Lohikäärmeen Sydän
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
4. Luku
Murtumia
Ryskyen kaupungin mahtavat portit murtuivat ja kääpiöiden tuumalleen tarkat rivistöt työntyivät sisään, kuin metallinhohtoinen nousuvesi konsanaan. Torvet ja symbaalit kumisivat ja parrakas rotu marssi ylpeästi tyhjällä pääkadulla. Kaikki ihmispuolustajat olivat paenneet sisäkaupunkiin huomatessaan porttien pian pettävän. Kaikki, paitsi yksi. Yksi, joka oli menettänyt syynsä elää.
Hakim Al Racheed, eteläisten merten kauhu, seisoi yksin keskellä katua. Tuuli liehutti hänen takkiaan ja mustia kiharoitaan. Suolaisia kyyneliä tihkui tummien silmien reunoilta ahavoituneille poskille. Järkkymättä kääpiömuuri marssi eteenpäin. Hakimin kädet puristuivat hiljalleen nyrkkiin ja hänen huulensa vetäytyivät paljastaen hampaat. Sana sanalta Hakim toisti itse itselleen – tai niin hän ainakin luuli - samaa mantraa päänsä sisässä. Tuskasta turhautuminen - turhautumisesta raivo - raivosta voima! Kääpiöiden eturintama oli nyt aivan hänen edessään ja kohotti kirveensä iskuun. Sitten Hakim loikkasi.
Raivon villitsemä olento – enemmän eläin, kuin ihminen - lensi ensimmäisten kääpiöiden yli ja iskeytyi sotureihin näiden takana. Hän ei jäänyt empimään vaan tyrkkäsi lähimmän soturin terävän kilven syvään tämän kaulaan ja nappasi kirveen kuolevan kääpiön kourasta. Iskien oikeassa kädessään olevalla kirveellä uuden kääpiön kuolleeksi, Hakim tarrasi ensimmäisen tapponsa kilpeen ja heitti sen voimakkaasti vasemmallaan. Pyöreä ja terävä kilpi leikkautui lähimmän kääpiön kaulavaltimoon. Arabi nappasi itselleen vielä toisen kirveen ja alkoi lyödä iskuja joka suuntaan. Hänen itseinhonsa toi uutta voimaa ja jälleen löydetyt muistot kohottivat esiin liikkeitä, joita hän ei edes ollut muistanut olevankaan. Kääpiöiden rivit joutuivat sekasorron valtaan ja yksiköt pysähtyivät kapealle portille tiensä taistelleen Hakimin tukkiessa tien.
Vaikka Hakim surmasikin viisi kääpiöitä jokaista saamaansa haavaa kohden, alkoivat naarmut ja viillot kertyä ruumispinojen kasvaessaan hänen ympärilleen. Ilman hullua raivoaan ja epätoivoaan, olisi Hakim varmasti pyörtynyt uupumukseen ja verenhukkaan, mutta se mikä ulkopuolisen silmissä näytti hulluudelta, oli tervejärkisyyttä – polttavaa, sairasta tervejärkisyyttä. Tervejärkisyyttä, joka antoi voimat hulluutta paljon mahtavammat! Taistellessaan Hakim nauroi katkeraa ja kolkkoa naurua.
XXX
Kaukoputken linssi helähti rikki thaani Maragin Gormidumin iskiessä sen raivoissaan maahan.
”Tämä ei ole mahdollista!” hän meuhkasi, repi partaansa ja viittilöi kohti kaupungin porttien kaarta. Kääpiötä kannattelevan kilven kantajilla oli työ estää komentajaansa putoamasta maahan.
”Tuo ihminen teurastaa väkeäni, kuin he olisivat jotain haisevia vihernahkoja! Se ei ole normaalia! Tarvitaan ainakin kymmenen ihmistä kaatamaan kääpiö!”
Thaanin vieressä lihavan poninsa selässä istuva pitkäparta huokaisi ja ojensi kaukoputkensa tulistuneelle hallitsijalleen. Gormidum tuhahti halveksuvasti pitkäparran ratsulle (hänen mielestään eläimet oli tarkoitettu ruoaksi, ei ratsuiksi – sitä varten olivat kilvet ja kantotuolit), mutta otti kaukoputken vastaan ja nosti sen silmilleen.
”Katsokaa herrani, hänen silmänsä, niissä loistaa Kaaoksen tuli!” pitkäparta mutisi heikolla äänellä.
