Aateliton osa I

[Sauron The Great]

Aateliton osa I

Tätä en ollut osannut odottaa. Olimme jo matkalla. Ratsastin tyytyväisenä herrani ja hänen poikansa vieressä kohti Lyonessen rannikkoa. Nautin matkasta täysin siemauksin. Myös Cedric näytti nauttivan ympäristöstä. Linnut lauloivat, aurinko paistoi, mutta silti ei ollut liian kuuma, ei ainakaan minulla, koska olin pukeutunut vain kevyeen, nahasta tehtyyn vaateparteen.

Redemond herra ratsasti rennosti eteenpäin poikansa rinnalla. Olin hyvä ystävä pojan kanssa. Kun hän vähän kasvaisi, hänestä tulisi ritari ja minusta tehtäisiin hänen aseenkantajansa. Siitä oli kauan, kun Lordi Redemond oli löytänyt minut tuhoutuneesta kylästä, itkevänä poikavauvana. Tästä lähtien olin asunut hänen linnassaan, toiminut tallipoikana ja auttanut ihmisiä keittiössä vähän väliä. En muistanut vanhemmistani mitään. Ainoastaan tiesin sen, että merirosvot olivat tuhonneet ja polttaneet kylän, tappaneet tai siepanneet vanhempani. Tämän Redemond oli kertonut minulle kun olin hiukan kasvanut. Pidin hyvin paljon herrastani. Hän ei ollut kuten jotkut Bretonnian lordit, vaan hän ymmärsi aatelittomia ja kohteli näitä hyvin.

Parin tunnin ratsastuksen päätteeksi saavuimme lopulta rannikolle. Siellä oli laivoja valmiina lähtemään kaukaisille maille. Katselin näitä kiihko silmissäni ja halusin palavasti nousta johonkin näistä laivoista ja lähteä kaukomaille.
- Herra, meneekö jokin näistä laivoista Lustriaan?
- Varmasti poikaseni. Siellä urheat ritarimme taistelevat vihollisia vastaan. Mutta älä siitä huolehdi. Lustria on kaukana, eikä meidän tarvitse siitä välittää. Katso sen sijaan näitä kauppalaivoja, jotka seilaavat aina tuonne polttaville hiekka-aavikoille asti, josta ne tuovat takaisin mausteita, öljyjä ja kankaita. Tai sitten näitä upeita sotalaivoja, jotka ovat joka hetki valmiina lähtemään joko hyökkäykseen tai auttamaan Couronnea turvaamaan rajojamme. Bretonnia on todellakin suurenmoinen valtakunta. Sen perusti ritareista mahtavin, Lordi Gilles. Muista se poika.

Tietysti minä sen tiesin. Aina niin kauan kuin muistin oli Linnan juhlissa kerrottu ja laulettu tarinoita Gillesistä ja ensimmäisistä Graalin ritareista. Voi, että minä olisin halunnut nähdä Graalin ritareita! Olin nähnyt monia ritareita, mutta olin kuullut, että Järven Neidon siunaamat olivat aivan toista maata.

Asetuimme erääseen majataloon nukkumaan ja Lordi Redemond jäi vielä lasilliselle juttelemaan. Heti, kun olimme asettuneet Cedricin kanssa nukkumaan, aloimme puhua päivän tapahtumista.
- Kuinka toivonkaan, että saisin matkustaa johonkin maahan tuollaisella laivalla, huokaisin.
- Voi olla että minä joudun joskus tekemään niin. Olen kuullut, kun isäni on puhunut asioista muiden ritareiden kanssa. Kaaos on voimistunut, ja kun minusta tulee ritari, joudun varmaankin sotaan. Ja ehkä silloin sinä tulet mukaani ja ehkä me voimme nähdä itse Ulthuanin!
Huokaisin. Ulthuan. Se olisi varmasti näkemisen arvoinen asian. Ajattelin näitä asioita ja nukahdin. Uneni olivat täynnä laivoja, vaahtoavaa merta, myrskyä, merihirviöitä ja mystisiä saaria.

