Näin on. Pistä lisää tuleen pian, niin meidän lukunälkämme tyydyttyy (hetkellisesti).Heretic kirjoitti:paranee paranemistaan.......
Varjon nousu Bretonnian ylle: Pimeyden myrsky
-
Karl Van Dieter
- Viestit: 342
- Liittynyt: Su 15.01.2006 17:45
- Paikkakunta: Lappeenranta
8.Luku
Oli aivan hiljaista, tuuli suhisi puiden oksissa, jotka eivät olleet enää vuosisatoihin nähneet kunnon lehtiä niissä. Osa puista oli kuollut jo kauan sitten, osaa niistä elämä ei syystä tai toisesta suostunut jättämään, vaan ne jatkoivat kituliasta kasvuaan vuodesta toiseen.
Ihmisiä seisoi parrikaadien takana. Kädessään heillä oli aseita, joita olivat onnistuneet varastoistaan löytämään. Lapioita, kuokkia, heinahankoja, sirppejä, viikatteita ja lukuisia muita lähinnä työkaluiksi tarkoitettuja esineitä. Oli joukkoon eksynyt muutamia vanhoja aseitakin, ruosteinen miekka, joka oli varmaankin jokin perintökalleus, varsijousi ja pari pitkäjousta, joita käytettiin lähinnä metsästykseen sotimisen sijaan. Monilla oli soihdut mukanaan, joilla he yrittivät valaista tienoota ja peloittaa pois pahan, joka hallitsi Sylvanian öitä.
Lähes jokainen kantoi jonkinlaista Sigmarin pyhää merkkiä kuvaavaa helyä kaulassaan siinä toivossa, että tuo sodan jumala suojelisi heitä pahalta voimalta, jonka vallassa maa oli.
Hiki valui monien miesten kasvoilta heidän tähyillessään pimeyteen. Mitään ei edelleenkään näkynyt ja edelleenkin puissa suhisi tuo sama tuuli, joka lisäsi osaltaan painostavaa tunnelmaa ja teki miesten sydämistä raskaat.
”Ei näy mitään”, yksi miehistä sanoi. Hän oli nimeltään Frieder.
”Kukaan ei poistu, tai tapan sen omin käsin!” Joukon johtaja sanoi. Hänen nimensä oli Hans.
Pelko jyskytti jokaisen miehen suonissa ja mielen perukoilla, mutta kukaan ei sortunut siihen, että olisi paennut. Kaksi kuuta, Mannslieb ja Morrslieb olivat taivaalla yhtä aikaa ja aikaa niiden yhdistymiseen oli enää päivä tai pari. Tuo oli aikaa, jolloin kaikki pahuus, mitä maailma sisällään piti, sai siitä vallan, eikä kukaan voinut sanoa, minkälainen maailma olisi noiden kammottavien öiden jälkeen. Keisarikuntalaiset tunsivat tuon mystisen ja pelottavan yön Salaisuuksien yönä.
Sitten eräs mies parrikaadeilla kieri alas. Hän ei ollut yksin, vaan mukanaan hänellä oli joku toinen. Ei, jokin toinen. Miehen huudot katkesivat tukahtuneisiin korahduksiin olennon hampaiden iskeytyessä miehen kurkkuun ja repiessä sen auki ja iskiessä uudelleen.
Lisää noita olentoja ilmestyi parrikaadeille ja teki hyökkäyksiä jähmettyneiden puolustajien kimppuun, ennen kuin Hans sai miehet toimimaan.
”Tappakaa ne! Tappakaa joka ikinen niistä kirotuista!” Miehet alkoivat selvitä järkytyksestään, sillä monet noista olennoista olivat joskus olleet heidän omia rakkaitaan, jotka nyt olivat nousseet takaisin kuolleista juhlimaan elävien lihalla.
Viikatteet, kuokat, lapiot ja monet muut työkalut osuivat etenevään massaan. Zombeilta irtosi päitä, käsiä, niitä katkesi kahtia, osalta suolet valuivat avonaisista haavoista ulos, mutta vain harvat näistä haavoista pysäyttivät niiden etenemistä. Ne kompuroivat kuolleisiin ruumiisiin, ja etenivät niiden yli, tuntematta vihaa, pelkoa tai sääliä, kunnes uudet iskut pudottivat lisää niistä palauttaen ne takaisin kuolleiksi. Tuskaiset kuolinhuudot täyttivät ilman kun osa niistä onnistui hyökkäämään puolustajien kimppuun ja iskemään hampaansa kiinni lihaan.
Hans yritti vetäytyä ylivoiman edestä, mutta kaksi zombia sai iskettyä hänet maahan ja toinen niistä repi hänen silmiään irti päästä. Lisää niistä tuli repimään hänestä irti paloja ja syömään nylkemään häntä hänen yhä eläessään. Viimeinen asia, jonka hän pystyi näkemään silmillään oli luurankojen tuleminen parrikaadeille avustamaan niitä teurastuksessa. Sitten hän ei enää nähnyt mitään, mutta vielä kauan hän tunsi, kuinka häntä revittiin palasiksi hampain sekä käsin. Hän kuuli omien tuskan huutojensa keskeltä, kuinka suolet litisivät niiden käsissä sekä maiskutusta niiden nauttiessa hänen verisestä lihastaan. Sitten hän tunsi rauhan valtaavan kehonsa, ja kipu, tuska sekä murhe kaikkosivat hänestä ikuisisksi ajoiksi. Hän oli viimein kuollut.
Epäkuolleiden massat kulkivat kylän läpi jättäen jälkeensä verisiä massoja, joista osa nousi takaisin elämään ja lähti seuraamaan valtavirtaa. Puolustajat perääntyivät niiden edellä yrittäen epätoivoisesti estää niiden pääsyn kylään tai sen läpi. Luurankojen, zombien ja raadonsyöjien loputtomat legioonat vaelsivat kylän yli kuin hyökyaalto, jota ei voinut millään pysäyttää nielaisten matkallaan kaiken alleen ja tehden niistä osan tuota aaltoa.
Ne olivat matkalla pohjoiseen ja niitä eteenpäin ajoi Otto von Helchin julma tahto. Karl van Dieter eteni lännestä toisessa rintamassa ja herttua Hagen, joksi Karl vielä kalmalordia kutsui, johti hyökkäystä pohjoisesta. Tämä armeija koostui lähes kokonaan ratsuväestä, sillä Karl oli huomannut, että Hagen osasi yhä hyödyntää bretonnialaisia taistelutaktiikoita, joita hän oli eläessään tuntenut.
Vihollinen oli nyt pakotettu ottamaan kolme massiivista hyökkäystä vastaan, ja jokainen eri suunnalta, jolloin yhtenäisen puolustusrintaman luominen oli mahdotonta.
Mannfredilla eivät kuitenkaan keinot loppuneet, sillä Sylvania oli henkien manaajien turvapaikka, ja siksi hänellä oli varaa käyttää henkien manaajia ja alempia vampyyreja hyödykseen. Lisäksi hänellä oli jotakin, mitä Karlilla ei ollut: hänen maaginen viittansa, joka teki hänestä äärimmäisen vaikeasti tapettavan taistelussa.
Mannfred oli saanut tietää pohjoisista joukoista ja oli lähettänyt armeijan hidastamaan sen etenemistä. Täydelliseen voittoon pohjoisessa Mannfred ei uskonut pystyvänsä, sillä hänen oli sidotava suurin osa voimistaan omaan pääarmeijaansa, jolla puolustaisi asemiaan.
Mannfred uskoi etelässä olevan mahtavan liittolaisensa pitävän huolen sen puoleisesta rintamasta. Henkien manaaja, Reuban Ulrich oli voimakas taidoissaan ja ainoa, johon von Carstein täysin luotti.
Ennen tätä massiivista hyökkäystä olivat molemmat johtajat vetäytyneet keräämään voimiaan. Mutta Karl oli ollut nopeampi, koska hänellä oli jatkuva virta Bretonniasta tulevien vahvistusten kanssa. Vuodessa tuhansia uusia henkiä, zombeja ja luurankoja vastasi Karlin kutsuun. Välillä jopa uusia henkien manaajia tuli kuolleiden mukana. Tämä helpotti suuresti Karlin armeijan keräämistä niistä, joita Sylvaniassa uinui soiden, vuorien ja metsien kätköissä.
Neljäntenä, ja kaikkein salaisimpana iskujoukkona toimivat Burtin joukko, jossa oli vielä joitakin niistä jäljellä, jotka häntä olivat aikoinaan seuranneet Sylvaniaan. Nämä olivat kaikkein sitkeimpiä palkkion metsästäjiä, joilla oli yhä usko siihen, että saisivat palkkansa ja jotakin ylimääräistä sen lisäksi vaivoistaan. Joukko oli nykyään hyvin pieni, ja se toimikin lähinnä pienissä tehtävissä, kuten sellaisissa, joissa oli tarkoituksena saada viholliselta karsittua muutamia johtajia.
Tälläkin kertaa Burt johti ryhmää kohti erään velhon tornia. Tuossa tornissa sanottiin asuvan yksi kaikkein voimakkaimmista henkien manaajista, jotka palvelivat Mannfredin alaisuudessa. Se oli Reuban Ulrichin torni. Karl halusi velhon hengiltä tai ainakin hänen kykynsä rajallisiksi, sillä muutoin eteläinen rintama olisi vaikeuksissa ja vaikka Otto onnistuisikin voittamaan vihollisen puolustuksen siellä, karsisi se liikaa hänen joukkojaan, jotta siitä olisi mainittavaa etua Karlille päätaistelussa.
Tässä asiassa Otto oli voinut auttaa Burtia. Hän oli antanut kääpiölle mukaan pienen talismaanin, jonka hän sanoi omaavan voimia, jotka rajoittavat magian käyttöä ja vääristävät sitä niin, että taitavankin velhon olisi vaikea hallita sitä. Parhaassa tapauksessa velho, joka käytti magiaa, räjäytti itsensä ja ympärillään olevat taivaan tuuliin menetettyään voimiensa hallinnan.
Burt oli jo monesti yrittänyt murtaa Karlin asettaman vahvan suojalumouksen, jotta olisi pystynyt vahingoittamaan tätä, mutta vieläkään hän ei ollut onnistunut löytämään keinoa. Muuten hän pystyi jo käyttämään omaa tahtoaan hyväkseen kuten mieli, vaikkakaan ei aina, ja hän pystyi suunnittelemaan asioita Karlin pään menoksi. Oli kuitenkin asioita, joille hän ei voinut mitään, mikäli jonkin asian oli välttämätöntä mennä Karlin haluamalla tavalla.
Tuo seikka teki Burtista usein vainoharhaisen, sillä hän mietti, mahtoiko vampyyri tietää hänen omasta tahdostaan, ja oliko tämä sittenkään hänen oma tahtonsa, jonka hän omasi, vai oliko sekin jokin Karlin asettama ansa, jonka tarkoitus oli saada kääpiön parhaat puolet esiin tavalla, joka ei olisi mahdollista täysin murretulla mielellä?
Vai oliko se vain sairasta leikkiä, jonka oli tarkoitus huvittaa vampyyria. Mahtoiko hän useasti katsella Burtin puuhia ja hymyillä itsekseen omalle julmuudelleen, hänen yrittäessään epätoivoisesti kamppailla lumousta vastaan?
Nämä olivat ajatuksia, jotka melkein aina olivat murtaa kääpiön viimeisenkin vastarinnan, mutta sitten hän uskoi silloin tällöin saaneensa merkkejä siitä, ettei vampyyri voinut mitenkään tietää hänen osittaisesta vapaasta tahdostaan. Ehkä se olikin vain vampyyrin onnea, ettei hänen lumouksensa pettänyt häntä silloin kun hän eniten tarvitsi kääpiön uskollisuutta. Kenties ne vain ajoittuivat sellaisiin ajakohtiin, jolloin Burtin voimat eivät riittäneet enää vastustamaan lumousta ja hänen oli pakko totella.
Niin tai näin, Burt ei kyennyt nytkään vastustamaan vampyyrin tahtoa ja käyttämään talismaania Karlia vastaan, sen enempää kuin Ottoakaan vastaan. Niinpä hän nyt oli joukkoineen matkalla kohti tuota tornia, jossa velho asui ja asettamaan sen lähelle velhoa, jotta tämän loitsut menettäisivät merkityksensä ja mahdollisesti tuhoasivat velhon.
”Teidän Keisarillisuutenne, olen jo monesti lähestynyt teitä kirjeitse, ja koskaan ette ole suostunut antamaan edes vastausta siihen, miksi ette halua sekaantua Sylvaniassa riehuvaan sotaan”, Stirlandin valitsijakreivi valitti Keisarille. Hän ei ollut yksin valitustensa kanssa, sillä myös Ostermarkin valitsijakreivi oli paikalla. Hän oli huolissaan kaupankäynnistä, joka oli pahasti kärsinyt Kuolleiden sodan vuoksi, joksi tuo sota oltiin nimetty.
”Hyvä on”, Karl-Franz sanoi viimein oltuaan pitkään vaiti ja pohdittuaan asiaa. ”Toistaiseksi tuo sota ei ole vaikuttanut koko Keisarikuntaan millään tavalla. Ostermark on pystynyt kuitenkin käymään kauppaa kääpiöiden kanssa sekä Bretonnian kanssa. Miksi etelä on teille niin tärkeä, jos kuitenkin pystytte saamaan rahaa sekä lännestä että idästä?”
”Olenhan selittänyt jo useasti perusteluni kantaani. Etelän kautta avautuvat tiet kauko-itään, Kitaihin, josta maamme saavat arvokasta silkkiä ja paperia, jollaisia saa vain idästä. Minä haluan ylläpitää laatua, joka nyt kuitenkin on pahoin kärsinyt viimeisten vuosien aikana.
"Karl”, Ostermarkin kreivi sanoi varoittavasti, ”Jos te ette suostu tekemään asialle mitään, ja lähettämään joukkojanne tueksemme, me aloitamme oman sotamme ilman valtuutustanne, ja voitte olla varmoja siitä, että takanamme seisoo muitakin kuin vain Stirland, kun aloitamme toimemme teitä vastaan. Teidän hallintonne on jo nyt jakautunut moniin eri puolueisiin, jotka kukin ajavat omia etujaan ja siinä sivussa ovat unohtaneet Keisarikunnan edun.”