”Lovi Griminirin kirveessä, olet oikeassa!” kääpiöruhtinas mylvi, ”kirotut velhot ovat mananneet jonkun pirun Tyhjyydestä meidän riipaksemme!”
”Saanko ehdottaa jotain, herra?” pitkäparta kysyi, luoden vakavan katseen kasvoiltaan helakan punaiseen thaaniin, ”kohdistetaan vasamanheittimet häneen. Saammepa nähdä, pärjäävätkö demonitkaan parrakkaan rodun mahdille!”
XXX
Mannfred nojasi kapean parvekkeen kaiteeseen ja tuijotti savuavia muureja. Hän työnsi kätensä paitansa sisään ja kaivoi vääntyneen Tzeentchin symbolin käteensä. Hän tuijotti kylmää metallia hetken ja parkaisten viskasi amuletin ilmaan. Aurinko kimmelsi nopeasti putoavan korun pinnalla hetken ja sitten se oli poissa.
Mitä oli tapahtunut, missä kaikki olivat? Koko opisto tuntui olevan tyhjillään! Alhaalta kaduilta kuului taistelun ääntä ja kuolinhuutoja, mutta opistolla ei ollut Geigerin lisäksi enää yhtään vartijaa! Velhot, noviisit ja oppipojat tuntuivat kadonneen, samoin palvelijat.
Hänen rakas maailmansa oli pirstaleina, tuhottu! Kaikki hajosi käsiin, eikä mikään ollut enää hänen hallinassaan! Hän oli nyt yksin, enemmän kuin koskaan ennen. Mannfred vapisi.
Hänen takaansa kuului askelia.
”Geiger, sinäkö siellä?”
”Ei.” kuului kolkko vastaus.
Geigerin kädestä riistetty miekka heilahti ja parvekkeelle muodostui punainen lammikko, joka hiljalleen valui kaiteen ristikon läpi, jäätyen pudotessaan, niin että alas kadulle muodostui pino punaisia helmiä.
XXX
Geiger makasi maassa. Hän kuuli etäisenä sotakoneiden jyrinän ja taistelunkalsketta. Kaikki olivat poissa. Velhot tapettu sänkyihinsä, vartijat kuolleet tai paenneet. Sitten askeleet kaikuivat lattiaa vasten. Ne olivat hänen murhaajansa askeleet. Schleber, se paskiainen. Kuinka hän ei ollut tajunnut? Helvetti, Geiger ajatteli katkerasti, tulla nyt vanhan miehen tappamaksi.
Myrkky oli jo lamauttanut hänet miltei kaikkialta. Enää silmäluomet räpyttelivät raskaasti. Myrkytetyn tikarin aiheuttama haava ei tuntunut. Mikään ei enää tuntunut. Hän oli täysin turta. Purppuraisen lattian väri alkoi haaleta hiljalleen hänen silmissään.
Hassua, hän ajatteli, ainut kerta elämässään, kun hän pystyi rentoutumaan ja unohtamaan velvoitteet ja raportit, oli hetki jolloin hän sai tietää kuolevansa. Huolimatta myrkystä, Geigerin huulet vääntyivät ilmeeseen, joka niillä ei koskaan ennen ollut käynyt.
Ilme oli hymy.
Murtumia
Ryskyen kaupungin mahtavat portit murtuivat ja kääpiöiden tuumalleen tarkat rivistöt työntyivät sisään, kuin metallinhohtoinen nousuvesi konsanaan. Torvet ja symbaalit kumisivat ja parrakas rotu marssi ylpeästi tyhjällä pääkadulla. Kaikki ihmispuolustajat olivat paenneet sisäkaupunkiin huomatessaan porttien pian pettävän. Kaikki, paitsi yksi. Yksi, joka oli menettänyt syynsä elää.
Hakim Al Racheed, eteläisten merten kauhu, seisoi yksin keskellä katua. Tuuli liehutti hänen takkiaan ja mustia kiharoitaan. Suolaisia kyyneliä tihkui tummien silmien reunoilta ahavoituneille poskille. Järkkymättä kääpiömuuri marssi eteenpäin. Hakimin kädet puristuivat hiljalleen nyrkkiin ja hänen huulensa vetäytyivät paljastaen hampaat. Sana sanalta Hakim toisti itse itselleen – tai niin hän ainakin luuli - samaa mantraa päänsä sisässä. Tuskasta turhautuminen - turhautumisesta raivo - raivosta voima! Kääpiöiden eturintama oli nyt aivan hänen edessään ja kohotti kirveensä iskuun. Sitten Hakim loikkasi.