Aamulla meidät herätettiin. Meidän oli tarkoitus mennä tekemään kauppoja hevosista ja varusteista. Redemond löysi melkein heti yhdeltä laivalta hienon haarniskan ja miekan. Hän tarkasteli niitä huolellisesti ja osti miekan Cedricille, ja jopa komean tikarin minulle. Veitsi oli hyvin kaunis ja ihastuin siihen heti. Sen tuppeen oli kaiverrettu riimuja ja terä oli lujaa metallia.

Päivemmällä Redemond jäi vielä tekemään hankintoja, mutta antoi meidän mennä tutkimaan kaupunkia. Cedricillä oli hiukan rahaa mukanaan ja hän osti meille muutaman kakun. Lähdimme vettä lähellä sijaitsevalle kalliolle syömään herkkujamme. Katselin unelmoivana merelle. Jossain tuolla kaukana olisi Ulthuan ja Lustria, mutta kuin myös Naggaroth ja Kaaoksen pohjoiset alueet. Ilmeeni synkkeni heti.

Syötyämme kakut aloimme levolle. Se oli aivan sanoin kuvaamattoman nautinnollista. Aurinkoa, lokkeja ja laineiden liplatusta. Nukahdimme.

Heräsimme, kun joku ravisteli meitä hereille. Hän oli nainen ja selvästi kauhistunut.
- Äkkiä, nouskaa! Meidän on lähdettävä!
Nousin unisena ja kysyin mitä on tapahtunut.
- Ne tulevat!
- Mitkä? kysyimme yhteen ääneen Cedricin kanssa.
- Ryövärit! Merirosvot!
Siinä samassa katsahdimme merelle ja näimme sen: kolme suurta laivaa oli tulossa satamaan päin.
Ne ampuivat. Kaupungin miehet olivat jo aseissa ja pitkin jousin varustetut miehet syytivät nuolia kannella olevan miehistön päälle. Hetken päästä laivat olivat jo aivan rannassa. Talot olivat liekeissä. Olimme jähmettyneet paikoillemme. Sitten tapahtui hyvin ilkeä kohtaus Cedricille ja minulle. Nimittäin, yhdestä laivasta tarkasti ammuttu musta nuoli lennähti kevyesti suoraan naista selkään. Tämä oli kauheaa. Hän kaatui maahan eikä päästänyt enää ääntäkään. Sillä hetkellä me havahduimme.
-Äkkiä, Cedric! Mennään.
Lähdimme juoksemaan metsän vierusta kaupungin keskustaa kohti, kun ilman mitään varoitusta Cedric tipahti kallion syventymään ja veti vahingossa minut mukaansa. Löin pääni johonkin. Muuta en muista.

Heräsin, kun päälleni heitettiin vettä. Olin jossain laudoitetussa huoneessa. Se keinui hiljalleen. Siellä ei ollut ikkunaa. Cedric pärski vieressäni. Hänkin oli selvästi saanut osansa. Nurkassa istui tuolilla ritari ilman haarniskaa. Ja kun pyyhkäisin veden pois silmieni edestä kunnolla, näin hänet, joka oli heittänyt päällemme vettä. Hän oli luihun näköinen mies. Hänellä oli ruoska toisessa kädessä ja vesisanko toisessa. Hän nauroi erittäin inhottavalla äänellä ja sanoi jotain tämän tapaista:
- Ovatkos pikku vieraamme nukkuneet hyvin, ovatkos?
Emme sanoneet mitään.
- No, se uni loppui siihen. Olette nyt laivalla matkalla Naggarothiin. Pääsette orjiksi tai kenties (tässä kohtaa hän hymyili eritoten ilkeästi) uhreiksi.
Olin kauhistunut, mutta Cedric ei pysynyt vaiti:
- Joudut maksamaan tästä. Isäni on suuri ritari Lyonessessa ja jahtaa sinua vaikka maailman ääriin.
- Hah! Tervetuloa vain kuolemaan. Olen varma, että isäsi ei uskalla lähteä perääsi, vaikka tietäisi, missä olet.
Sillä hetkellä Cedric kalpeni, koska hän muisti, ettei ollut ollenkaan varma siitä, oliko hänen isänsä elossa. Mutta silti hän vastasi:
- Pidän tuota kunnianloukkauksena sukuani, isääni ja minua itseäni kohtaan. Jos minulla olisi miekka, haastaisin teidät.
Siitä seurasi nopea, kivulias piiskan sivallus. Cedric puri hammasta ja vaikeni.
- Vielä opit tavoille, ruoskamies sanoi.

