Kellari...

[von Kalteisen]

Varastona toimineesta kellarista oli tullut aluksi sairashuone, mutta se oli pian muuttunut ruumishuoneeksi. Nyt kalman haju oli vallannut koko kellarin ja se leijui erityisen sankkana nurkkiin kasattujen ruumiiden ympärillä. Hätävalaistuksen kellertävä valo sai kaartin lääkintämies van Noykin siristämään silmiään, taukoamattomana takova päänsärky ei helpottanut. Ei vaikka van Noyk oli nauttinut ohjesäännön vastaisesti viisi särkylääkettä ja huuhdellut ne alas tilkallisella haavojen puhdistukseen tarkoitettua spriitä

Hänen vatsansa protestoi äänekkäästi jo kolmatta päivää jatkunutta tyhjyyttä, ei kai häntä oltu unohdettu tänne näiden raatojen keskelle van Noyk mietti hieroen ohimoitaan. Onneksi taistelun äänet olivat kadonneet kauemmaksi, ja hän oli vihdoinkin saanut olla rauhassa, ilman pelkoa siitä, että kerettiläiset olisivat löytäineet hänet kellarista kesken kaiken.

Yllättäen hän huomasi liikettä yhdessä ruumispinoista. Keisarin puolesta kaatuneet, mutta kaartin unohtamat sankarivainajat, van Noyk tuhahti itselleen ja kampesi jaloilleen. Muutamalla huteralla askeleella ja tukemalla itseään kylmää ja kosteaa kellarin seinää vasten van Noyk sai siirrettyä itsensä ruumispinon viereen. Van Noyk oli pinonnut ruumiit kuin halot mottiin, retkottamaan pitkin ja poikin sotilasarvosta tai rintapieltä koristavista mitaleista välittämättä.

Hän tuijotti pinoa hetken, odottaen että jotain tapahtuisi, mutta kellarin valon sirinän lisäksi tilaa hallitsi van Noykin vatsan valitus ja hänen pihisevä henkityksensä. Van Noyk pyöritti päätään, näen jo näkyjä ja kuulen omiani. Tietysti tein työni hyvin, mitä oikein kuvittelin. Vielä toissapäivänä he olivat olleet maailmassa kärsiviä, taistelun silpomia ja vailla mitään toivoa, mutta hän oli tuonut miehille sen pelastuksen jota itse Keisarikaan ei tuntunut uskollisille sotilailleen tarjoavan, kun näistä ei ollut enää nostamaan laserkivääriä ja asettumasta Keisarikunnan vihollisia vastaan. Hylkiöitä ja unohdettuja kaikki tyynni.

Nyt miehet eivät valittaneet kipujaan, eivät huutaneet armoa olemattomien vihollisten edessä paareilla maatessaan. Lääkintämies van Noyk oli tehnyt ylpeänä velvollisuutensa, kuten oli sotilasvalassaankin vuosia sitten vannonut, hän ei jättänyt taistelutovereitaan yksin, ei edes kuoleman edessä, vaikka jotkut heistä olivat yrittäneet vastustaa hänen auttavaa kättänsä. Mutta nyt hänestä tuntui, että auttaessaan muita, hän oli tuominnut itsensä tähän kellariin loukkuun. Loukkuun, josta ei olisi tietä ulos, sillä hän oli ilman omaa auttajaansa. Kunpa hänet löydettäisiin pian, sillä hän tunsi sisällään, että hänellä olisi vielä niin paljon tehtävää, lukemattomia sotilasparkoja odottamassa lääkintämies van Noykia ja tämän armollista auttavaa kättä.

Van Noyk istuutui ja sulki silmänsä hymyillen tyytyväisenä itselleen. Jos keisarilliset eivät pian tulisi häntä täältä hakemaan, joutuisi hän niin sanottua pelastusta odottaessaan turvautumaan hätäravintoon, jota kellarissa oli onneksi riittävästi pitkääkin odotusta ajatellen. Hätäravintoon jota oli pinoittain ja poikittain, jokainen nurkka täynnä.

*******

Että sellaista, rakentavaa kritiikkiä kiitos.

t:von Kalteisen

[Eterniumi]

Tekstisi ei takertele pahasti, ja lisäksi kykenen sukeltamaan kerrontaan niin, että näen asiat omin silmin. Nämä ovat myönteisiä seikkoja, tekstisi siis toimii. Joitakin pikkulipsahduksia tarkat silmäni huomaavat, esimerkiksi muoto "oltu unohdettu" toisen kappaleen alussa ja ilmaisu "kellarin valon sirinä" neljännen kappaleen alussa (valo ei sirise, vaikkakin valonlähde voi siristä). Mutta pieniähän nuo ovat, joten ei niistä sen enempää.

Eniten minua mietityttää se, ettei tekstisi herätä minussa tunteita. En tunne kummempaa lukunautintoa sen enempää kuin inhontapaisiakaan fiiliksiä. Huono teos tämä ei edelleenkään ole, mutta ei loistokaskaan. Sellaista perusmassaa pikemminkin. Se toimii, sen halki kahlaa suhteellisen helposti, mutta pieniäkään kultahippusia ei vaskoolin pohjalle jää talteen. Nyt kaivataan siis erottautumista. Kokeile uusia asioita, uusia ilmaisutapoja ja tekstirakennelmia.

Hyvä puoli tässä on se, että nimenomaan perusmössöstä on erittäin otollista lähteä etsimään ja kehittämään omaa suuntaansa. Anna kynän, tai siis näppäimistön näppäimien, viedä ja katso, mitä syntyy. Uskon, että vielä syntyy mukavaa jälkeä.

[von Kalteisen]

Kiitoksia palautteesta, yritän kehittää itseäni kertojana, ja tällainen palaute tuleekin tarpeeseen. Teksti oli ensimmäinen kyhäelmäni tänne... ja yleensäkin näin julkisesti näytillä oleva. Eli kyseessä on tällainen pöytälaatikkokirjoittaja (kirjoittaja lainausmerkeissä).

Mukavaa lukea, että tektistä irtosi kuitenkin jotain, joskaan ei niitä kultahippuja vielä

t: von Kalteisen.