Raivon villitsemä olento – enemmän eläin, kuin ihminen - lensi ensimmäisten kääpiöiden yli ja iskeytyi sotureihin näiden takana. Hän ei jäänyt empimään vaan tyrkkäsi lähimmän soturin terävän kilven syvään tämän kaulaan ja nappasi kirveen kuolevan kääpiön kourasta. Iskien oikeassa kädessään olevalla kirveellä uuden kääpiön kuolleeksi, Hakim tarrasi ensimmäisen tapponsa kilpeen ja heitti sen voimakkaasti vasemmallaan. Pyöreä ja terävä kilpi leikkautui lähimmän kääpiön kaulavaltimoon. Arabi nappasi itselleen vielä toisen kirveen ja alkoi lyödä iskuja joka suuntaan. Hänen itseinhonsa toi uutta voimaa ja jälleen löydetyt muistot kohottivat esiin liikkeitä, joita hän ei edes ollut muistanut olevankaan. Kääpiöiden rivit joutuivat sekasorron valtaan ja yksiköt pysähtyivät kapealle portille tiensä taistelleen Hakimin tukkiessa tien.
Vaikka Hakim surmasikin viisi kääpiöitä jokaista saamaansa haavaa kohden, alkoivat naarmut ja viillot kertyä ruumispinojen kasvaessaan hänen ympärilleen. Ilman hullua raivoaan ja epätoivoaan, olisi Hakim varmasti pyörtynyt uupumukseen ja verenhukkaan, mutta se mikä ulkopuolisen silmissä näytti hulluudelta, oli tervejärkisyyttä – polttavaa, sairasta tervejärkisyyttä. Tervejärkisyyttä, joka antoi voimat hulluutta paljon mahtavammat! Taistellessaan Hakim nauroi katkeraa ja kolkkoa naurua.
XXX
Kaukoputken linssi helähti rikki thaani Maragin Gormidumin iskiessä sen raivoissaan maahan.
”Tämä ei ole mahdollista!” hän meuhkasi, repi partaansa ja viittilöi kohti kaupungin porttien kaarta. Kääpiötä kannattelevan kilven kantajilla oli työ estää komentajaansa putoamasta maahan.
”Tuo ihminen teurastaa väkeäni, kuin he olisivat jotain haisevia vihernahkoja! Se ei ole normaalia! Tarvitaan ainakin kymmenen ihmistä kaatamaan kääpiö!”
Thaanin vieressä lihavan poninsa selässä istuva pitkäparta huokaisi ja ojensi kaukoputkensa tulistuneelle hallitsijalleen. Gormidum tuhahti halveksuvasti pitkäparran ratsulle (hänen mielestään eläimet oli tarkoitettu ruoaksi, ei ratsuiksi – sitä varten olivat kilvet ja kantotuolit), mutta otti kaukoputken vastaan ja nosti sen silmilleen.
”Katsokaa herrani, hänen silmänsä, niissä loistaa Kaaoksen tuli!” pitkäparta mutisi heikolla äänellä.
”Lovi Griminirin kirveessä, olet oikeassa!” kääpiöruhtinas mylvi, ”kirotut velhot ovat mananneet jonkun pirun Tyhjyydestä meidän riipaksemme!”
”Saanko ehdottaa jotain, herra?” pitkäparta kysyi, luoden vakavan katseen kasvoiltaan helakan punaiseen thaaniin, ”kohdistetaan vasamanheittimet häneen. Saammepa nähdä, pärjäävätkö demonitkaan parrakkaan rodun mahdille!”
XXX
Mannfred nojasi kapean parvekkeen kaiteeseen ja tuijotti savuavia muureja. Hän työnsi kätensä paitansa sisään ja kaivoi vääntyneen Tzeentchin symbolin käteensä. Hän tuijotti kylmää metallia hetken ja parkaisten viskasi amuletin ilmaan. Aurinko kimmelsi nopeasti putoavan korun pinnalla hetken ja sitten se oli poissa.
Mitä oli tapahtunut, missä kaikki olivat? Koko opisto tuntui olevan tyhjillään! Alhaalta kaduilta kuului taistelun ääntä ja kuolinhuutoja, mutta opistolla ei ollut Geigerin lisäksi enää yhtään vartijaa! Velhot, noviisit ja oppipojat tuntuivat kadonneen, samoin palvelijat.