Mies poistui ja nurkassa istunut ritari alkoi puhua.
- Noita tyyppejä ei kannata ärsyttää. Heillä ei ole mitään menetettävää paitsi henkensä ja he tappavat ilman tunnontuskia.
- Herra, kuka te olette? Cedric kysyi.
- Olen lordi Earl, Artoisen herttuakunnasta. Oli silkkaa huonoa tuuria, että he saivat minut kiinni tänään. Tapoin monta, mutta he heittäytyivät päälleni niin, etten pystynyt enää liikkumaan. Laivassa he ottivat aseeni ja haarniskani.
Sillä hetkellä muistin tikarin, jonka olin pannut takkini sisäpuolella olevaan taskuun. Mikä onnenpotku, ajattelin. Sen jälkeen Cedric esitteli itsensä ja minut. Nyökkäsin, kun hän mainitsi nimeni.

Seuraavat päivät laivalla olivat yhtä painajaista. Ruoka oli syötävää, vaikkakin hyvin kehnoa. Mutta se riitti pitämään meidät elossa. Ja mikä pahinta, ruoskamies ”tarjoili” ruoan meille. Joka päivä hän tuli tuoden vaatimattomat ateriamme ja aina hän oli yhtä kiusoitteleva ja riitahaastava, ja Cedric pystyi vain vaivoin pitämään kielensä kurissa. Mies selvästi haki innokkaasti syytä päästä käyttämään ruoskaansa.

Yhtenä merkittävimpänä päivänä laivalla heräsin lattialla aivan tokkuraisena ja minulla oli poikkeuksellisen paha olo. Juuri sillä hetkellä ovi avattiin, ja sama tuttu mies astui sisään.
- Ylös siitä! hän huusi ja potkaisi nukkuvaa Cedriciä. Tämä voihkaisi ja käpertyi kasaan. Viha oli pakkautunut sisääni tähän hetkeen asti, ja nyt se purkautui. Vetäisin veitseni esille ja hyppäsin väsymyksestäni huolimatta miehen päälle ja upotin terän häneen ritarin huutaessa, etten tekisi sitä.
Ritari jähmettyi, kun näki tekoni. Cedric katseli minua jännittyneenä. Seisoin siinä verinen veitsi kädessäni ja kuollut mies jaloissani.

***

Eli aloitin inspiraation takia kirjoittamaan pitempää tarinaa. Eli tähän pitäisi tulla jatkoa, kunhan jaksan taas kirjoittaa. Mutta sitä ennen kommenttia!

[Rotten sound]

Aateliton osa I

Tätä en ollut osannut odottaa. Olimme jo matkalla. Ratsastin tyytyväisenä herrani ja hänen poikansa vieressä kohti Lyonessen rannikkoa. Nautin matkasta täysin siemauksin. Myös Cedric näytti nauttivan ympäristöstä. Linnut lauloivat, aurinko paistoi, mutta silti ei ollut liian kuuma, ei ainakaan minulla, koska olin pukeutunut vain kevyeen, nahasta tehtyyn vaateparteen.