”En pidä uhkauksistanne, kreivi, mutta olette oikeassa”, Keisari sanoi, ”Liian paljon ihmiset ajavat omaa etuaan ennen kuin Keisarikunnan etua. Ja on totta, että minullakin on omat viholliseni valitsijoiden riveissä, jotka mielellään näkisivät minun tuhoni. Siksi ehdotankin seuraavaa, teille molemmille. Jos suostutte ehdotukseeni, lähetän armeijan Sylvaniaan tekemään lopun Kuolleiden sodasta.” Molemmat kreivit olivat odottavalla kannalla kuulemaan mitä Keisari heille ehdottaisi.
Pienen tauon jälkeen, jona Karl-Franz kokosi ajatuksiaan ja arvovaltaansa hän esitti ehdotuksensa: ”Ehdotukseni on seuraava: annan teille käyttöönne joukkoja niin paljon kuin ikinä tarvitsette sodan päättämiseksi, ja vastineeksi te kaksi sekä armeijanne seisovat minun takanani, mikäli koittaa aika, jolloin edellä mainitut ”omat edut ja tarpeet” kasvavat niin suuriksi, että minä olen niiden tiellä ja minun raivaamiseni on ainoa keino saavuttaa ne. Jos suostutte tähän, ja olette uskollisia minulle, saatte haluamanne, muussa tapauksessa te saatte yrittää toteuttaa uhkauksenne ja nähdä päänne pyövelin pölkyllä ja armeijanne tuhottuna sekä maanne ja kaupunkinne tuhkana edessänne.”
”Uhkauksenne ovat tarpeettomia, sillä me kyllä seisomme takananne, jos niin haluatte, kuten jokaisen keisarikuntalaisen kuuluisi tehdä, etenkin valitsijakreivin.”
”Hyvä on, selvittäkää, kuinka paljon miehiä ja varustusta mahdollisesti tarvitsette ja ilmoittakaa lukunne viikon loppuun mennessä.”
Valitsijakreivit tekivät kunnioittavan eleen Keisarille ja poistuivat suunnittelemaan armeijoiden kokoa, jotka ottaisivat mukaan.
Sebastian oli tehnyt matkaa jo kolme kuukautta. Tuona aikana olivat monet vaikeudet kohdanneet häntä ja hänen pientä joukkoaan, joka koostui kolmesta jätistä, joukosta tummia haltioita, jotka kutsuivat itseään Häiveiksi ja miehistä, jotka tekivät töitä kenelle vain, jolla oli varaa maksaa heidän palkkansa.
Tummat haltiat ja ihmiset eivät olleet kovinkaan hyvissä väleissä keskenään, mutta Sebastianin tai Franzin ollessa lähettyvillä, he pitivät vihansa kätkettyinä.
Miehet pelkäsivät myös jättejä, jotka Sebastian joskus komensi pitämään kuria yllä hänen ollessaan poissa, kuitenkaan tappamatta ketään, mikä ei suurestikaan miellyttänyt niitä.
Vaikeuksista voisi mainita huonot reittivalinnat, jotka olivat vieneet heitä virstatolkulla harhaan, sekä Kaaoksen mutantit, joiden kohtaaminen metsäisillä ja hieman syrjäisemmillä alueilla aiheuttivat monia pieniä ja vähän isompiakin yhteenottoja. Myös melko suuri lauma hiisiä hyökkäsi eräänä yönä Sebastianin leiriin. Taistelu oli kova, mutta tummien haltioiden, sekä Franzin hyvän johtamisen ansiosta hiidet onnistuttiin voittamaan ja suurin osa pakenevista hiisistä otettiin kiinni ja tapettiin.
Jätit, joilla oli oma leirinsä vähän kauempana ihmisistä, pitivät juhlat voitettujen hiisien raadoilla.
Viimein, yhdeksän kuukauden taivalluksen, sekä lukuisten seikkailujen jälkeen, olivat Sebastian ja hänen sekalainen joukkionsa löytäneet tiensä Sylvaniaan.
He leiriyivät ensimmäisinä öinä metsiin, mutta myöhemmin myös kyliin, joissa saivat kuulla lukuisia pelottavia tarinoita sodasta ja pahuudesta, joka maata koetteli. Aina Sebastian kyseli van Dieterista, mutta kukaan ei tuntunut tietävän hänen liikkeitään mitään. Vähitellen Sebastianille alkoi selvitä myös se, että kyläläisille oli aivan sama kuka voittaisi, sillä se ei toisi minkäänlaista helpotusta tai muutosta heidän elämäänsä.
”Koska me oikein osallistumme tähän sotimiseen? Me halutaan jo tapella noita raatoja vastaan!” suurin jäteistä valitti kovaan ääneen. Se ei tuntenut minkäänlaista pelkoa epäkuolleita kohtaan, kuten eivät muutkaan jätit, sillä sen mielestä ne olivat surkeita tappelijoita, joista ei ollut vastusta kenellekään. Se ihmetteli, miten ihmisten oli niin vaikea voittaa muutamia onnettomia raatoja taistelussa ja mitä pelkäämistä niissä oli.
”Jos niitä olisi muutamia, täällä ei olisi ongelmia, mutta kun niitä on tuhansia, melkein enemmän kuin eläviä ihmisiä, niin silloin tulee ongelmia”, Sebastian koitti selittää jätille, jonka nimi oli Grusk.
”Höh! Ihmiset on typeriä, kahdesta syystä: Siks, että ne heittää hyvää ruokaa hukkaan hautaamalla ne maan poveen, ja vielä kylmään maan poveen, jossa niiden liha ei edes kypsy ja toiseksi siksi... ööh... enpäs nyt muistakaan mikä se toinen syy oli, mut toi eka kattaa kyllä sen tokankin varmasti! Sillon ei jää mitään jäljelle, mikä vois sieltä ylös nousta. Siks meitä ei oo sellasina aivottomina idiootteina pyörimäs maailmalla, niin kun teit' ihmisii!”
”Niin, se kai on hyvä puoli siinä, että teitä ohjaa ruokahalu ennen kuin moraaliset puitteet”, Sebastian vastasi huokaisten. Turha oli enää tätä keskustelua jatkaa, joka ei kuitenkaan johtaisi mihinkään.
Karl aloitti hyökkäyksensä kun ilta laskeutui ja taivas alkoi käydä tummaksi. Hän itse johti lännestä tulevaa joukkoa, joka oli pääjoukko. Mannfred itse oli vastaanottamassa tuota hyökkäystä Drackenhofin linnasta kymmenen mailia luoteeseen, jonne oli rakennuttanut vahvat puolustukset. Hän oli tietoinen etelästä tulevasta joukosta, jota pysäyttämään hän oli lähettänyt alemman von Carstein vampyyrin.
Karlin joukot vyöryivät suurina laumoina ja iskeytyivät pian päin Mannfredin armeijaa. Iskuja jaettiin puolin ja toisin ja sitä mukaa kun vihollisia kaatui, uusia nousi kohtaamaan Karlin joukot. Myös Karl menetti paljon massaa, mutta hänellä oli vahva ote magiaan. Hänen komennossaan oli neljä henkien manaajaa, ja alempia vapyyreja, joilla oli nekromantian tuntemusta.
Mannfredilla oli myös henkien manaajia ja vampyyreja, joita hän käytti lähinnä lähitaisteluissa komentamaan yksiköitä. Mannfredin, niin maaginen kuin muukin puolustus oli vahva ja Karlin hyökkäys alkoi pian menettää tehoaan. Taistelun eteneminen hiipui vähitellen, kunnes loppui viimein kokonaan. Kumpikaan osapuoli ei saanut kaivattua läpimurtoa taistelussa.
Pohjoisessa herttua Hagenin joukot taistelivat Mannfredin lähettämää armeijaa vastaan. Hagenin joukot olivat kuitenkin vahvemmat ratsuväen ja jalkaväen onnistuttua täydellisesti tukemaan toisiaan taistelussa. Hagen itse haastoi von Carstein kenraalin taisteluun ja itse varmana voitostaan tämä hyväksyi haasteen.
Molemmat vaihtoivat iskuja raivoisasti ja onnistuivat haavoittamaan toisiaan, mutta viimein sai Hagen iskettyä maagisella miekallaan kuolettavan iskun vampyyriin. Hagen voitti tämän katkaisemalla vampyyrin vartalon voimakkaalla iskulla kahtia ja iskemällä terän vampyyrin sydämeen. Sen jälkeen, kuin varmistukseksi Hagen iski vampyyrin pään irti harteiden välistä. Tuoretta verta tulvahti kaulavaltimosta maahan värjäten sen hetkessä mustaksi.
Tästä huolimatta armeija ei alkanut heti menettää tehoaan, sillä alemmat vampyyrit, kalmalordit ja henkien manaajat onnistuivat pitämään armeijaa kasassa omilla voimillaan. Mutta väistämättä Hagen alkoi päästä niskan päälle onnistuttuaan tappamaan sekä vampyyreja, että kalmalordeja ja maageja taistelussa, jotka pitivät yksiköitä kasassa.
Mustat ritarit olivat myös lyömättömiä ja pian oli Hagen taas matkalla kohti etelässä käytävää päätaistelua. Herttua oli kuitenkin menetänyt melkolailla alkuperäisistä joukoistaan, ennen kaikkea ritareista, joiden takaisintuonti olisi vaatinut aikaa, jota Hagenilla ei ollut. Zombeja ja luurankoja henkien manaajat saivat nostettua suhteellisen helposti ja niitä nostettiin paljon, jotta tuhoutuneen ratsuväen jättämä aukko olisi saatu paikattua mahdollisimman hyvin.
Mannfred hymyili nähdessään heikkouden merkkejä vihollisensa joukoissa. Hänen kuolleista takaisin tuomansa sudet olivat liittyneet suurempaan yksikköön noita kauheita olentoja, jotka olivat vastanneet hänen kutsuunsa ja tulleet vuorilta ottaakseen jälleen kerran osaa taisteluun. Niiden avulla hän oli onnistunut tuhoamaan yksikön luurankoja, jossa oli ollut henkien manaaja mukana. Tämän seurauksena maagiset energiat olivat kääntyneet Mannfredin eduksi. Hän käytti omia voimiaan ja sai loitsut menemään maagisten puolustusten läpi. Hänen joukkonsa olivat nyt nopeampia ja saivat näin aikaiseksi enemmän tuhoa viholliseen, kuin Karl hänen joukkoihinsa.
Sitten jokin iski Mannfrediin ja hän löysi itsensä lohikäärmeen hampaista, joka riepotteli häntä ja lopulta viskasi hänet kauas ratsustaan. Ratsu muuttui vain kasaksi luita. Mannfred iskeytyi rajusti maahan. Hänen ruumiinsa oli kuitenkin vahingoittumaton hänen viittansa ansiosta. Nopeasti hän nousi ja ampui eebensauvastaan maagisen ammuksen, joka iskeytyi lohikäärmeeseen, joka alkoi palamaan maagisessa, vihreässä tulessa.
Karl hyppäsi nopeasti pois ratsunsa selästä. Hänen uskollinen lohikäärmeensä oli nyt tullut tiensä päähän. Se kaatui tuhoutuneena maahan ja siitä irtosi palaneen ja mädäntyneen lihan löyhkä.
Karl nosti miekkansa maasta. Se oli valtava kahden käden miekka. Hän lähti kohtaamaan Mannfredia silmät palaen vihaa.
Mannfred yritti manata kuolleita maasta Karlin ja itsensä eteen, mutta Karl onnistui estämään tämän aikeen. Hän oli päässyt jo iskuetäisyydelle ja näiden kahden mahtavan johtajan aseet kalahtivat toisiaan vasten heidän alkaessaan ottamaan mittaa toisistaan.
Oli aivan hiljaista, tuuli suhisi puiden oksissa, jotka eivät olleet enää vuosisatoihin nähneet kunnon lehtiä niissä. Osa puista oli kuollut jo kauan sitten, osaa niistä elämä ei syystä tai toisesta suostunut jättämään, vaan ne jatkoivat kituliasta kasvuaan vuodesta toiseen.
Ihmisiä seisoi parrikaadien takana. Kädessään heillä oli aseita, joita olivat onnistuneet varastoistaan löytämään. Lapioita, kuokkia, heinahankoja, sirppejä, viikatteita ja lukuisia muita lähinnä työkaluiksi tarkoitettuja esineitä. Oli joukkoon eksynyt muutamia vanhoja aseitakin, ruosteinen miekka, joka oli varmaankin jokin perintökalleus, varsijousi ja pari pitkäjousta, joita käytettiin lähinnä metsästykseen sotimisen sijaan. Monilla oli soihdut mukanaan, joilla he yrittivät valaista tienoota ja peloittaa pois pahan, joka hallitsi Sylvanian öitä.
Lähes jokainen kantoi jonkinlaista Sigmarin pyhää merkkiä kuvaavaa helyä kaulassaan siinä toivossa, että tuo sodan jumala suojelisi heitä pahalta voimalta, jonka vallassa maa oli.
Hiki valui monien miesten kasvoilta heidän tähyillessään pimeyteen. Mitään ei edelleenkään näkynyt ja edelleenkin puissa suhisi tuo sama tuuli, joka lisäsi osaltaan painostavaa tunnelmaa ja teki miesten sydämistä raskaat.
”Ei näy mitään”, yksi miehistä sanoi. Hän oli nimeltään Frieder.
”Kukaan ei poistu, tai tapan sen omin käsin!” Joukon johtaja sanoi. Hänen nimensä oli Hans.
Pelko jyskytti jokaisen miehen suonissa ja mielen perukoilla, mutta kukaan ei sortunut siihen, että olisi paennut. Kaksi kuuta, Mannslieb ja Morrslieb olivat taivaalla yhtä aikaa ja aikaa niiden yhdistymiseen oli enää päivä tai pari. Tuo oli aikaa, jolloin kaikki pahuus, mitä maailma sisällään piti, sai siitä vallan, eikä kukaan voinut sanoa, minkälainen maailma olisi noiden kammottavien öiden jälkeen. Keisarikuntalaiset tunsivat tuon mystisen ja pelottavan yön Salaisuuksien yönä.