Hänen rakas maailmansa oli pirstaleina, tuhottu! Kaikki hajosi käsiin, eikä mikään ollut enää hänen hallinassaan! Hän oli nyt yksin, enemmän kuin koskaan ennen. Mannfred vapisi.
Hänen takaansa kuului askelia.
”Geiger, sinäkö siellä?”
”Ei.” kuului kolkko vastaus.
Geigerin kädestä riistetty miekka heilahti ja parvekkeelle muodostui punainen lammikko, joka hiljalleen valui kaiteen ristikon läpi, jäätyen pudotessaan, niin että alas kadulle muodostui pino punaisia helmiä.
XXX
Geiger makasi maassa. Hän kuuli etäisenä sotakoneiden jyrinän ja taistelunkalsketta. Kaikki olivat poissa. Velhot tapettu sänkyihinsä, vartijat kuolleet tai paenneet. Sitten askeleet kaikuivat lattiaa vasten. Ne olivat hänen murhaajansa askeleet. Schleber, se paskiainen. Kuinka hän ei ollut tajunnut? Helvetti, Geiger ajatteli katkerasti, tulla nyt vanhan miehen tappamaksi.
Myrkky oli jo lamauttanut hänet miltei kaikkialta. Enää silmäluomet räpyttelivät raskaasti. Myrkytetyn tikarin aiheuttama haava ei tuntunut. Mikään ei enää tuntunut. Hän oli täysin turta. Purppuraisen lattian väri alkoi haaleta hiljalleen hänen silmissään.
Hassua, hän ajatteli, ainut kerta elämässään, kun hän pystyi rentoutumaan ja unohtamaan velvoitteet ja raportit, oli hetki jolloin hän sai tietää kuolevansa. Huolimatta myrkystä, Geigerin huulet vääntyivät ilmeeseen, joka niillä ei koskaan ennen ollut käynyt.
Ilme oli hymy.
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
Lliri’shialee istui hajareisin korkean talon katolla ja tähyili alas kaupungin porteille. Hän oli melko pitkä ja hyvin hoikka. Hänen räikeän vaaleanpunaista ihoaan kylmää vastaan suojeli valkea turkistakki, joka heilui häveliäästi auki, paljastaen hänen neljä täyteläistä ja tatuoitua rintaansa. Hymyillen kaunotar siveli pitkää ja purppuraista tikaria, joka oli muotoiltu muistuttamaan kerälle käpertynyttä skorpionia. Skorpionin silmät hehkuivat samaa epäpyhää valoa kuin alhaalla taistelevan ihmisen.
Hellästi demonitar suuteli tikaria, valaen houkutuksen taikaansa sen läpi hänen uuteen esitaistelijaansa.
”Kyllä, rakas Shiriaal, kyllä”, hän leperteli tikarille, käyttäen nimeä, jonka hän oli päättänyt valita orjalleen, ”taistele hyvin, taistele kauniisti! Lupaan, että tuskasi on pian poissa!”
Alhaalla kadulla, itseään Hakimiksi nimittänyt ihminen karjui kielellä, jota ei tuntenut, peittyneenä vereen, joka oli sekä hänen omaansa, että kääpiöiden. Siltikään ei tuo peto pysähtynyt, vaan jatkoi tappamistaan. Lliri’shialee nauroi heleästi.
Sitten tykin kuula jysähti kattoon hänen allaan ja parrut pettivät. Epäinhimillisellä nopeudella demonitar loikkasi sortuvalta katolta yhä nauraen julmaa naurua.
Kääpiöt osasivat olla niin huvittavia!
XXX
Alfonso murisi itsekseen ryömiessään kapeassa hormissa. Emilie oli selvittänyt, että suurin osa opistosta oli ollut jo pitkään tyhjillään, ja että rakennelman läpi kulki verkosto hormeja ja savupiippuja, joista suurin osa oli tarpeeksi leveitä ihmisen mennä. Tarpeeksi leveitä muka! Tunnelit olivat nokisia, ahtaita ja täynnä teräviä särmiä ja kohoumia, jotka olivat jo riistäneet häneltä hänen soopelinnahkaviittansa, silkkisen päällystakkinsa sekä molemmat hihat hänen kauniista alustakistaan. Nyt kirotut kivet raapivat hänen paljaita käsivarsiaan. Tunne siitä, että takana tulevan Emilien silmät arvioivat kriittisesti hänen viime aikoina huolestuttavasti ylensyönnin tuloksena levinneitä pakaroitaan ei auttanut asiaa tippaakaan!