Redemond herra ratsasti rennosti eteenpäin poikansa rinnalla. Olin hyvä ystävä pojan kanssa. Kun hän vähän kasvaisi, hänestä tulisi ritari ja minusta tehtäisiin hänen aseenkantajansa. Siitä oli kauan, kun Lordi Redemond oli löytänyt minut tuhoutuneesta kylästä, itkevänä poikavauvana. Tästä lähtien olin asunut hänen linnassaan, toiminut tallipoikana ja auttanut ihmisiä keittiössä vähän väliä. En muistanut vanhemmistani mitään. Ainoastaan tiesin sen, että merirosvot olivat tuhonneet ja polttaneet kylän, tappaneet tai siepanneet vanhempani. Tämän Redemond oli kertonut minulle kun olin hiukan kasvanut. Pidin hyvin paljon herrastani. Hän ei ollut kuten jotkut Bretonnian lordit, vaan hän ymmärsi aatelittomia ja kohteli näitä hyvin.

Parin tunnin ratsastuksen päätteeksi saavuimme lopulta rannikolle. Siellä oli laivoja valmiina lähtemään kaukaisille maille. Katselin näitä kiihko silmissäni ja halusin palavasti nousta johonkin näistä laivoista ja lähteä kaukomaille.
- Herra, meneekö jokin näistä laivoista Lustriaan?
- Varmasti poikaseni. Siellä urheat ritarimme taistelevat vihollisia vastaan. Mutta älä siitä huolehdi. Lustria on kaukana, eikä meidän tarvitse siitä välittää. Katso sen sijaan näitä kauppalaivoja, jotka seilaavat aina tuonne polttaville hiekka-aavikoille asti, josta ne tuovat takaisin mausteita, öljyjä ja kankaita. Tai sitten näitä upeita sotalaivoja, jotka ovat joka hetki valmiina lähtemään joko hyökkäykseen tai auttamaan Couronnea turvaamaan rajojamme. Bretonnia on todellakin suurenmoinen valtakunta. Sen perusti ritareista mahtavin, Lordi Gilles. Muista se poika.

Tietysti minä sen tiesin. Aina niin kauan kuin muistin oli Linnan juhlissa kerrottu ja laulettu tarinoita Gillesistä ja ensimmäisistä Graalin ritareista. Voi, että minä olisin halunnut nähdä Graalin ritareita! Olin nähnyt monia ritareita, mutta olin kuullut, että Järven Neidon siunaamat olivat aivan toista maata.

Asetuimme erääseen majataloon nukkumaan ja Lordi Redemond jäi vielä lasilliselle juttelemaan. Heti, kun olimme asettuneet Cedricin kanssa nukkumaan, aloimme puhua päivän tapahtumista.
- Kuinka toivonkaan, että saisin matkustaa johonkin maahan tuollaisella laivalla, huokaisin.
- Voi olla että minä joudun joskus tekemään niin. Olen kuullut, kun isäni on puhunut asioista muiden ritareiden kanssa. Kaaos on voimistunut, ja kun minusta tulee ritari, joudun varmaankin sotaan. Ja ehkä silloin sinä tulet mukaani ja ehkä me voimme nähdä itse Ulthuanin!
Huokaisin. Ulthuan. Se olisi varmasti näkemisen arvoinen asian. Ajattelin näitä asioita ja nukahdin. Uneni olivat täynnä laivoja, vaahtoavaa merta, myrskyä, merihirviöitä ja mystisiä saaria.

Aamulla meidät herätettiin. Meidän oli tarkoitus mennä tekemään kauppoja hevosista ja varusteista. Redemond löysi melkein heti yhdeltä laivalta hienon haarniskan ja miekan. Hän tarkasteli niitä huolellisesti ja osti miekan Cedricille, ja jopa komean tikarin minulle. Veitsi oli hyvin kaunis ja ihastuin siihen heti. Sen tuppeen oli kaiverrettu riimuja ja terä oli lujaa metallia.

Päivemmällä Redemond jäi vielä tekemään hankintoja, mutta antoi meidän mennä tutkimaan kaupunkia. Cedricillä oli hiukan rahaa mukanaan ja hän osti meille muutaman kakun. Lähdimme vettä lähellä sijaitsevalle kalliolle syömään herkkujamme. Katselin unelmoivana merelle. Jossain tuolla kaukana olisi Ulthuan ja Lustria, mutta kuin myös Naggaroth ja Kaaoksen pohjoiset alueet. Ilmeeni synkkeni heti.