Sitten eräs mies parrikaadeilla kieri alas. Hän ei ollut yksin, vaan mukanaan hänellä oli joku toinen. Ei, jokin toinen. Miehen huudot katkesivat tukahtuneisiin korahduksiin olennon hampaiden iskeytyessä miehen kurkkuun ja repiessä sen auki ja iskiessä uudelleen.
Lisää noita olentoja ilmestyi parrikaadeille ja teki hyökkäyksiä jähmettyneiden puolustajien kimppuun, ennen kuin Hans sai miehet toimimaan.
”Tappakaa ne! Tappakaa joka ikinen niistä kirotuista!” Miehet alkoivat selvitä järkytyksestään, sillä monet noista olennoista olivat joskus olleet heidän omia rakkaitaan, jotka nyt olivat nousseet takaisin kuolleista juhlimaan elävien lihalla.
Viikatteet, kuokat, lapiot ja monet muut työkalut osuivat etenevään massaan. Zombeilta irtosi päitä, käsiä, niitä katkesi kahtia, osalta suolet valuivat avonaisista haavoista ulos, mutta vain harvat näistä haavoista pysäyttivät niiden etenemistä. Ne kompuroivat kuolleisiin ruumiisiin, ja etenivät niiden yli, tuntematta vihaa, pelkoa tai sääliä, kunnes uudet iskut pudottivat lisää niistä palauttaen ne takaisin kuolleiksi. Tuskaiset kuolinhuudot täyttivät ilman kun osa niistä onnistui hyökkäämään puolustajien kimppuun ja iskemään hampaansa kiinni lihaan.
Hans yritti vetäytyä ylivoiman edestä, mutta kaksi zombia sai iskettyä hänet maahan ja toinen niistä repi hänen silmiään irti päästä. Lisää niistä tuli repimään hänestä irti paloja ja syömään nylkemään häntä hänen yhä eläessään. Viimeinen asia, jonka hän pystyi näkemään silmillään oli luurankojen tuleminen parrikaadeille avustamaan niitä teurastuksessa. Sitten hän ei enää nähnyt mitään, mutta vielä kauan hän tunsi, kuinka häntä revittiin palasiksi hampain sekä käsin. Hän kuuli omien tuskan huutojensa keskeltä, kuinka suolet litisivät niiden käsissä sekä maiskutusta niiden nauttiessa hänen verisestä lihastaan. Sitten hän tunsi rauhan valtaavan kehonsa, ja kipu, tuska sekä murhe kaikkosivat hänestä ikuisisksi ajoiksi. Hän oli viimein kuollut.
Epäkuolleiden massat kulkivat kylän läpi jättäen jälkeensä verisiä massoja, joista osa nousi takaisin elämään ja lähti seuraamaan valtavirtaa. Puolustajat perääntyivät niiden edellä yrittäen epätoivoisesti estää niiden pääsyn kylään tai sen läpi. Luurankojen, zombien ja raadonsyöjien loputtomat legioonat vaelsivat kylän yli kuin hyökyaalto, jota ei voinut millään pysäyttää nielaisten matkallaan kaiken alleen ja tehden niistä osan tuota aaltoa.
Ne olivat matkalla pohjoiseen ja niitä eteenpäin ajoi Otto von Helchin julma tahto. Karl van Dieter eteni lännestä toisessa rintamassa ja herttua Hagen, joksi Karl vielä kalmalordia kutsui, johti hyökkäystä pohjoisesta. Tämä armeija koostui lähes kokonaan ratsuväestä, sillä Karl oli huomannut, että Hagen osasi yhä hyödyntää bretonnialaisia taistelutaktiikoita, joita hän oli eläessään tuntenut.
Vihollinen oli nyt pakotettu ottamaan kolme massiivista hyökkäystä vastaan, ja jokainen eri suunnalta, jolloin yhtenäisen puolustusrintaman luominen oli mahdotonta.
Mannfredilla eivät kuitenkaan keinot loppuneet, sillä Sylvania oli henkien manaajien turvapaikka, ja siksi hänellä oli varaa käyttää henkien manaajia ja alempia vampyyreja hyödykseen. Lisäksi hänellä oli jotakin, mitä Karlilla ei ollut: hänen maaginen viittansa, joka teki hänestä äärimmäisen vaikeasti tapettavan taistelussa.
Mannfred oli saanut tietää pohjoisista joukoista ja oli lähettänyt armeijan hidastamaan sen etenemistä. Täydelliseen voittoon pohjoisessa Mannfred ei uskonut pystyvänsä, sillä hänen oli sidotava suurin osa voimistaan omaan pääarmeijaansa, jolla puolustaisi asemiaan.
Mannfred uskoi etelässä olevan mahtavan liittolaisensa pitävän huolen sen puoleisesta rintamasta. Henkien manaaja, Reuban Ulrich oli voimakas taidoissaan ja ainoa, johon von Carstein täysin luotti.
Ennen tätä massiivista hyökkäystä olivat molemmat johtajat vetäytyneet keräämään voimiaan. Mutta Karl oli ollut nopeampi, koska hänellä oli jatkuva virta Bretonniasta tulevien vahvistusten kanssa. Vuodessa tuhansia uusia henkiä, zombeja ja luurankoja vastasi Karlin kutsuun. Välillä jopa uusia henkien manaajia tuli kuolleiden mukana. Tämä helpotti suuresti Karlin armeijan keräämistä niistä, joita Sylvaniassa uinui soiden, vuorien ja metsien kätköissä.
Neljäntenä, ja kaikkein salaisimpana iskujoukkona toimivat Burtin joukko, jossa oli vielä joitakin niistä jäljellä, jotka häntä olivat aikoinaan seuranneet Sylvaniaan. Nämä olivat kaikkein sitkeimpiä palkkion metsästäjiä, joilla oli yhä usko siihen, että saisivat palkkansa ja jotakin ylimääräistä sen lisäksi vaivoistaan. Joukko oli nykyään hyvin pieni, ja se toimikin lähinnä pienissä tehtävissä, kuten sellaisissa, joissa oli tarkoituksena saada viholliselta karsittua muutamia johtajia.
Tälläkin kertaa Burt johti ryhmää kohti erään velhon tornia. Tuossa tornissa sanottiin asuvan yksi kaikkein voimakkaimmista henkien manaajista, jotka palvelivat Mannfredin alaisuudessa. Se oli Reuban Ulrichin torni. Karl halusi velhon hengiltä tai ainakin hänen kykynsä rajallisiksi, sillä muutoin eteläinen rintama olisi vaikeuksissa ja vaikka Otto onnistuisikin voittamaan vihollisen puolustuksen siellä, karsisi se liikaa hänen joukkojaan, jotta siitä olisi mainittavaa etua Karlille päätaistelussa.
Tässä asiassa Otto oli voinut auttaa Burtia. Hän oli antanut kääpiölle mukaan pienen talismaanin, jonka hän sanoi omaavan voimia, jotka rajoittavat magian käyttöä ja vääristävät sitä niin, että taitavankin velhon olisi vaikea hallita sitä. Parhaassa tapauksessa velho, joka käytti magiaa, räjäytti itsensä ja ympärillään olevat taivaan tuuliin menetettyään voimiensa hallinnan.
Burt oli jo monesti yrittänyt murtaa Karlin asettaman vahvan suojalumouksen, jotta olisi pystynyt vahingoittamaan tätä, mutta vieläkään hän ei ollut onnistunut löytämään keinoa. Muuten hän pystyi jo käyttämään omaa tahtoaan hyväkseen kuten mieli, vaikkakaan ei aina, ja hän pystyi suunnittelemaan asioita Karlin pään menoksi. Oli kuitenkin asioita, joille hän ei voinut mitään, mikäli jonkin asian oli välttämätöntä mennä Karlin haluamalla tavalla.
Tuo seikka teki Burtista usein vainoharhaisen, sillä hän mietti, mahtoiko vampyyri tietää hänen omasta tahdostaan, ja oliko tämä sittenkään hänen oma tahtonsa, jonka hän omasi, vai oliko sekin jokin Karlin asettama ansa, jonka tarkoitus oli saada kääpiön parhaat puolet esiin tavalla, joka ei olisi mahdollista täysin murretulla mielellä?
Vai oliko se vain sairasta leikkiä, jonka oli tarkoitus huvittaa vampyyria. Mahtoiko hän useasti katsella Burtin puuhia ja hymyillä itsekseen omalle julmuudelleen, hänen yrittäessään epätoivoisesti kamppailla lumousta vastaan?
Nämä olivat ajatuksia, jotka melkein aina olivat murtaa kääpiön viimeisenkin vastarinnan, mutta sitten hän uskoi silloin tällöin saaneensa merkkejä siitä, ettei vampyyri voinut mitenkään tietää hänen osittaisesta vapaasta tahdostaan. Ehkä se olikin vain vampyyrin onnea, ettei hänen lumouksensa pettänyt häntä silloin kun hän eniten tarvitsi kääpiön uskollisuutta. Kenties ne vain ajoittuivat sellaisiin ajakohtiin, jolloin Burtin voimat eivät riittäneet enää vastustamaan lumousta ja hänen oli pakko totella.
Niin tai näin, Burt ei kyennyt nytkään vastustamaan vampyyrin tahtoa ja käyttämään talismaania Karlia vastaan, sen enempää kuin Ottoakaan vastaan. Niinpä hän nyt oli joukkoineen matkalla kohti tuota tornia, jossa velho asui ja asettamaan sen lähelle velhoa, jotta tämän loitsut menettäisivät merkityksensä ja mahdollisesti tuhoasivat velhon.
”Teidän Keisarillisuutenne, olen jo monesti lähestynyt teitä kirjeitse, ja koskaan ette ole suostunut antamaan edes vastausta siihen, miksi ette halua sekaantua Sylvaniassa riehuvaan sotaan”, Stirlandin valitsijakreivi valitti Keisarille. Hän ei ollut yksin valitustensa kanssa, sillä myös Ostermarkin valitsijakreivi oli paikalla. Hän oli huolissaan kaupankäynnistä, joka oli pahasti kärsinyt Kuolleiden sodan vuoksi, joksi tuo sota oltiin nimetty.
”Hyvä on”, Karl-Franz sanoi viimein oltuaan pitkään vaiti ja pohdittuaan asiaa. ”Toistaiseksi tuo sota ei ole vaikuttanut koko Keisarikuntaan millään tavalla. Ostermark on pystynyt kuitenkin käymään kauppaa kääpiöiden kanssa sekä Bretonnian kanssa. Miksi etelä on teille niin tärkeä, jos kuitenkin pystytte saamaan rahaa sekä lännestä että idästä?”
”Olenhan selittänyt jo useasti perusteluni kantaani. Etelän kautta avautuvat tiet kauko-itään, Kitaihin, josta maamme saavat arvokasta silkkiä ja paperia, jollaisia saa vain idästä. Minä haluan ylläpitää laatua, joka nyt kuitenkin on pahoin kärsinyt viimeisten vuosien aikana.
"Karl”, Ostermarkin kreivi sanoi varoittavasti, ”Jos te ette suostu tekemään asialle mitään, ja lähettämään joukkojanne tueksemme, me aloitamme oman sotamme ilman valtuutustanne, ja voitte olla varmoja siitä, että takanamme seisoo muitakin kuin vain Stirland, kun aloitamme toimemme teitä vastaan. Teidän hallintonne on jo nyt jakautunut moniin eri puolueisiin, jotka kukin ajavat omia etujaan ja siinä sivussa ovat unohtaneet Keisarikunnan edun.”
”En pidä uhkauksistanne, kreivi, mutta olette oikeassa”, Keisari sanoi, ”Liian paljon ihmiset ajavat omaa etuaan ennen kuin Keisarikunnan etua. Ja on totta, että minullakin on omat viholliseni valitsijoiden riveissä, jotka mielellään näkisivät minun tuhoni. Siksi ehdotankin seuraavaa, teille molemmille. Jos suostutte ehdotukseeni, lähetän armeijan Sylvaniaan tekemään lopun Kuolleiden sodasta.” Molemmat kreivit olivat odottavalla kannalla kuulemaan mitä Keisari heille ehdottaisi.
Pienen tauon jälkeen, jona Karl-Franz kokosi ajatuksiaan ja arvovaltaansa hän esitti ehdotuksensa: ”Ehdotukseni on seuraava: annan teille käyttöönne joukkoja niin paljon kuin ikinä tarvitsette sodan päättämiseksi, ja vastineeksi te kaksi sekä armeijanne seisovat minun takanani, mikäli koittaa aika, jolloin edellä mainitut ”omat edut ja tarpeet” kasvavat niin suuriksi, että minä olen niiden tiellä ja minun raivaamiseni on ainoa keino saavuttaa ne. Jos suostutte tähän, ja olette uskollisia minulle, saatte haluamanne, muussa tapauksessa te saatte yrittää toteuttaa uhkauksenne ja nähdä päänne pyövelin pölkyllä ja armeijanne tuhottuna sekä maanne ja kaupunkinne tuhkana edessänne.”
”Uhkauksenne ovat tarpeettomia, sillä me kyllä seisomme takananne, jos niin haluatte, kuten jokaisen keisarikuntalaisen kuuluisi tehdä, etenkin valitsijakreivin.”
”Hyvä on, selvittäkää, kuinka paljon miehiä ja varustusta mahdollisesti tarvitsette ja ilmoittakaa lukunne viikon loppuun mennessä.”
Valitsijakreivit tekivät kunnioittavan eleen Keisarille ja poistuivat suunnittelemaan armeijoiden kokoa, jotka ottaisivat mukaan.
Sebastian oli tehnyt matkaa jo kolme kuukautta. Tuona aikana olivat monet vaikeudet kohdanneet häntä ja hänen pientä joukkoaan, joka koostui kolmesta jätistä, joukosta tummia haltioita, jotka kutsuivat itseään Häiveiksi ja miehistä, jotka tekivät töitä kenelle vain, jolla oli varaa maksaa heidän palkkansa.
Tummat haltiat ja ihmiset eivät olleet kovinkaan hyvissä väleissä keskenään, mutta Sebastianin tai Franzin ollessa lähettyvillä, he pitivät vihansa kätkettyinä.
Miehet pelkäsivät myös jättejä, jotka Sebastian joskus komensi pitämään kuria yllä hänen ollessaan poissa, kuitenkaan tappamatta ketään, mikä ei suurestikaan miellyttänyt niitä.