Kapea hormi päättyi ja Alfonso kömpi ulos kiitollisena. Hän seisoi porrastasanteella, jossa oli portaat alas, sekä eriskummallinen, musta ovi. Se oli veistetty puusta ja muistutti kaksipäistä lintuhirviötä. Emilie loikkasi ulos hormista kissamaisella ketteryydellä ja työnsi Alfonson hellästi sivuun. Sitten hän tarttui virnistäen kahvaan ja käänsi sen alas.
XXX
Tomua kohosi pieniksi pilviksi Cicero seuratessa Megrippon lyhtyä. He olivat kapeassa, mutta melko korkeassa salakäytävässä, jonka velho oli paikantanut loitsuillaan. Tunnelia ei oltu käytetty varmaan sataan vuoteen ja pöly sai puolituisen aivastelemaan äänekkäästi. Pärskäysten äänet kaikuivat hetken etäisyydessä ja vaimenivat sitten.
Käytävä leveni äkisti pieneksi huoneeksi, jossa oli ruosteisia ovia ja tomumaton hautaama pöytä, jolla oli pullon ja pikareiden epämääräisiä muotoja. Ehkä jonkun velhon unohdettu salakätkö, Cicero pohti.
Megrippo pyyhki lukinseittejä ja pölyä ovien yläpuolella olevilta lyijylevyiltä. Sitten hän viittasi Cicerolle ja työnsi oven auki. Ruosteinen levy työntyi syrjään yllättävän helposti ja paljasti suuren kaariholvien tukeman salin. Keskellä huonetta kulki pitkä pöytä, jonka ylle oli lyyhistynyt kaapuihin puettuja hahmoja. He kulkivat hiljaisten ruokailijoiden ohi varoen. Cicero katsoi miesten ilmeitä – heidän silmänsä olivat pullistuneet ja irveeseen vääntyneestä suusta roikkui musta ja paisunut kieli. Joku oli ilmeisesti myrkyttänyt ruokailijat. Mitenköhän muiden velhojen oli käynyt ja vielä tärkeämpää, kuka tämän oli tehnyt?
Eivät kääpiöt ainakaan, sillä he eivät uskoneet pelkuruuteen. Ehkä Kaaoksen palvojat tai pyrkyrit… Ihmiset tuntuivat olevan aina toistensa kauloilla!
Salin päässä oli pieni kaksipäisen aarnikotkan muotoon veistetty ovi. Megrippo käveli sitä kohden ja tarttui pedon vatsasta törröttävään kahvaan. Cicero miltei älähti, estääkseen miestä, mutta vaikeni sitten. Pahaenteisesti synkän olennon sisuksissa lukkomekanismit naksahtelivat.
XXX
Pilke alkoi murista hiljaa heidän lähestyessään opiston auki heiluvia pariovia. Ilmassa leijui palaneen lihan ja veren löyhkä. Varoen Bono kurkisti sisälle hämärään. Joukkio palaneita vartijoita oli levällään lattioilla. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Olivatko velhot seonneet?
Pysyen etäällä he kiersivät ruumiit ja jatkoivat kohti koristeellista portaikkoa. Bono oli päättänyt lähteä opistolle, sillä porttien murruttua viimeinenkin järjestyksen hiven kaupungilla oli kadonnut ja ihmiset olivat tappaa toisiaan hullun vimman ja ahneuden vallassa. Täällä ei ollut ketään. Ketään paitsi ruumiita – joku oli tehnyt selvää kaikista opiston asukkaista. Hiiltyneet, sulaneet, silvotut tai kivettyneet ruumiit todistivat hirmutekoja. Bono voi pahoin ja Pilke ulisi.
Sitten he seisoivatkin oudonmallisen oven edustalla. Se oli tehty muistuttamaan kaksipäistä aarnikotkaa, jonka neljä silmää kimmelsivät pahaenteisesti. Bono katsoi kysyvästi Pilkettä ja tarttui sitten kahvaan.
