä anna jännityksen viedä sinua, vie sinä sitä. Voisi ajatella, että nämä jännityskohtaukset ovat kuin sellainen metallitangosta väännetty rata, jossa kulkee pieni sähkövirta. Sinun täytyy kulkea tätä tankokiemuraa myöten alusta loppuun puukalikkaan kiinnitetyn metallisilmukan avulla, mielellään koskettamatta koko tankoa kertaakaan. Tässä novellissasi olet osunut lukuisia kertoja siihen tankoon ja saanut ne monet sähkötärskyt. Ja se näkyy; luomasi jännitys ei ole jännitystä, se on pikemminkin hillitsemätöntä poukkoilua edestakaisin. Harjoittelemalla opit lopulta kulkemaan hankalimmatkin radat helposti – ja vieläpä temppuilemaan suorituksen varrella.

Kannattaa ottaa selvää, miten repliikit ujutetaan tekstiin oikeaoppisesti. Muuten en puutu kirjoitusasuun sen kummemmin, vaikkei se moitteeton olekaan. Ajan myötä myös se puoli varmasti kehittyy. Tämän näytteen perusteella uskon lisäksi, että sinulla on ideoita, jotka kannattaa valmiiksi teksteiksi asti saattaa. Jatka siis ihmeessä tällä saralla. Siinäpä se. Tästä novellista, kuten kaikista muistakin, voisi toki puhua äärettömyyksiin asti ja käsitellä ties minkälaisia eri seikkoja, mutta otan tällä kertaa esille vain nämä. Toivottavasti hyödyt.

[leevizer]

Kuka, tai mikä XXXXXn xxxxxn XXXXX tuo nainen oli, ja mikä spesialisti ryhmä, minne tarkka ampuja katosi?
Hyvä tarina, jätti vain paljon avonaisia paikkoja (ainakin minulle) Parempaa tekstiä kuin omani