Vaikeuksista voisi mainita huonot reittivalinnat, jotka olivat vieneet heitä virstatolkulla harhaan, sekä Kaaoksen mutantit, joiden kohtaaminen metsäisillä ja hieman syrjäisemmillä alueilla aiheuttivat monia pieniä ja vähän isompiakin yhteenottoja. Myös melko suuri lauma hiisiä hyökkäsi eräänä yönä Sebastianin leiriin. Taistelu oli kova, mutta tummien haltioiden, sekä Franzin hyvän johtamisen ansiosta hiidet onnistuttiin voittamaan ja suurin osa pakenevista hiisistä otettiin kiinni ja tapettiin.
Jätit, joilla oli oma leirinsä vähän kauempana ihmisistä, pitivät juhlat voitettujen hiisien raadoilla.
Viimein, yhdeksän kuukauden taivalluksen, sekä lukuisten seikkailujen jälkeen, olivat Sebastian ja hänen sekalainen joukkionsa löytäneet tiensä Sylvaniaan.
He leiriyivät ensimmäisinä öinä metsiin, mutta myöhemmin myös kyliin, joissa saivat kuulla lukuisia pelottavia tarinoita sodasta ja pahuudesta, joka maata koetteli. Aina Sebastian kyseli van Dieterista, mutta kukaan ei tuntunut tietävän hänen liikkeitään mitään. Vähitellen Sebastianille alkoi selvitä myös se, että kyläläisille oli aivan sama kuka voittaisi, sillä se ei toisi minkäänlaista helpotusta tai muutosta heidän elämäänsä.
”Koska me oikein osallistumme tähän sotimiseen? Me halutaan jo tapella noita raatoja vastaan!” suurin jäteistä valitti kovaan ääneen. Se ei tuntenut minkäänlaista pelkoa epäkuolleita kohtaan, kuten eivät muutkaan jätit, sillä sen mielestä ne olivat surkeita tappelijoita, joista ei ollut vastusta kenellekään. Se ihmetteli, miten ihmisten oli niin vaikea voittaa muutamia onnettomia raatoja taistelussa ja mitä pelkäämistä niissä oli.
”Jos niitä olisi muutamia, täällä ei olisi ongelmia, mutta kun niitä on tuhansia, melkein enemmän kuin eläviä ihmisiä, niin silloin tulee ongelmia”, Sebastian koitti selittää jätille, jonka nimi oli Grusk.
”Höh! Ihmiset on typeriä, kahdesta syystä: Siks, että ne heittää hyvää ruokaa hukkaan hautaamalla ne maan poveen, ja vielä kylmään maan poveen, jossa niiden liha ei edes kypsy ja toiseksi siksi... ööh... enpäs nyt muistakaan mikä se toinen syy oli, mut toi eka kattaa kyllä sen tokankin varmasti! Sillon ei jää mitään jäljelle, mikä vois sieltä ylös nousta. Siks meitä ei oo sellasina aivottomina idiootteina pyörimäs maailmalla, niin kun teit' ihmisii!”
”Niin, se kai on hyvä puoli siinä, että teitä ohjaa ruokahalu ennen kuin moraaliset puitteet”, Sebastian vastasi huokaisten. Turha oli enää tätä keskustelua jatkaa, joka ei kuitenkaan johtaisi mihinkään.
Karl aloitti hyökkäyksensä kun ilta laskeutui ja taivas alkoi käydä tummaksi. Hän itse johti lännestä tulevaa joukkoa, joka oli pääjoukko. Mannfred itse oli vastaanottamassa tuota hyökkäystä Drackenhofin linnasta kymmenen mailia luoteeseen, jonne oli rakennuttanut vahvat puolustukset. Hän oli tietoinen etelästä tulevasta joukosta, jota pysäyttämään hän oli lähettänyt alemman von Carstein vampyyrin.
Karlin joukot vyöryivät suurina laumoina ja iskeytyivät pian päin Mannfredin armeijaa. Iskuja jaettiin puolin ja toisin ja sitä mukaa kun vihollisia kaatui, uusia nousi kohtaamaan Karlin joukot. Myös Karl menetti paljon massaa, mutta hänellä oli vahva ote magiaan. Hänen komennossaan oli neljä henkien manaajaa, ja alempia vapyyreja, joilla oli nekromantian tuntemusta.
Mannfredilla oli myös henkien manaajia ja vampyyreja, joita hän käytti lähinnä lähitaisteluissa komentamaan yksiköitä. Mannfredin, niin maaginen kuin muukin puolustus oli vahva ja Karlin hyökkäys alkoi pian menettää tehoaan. Taistelun eteneminen hiipui vähitellen, kunnes loppui viimein kokonaan. Kumpikaan osapuoli ei saanut kaivattua läpimurtoa taistelussa.
Pohjoisessa herttua Hagenin joukot taistelivat Mannfredin lähettämää armeijaa vastaan. Hagenin joukot olivat kuitenkin vahvemmat ratsuväen ja jalkaväen onnistuttua täydellisesti tukemaan toisiaan taistelussa. Hagen itse haastoi von Carstein kenraalin taisteluun ja itse varmana voitostaan tämä hyväksyi haasteen.
Molemmat vaihtoivat iskuja raivoisasti ja onnistuivat haavoittamaan toisiaan, mutta viimein sai Hagen iskettyä maagisella miekallaan kuolettavan iskun vampyyriin. Hagen voitti tämän katkaisemalla vampyyrin vartalon voimakkaalla iskulla kahtia ja iskemällä terän vampyyrin sydämeen. Sen jälkeen, kuin varmistukseksi Hagen iski vampyyrin pään irti harteiden välistä. Tuoretta verta tulvahti kaulavaltimosta maahan värjäten sen hetkessä mustaksi.
Tästä huolimatta armeija ei alkanut heti menettää tehoaan, sillä alemmat vampyyrit, kalmalordit ja henkien manaajat onnistuivat pitämään armeijaa kasassa omilla voimillaan. Mutta väistämättä Hagen alkoi päästä niskan päälle onnistuttuaan tappamaan sekä vampyyreja, että kalmalordeja ja maageja taistelussa, jotka pitivät yksiköitä kasassa.
Mustat ritarit olivat myös lyömättömiä ja pian oli Hagen taas matkalla kohti etelässä käytävää päätaistelua. Herttua oli kuitenkin menetänyt melkolailla alkuperäisistä joukoistaan, ennen kaikkea ritareista, joiden takaisintuonti olisi vaatinut aikaa, jota Hagenilla ei ollut. Zombeja ja luurankoja henkien manaajat saivat nostettua suhteellisen helposti ja niitä nostettiin paljon, jotta tuhoutuneen ratsuväen jättämä aukko olisi saatu paikattua mahdollisimman hyvin.
Mannfred hymyili nähdessään heikkouden merkkejä vihollisensa joukoissa. Hänen kuolleista takaisin tuomansa sudet olivat liittyneet suurempaan yksikköön noita kauheita olentoja, jotka olivat vastanneet hänen kutsuunsa ja tulleet vuorilta ottaakseen jälleen kerran osaa taisteluun. Niiden avulla hän oli onnistunut tuhoamaan yksikön luurankoja, jossa oli ollut henkien manaaja mukana. Tämän seurauksena maagiset energiat olivat kääntyneet Mannfredin eduksi. Hän käytti omia voimiaan ja sai loitsut menemään maagisten puolustusten läpi. Hänen joukkonsa olivat nyt nopeampia ja saivat näin aikaiseksi enemmän tuhoa viholliseen, kuin Karl hänen joukkoihinsa.
Sitten jokin iski Mannfrediin ja hän löysi itsensä lohikäärmeen hampaista, joka riepotteli häntä ja lopulta viskasi hänet kauas ratsustaan. Ratsu muuttui vain kasaksi luita. Mannfred iskeytyi rajusti maahan. Hänen ruumiinsa oli kuitenkin vahingoittumaton hänen viittansa ansiosta. Nopeasti hän nousi ja ampui eebensauvastaan maagisen ammuksen, joka iskeytyi lohikäärmeeseen, joka alkoi palamaan maagisessa, vihreässä tulessa.
Karl hyppäsi nopeasti pois ratsunsa selästä. Hänen uskollinen lohikäärmeensä oli nyt tullut tiensä päähän. Se kaatui tuhoutuneena maahan ja siitä irtosi palaneen ja mädäntyneen lihan löyhkä.
Karl nosti miekkansa maasta. Se oli valtava kahden käden miekka. Hän lähti kohtaamaan Mannfredia silmät palaen vihaa.
Mannfred yritti manata kuolleita maasta Karlin ja itsensä eteen, mutta Karl onnistui estämään tämän aikeen. Hän oli päässyt jo iskuetäisyydelle ja näiden kahden mahtavan johtajan aseet kalahtivat toisiaan vasten heidän alkaessaan ottamaan mittaa toisistaan.
Viimeksi muokannut Karl Van Dieter, Su 09.04.2006 19:12. Yhteensä muokattu 5 kertaa.
"Your prayers shall not reach into my heart!" - Amorphis
Keep up the good work!
(oli kohteliaisuus -
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
Yikes, nyt tulee vähän rakentavaakin...
Okeih, mistäs aloittaisin... Noh, ensinnäkään en ole samaa mieltä kaikista käännöksistäsi, varsinkin "henkien manaaja" oli erittäin ontuva, koskapa se lie nekroa tarkoittanut ja nekrothan herättävät kuolleita, eivät manaa henkiä. Eli ihan nekromantikko, suomeksi.
Sitten oli aika ontuvia sanamuotoja, kuten
Kuvailua ja adjektiiveja saisit viljellä lisää. Et kertonut yhtään kenenkään ulkonäöstä, tästä miinusta.
Ja fluffivineilynä tuosta papyruksesta - papyrus on ruokokasvin lehtiä, eikä lipeällä liuotettua puumassaa, kuten paperi. Kiinassa valmistettiinkin juuri paperia, ei papyrusta. Papyrus on egyptiläinen keksintö.
Cathay on kiinan vanha nimi (Marco Polo antoi sen) ja latinaksi joko Kitai tai Cataya. Kitai on lähempänä lausumisasua, joten suosittelisin käyttämään sitä.
Äläkä kiirehdi liikaa juonen kanssa, teit sitä mielestäni liikaa.
Niin ja "grillijuhlat" sopisi parodiaan, mutta sitä tämä ei kai ole? Et kai sanoisi, että "sen jälkeen jätit laittoivat jämät jääkaappiin, avasivat sixpäckin ja menivät katsomaan lätkää"?
Joo, taidanpa nyt hiljentyä....
Okeih, mistäs aloittaisin... Noh, ensinnäkään en ole samaa mieltä kaikista käännöksistäsi, varsinkin "henkien manaaja" oli erittäin ontuva, koskapa se lie nekroa tarkoittanut ja nekrothan herättävät kuolleita, eivät manaa henkiä. Eli ihan nekromantikko, suomeksi.
Sitten oli aika ontuvia sanamuotoja, kuten
Eikös "Sebastian koetti selittää Grutsk-nimiselle jätille" olisi parempi? Suosittelisin, että lukisit vaikka yhden kirjan vanhaa proosaa, niissä on useimmiten hyvänlaista kieltä.Sebastian koitti selittää jätille, jonka nimi oli Grusk.
Kuvailua ja adjektiiveja saisit viljellä lisää. Et kertonut yhtään kenenkään ulkonäöstä, tästä miinusta.
Ja fluffivineilynä tuosta papyruksesta - papyrus on ruokokasvin lehtiä, eikä lipeällä liuotettua puumassaa, kuten paperi. Kiinassa valmistettiinkin juuri paperia, ei papyrusta. Papyrus on egyptiläinen keksintö.
Cathay on kiinan vanha nimi (Marco Polo antoi sen) ja latinaksi joko Kitai tai Cataya. Kitai on lähempänä lausumisasua, joten suosittelisin käyttämään sitä.
Äläkä kiirehdi liikaa juonen kanssa, teit sitä mielestäni liikaa.
Niin ja "grillijuhlat" sopisi parodiaan, mutta sitä tämä ei kai ole? Et kai sanoisi, että "sen jälkeen jätit laittoivat jämät jääkaappiin, avasivat sixpäckin ja menivät katsomaan lätkää"?
Joo, taidanpa nyt hiljentyä....
-
Karl Van Dieter
- Viestit: 342
- Liittynyt: Su 15.01.2006 17:45
- Paikkakunta: Lappeenranta
9. Luku
”Olen odottanut tätä hetkeä niin kauan. En vain olettanut yhden vampyyrin tarjoavan niin suurta vastusta kuin olet tarjonnut. Olen hyvilläni siitä, että olet ollut arvoiseni vastustaja, mutta nyt tämän kaiken on päätyttävä”, Karl van Dieter sanoi Mannfredille heidän kiertäessä kehää ja silmäillen toisiaan. Mannfred hymyili hänelle.
”Sinä olit myös paljon odotettua vahvempi vastus. Ymmärrän hyvin, miksi Vlad halusi hoidella teidät pois tieltään mahdollisimman helpolla tavalla. En ole pahoillani siitä, että sinun sukusi tuhottiin. Sen myötä historia tuntee von Carsteinit van Dieterin sijaan. Mutta lopettakaamme tämä turha sanailu ja katsokaamme, kumpi meistä lopultakin ansaitsee tulla muistetuksi historian kirjoissa!”
Mannfred käytti sauvaansa ja ampui maagisen ammuksen kohti Karlia. Se kuitenkin tukahtui ennen kuin osui häneen, hänen maagisten suojaustensa vuoksi. Sitten Karl käytti nopeuttaan hyödyksi ja syöksyi kohti von Carsteinia ja iski valtavalla kahden käden miekallaan vampyyria. Tämä kuitenkin väisti suurimman osan iskuista, tai siltä se ainakin kuolevaisen silmin näytti.