Syötyämme kakut aloimme levolle. Se oli aivan sanoin kuvaamattoman nautinnollista. Aurinkoa, lokkeja ja laineiden liplatusta. Nukahdimme.

Heräsimme, kun joku ravisteli meitä hereille. Hän oli nainen ja selvästi kauhistunut.
- Äkkiä, nouskaa! Meidän on lähdettävä!
Nousin unisena ja kysyin mitä on tapahtunut.
- Ne tulevat!
- Mitkä? kysyimme yhteen ääneen Cedricin kanssa.
- Ryövärit! Merirosvot!
Siinä samassa katsahdimme merelle ja näimme sen: kolme suurta laivaa oli tulossa satamaan päin.
Ne ampuivat. Kaupungin miehet olivat jo aseissa ja pitkin jousin varustetut miehet syytivät nuolia kannella olevan miehistön päälle. Hetken päästä laivat olivat jo aivan rannassa. Talot olivat liekeissä. Olimme jähmettyneet paikoillemme. Sitten tapahtui hyvin ilkeä kohtaus Cedricille ja minulle. Nimittäin, yhdestä laivasta tarkasti ammuttu musta nuoli lennähti kevyesti suoraan naista selkään. Tämä oli kauheaa. Hän kaatui maahan eikä päästänyt enää ääntäkään. Sillä hetkellä me havahduimme.
-Äkkiä, Cedric! Mennään.
Lähdimme juoksemaan metsän vierusta kaupungin keskustaa kohti, kun ilman mitään varoitusta Cedric tipahti kallion syventymään ja veti vahingossa minut mukaansa. Löin pääni johonkin. Muuta en muista.

Heräsin, kun päälleni heitettiin vettä. Olin jossain laudoitetussa huoneessa. Se keinui hiljalleen. Siellä ei ollut ikkunaa. Cedric pärski vieressäni. Hänkin oli selvästi saanut osansa. Nurkassa istui tuolilla ritari ilman haarniskaa. Ja kun pyyhkäisin veden pois silmieni edestä kunnolla, näin hänet, joka oli heittänyt päällemme vettä. Hän oli luihun näköinen mies. Hänellä oli ruoska toisessa kädessä ja vesisanko toisessa. Hän nauroi erittäin inhottavalla äänellä ja sanoi jotain tämän tapaista:
- Ovatkos pikku vieraamme nukkuneet hyvin, ovatkos?
Emme sanoneet mitään.
- No, se uni loppui siihen. Olette nyt laivalla matkalla Naggarothiin. Pääsette orjiksi tai kenties (tässä kohtaa hän hymyili eritoten ilkeästi) uhreiksi.
Olin kauhistunut, mutta Cedric ei pysynyt vaiti:
- Joudut maksamaan tästä. Isäni on suuri ritari Lyonessessa ja jahtaa sinua vaikka maailman ääriin.
- Hah! Tervetuloa vain kuolemaan. Olen varma, että isäsi ei uskalla lähteä perääsi, vaikka tietäisi, missä olet.
Sillä hetkellä Cedric kalpeni, koska hän muisti, ettei ollut ollenkaan varma siitä, oliko hänen isänsä elossa. Mutta silti hän vastasi:
- Pidän tuota kunnianloukkauksena sukuani, isääni ja minua itseäni kohtaan. Jos minulla olisi miekka, haastaisin teidät.
Siitä seurasi nopea, kivulias piiskan sivallus. Cedric puri hammasta ja vaikeni.
- Vielä opit tavoille, ruoskamies sanoi.

Mies poistui ja nurkassa istunut ritari alkoi puhua.
- Noita tyyppejä ei kannata ärsyttää. Heillä ei ole mitään menetettävää paitsi henkensä ja he tappavat ilman tunnontuskia.
- Herra, kuka te olette? Cedric kysyi.
- Olen lordi Earl, Artoisen herttuakunnasta. Oli silkkaa huonoa tuuria, että he saivat minut kiinni tänään. Tapoin monta, mutta he heittäytyivät päälleni niin, etten pystynyt enää liikkumaan. Laivassa he ottivat aseeni ja haarniskani.
Sillä hetkellä muistin tikarin, jonka olin pannut takkini sisäpuolella olevaan taskuun. Mikä onnenpotku, ajattelin. Sen jälkeen Cedric esitteli itsensä ja minut. Nyökkäsin, kun hän mainitsi nimeni.

