Suden sukua

[von Kalteisen]

"Shhh, kuuntele"

Mies nosti sormen huulilleen toppuutellakseen poikaansa puhumasta. Pojan syntymästä oli nyt 13 auringonkiertoa ja oli aikaa opettaa hänet metsän tavoille, aivan kuten miehen isä oli aikoinaan hänet opastanut miesten tietojen ja taitojen pariin. Mies oli ylpeä pojastaan, kukapa isä ei olisi, jos poika jo yksitoista kesäisenä käytteli jousta tarkemmin kuin moni mies elämänsä aikana. Kunhan poika varttuisi ja saisi lisää voimaa käsivarsiinsa ja hartioihin, tästä voisi kehittyä pätevä metsästäjä.

Vaimo oli yrittänyt pitää pojan vielä kotona perheen pienessä mökissä , jonka mies oli rakentanut veljensä avustuksella ennen pojan syntymää. Mutta vaimokin tiesi, että tänä yönä pojan tulisi saada kasteensa, vielä kun hanget olivat korkeat ja kuu näyttäytyi täydessä loistossaa pilvettömältä yötaivaalta.

Aluksi poika ei kuullut mitään muuta kuin oksien rahinan toisiaan vasten vaimean tuulen liikuttaessa niitä ja isänsä rauhallisen hengityksen aivan vierestään. Poika pinnisti otsa kurtussa, yritti kuulla mitä viestiä tuuli oikein kantoi. Isä usein sanoi saaneensa viestin tuulelta ja vaikka olisi ollut keskiyö, piiskaava syyssade tai jäätävä pakkaspäivä, isä oli ottanut jousensa ja pitkän väkäpuukkonsa ja kadonnut kotimökin lämpimästä ympäröivän metsän siimekseen.

Isä katsoi poikaansa, joka keskittyneen näköisenä käänteli päätään kuullakseen sen mitä isä oli jo kuullut paljon aikaisemmin. Ehkäpä tarkat silmät tarkoittivat huonoja korvia, tai sitten poika oli vain niin jännittynyt ensimmäisestä yöllisestä vaelluksestaan syvälle metsään. Olivathan he jo vuosia käyneet yhdessä asettamassa ansalankoja pienille saaliseläimille, mutta tarkastusmatkat olivat tapahtuneet aina päivisin. Eikä poika koskaan ollut vaeltanut kuin parin tiiman matkan päähän kotimökiltään. Ja miksipä olisikaan, lähimpään naapuriin oli matkaa yli puolen päivän matkaa pienen puron viertä joka kulki läheisten kukkuloiden välisessä painanteessa.

"Isä, nyt minä kuul...".

Poika antoi äänensä kadota yötuulen mukana, kun huomasi isänsä vakavan ilmeen. Ääni kuului läheltä, jostain tuon puutihentymän takaa, poika ajatteli ja nojatui huomaamattaan hieman eteenpäin ja siristi silmiään nähdäkseen mistä ääni tarkemmin kuului. Ääni muistutti uikutusta, mutta se ei ollut ihmisen ääntelyä, siitä poika oli varma. Pari vuotta sitten poika oli käynyt isänsä kanssa kahden päivämatkan päässä saakka, lähimmässä kylässä mikä seudulta löytyi. Siellä hän oli nähnyt kuinka kivitaloa rakentaville miehille oli sattunut onnettomuus ja raskas kivenlohkare oli pudonnut erään rakentajan jalkaterän päälle. Ja tuo onneton mies oli ennen pyörtymistään uikuttanut ja pyytänyt apua joltakin, joka ei koskaan näyttänyt saapuvan loukkaantuneen apuun. Mutta tämä ääni tässä metsässä ei pyytänyt apua, ei ainakaan keneltäkään joka ei ollut läsnä. Kutsuiko se häntä ja isää luokseen, poika nielaisi hieman peloissaan.

"Rauhallisesti Welan, älä pelkää".