Heidän ympärillään taistelu riehui raivokkaana; henget taistelivat toisiaan vastaan, luuranko -ja zombiyksiköt hakkasivat toisiaan miekoillaan, keihäillään ja ketjunuijillaan. Suuret lepakot kaartelivat taistelutantereen yllä ja tekivät syöksyjä vihollisten kimppuun yrittäen saada mahdollisimman paljon vahinkoa aikaiseksi hyökkäyksillään. Mustat ritarit olivat myös keskenään taistelussa, eikä kummankaan puolen yksiköt päässeet vikuttamaan taisteluun kovinkaan paljoa. Mustat vaunut kiertelivät taistelukenttää etsien heikkoja kohtia, joihin niitä ohjastava aave voisi iskeä. Noissa vaunuissa oli eräs van Dieter, jonka jäännökset oltiin onnistuttu pelastamaan tuhon jälkeen, jonka Vlad von Carstein oli aiheuttanut yli viisi ja puoli sataa vuotta aiemmin. Se oli kulkenut pitkän matkan ja kun Karl oli alkanut nostattaa epäkuollutta armeijaansa, oli se ensimmäisten joukossa vastannut kutsuun.
Se oli saanut kymmenessä vuodessa kerättyä lukuisia sieluja, ja pian sillä olisi riittävästi sieluja vampyyrilordin uudelleen herättämiseksi ja mukaan tuomiseksi sotaan. Vaunuja ohjastava aave komensi vaunut liikkeelle ja voimalla ne rysähtivät päin melkein tuhottua kalmayksikköä, jossa olleet loput kalmat tuhoutuivat iskun voimasta. Vaunut eivät edes pysähtyneet vaan jatkoivat matkaansa kohti susiyksikköä, jonka sivustaan se törmäsi voimalla tappaen monia susia. Sudet vastasivat iskuun huonolla menestyksellä, ja niin lisää niistä sai surmansa.
Karl ja Mannfred eivät kiinnittäneet enää juurikaan huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtui. He taistelivat tasaväkisesti toisiaan vastaan hakaten miekoillaan kuin mielipuolet. Maagiset suojaukset varjelivat molempia pahoilta iskuilta, samoin nopeus, jolla he kykenivät väistämään toistensa iskuja.
Burt löysi salaisen oven, josta pääsi torniin. Se oli tehty kääpiöiden tavoin, ja entisenä louhoksen haltijana Burt tunsi nuo menetelmät hyvin. Monet kaivokset olivat tällaisten salaisten ovien takana siltä varalta, että niiden syvyyksistä joskus saattaisi jotakin pahaa tulla uhkaamaan kääpiöitä.
Hän astui sisään torniin, ja heti he joutuivat taisteluun. Tornia vartioivat kuolleiden henget, mutta Burtilla oli mukanaan aseita, joilla sellaiset olennot pystyttiin voittamaan. Hengistä ei ollut paljoakaan vastusta kääpiölle ja ihmisille, joita hänen mukanaan oli. He kaikki olivat varustautuneet maagisilla aseilla. Aika oli käymässä vähiin, sillä seuraavana yönä kuiden yhdistyminen tapahtuisi, ja silloin Otton mukaan tapahtuisi ikäviä asioita, jotka voisivat olla vahingollisia Karlille.
”Nuo portaat vievät ylös. Olisiko velhon kammio siellä?” eräs palkkionmetsästäjistä kysyi. ”Mitä jos velho onkin paikalla? Me emme mitenkään tule selviämään siitä koitoksesta. Sitä paitsi, mistä me tiedämme, ettei koko torni ole täynnä magisia ansoja?”
”Emme tiedäkään. Siksi te menettekin ensin. Jos selviätte, niin katson, että se huomioidaan palkoissanne, kunhan sen aika koittaa. Uskokaa minua, siihen ei ole enää kauaa aikaa.”
Kaksi miehistä lähti kohti portaita varovasti tunnustellen matkallaan, josko jossakin olisi mahdollisia laukaisimia. Alempi kammio oli valaistu vihreillä, maagisilla tulilla ja se loi melko karmivan tunnelman tilaan. Seinän vierustoilla oli vanhoja kirjoja ja kääröjä, jotka olivat paksun harmaan pölyn peitossa. Ikä oli kuluttanut paperia, ja tehnyt siitä kellertävän. Osa kääröistä oli repeytynyt ja osaa peittivät tummat tahrat, joiden Burt epäili olevan verta, joka oli kuivunut.
Eräs kirja osui Burtin silmään muiden joukosta. Hän meni sen luokse ja otti käteensä. Sen kannet oli valmistettu jonkin olennon nahasta, luultavasti ihmisen. Sivuilla oli paljon tekstiä, jota kääpiö ei osannut lukea. Tai ei oikeastaan tekstiä, vaan pikemminkin kuvia, jotka oli aseteltu kuten kirjaimet riviin.
Burt päätti ottaa kirjan talteen kaiken varalta, sillä se näytti hyvin erehdyttävästi loitsukirjalta. Mikäli tilanne kävisi pahaksi, voisi velho tarvita tuota kirjaa. Jos se olisi poissa, velho saattaisi löytää itsensä melko avuttomana ja puolustuskyvyttömänä. Tämä oli epätodennäköistä, koska kirja näytti hylätyltä, mutta koskaan ei voinut olla varma. Tornin asukki ei taatusti odottanut kenenkään löytävän salaista ovea sisään torniin.
Hetkeä myöhemmin miehet, jotka olivat menneet portaisiin, juoksivat alas ja ilmoittivat käyneensä kaikissa kerroksissa, ja että torni oli tyhjä. Ainakaan velho ei olisi ongelma, Burt ajatteli itsekseen.
Hän kulki portaat ylimpään kerrokseen, jossa velhon kammio sijaitsi. Jokaisessa kerroksessa oli suurikokoisia kirjahyllyjä täynnä papereita ja vanhoja kirjoja. Lisäksi joissakin huoneissa oli myös esineitä, joita ilmeisesti käytettiin mustissa menoissa hyödyksi. Myös ylin kerros, jossa velhon kammio sijaitsi, oli täynnä vanhoja kirjakääröjä. Lisäksi kiviseen lattiaan oli maalattu verellä jokin muinainen symboli. Se oli vastikään piirretty, ja kun Burt katseli sitä tarkemmin, hän alkoi hahmottaa jotakin etäisesti tuttua kuviossa.
”Kuiden yhdistyttyä ne näyttävät tuolta”, hän sanoi itsekseen. ”Velho todellakin suunnittelee jotakin ensi yöksi, jota aikonee käyttää Karlia vastaan. Otto oli oikeassa.”
Burt yritti jälleen kerran koetella lumousta, joka esti häntä aiheuttamasta vahinkoa isännälleen ja jälleen kerran hän epäonnistui yrityksessään. Se ei yllättänyt häntä, ja niin hänen ruumiinsa alkoi toimia vasten hänen omaa tahtoaan. Se otti talismaanin ja asetti sen erään ihmispääkallon tyhjästä silmäaukosta sisään. Silmiin syttyi vihreä valo, joka hohkasi myös pääkallon nenäaukosta ja suusta hampaiden välistä, ennen kuin sammui jälleen. Mikä lumous pääkalloon olikin varastoitu, oli nyt kumottu talismaanin toimesta, ja talismaanin voima oli saastuttanut pääkallon, joka näytteli jonkinlaista osaa rituaalissa, jonka velho aikoi yöllä suorittaa.
”Se on tehty, nyt me poistumme täältä”, Burt sanoi, ja niin he pakenivat tornilta.
Sebastian lähestyi päätaistelua oman pienen ryhmänsä kanssa. Hän ja Franz olivat käyneet keskustelua Ladysta ja siitä, miksi tämä oli hylännyt Sebastianin.
”Ei Lady ole sinua hylännyt, itsekäs poika, vaan sinä olet hylännyt hänet. Hyvä on, kerroppas minulle, kuinka monta kertaa olet rukoillut sen jälkeen kun... jouduit nykyiseen olomuotoosi?”
”Johan olen sanonut sinulle, etten ole rukoillut, koska Lady ei vastannut minulle, vaikka aluksi rukoilinkin. Hän on hylännyt minut, ja sillä hyvä.”
”Kun seuraava taistelu koittaa, niin kokeile rukoilla hänen suojelustaan ja voimaansa. Jos niin käy, että hän ei sinulle vastaa, niin sitten uskon, että hän on hylännyt sinut. Muussa tapauksessa sinä olet menettänyt uskosi hänen voimaansa auttaa sinua”, entinen Paragoni selitti Sebastianille.
He tulivat alueelle, jossa oltiin taisteltu hiljattain. Ruumiita oli siellä täällä. Jopa muutama velho makasi maassa kuolleena. Edestä päin he kuulivat taistelun meteliä ja jätit olivat jo rynnänneet taisteluun. Ne syöksyivät suoraan päin erästä pientä luurankoyksikköä ja alkoivat valtavilla nuijillaan hakkaamaan niitä hajalle. Luurangot löivät takaisin, mutta niiden aseet eivät pystyneet jättien paksuun nahkaan.
Tummat haltiat taas hakkasivat raadonsyöjäyksikköä, joka ilmestyi puiden takaa ilmeisesti tarkoituksenaan yrittää yllättää Sebastianin joukkio. Sebastian liittyi jätteihin ja auttoi osaltaan niitä tekemään selvää luurangoista.
”Meidän on etsittävä Karl!” hän huusi jateille, jotka olivat jo lähteneet etsimään lisää luita rusikoitaviksi.
”Ja sinun on pyydettävä suojelusta Ladylta, minä ainakin aion”, Franz sanoi.
”Hyvä on, hyvä on”, Sebastian sanoi. Yhdessä miehet viskasivat miekkansa maahan niin, että terä upposi maahan ja polvistuivat miekan eteen yhden polven varassa. Sebastian tarttui raskaan taisteluhansikkaan verhoamalla kädellä miekan kahvaan ja sulki silmänsä. Hän alkoi rukoilla. Hän keskittyi siihen, että halusi Ladyn suojeluksen, vaikka olikin kirottu ja hylkiö. Hän halusi taistella hänen kunniansa vuoksi. Hän selitti rukouksessaan, ettei koskaan ollut tuottanut Ladylle häpeää, vaan oli aina kantanut hänen kunniaansa, kuten Graalin ritari ainakin olisi.
Silloin kaikki äänet kaikkosivat hänen ympäriltään ja muuttuivat yhdentekeviksi. Sebastian tunsi autiuden astuvan mieleensä ja sydämeensä, kuten hän muisti tapahtuneen kauan sitten taistelussa, joka teki hänestä lähes legendan. Hän kuuli solisevaa ääntä, joka tuli virtaavasta vedestä. Se oli hassua, silä Sebastian ei muistanut kuulleensa sitä aikaisemmin, ennen polvistumistaan rukoukseen. Hän kuuli myös lintujen laulun ja tuulen suhinan puissa. Hän myös tunsi tuon tuulen henkäyksen kasvoillaan. Se hyväili hänen hiuksiaan lempeällä otteella ja kuiskaili hänen korvaansa sanoja, joita hän ei tuntenut. Tuuli oli raikas ja tuoksui sateelle, ei lainkaan samalle kuin Sylvanian synkissä metsissä, joissa hän oli viettänyt viime aikansa.
Sebastian avasi silmänsä ja näki ympärillään aivan erilaisen maiseman kuin se, jonka oli nähnyt polvistuessan rukoukseen. Outoa oli myös se, ettei Sebastianin edessä ollut ollenkaan miekkaa. Sebastian oli aseeton.
Hän oli lammen rannalla, jonka pinta oli aivan tyyni. Sen pinnasta heijastuivat puiden latvat, jotka lampea ympäröivät. Samoin hänen omat kasvonsa heijastuivat sen pinnasta ja hän säpsähti. Hän oli yhtä nuori kuin oli ollut kymmenen vuotta aikaisemminkin, eikä minkäänlaisia merkkejä iästä ollut hänen kasvoillaan. Sitten äkkiä niihin ilmestyivät toiset kasvot. Ne olivat naisen kasvot. Saman naisen, jonka Sebastian oli kauan sitten nähnyt. Hän katsahti nopeasti ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Kun hän kääntyi takaisin, säpsähti hän uudelleen ja vetäytyi taaemmas lammesta.
Hänen edessään seisoi valkoisessa leningissä nainen, jolla oli hulmuavat tummat hiukset. Ne eivät olleet yhtään märät vedestä, vaikka nainen oli selvästikin noussut ylös vedestä. Lammen vesi oli yhtä tyyni kuin se oli äskenkin ollut, ja nyt kun Sebastian katsoi tarkemmin, nainen leijui ilmassa usvan päällä.
”Sebastian”, nainen sanoi lempeästi. ”Sinä palasit. Tarjoan sinulle yhä mahdollisuutta puolustaa kunniaani, mikäli sitä mielit. Olen seurannut sinua tarkasti, ja olen ollut kovin surullinen.”
”M-miksi, Ladyni? Miksi olette ollut surullinen?”
”Koska sinä jätit minut”, nainen vastasi surumielisesti.
”Mutta... minä en ole enää... en ole enää ihminen... Olen... kirottu”, Sebastian sanoi laskien katseensa Ladysta. Hän tunsi silmiään kirvelevän hänen katsoessaan tuota puhdasta ja hyveellisyyttä täynnä olevaa, kaunista olentoa. Samalla hän tunsi itsensä saastaiseksi.
”Mutta et sinä ole kirottu”, Lady vastasi. ”Olethan koko tämän ajan tehnyt minun työtäni ja yrittänyt voittaa pahuuden, joka uhkaa minua.”
”Mutta sinä et vastannut, kun rukoilin sinua. Et suonut minulle... et suonut minulle...” Sebastian murtui ja itki. Hän ei kyennyt sanomaan enää mitään, vaan vapisi liikutuksen kourissa.
”Sebastian. En voinut suoda sinulle sellaista, mitä et todella halunnut. Sinä kielsit minut itseltäsi, ja siksi olin surullinen. On totta, ettet ole enää ihminen, mutta on myös totta sekin, ettet ole vampyyri ja siten kirottu.”
”Mikä minä sitten olen?” Sebastian sai lopulta kysytyksi.
”Sinussa on vielä jäljellä ihmisyyttä, mutta se on sekoittunut siihen, mikä tekee vampyyrista vampyyrin. Luulen, että tämä paha olento, joka henkeäni uhkaa, on paras antamaan sinulle vastauksen kysymykseesi.”
”Uhkaa henkeänne? Miten? Tehän olette kuolematon!”
”Olenko? Ehkä olenkin, ehkä en. Jos maani turmeltuvat, turmeltuu samalla sekin, mikä tekee minusta sen, mitä olen. Siten saatan myös kuolla. Siksi teen sinusta Valittuni, jolle annan voiman taistella tuota pahaa vastaan.”