Seuraavat päivät laivalla olivat yhtä painajaista. Ruoka oli syötävää, vaikkakin hyvin kehnoa. Mutta se riitti pitämään meidät elossa. Ja mikä pahinta, ruoskamies ”tarjoili” ruoan meille. Joka päivä hän tuli tuoden vaatimattomat ateriamme ja aina hän oli yhtä kiusoitteleva ja riitahaastava, ja Cedric pystyi vain vaivoin pitämään kielensä kurissa. Mies selvästi haki innokkaasti syytä päästä käyttämään ruoskaansa.

Yhtenä merkittävimpänä päivänä laivalla heräsin lattialla aivan tokkuraisena ja minulla oli poikkeuksellisen paha olo. Juuri sillä hetkellä ovi avattiin, ja sama tuttu mies astui sisään.
- Ylös siitä! hän huusi ja potkaisi nukkuvaa Cedriciä. Tämä voihkaisi ja käpertyi kasaan. Viha oli pakkautunut sisääni tähän hetkeen asti, ja nyt se purkautui. Vetäisin veitseni esille ja hyppäsin väsymyksestäni huolimatta miehen päälle ja upotin terän häneen ritarin huutaessa, etten tekisi sitä.
Ritari jähmettyi, kun näki tekoni. Cedric katseli minua jännittyneenä. Seisoin siinä verinen veitsi kädessäni ja kuollut mies jaloissani.

***

Eli aloitin inspiraation takia kirjoittamaan pitempää tarinaa. Eli tähän pitäisi tulla jatkoa, kunhan jaksan taas kirjoittaa. Mutta sitä ennen kommenttia!

Raush Raush ich koming whit panserwagen.
Mahtava tarina ja hyvä juoni.Keep it Going

[Warwolf]

Ei ollenkaan huono. Kirjoitus virheitäkään ei silmiini sattunut, mutta muutama kysymys jäi hieman auki, kuten se että mikä oli päähenkilön nimi ja ikä. Muuten loistavasti kerrottu tarina. Jatkoa pyydän!

[alsaka]

Rotten Suondille semmosta että ei varmaan oo ihan fiksua lainata koko tarinaa vaan kehuakseen sitä... turhaa tilan tuhlausta...

[Sauron The Great]

Ei ollenkaan huono. Kirjoitus virheitäkään ei silmiini sattunut, mutta muutama kysymys jäi hieman auki, kuten se että mikä oli päähenkilön nimi ja ikä. Muuten loistavasti kerrottu tarina. Jatkoa pyydän!

Hmm, päähenkilö on nuori, toivoin, että se tulisi esiin tarinassa, mutta ei .
No jooh, kyllä se siitä olisi pitänyt tajuta, kun hänen ystävänsä Cedric ei ole vielä ritari, ei edes errant ja päähenkilö on samaa ikäluokkaa.

[Warwolf]

Ei ollenkaan huono. Kirjoitus virheitäkään ei silmiini sattunut, mutta muutama kysymys jäi hieman auki, kuten se että mikä oli päähenkilön nimi ja ikä. Muuten loistavasti kerrottu tarina. Jatkoa pyydän!

Hmm, päähenkilö on nuori, toivoin, että se tulisi esiin tarinassa, mutta ei .
No jooh, kyllä se siitä olisi pitänyt tajuta, kun hänen ystävänsä Cedric ei ole vielä ritari, ei edes errant ja päähenkilö on samaa ikäluokkaa.

No juu. Ajattelin vain....Mutta hyvä tarina yhtäkaikki.

[Heretic]

ei hassumpaa...odotan innolla jatkoa