Mies laski kätensä pojan olkapäälle ja punnersi itsensä polviensa varasta pystyyn. Ikä alkoi jo painaa luissa, ainakin näin talvisin, kun kylmä viima puri vaatekerrosten läpi, jos joutui kauan olemaan liikkumatta paikallaan. Sanomatta sen enempää mies lähti kulkemaan rauhallisesti eteenpäin kohti ääntä, tietäen että poika kyllä seuraisi perässä isänsä jälkiä. Hanki oli vielä upottavaa, kevään aurinko ei vielä piankaan sulattaisi tietä lyhyelle, mutta vehreälle kasvukaudelle ja vielä sitäkin lyhyemmälle kesälle. Mies kiersi puutihentymän tietäen mikä näky heitä kohtaisi. Hangella makasi kookas harmaaturkkinen susi, jonka oikeassa etulavassa törrötti irvokkaasti jalkajousen syvälle uponnut vasama. Haava ei näyttänyt vuotavan verta, pakkanen oli tyrehdyttänyt lopulta verenvuodon, mutta tuskinpa sudella olisi ollut paljonkaan verta enää vuodatettavaksi asti. Eläimen hengitys oli katkonaista eikä se tuntunut reagoivan kaksikon lähestymiseen. Jopa uikutus tyrehtyi suden silmien painuessa kiinni. Mies polvistui suden viereen ja veti väkäpuukkonsa vähäeleisesti esiin.

"Tule tähän vierelle Welan".

Isä viittoi pojalle ja tämä polvistui isänsä viereen tuijotettuaan hetken kuolemaa tekevää sutta. Welan katsoi tarkemmin sutta ja sen ylvästä muotoa ja tunsi palan nousevan kurkussaan. Hänen kävi sutta sääliksi ja puoliksi tietämättään hän ojensi kätensä sivelläkseen suden takkuista turkkia, joka oli kauttaaltaan etulavasta veren tahrima. Turkkiin oli jäätynyt pieniä lumikikkareita, Welan arveli suden kaatuneen monta kertaa tämän juostessa henkitoreissa. Ehkä isä osaisi arvella kuinka pitkän matkan susi-rukka oli juossut tuossa kunnossa, vasaman lävistämänä. Mutta mitä isä aikoi oikein tehdä, tuskin eläintä pystyisi pelastamaan enää, vaikka vasaman kaivaisi lavasta irti. Eläimen hengitys tuntui voimistuvan hetkellisesti ja se avasi silmänsä kääntäen päätään Welania ja tämän isää kohti.

Mies vilkaisi poikaansa; tämä tuntui olevan hetken vangitsema aivan kuten hän oli itse ollut samassa tilanteessa vuosikausia sitten. Mies silitti itsekin kevyesti suden turkkia ja katsoi eläintä silmiin. Nopealla liikkeellä hän käänsi eläimen päätä ylöspäin ja viilsi veitsellään suden kurkun auki. Hän kuuli kuinka Welan tukahdutti huudon ja kysymysten sarjan sisälleen. Tottunein liikkein mies avasi suden vatsan ja kaivoi esille eläimen lämpimän, pakkasyössä höyryävän sydämen.

"Tässä, syö tämä pala ja muista aina, että tästä hetkestä lähtien olet susien sukua poikani".

Welan otti vapisevalla kädellä vastaan isänsä tarjoaman palan suden sydäntä, jonka hänen isänsä oli juuri veitsellään siitä leikannut. Susien sukua, syömällä palan suden sydäntä, Welan ihmetteli, mutta näki isänsä ilmeestä, että tämä hetki oli isälle harras ja pyhä. Kysymysten ja vastausten aika olisi siis myöhemmin. Wenlan laittoi sydämen palan suuhunsa ja voimakas veren maku sai hänet lähes yökkäämään palan hangelle. Wenlan pakotti itsensä kuitenkin puraisemaan palaa pari kertaa ja nielaisemaan sen sitten niineen kaikkineen kurkustaan alas. Isä oli sillä välin suolestanut kuolleen suden pikaisesti mutisten samanaikaisesti jotain, mistä Wenlan ei saanut selvää. Isä kääri suden taljan rullalle ja sitoi sen ohuella köysinuoralla tiukaksi paketiksi ja ojensi sen Welanille, joka laittoi taljan roikkumaan selkäreppunsa hihnoista selkäpuolelleen. Welan ei tuntenut oloaan mitenkään muuttuneeksi, yö oli täysikuun valossa samanlainen kuin aikaisemminkin, ainoastaan veren karvas suolainen maku yhdisti hänet tuohon suteen, jonka taljaa hän nyt mukanaan kantoi.