Tuon lauseen myötä Lady kosketti Sebastiania, ja riemu täytti hänet jälleen kerran. Hän tunsi olevansa enemmän elossa kuin oli koko sinä aikana ollut, jonka oli viettänyt tätä kovin omituista elämäänsä. Nyt hänellä oli taas uskonsa ja voimansa puolellaan, ja hän ei enää ollut yksin itsensä kanssa. Hän ei enää ollut hylkiö.
Hän avasi silmänsä ja näki entisen Paragoninkin jalkeilla. Tämän silmissä loisti jokin uusi palo, jokin sellainen, jota Sebastian ei ollut aikaisemmin nähnyt. Myös Franzin olemus oli muuttunut ylvääksi, sellaiseksi kuin hän muisti sen olleen silloin kun tämä oli vielä ollut Seikkaileva ritari.
”Oletko kunnossa?” Sebastian kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, jona aikana hän nautti uudesta elämästään, jonka oli saanut.
”Olen kunnossa, elämäni kunnossa”, Franz vastasi silmät yhä loistaen.
”Lady ilmestyi sinulle?”
”Parempaa. Olen nähnyt Graalin, olen koskenut siihen, ja olen juonut pyhää vettä siitä, jonka Lady minulle tarjosi. Viimein on aikani Ladyn uskollisena palvelijana koittanut. Olen yksin nyt, ja hänen maansa ovat pahuuden otteessa, joten velvollisuuteni kutsuvat minua nyt.”
”Oletko nyt Graalin ritari? Mutta sinähän et edes ollut enää Seikkaileva ritari. Miten se on mahdollista?”
”Ken tietää? Mutta taistelu kutsuu meitä, Sebastian, ja siihen kutsuun meidän on vastattava.”
Franz oli muuttunut silmissä. Hän ei enää ollut se Franz, jonka Sebastian oli tuntenut niin monia vuosia, se Franz, joka tykkäsi juoda viiniä ja olutta niin kauan kun sitä riitti, eikä hän enää ollut sekään Franz, joka vitsaili kuolemalla ja heitti muutenkin härskejä vitsejä.
Ei, se kaikki oli kuin pois pyyhitty hänestä, ja hän tunsi velvollisuuden raskaan painon harteillaan. Se näkyi myös hänen hurmiollisista silmistään, jotka olivat nähneet jotakin, mitä hän ei voisi edes kuvitella. Sebastian oli hyvillään ystävänsä puolesta, ja samalla surullinen, koska tiesi, ettei Franz enää tuntisi samoin häntä kohtaan. Hän taistelisi Sebastiania vastaan silmääräpäyttämättä, jos epäilisi Sebastianin olevan millään tavalla uhaksi Ladylle tai Bretonnialle.
Yhdessä he kuitenkin nostivat miekkansa ja lähtivät astelemaan kohti taistelua ja mahdollista voittoa tahi häviötä vailla pelkoa sydämissään.
Reuban Ulrich palasi takaisin torniinsa ja huomasi, että torniin oli murtauduttu. Hän ei tiennyt, miten se oli mahdollista, sillä tornin sisäänkäynti oli kätketty niiltä, joille sitä ei oltu tarkoitettu. Seuraavaksi hän huomasi kauhukseen erään tärkeimmistä kirjoistaan olevan kadonnut.
”Ei! Juuri se kirja! Kaikista kirotuista kääröistä ja opuksista, joita torni pitää sisällään, varkaat päättivät viedä sen! Kirottua!!”
Reuban viskasi vanhat kääröt raivoissaan alas hyllyiltä ja kaatoi koko hyllyn niiden päälle. Sitten hän istahti kaatuneen hyllyn päälle ja hautasi kätensä polvien väliin haroen valkoista tukaansa ryhmyisillä käsillään.
”Piru... Se oli yksi Nagashin Kuolleiden Kirjoista... van Dieter! Sen täytyy olla hän! Hän on saanut jotenkin tietää kirjasta, ja nyt se on hänellä! No, ei se mitään... rituaalini alkaa tänä yönä ja sen jälkeen edes Nagashin kirjan salat eivät pelasta häntä ja hänen surkeaa armeijaansa minun voimaltani.” Velho alkoi hytkyä naurun voimasta, joka kumpusi hänen sisältään ja muuttui mielipuoliseksi käkätykseksi. Hän lähti kulkemaan ylös portaita yhä nauraen.
Karl ja Mannfred olivat yhä taistelussa toisiaan vastaan, ja vain pienillä naarmuilla olivat kumpikin selvinneet toistaiseksi. Pienintäkään merkkiä väsymisestä ei näkynyt kummassakaan taistelijassa, vaikka he olivat taistelleet toisiaan vastaan jo kaksi päivää. Muukin taistelu oli jumittunut paikoilleen, eikä kummallakaan ollut mainittavaa etulyöntiasemaa toiseen nähden.
Karl oli alkanut odottaa etelästä tulevaa Otto von Helchia joukkoineen saapuvaksi ottamaan osaa taisteluun. Yö oli jälleen saapunut ja molemmat kuut olivat jo nousemassa taivaalle täysinä. Ne olivat melkein kiinni toisissaan ja saavuttaessaan lakipisteensä, ne viimein kohtaisivat toisensa ja yhdistyisivät, jolloin taivaalla oleva ilmiö muistuttaisi etäisesti silmää.
Karl ei perustanut magiasta, eikä näin ollen ollut etsinyt mitään keinoja käyttää hyväksi tämän ilmiön mukanaan tuomia maagisia etuja. Koko kymmenen vuoden aikana ei kumpikaan osapuoli ollut käyttänyt hyödykseen Salaisuuksien yötä, mikä oli ollut yllätys Karlille, joka oli kuvitellut von Carsteinin tukeutuvan suhteellisen voimakkaasti maagisiin heikkouksiin, joita häneen liittyi.
Karl oli kuitenkin aina pelännyt tätä ja oli siksi pyytänyt Ottoa pitämään silmällä von Carsteinien henkien manaajia, etenkin Reubania. Ennen suuren hyökkäyksen alkua Otto oli ilmaissut epäilyksensä, että Reuban suunnitteli jotakin Salaisuuksien yön varalle, joka todennäköisesti osuisi suuren taistelun kanssa yksiin. Tästä syystä Karl oli lähettänyt Burtin tekemään velho vaarattomaksi. Siitä oli jo kaksi päivää aikaa, eikä Karl ollut nähnyt kääpiötä. Hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen, sillä kääpiön oli määrä Karlin käskyn mukaisesti ilmoitta olemassa olostaan heti kun talismaanin vienti torniin olisi onnistunut tai vaihtoehtoisesti velho olisi kuollut.
Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut, mikä huolestutti Karlia suunnattomasti. Hän uskoi Burtin ja koko joukon epäonnistuneen ja kuolleen yrityksessä, mikä tarkoitti sitä, että tämä Salaisuuksien yö kääntyisi Karlia vastaan. Millä tavoin, sitä hän ei osannut sanoa, mutta hän yritti varautua pahimpaan niissä puitteissa, mitkä olivat mahdollisia hänen ollessaan taistelussa. Ja ne puitteet olivat varsin vähäisiä.
Peloistaan ja epäilyksistään huolimatta hän taisteli Mannfredia vastaan pannen peliin kaiken taitonsa, jonka omasi. Samoin teki Mannfred.
Karl yritti kaikin tavoin haavoittaa von Carsteinia ja viimeiseltään eräs isku pääsi suojausten läpi. Mannfred jäykistyi ja katsoi miekkaa, joka oli iskeytynyt lähelle hänen sydäntään. Sitten hän katsoi Karlia ja silmänräpäyksessä paikalla oli kasa lepakoita, jotka lehahtivat lentoon kadoten yöhön.
”Kirottua!” Karl raivosi. Tämä tarkoitti, että jotakin todella olisi tapahtumassa tänä yönä, ja koko taistelu oli vain viivyttänyt häntä. Karl oli joutunut ansaan oman typerän ylpeytensä vuoksi. Hän lähti pakenemaan kauemmas ja liittyi yhteen zombiyksikköön, jonka avulla hän päätti yrittää murtaa vihollisen puolustuksen, jotta taistelu etenisi edes johonkin.
Hän vilkaisi taivaalle, aikaa ei olisi enää paljoa. Kuut olivat jo lähellä toisiaan ja matkaa lakipisteeseen ei ollut enää paljoa. Mutta sitten jokin iski häntä sivusta kaataen hänet maahan.
”Mitä...?” Karl ponkaisi nopeasti ylös ja valmistautui vastaanottamaan Mannfredin uuden hyökkäyksen. Katsottuaan tarkemmin, Karl yllättyi. Hänen edessään ei seisonutkaan von Carsteinin vampyyri, vaan Sebastian, ilmi elävänä.
”Sinä... miten on mahdollista, että olet elossa? Sinä kuolit!”
”Pelkäätkö haamuja, Karl? Minä olen sinun haamusi, enkä kuole ennen kuin olen nähnyt sinun todella kuolevan. Minä palasin takaisin, ja haluan tietää miksi, ennen kuin tapan sinut.”
”Hah! Olet kovin varma kyvyistäsi pystyä siihen. Aistin sinussa vampyyrin, mutta kuitenkaan et ole sitä... Sinä et kuulu van Dieteriehin, olet vain puoliksi vampyyri. Sellaista en ole koskaan kuullut tapahtuneen, mutta luulen, ettet kuitenkaan omaa mitään niistä voimista, joita minun verilinjani minulle suo lahjanaan, vai omaatko sittenkin? Olisi mukava saada selville, mutta valitettavasti en voi, sillä minun on saatettava tämä taistelu päätökseen. Lupaan kohdata sinut heti sen jälkeen.”
Silmää nopeammalla liikkeellä Sebastian astui zombien eteen ja pilkkoi monia niistä palasiksi maahan mustalla miekallaan, jonka oli vetänyt esiin huotrastaan. Sitten hän osoitti terällä haastavasti vampyyria. ”Minä en odota. Voit yrittää paeta, mikäli haluat, mutta minä otan sinut kiinni aina. Tapan sinut tavalla tai toisella, ja jos en siinä onnistu, kuolen sitä yrittäessäni.”
”Minulla ei ole aikaa tälle hölmöilylle! Väisty syrjään, typerys!” Mutta Sebastian ei väistänyt, vaan teki hyökkäyksensä, jonka Karl torjui taitavasti.
”Tuosta hyvästä saat kuolla!” Karl iski takaisin nopean sarjan, jonka uskoi hyvin riittävän tappamaan ylimielinen vastustaja ja Sebastian kaatuikin maahan. Karl käveli ruumiin yli ja komensi zombeja seuraamaan.
Sebastian nousi ylös, pilkkoi taidokkaalla sarjalla lisää zombeja ympäriltään ja huusi Karlin nimeä. Karl pysähtyi hämmästyneenä ja kääntyi sitten ympäri kohtaamaan Sebastianin, joka vain hymyili julmaa hymyä hänelle. Hän heilutteli mustana hohkaavaa kalmamiekkaansa ja odotti.
”Hyvä on... kai meidän on sitten taisteltava. Sääli vain, ettet suostu antamaan minulle aikaa, jotta voisin täysin keskittyä meidän taisteluumme, sillä nyt joudun hoitelemaan sinut kiireellä, koska viholliseni teki minulle kieron tempun ja uskollinen palvelijani epäonnistui sitä torjumaan. Salaisuuksien yö ei tällä kertaa suosi minua.”
Ennen kuin Karl oli saanut lauseensa loppuun, oli hän jo aloittanut nopean hyökkäyksensä, jonka Sebastian otti tyynenä vastaan. Vampyyri huitoi villisti ja Sebastian oli puolustavalla kannalla.
Sitten oli Sebastianin vuoro, ja hänen iskunsa olivat yhtä taitavia kuin Karlinkin, ainakin kuolevaisen silmin katsottuna.
Sebastianin joukkio oli hajaantunut kaikkialle pilkkomaan epäkuolleita, kuuluivatpa ne sitten Karlin tai Mannfredin joukkoihin. Pian oli kuitenkin jättienkin vetäydyttävä ylivoiman edessä sekä sellaisten olentojen edessä, joille heidän aseensa eivät mahtaneet mitään. Henget lähtivät jättien perään ja nämä juoksivat karkuun, minkä pitkiltä jaloiltaan taisivat. Jäljellä olleet henkien manaajat nostattivat lisää kuolleita kohtaamaan uutta uhkaa, joka oli kuitenkin varsin pieni.
Sebastianille tuo kaikki oli kuitenkin kaukaista, sillä hän oli nyt täysin keskittynyt taisteluun vampyyria vastaan. Äkkiä Karl vilkaisi taivaalle ja näki kuinka vihreänä hohtava Morrslieb ja vaalea Mannslieb aloittivat yhdistymisensä.
”Eiii!” hän huusi samalla kun Sebastian iski häntä voimalla kohti kaulaa, jonka tarkoituksena oli katkaista vampyyrin pää.
”Olen odottanut tätä hetkeä niin kauan. En vain olettanut yhden vampyyrin tarjoavan niin suurta vastusta kuin olet tarjonnut. Olen hyvilläni siitä, että olet ollut arvoiseni vastustaja, mutta nyt tämän kaiken on päätyttävä”, Karl van Dieter sanoi Mannfredille heidän kiertäessä kehää ja silmäillen toisiaan. Mannfred hymyili hänelle.
”Sinä olit myös paljon odotettua vahvempi vastus. Ymmärrän hyvin, miksi Vlad halusi hoidella teidät pois tieltään mahdollisimman helpolla tavalla. En ole pahoillani siitä, että sinun sukusi tuhottiin. Sen myötä historia tuntee von Carsteinit van Dieterin sijaan. Mutta lopettakaamme tämä turha sanailu ja katsokaamme, kumpi meistä lopultakin ansaitsee tulla muistetuksi historian kirjoissa!”
Mannfred käytti sauvaansa ja ampui maagisen ammuksen kohti Karlia. Se kuitenkin tukahtui ennen kuin osui häneen, hänen maagisten suojaustensa vuoksi. Sitten Karl käytti nopeuttaan hyödyksi ja syöksyi kohti von Carsteinia ja iski valtavalla kahden käden miekallaan vampyyria. Tämä kuitenkin väisti suurimman osan iskuista, tai siltä se ainakin kuolevaisen silmin näytti.
Heidän ympärillään taistelu riehui raivokkaana; henget taistelivat toisiaan vastaan, luuranko -ja zombiyksiköt hakkasivat toisiaan miekoillaan, keihäillään ja ketjunuijillaan. Suuret lepakot kaartelivat taistelutantereen yllä ja tekivät syöksyjä vihollisten kimppuun yrittäen saada mahdollisimman paljon vahinkoa aikaiseksi hyökkäyksillään. Mustat ritarit olivat myös keskenään taistelussa, eikä kummankaan puolen yksiköt päässeet vikuttamaan taisteluun kovinkaan paljoa. Mustat vaunut kiertelivät taistelukenttää etsien heikkoja kohtia, joihin niitä ohjastava aave voisi iskeä. Noissa vaunuissa oli eräs van Dieter, jonka jäännökset oltiin onnistuttu pelastamaan tuhon jälkeen, jonka Vlad von Carstein oli aiheuttanut yli viisi ja puoli sataa vuotta aiemmin. Se oli kulkenut pitkän matkan ja kun Karl oli alkanut nostattaa epäkuollutta armeijaansa, oli se ensimmäisten joukossa vastannut kutsuun.
Se oli saanut kymmenessä vuodessa kerättyä lukuisia sieluja, ja pian sillä olisi riittävästi sieluja vampyyrilordin uudelleen herättämiseksi ja mukaan tuomiseksi sotaan. Vaunuja ohjastava aave komensi vaunut liikkeelle ja voimalla ne rysähtivät päin melkein tuhottua kalmayksikköä, jossa olleet loput kalmat tuhoutuivat iskun voimasta. Vaunut eivät edes pysähtyneet vaan jatkoivat matkaansa kohti susiyksikköä, jonka sivustaan se törmäsi voimalla tappaen monia susia. Sudet vastasivat iskuun huonolla menestyksellä, ja niin lisää niistä sai surmansa.
Karl ja Mannfred eivät kiinnittäneet enää juurikaan huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtui. He taistelivat tasaväkisesti toisiaan vastaan hakaten miekoillaan kuin mielipuolet. Maagiset suojaukset varjelivat molempia pahoilta iskuilta, samoin nopeus, jolla he kykenivät väistämään toistensa iskuja.
Burt löysi salaisen oven, josta pääsi torniin. Se oli tehty kääpiöiden tavoin, ja entisenä louhoksen haltijana Burt tunsi nuo menetelmät hyvin. Monet kaivokset olivat tällaisten salaisten ovien takana siltä varalta, että niiden syvyyksistä joskus saattaisi jotakin pahaa tulla uhkaamaan kääpiöitä.
Hän astui sisään torniin, ja heti he joutuivat taisteluun. Tornia vartioivat kuolleiden henget, mutta Burtilla oli mukanaan aseita, joilla sellaiset olennot pystyttiin voittamaan. Hengistä ei ollut paljoakaan vastusta kääpiölle ja ihmisille, joita hänen mukanaan oli. He kaikki olivat varustautuneet maagisilla aseilla. Aika oli käymässä vähiin, sillä seuraavana yönä kuiden yhdistyminen tapahtuisi, ja silloin Otton mukaan tapahtuisi ikäviä asioita, jotka voisivat olla vahingollisia Karlille.
”Nuo portaat vievät ylös. Olisiko velhon kammio siellä?” eräs palkkionmetsästäjistä kysyi. ”Mitä jos velho onkin paikalla? Me emme mitenkään tule selviämään siitä koitoksesta. Sitä paitsi, mistä me tiedämme, ettei koko torni ole täynnä magisia ansoja?”
”Emme tiedäkään. Siksi te menettekin ensin. Jos selviätte, niin katson, että se huomioidaan palkoissanne, kunhan sen aika koittaa. Uskokaa minua, siihen ei ole enää kauaa aikaa.”
Kaksi miehistä lähti kohti portaita varovasti tunnustellen matkallaan, josko jossakin olisi mahdollisia laukaisimia. Alempi kammio oli valaistu vihreillä, maagisilla tulilla ja se loi melko karmivan tunnelman tilaan. Seinän vierustoilla oli vanhoja kirjoja ja kääröjä, jotka olivat paksun harmaan pölyn peitossa. Ikä oli kuluttanut paperia, ja tehnyt siitä kellertävän. Osa kääröistä oli repeytynyt ja osaa peittivät tummat tahrat, joiden Burt epäili olevan verta, joka oli kuivunut.
Eräs kirja osui Burtin silmään muiden joukosta. Hän meni sen luokse ja otti käteensä. Sen kannet oli valmistettu jonkin olennon nahasta, luultavasti ihmisen. Sivuilla oli paljon tekstiä, jota kääpiö ei osannut lukea. Tai ei oikeastaan tekstiä, vaan pikemminkin kuvia, jotka oli aseteltu kuten kirjaimet riviin.
Burt päätti ottaa kirjan talteen kaiken varalta, sillä se näytti hyvin erehdyttävästi loitsukirjalta. Mikäli tilanne kävisi pahaksi, voisi velho tarvita tuota kirjaa. Jos se olisi poissa, velho saattaisi löytää itsensä melko avuttomana ja puolustuskyvyttömänä. Tämä oli epätodennäköistä, koska kirja näytti hylätyltä, mutta koskaan ei voinut olla varma. Tornin asukki ei taatusti odottanut kenenkään löytävän salaista ovea sisään torniin.
Hetkeä myöhemmin miehet, jotka olivat menneet portaisiin, juoksivat alas ja ilmoittivat käyneensä kaikissa kerroksissa, ja että torni oli tyhjä. Ainakaan velho ei olisi ongelma, Burt ajatteli itsekseen.
Hän kulki portaat ylimpään kerrokseen, jossa velhon kammio sijaitsi. Jokaisessa kerroksessa oli suurikokoisia kirjahyllyjä täynnä papereita ja vanhoja kirjoja. Lisäksi joissakin huoneissa oli myös esineitä, joita ilmeisesti käytettiin mustissa menoissa hyödyksi. Myös ylin kerros, jossa velhon kammio sijaitsi, oli täynnä vanhoja kirjakääröjä. Lisäksi kiviseen lattiaan oli maalattu verellä jokin muinainen symboli. Se oli vastikään piirretty, ja kun Burt katseli sitä tarkemmin, hän alkoi hahmottaa jotakin etäisesti tuttua kuviossa.
”Kuiden yhdistyttyä ne näyttävät tuolta”, hän sanoi itsekseen. ”Velho todellakin suunnittelee jotakin ensi yöksi, jota aikonee käyttää Karlia vastaan. Otto oli oikeassa.”
Burt yritti jälleen kerran koetella lumousta, joka esti häntä aiheuttamasta vahinkoa isännälleen ja jälleen kerran hän epäonnistui yrityksessään. Se ei yllättänyt häntä, ja niin hänen ruumiinsa alkoi toimia vasten hänen omaa tahtoaan. Se otti talismaanin ja asetti sen erään ihmispääkallon tyhjästä silmäaukosta sisään. Silmiin syttyi vihreä valo, joka hohkasi myös pääkallon nenäaukosta ja suusta hampaiden välistä, ennen kuin sammui jälleen. Mikä lumous pääkalloon olikin varastoitu, oli nyt kumottu talismaanin toimesta, ja talismaanin voima oli saastuttanut pääkallon, joka näytteli jonkinlaista osaa rituaalissa, jonka velho aikoi yöllä suorittaa.
”Se on tehty, nyt me poistumme täältä”, Burt sanoi, ja niin he pakenivat tornilta.
Sebastian lähestyi päätaistelua oman pienen ryhmänsä kanssa. Hän ja Franz olivat käyneet keskustelua Ladysta ja siitä, miksi tämä oli hylännyt Sebastianin.
”Ei Lady ole sinua hylännyt, itsekäs poika, vaan sinä olet hylännyt hänet. Hyvä on, kerroppas minulle, kuinka monta kertaa olet rukoillut sen jälkeen kun... jouduit nykyiseen olomuotoosi?”
”Johan olen sanonut sinulle, etten ole rukoillut, koska Lady ei vastannut minulle, vaikka aluksi rukoilinkin. Hän on hylännyt minut, ja sillä hyvä.”
”Kun seuraava taistelu koittaa, niin kokeile rukoilla hänen suojelustaan ja voimaansa. Jos niin käy, että hän ei sinulle vastaa, niin sitten uskon, että hän on hylännyt sinut. Muussa tapauksessa sinä olet menettänyt uskosi hänen voimaansa auttaa sinua”, entinen Paragoni selitti Sebastianille.
He tulivat alueelle, jossa oltiin taisteltu hiljattain. Ruumiita oli siellä täällä. Jopa muutama velho makasi maassa kuolleena. Edestä päin he kuulivat taistelun meteliä ja jätit olivat jo rynnänneet taisteluun. Ne syöksyivät suoraan päin erästä pientä luurankoyksikköä ja alkoivat valtavilla nuijillaan hakkaamaan niitä hajalle. Luurangot löivät takaisin, mutta niiden aseet eivät pystyneet jättien paksuun nahkaan.
Tummat haltiat taas hakkasivat raadonsyöjäyksikköä, joka ilmestyi puiden takaa ilmeisesti tarkoituksenaan yrittää yllättää Sebastianin joukkio. Sebastian liittyi jätteihin ja auttoi osaltaan niitä tekemään selvää luurangoista.
”Meidän on etsittävä Karl!” hän huusi jateille, jotka olivat jo lähteneet etsimään lisää luita rusikoitaviksi.
”Ja sinun on pyydettävä suojelusta Ladylta, minä ainakin aion”, Franz sanoi.
”Hyvä on, hyvä on”, Sebastian sanoi. Yhdessä miehet viskasivat miekkansa maahan niin, että terä upposi maahan ja polvistuivat miekan eteen yhden polven varassa. Sebastian tarttui raskaan taisteluhansikkaan verhoamalla kädellä miekan kahvaan ja sulki silmänsä. Hän alkoi rukoilla. Hän keskittyi siihen, että halusi Ladyn suojeluksen, vaikka olikin kirottu ja hylkiö. Hän halusi taistella hänen kunniansa vuoksi. Hän selitti rukouksessaan, ettei koskaan ollut tuottanut Ladylle häpeää, vaan oli aina kantanut hänen kunniaansa, kuten Graalin ritari ainakin olisi.
Silloin kaikki äänet kaikkosivat hänen ympäriltään ja muuttuivat yhdentekeviksi. Sebastian tunsi autiuden astuvan mieleensä ja sydämeensä, kuten hän muisti tapahtuneen kauan sitten taistelussa, joka teki hänestä lähes legendan. Hän kuuli solisevaa ääntä, joka tuli virtaavasta vedestä. Se oli hassua, silä Sebastian ei muistanut kuulleensa sitä aikaisemmin, ennen polvistumistaan rukoukseen. Hän kuuli myös lintujen laulun ja tuulen suhinan puissa. Hän myös tunsi tuon tuulen henkäyksen kasvoillaan. Se hyväili hänen hiuksiaan lempeällä otteella ja kuiskaili hänen korvaansa sanoja, joita hän ei tuntenut. Tuuli oli raikas ja tuoksui sateelle, ei lainkaan samalle kuin Sylvanian synkissä metsissä, joissa hän oli viettänyt viime aikansa.
Sebastian avasi silmänsä ja näki ympärillään aivan erilaisen maiseman kuin se, jonka oli nähnyt polvistuessan rukoukseen. Outoa oli myös se, ettei Sebastianin edessä ollut ollenkaan miekkaa. Sebastian oli aseeton.
Hän oli lammen rannalla, jonka pinta oli aivan tyyni. Sen pinnasta heijastuivat puiden latvat, jotka lampea ympäröivät. Samoin hänen omat kasvonsa heijastuivat sen pinnasta ja hän säpsähti. Hän oli yhtä nuori kuin oli ollut kymmenen vuotta aikaisemminkin, eikä minkäänlaisia merkkejä iästä ollut hänen kasvoillaan. Sitten äkkiä niihin ilmestyivät toiset kasvot. Ne olivat naisen kasvot. Saman naisen, jonka Sebastian oli kauan sitten nähnyt. Hän katsahti nopeasti ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Kun hän kääntyi takaisin, säpsähti hän uudelleen ja vetäytyi taaemmas lammesta.
Hänen edessään seisoi valkoisessa leningissä nainen, jolla oli hulmuavat tummat hiukset. Ne eivät olleet yhtään märät vedestä, vaikka nainen oli selvästikin noussut ylös vedestä. Lammen vesi oli yhtä tyyni kuin se oli äskenkin ollut, ja nyt kun Sebastian katsoi tarkemmin, nainen leijui ilmassa usvan päällä.
”Sebastian”, nainen sanoi lempeästi. ”Sinä palasit. Tarjoan sinulle yhä mahdollisuutta puolustaa kunniaani, mikäli sitä mielit. Olen seurannut sinua tarkasti, ja olen ollut kovin surullinen.”
”M-miksi, Ladyni? Miksi olette ollut surullinen?”
”Koska sinä jätit minut”, nainen vastasi surumielisesti.
”Mutta... minä en ole enää... en ole enää ihminen... Olen... kirottu”, Sebastian sanoi laskien katseensa Ladysta. Hän tunsi silmiään kirvelevän hänen katsoessaan tuota puhdasta ja hyveellisyyttä täynnä olevaa, kaunista olentoa. Samalla hän tunsi itsensä saastaiseksi.
”Mutta et sinä ole kirottu”, Lady vastasi. ”Olethan koko tämän ajan tehnyt minun työtäni ja yrittänyt voittaa pahuuden, joka uhkaa minua.”
”Mutta sinä et vastannut, kun rukoilin sinua. Et suonut minulle... et suonut minulle...” Sebastian murtui ja itki. Hän ei kyennyt sanomaan enää mitään, vaan vapisi liikutuksen kourissa.
”Sebastian. En voinut suoda sinulle sellaista, mitä et todella halunnut. Sinä kielsit minut itseltäsi, ja siksi olin surullinen. On totta, ettet ole enää ihminen, mutta on myös totta sekin, ettet ole vampyyri ja siten kirottu.”
”Mikä minä sitten olen?” Sebastian sai lopulta kysytyksi.