Mies katsoi poikaansa, tämän kasvot olivat yhä hämmentyneet kaikesta tapahtuneesta ja kuluisi vielä monta päivää selittää pojalle Ulricista, susista ja elämästä vainottuna. Mutta kaikella olisi aikansa ja paikkansa, nyt oli tärkeintä kostaa vanhan ystävän kuolema. Se, joka vasaman lähetti tulisi kohtaamaan luojansa vielä tämän yön aikana. Sen oli tuuli hänelle kertonut ja hän tiesi susiystävien kokoontuvan lähistöllä pian alkavaan jahtiin. Murhaajan tai ennemminkin saaliin löytäminen ei tulisi olemaan edes vaikeata. Hän ja Welan seuraisivat kuolleen ystävän jälkiä takaisin päin, murhaaja tulisi varmasti vastaan suden turkin toivossa, mutta tietämättään toisi itsensä hänen ja Welanin jousten kantamalle. Mies otti jousensa, laittoi jänteen paikoilleen ja viittoi poikaansa seuraamaan. Vanhan ystävän menetys oli riipaissut myös häntä, mutta näin kaiken tuli edetä. Susi oli ollut jo vanha ja se ei olisi kuollut vanhuuteen piakkoin. Nyt sen kuolema ei ollut mennyt hukkaan, suden uhrautumisella ja Ulricin johdatuksella Welanista oli varttumassa oiva lisä susien sukulaisten harvaan joukkoon.


****

Ja tämä tarina syntyi nyt yön pikkutunteina, joten siellä saattaa olla kirjoitusvirheitä urakalla, pahoitteluni niistä.
Jäin miettimään, olisiko teksti tarvinnut rutkasti enemmän ympäristön kuvailua yms?

Kiitos ja kumarrus,

von Kalteisen.

[Sly Cooper]

Dodih!

Voisin kommentoidakin, vaikka viimeisimmästä kunnon kommentista vähän aikaa onkin.

Oikein hyvän pikku novellin olit rustannut.

Tietysti tarina sopisi mainiosti prologiksi, mutta itse pidän näistä ihan vain novelleina.

Hahmot olivat hyviä ja uskottavia, juonikin mitä mainion. Kirjoitus oli oikein hyvää. Hyvää peruskamaa, ei välttämättä herättänyt kaikkein suurimpia tunteita, mutta erinomainen silti. Pidin erityisesti juonen pienistä sivurönsyistä - ne toivat lisää eloa kerrontaan. Myös 'tyypillinen' isä-lapsi-suhde tuli esiteltyä hyvin. Tyylisi kertoa tarinaa jäi erityisesti mieleeni, se on loistava.

Täytyy vielä sanoa että ponnistin tänne etsimään juuri jotain vastaavaa aamupalan yhteydessä: Lyhyehkö, mutta mielenkiintoinen ja erityisesti otteessaanpitävä novelli.

Ei kummempia, kiitokset siitä, että päiväni alkoi hyvin. ^^

edit: muokkasin erästä lausettani selkeämmäksi.

[von Kalteisen]

Kiitoksia palautteesta *kumarrus*

Mukava lukea, että tarina auttoi päivänalkuasi Juttu todellakin syntyi yön pikkutunteina, aloin vain naputella sitä. Luulenpa, että Welanin elämästä kirjoitan vielä lisääkin, idean poikanen on mielessä pyörinyt.


t:von Kalteisen

[jujo]

hyvä stoori....jotenkin aika syvällistä tekstiä....kuvailua ei ollut liikaa mutta kuitenkin tarpeeksi...juuri sen verran että lukijakin voi kuvitella ympäristöä....tohon olisi hyvä kirjottaa jatkoa...oli paremminkin prologi kuin tarina tai novelli...mutta hyvä aloitus mahdolliselle jatkolle?

[von Kalteisen]

Tervehdys!

Kiitoksia palautteestasi.Kun olen lukenut itsekin tuota tekstiäni muutamaan otteeseen, niin se todellakin tuntuu enemmän aloitukselta Olen kyllä mielessäni kehittänyt Welanin tarinaa melko pitkällekin, mutta koneelle naputtanut jatkoa vasta hyvin vähän. Toivottavasti saan joskus lisää tekstiä tänne luettavaksi asti.

t: von Kalteisen