”Sinussa on vielä jäljellä ihmisyyttä, mutta se on sekoittunut siihen, mikä tekee vampyyrista vampyyrin. Luulen, että tämä paha olento, joka henkeäni uhkaa, on paras antamaan sinulle vastauksen kysymykseesi.”
”Uhkaa henkeänne? Miten? Tehän olette kuolematon!”
”Olenko? Ehkä olenkin, ehkä en. Jos maani turmeltuvat, turmeltuu samalla sekin, mikä tekee minusta sen, mitä olen. Siten saatan myös kuolla. Siksi teen sinusta Valittuni, jolle annan voiman taistella tuota pahaa vastaan.”
Tuon lauseen myötä Lady kosketti Sebastiania, ja riemu täytti hänet jälleen kerran. Hän tunsi olevansa enemmän elossa kuin oli koko sinä aikana ollut, jonka oli viettänyt tätä kovin omituista elämäänsä. Nyt hänellä oli taas uskonsa ja voimansa puolellaan, ja hän ei enää ollut yksin itsensä kanssa. Hän ei enää ollut hylkiö.
Hän avasi silmänsä ja näki entisen Paragoninkin jalkeilla. Tämän silmissä loisti jokin uusi palo, jokin sellainen, jota Sebastian ei ollut aikaisemmin nähnyt. Myös Franzin olemus oli muuttunut ylvääksi, sellaiseksi kuin hän muisti sen olleen silloin kun tämä oli vielä ollut Seikkaileva ritari.
”Oletko kunnossa?” Sebastian kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, jona aikana hän nautti uudesta elämästään, jonka oli saanut.
”Olen kunnossa, elämäni kunnossa”, Franz vastasi silmät yhä loistaen.
”Lady ilmestyi sinulle?”
”Parempaa. Olen nähnyt Graalin, olen koskenut siihen, ja olen juonut pyhää vettä siitä, jonka Lady minulle tarjosi. Viimein on aikani Ladyn uskollisena palvelijana koittanut. Olen yksin nyt, ja hänen maansa ovat pahuuden otteessa, joten velvollisuuteni kutsuvat minua nyt.”
”Oletko nyt Graalin ritari? Mutta sinähän et edes ollut enää Seikkaileva ritari. Miten se on mahdollista?”
”Ken tietää? Mutta taistelu kutsuu meitä, Sebastian, ja siihen kutsuun meidän on vastattava.”
Franz oli muuttunut silmissä. Hän ei enää ollut se Franz, jonka Sebastian oli tuntenut niin monia vuosia, se Franz, joka tykkäsi juoda viiniä ja olutta niin kauan kun sitä riitti, eikä hän enää ollut sekään Franz, joka vitsaili kuolemalla ja heitti muutenkin härskejä vitsejä.
Ei, se kaikki oli kuin pois pyyhitty hänestä, ja hän tunsi velvollisuuden raskaan painon harteillaan. Se näkyi myös hänen hurmiollisista silmistään, jotka olivat nähneet jotakin, mitä hän ei voisi edes kuvitella. Sebastian oli hyvillään ystävänsä puolesta, ja samalla surullinen, koska tiesi, ettei Franz enää tuntisi samoin häntä kohtaan. Hän taistelisi Sebastiania vastaan silmääräpäyttämättä, jos epäilisi Sebastianin olevan millään tavalla uhaksi Ladylle tai Bretonnialle.
Yhdessä he kuitenkin nostivat miekkansa ja lähtivät astelemaan kohti taistelua ja mahdollista voittoa tahi häviötä vailla pelkoa sydämissään.
Reuban Ulrich palasi takaisin torniinsa ja huomasi, että torniin oli murtauduttu. Hän ei tiennyt, miten se oli mahdollista, sillä tornin sisäänkäynti oli kätketty niiltä, joille sitä ei oltu tarkoitettu. Seuraavaksi hän huomasi kauhukseen erään tärkeimmistä kirjoistaan olevan kadonnut.
”Ei! Juuri se kirja! Kaikista kirotuista kääröistä ja opuksista, joita torni pitää sisällään, varkaat päättivät viedä sen! Kirottua!!”
Reuban viskasi vanhat kääröt raivoissaan alas hyllyiltä ja kaatoi koko hyllyn niiden päälle. Sitten hän istahti kaatuneen hyllyn päälle ja hautasi kätensä polvien väliin haroen valkoista tukaansa ryhmyisillä käsillään.
”Piru... Se oli yksi Nagashin Kuolleiden Kirjoista... van Dieter! Sen täytyy olla hän! Hän on saanut jotenkin tietää kirjasta, ja nyt se on hänellä! No, ei se mitään... rituaalini alkaa tänä yönä ja sen jälkeen edes Nagashin kirjan salat eivät pelasta häntä ja hänen surkeaa armeijaansa minun voimaltani.” Velho alkoi hytkyä naurun voimasta, joka kumpusi hänen sisältään ja muuttui mielipuoliseksi käkätykseksi. Hän lähti kulkemaan ylös portaita yhä nauraen.
Karl ja Mannfred olivat yhä taistelussa toisiaan vastaan, ja vain pienillä naarmuilla olivat kumpikin selvinneet toistaiseksi. Pienintäkään merkkiä väsymisestä ei näkynyt kummassakaan taistelijassa, vaikka he olivat taistelleet toisiaan vastaan jo kaksi päivää. Muukin taistelu oli jumittunut paikoilleen, eikä kummallakaan ollut mainittavaa etulyöntiasemaa toiseen nähden.
Karl oli alkanut odottaa etelästä tulevaa Otto von Helchia joukkoineen saapuvaksi ottamaan osaa taisteluun. Yö oli jälleen saapunut ja molemmat kuut olivat jo nousemassa taivaalle täysinä. Ne olivat melkein kiinni toisissaan ja saavuttaessaan lakipisteensä, ne viimein kohtaisivat toisensa ja yhdistyisivät, jolloin taivaalla oleva ilmiö muistuttaisi etäisesti silmää.
Karl ei perustanut magiasta, eikä näin ollen ollut etsinyt mitään keinoja käyttää hyväksi tämän ilmiön mukanaan tuomia maagisia etuja. Koko kymmenen vuoden aikana ei kumpikaan osapuoli ollut käyttänyt hyödykseen Salaisuuksien yötä, mikä oli ollut yllätys Karlille, joka oli kuvitellut von Carsteinin tukeutuvan suhteellisen voimakkaasti maagisiin heikkouksiin, joita häneen liittyi.
Karl oli kuitenkin aina pelännyt tätä ja oli siksi pyytänyt Ottoa pitämään silmällä von Carsteinien henkien manaajia, etenkin Reubania. Ennen suuren hyökkäyksen alkua Otto oli ilmaissut epäilyksensä, että Reuban suunnitteli jotakin Salaisuuksien yön varalle, joka todennäköisesti osuisi suuren taistelun kanssa yksiin. Tästä syystä Karl oli lähettänyt Burtin tekemään velho vaarattomaksi. Siitä oli jo kaksi päivää aikaa, eikä Karl ollut nähnyt kääpiötä. Hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen, sillä kääpiön oli määrä Karlin käskyn mukaisesti ilmoitta olemassa olostaan heti kun talismaanin vienti torniin olisi onnistunut tai vaihtoehtoisesti velho olisi kuollut.
Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut, mikä huolestutti Karlia suunnattomasti. Hän uskoi Burtin ja koko joukon epäonnistuneen ja kuolleen yrityksessä, mikä tarkoitti sitä, että tämä Salaisuuksien yö kääntyisi Karlia vastaan. Millä tavoin, sitä hän ei osannut sanoa, mutta hän yritti varautua pahimpaan niissä puitteissa, mitkä olivat mahdollisia hänen ollessaan taistelussa. Ja ne puitteet olivat varsin vähäisiä.
Peloistaan ja epäilyksistään huolimatta hän taisteli Mannfredia vastaan pannen peliin kaiken taitonsa, jonka omasi. Samoin teki Mannfred.
Karl yritti kaikin tavoin haavoittaa von Carsteinia ja viimeiseltään eräs isku pääsi suojausten läpi. Mannfred jäykistyi ja katsoi miekkaa, joka oli iskeytynyt lähelle hänen sydäntään. Sitten hän katsoi Karlia ja silmänräpäyksessä paikalla oli kasa lepakoita, jotka lehahtivat lentoon kadoten yöhön.
”Kirottua!” Karl raivosi. Tämä tarkoitti, että jotakin todella olisi tapahtumassa tänä yönä, ja koko taistelu oli vain viivyttänyt häntä. Karl oli joutunut ansaan oman typerän ylpeytensä vuoksi. Hän lähti pakenemaan kauemmas ja liittyi yhteen zombiyksikköön, jonka avulla hän päätti yrittää murtaa vihollisen puolustuksen, jotta taistelu etenisi edes johonkin.
Hän vilkaisi taivaalle, aikaa ei olisi enää paljoa. Kuut olivat jo lähellä toisiaan ja matkaa lakipisteeseen ei ollut enää paljoa. Mutta sitten jokin iski häntä sivusta kaataen hänet maahan.
”Mitä...?” Karl ponkaisi nopeasti ylös ja valmistautui vastaanottamaan Mannfredin uuden hyökkäyksen. Katsottuaan tarkemmin, Karl yllättyi. Hänen edessään ei seisonutkaan von Carsteinin vampyyri, vaan Sebastian, ilmi elävänä.
”Sinä... miten on mahdollista, että olet elossa? Sinä kuolit!”
”Pelkäätkö haamuja, Karl? Minä olen sinun haamusi, enkä kuole ennen kuin olen nähnyt sinun todella kuolevan. Minä palasin takaisin, ja haluan tietää miksi, ennen kuin tapan sinut.”
”Hah! Olet kovin varma kyvyistäsi pystyä siihen. Aistin sinussa vampyyrin, mutta kuitenkaan et ole sitä... Sinä et kuulu van Dieteriehin, olet vain puoliksi vampyyri. Sellaista en ole koskaan kuullut tapahtuneen, mutta luulen, ettet kuitenkaan omaa mitään niistä voimista, joita minun verilinjani minulle suo lahjanaan, vai omaatko sittenkin? Olisi mukava saada selville, mutta valitettavasti en voi, sillä minun on saatettava tämä taistelu päätökseen. Lupaan kohdata sinut heti sen jälkeen.”
Silmää nopeammalla liikkeellä Sebastian astui zombien eteen ja pilkkoi monia niistä palasiksi maahan mustalla miekallaan, jonka oli vetänyt esiin huotrastaan. Sitten hän osoitti terällä haastavasti vampyyria. ”Minä en odota. Voit yrittää paeta, mikäli haluat, mutta minä otan sinut kiinni aina. Tapan sinut tavalla tai toisella, ja jos en siinä onnistu, kuolen sitä yrittäessäni.”
”Minulla ei ole aikaa tälle hölmöilylle! Väisty syrjään, typerys!” Mutta Sebastian ei väistänyt, vaan teki hyökkäyksensä, jonka Karl torjui taitavasti.
”Tuosta hyvästä saat kuolla!” Karl iski takaisin nopean sarjan, jonka uskoi hyvin riittävän tappamaan ylimielinen vastustaja ja Sebastian kaatuikin maahan. Karl käveli ruumiin yli ja komensi zombeja seuraamaan.
Sebastian nousi ylös, pilkkoi taidokkaalla sarjalla lisää zombeja ympäriltään ja huusi Karlin nimeä. Karl pysähtyi hämmästyneenä ja kääntyi sitten ympäri kohtaamaan Sebastianin, joka vain hymyili julmaa hymyä hänelle. Hän heilutteli mustana hohkaavaa kalmamiekkaansa ja odotti.
”Hyvä on... kai meidän on sitten taisteltava. Sääli vain, ettet suostu antamaan minulle aikaa, jotta voisin täysin keskittyä meidän taisteluumme, sillä nyt joudun hoitelemaan sinut kiireellä, koska viholliseni teki minulle kieron tempun ja uskollinen palvelijani epäonnistui sitä torjumaan. Salaisuuksien yö ei tällä kertaa suosi minua.”
Ennen kuin Karl oli saanut lauseensa loppuun, oli hän jo aloittanut nopean hyökkäyksensä, jonka Sebastian otti tyynenä vastaan. Vampyyri huitoi villisti ja Sebastian oli puolustavalla kannalla.
Sitten oli Sebastianin vuoro, ja hänen iskunsa olivat yhtä taitavia kuin Karlinkin, ainakin kuolevaisen silmin katsottuna.
Sebastianin joukkio oli hajaantunut kaikkialle pilkkomaan epäkuolleita, kuuluivatpa ne sitten Karlin tai Mannfredin joukkoihin. Pian oli kuitenkin jättienkin vetäydyttävä ylivoiman edessä sekä sellaisten olentojen edessä, joille heidän aseensa eivät mahtaneet mitään. Henget lähtivät jättien perään ja nämä juoksivat karkuun, minkä pitkiltä jaloiltaan taisivat. Jäljellä olleet henkien manaajat nostattivat lisää kuolleita kohtaamaan uutta uhkaa, joka oli kuitenkin varsin pieni.
Sebastianille tuo kaikki oli kuitenkin kaukaista, sillä hän oli nyt täysin keskittynyt taisteluun vampyyria vastaan. Äkkiä Karl vilkaisi taivaalle ja näki kuinka vihreänä hohtava Morrslieb ja vaalea Mannslieb aloittivat yhdistymisensä.
”Eiii!” hän huusi samalla kun Sebastian iski häntä voimalla kohti kaulaa, jonka tarkoituksena oli katkaista vampyyrin pää.
"Your prayers shall not reach into my heart!" - Amorphis
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
taas mahtavaa jälkeä...Sebastian on erittäin mielenkiintoinen hahmo samoin kuin Burt ja Karl van Dieter....von carsteinia ja hänen pää nekromantikkojansa olisit voinut hieman syventää hahmoina mutta ei se ole välttämätöntä....jotkut itkevät muutamasta kirjoitus virheestä mikä on mielestäni turhaa pilkun viilausta.....mutta se heille suotakoon.......tarina on mielestäni aivan mahtava,ja sen pituudesta huolimatta se ei ole mennyt tylsäksi...toivon ettei jatkossakaan käy niin....en malta odottaa jatkoa ja toivon että se tulee pian.....!?!?!
I FORGIVE BUT I WILL NOT FORGET -50CENT