XXX
Screberii, mies joka Schleberinä kerran tunnettiin, nousi kapeita kierreportaita. Pian hänestä tulisi jumala, jumala nimeltä Scerebii! Hän nousisi entisen herransa Tzeentchin ylle, nostaisi armeijoita, kohottaisi vuoria, murskaisi sivilisaatioita ja kuivattaisi meriä! Kaikki kumartaisivat hänen nimeään ja palvoisivat häntä! Häntä halveksineiden sielut saisivat katua ikuisesti helvetillisissä limboissa, jotka hän nostaisi Tyhjyydestä vain näiden kivuiksi! Valta, kosto, kunnia! Kaikki hänen! Schleberin teki mieli loikkia ilosta, mutta hän hillitsi itsensä.
Portaat päättyivät ja Schleber haukkoi hetken henkeä aarnikotkanmuotoiseksi veistetyn eebenpuisen oven edustalla. Sitten hän tarttui koristeellisen oven kahvaan, täristen jännityksestä.
Hellästi demonitar suuteli tikaria, valaen houkutuksen taikaansa sen läpi hänen uuteen esitaistelijaansa.
”Kyllä, rakas Shiriaal, kyllä”, hän leperteli tikarille, käyttäen nimeä, jonka hän oli päättänyt valita orjalleen, ”taistele hyvin, taistele kauniisti! Lupaan, että tuskasi on pian poissa!”
Alhaalla kadulla, itseään Hakimiksi nimittänyt ihminen karjui kielellä, jota ei tuntenut, peittyneenä vereen, joka oli sekä hänen omaansa, että kääpiöiden. Siltikään ei tuo peto pysähtynyt, vaan jatkoi tappamistaan. Lliri’shialee nauroi heleästi.
Sitten tykin kuula jysähti kattoon hänen allaan ja parrut pettivät. Epäinhimillisellä nopeudella demonitar loikkasi sortuvalta katolta yhä nauraen julmaa naurua.
Kääpiöt osasivat olla niin huvittavia!
XXX
Alfonso murisi itsekseen ryömiessään kapeassa hormissa. Emilie oli selvittänyt, että suurin osa opistosta oli ollut jo pitkään tyhjillään, ja että rakennelman läpi kulki verkosto hormeja ja savupiippuja, joista suurin osa oli tarpeeksi leveitä ihmisen mennä. Tarpeeksi leveitä muka! Tunnelit olivat nokisia, ahtaita ja täynnä teräviä särmiä ja kohoumia, jotka olivat jo riistäneet häneltä hänen soopelinnahkaviittansa, silkkisen päällystakkinsa sekä molemmat hihat hänen kauniista alustakistaan. Nyt kirotut kivet raapivat hänen paljaita käsivarsiaan. Tunne siitä, että takana tulevan Emilien silmät arvioivat kriittisesti hänen viime aikoina huolestuttavasti ylensyönnin tuloksena levinneitä pakaroitaan ei auttanut asiaa tippaakaan!
Kapea hormi päättyi ja Alfonso kömpi ulos kiitollisena. Hän seisoi porrastasanteella, jossa oli portaat alas, sekä eriskummallinen, musta ovi. Se oli veistetty puusta ja muistutti kaksipäistä lintuhirviötä. Emilie loikkasi ulos hormista kissamaisella ketteryydellä ja työnsi Alfonson hellästi sivuun. Sitten hän tarttui virnistäen kahvaan ja käänsi sen alas.
XXX
Tomua kohosi pieniksi pilviksi Cicero seuratessa Megrippon lyhtyä. He olivat kapeassa, mutta melko korkeassa salakäytävässä, jonka velho oli paikantanut loitsuillaan. Tunnelia ei oltu käytetty varmaan sataan vuoteen ja pöly sai puolituisen aivastelemaan äänekkäästi. Pärskäysten äänet kaikuivat hetken etäisyydessä ja vaimenivat sitten.
Käytävä leveni äkisti pieneksi huoneeksi, jossa oli ruosteisia ovia ja tomumaton hautaama pöytä, jolla oli pullon ja pikareiden epämääräisiä muotoja. Ehkä jonkun velhon unohdettu salakätkö, Cicero pohti.
Megrippo pyyhki lukinseittejä ja pölyä ovien yläpuolella olevilta lyijylevyiltä. Sitten hän viittasi Cicerolle ja työnsi oven auki. Ruosteinen levy työntyi syrjään yllättävän helposti ja paljasti suuren kaariholvien tukeman salin. Keskellä huonetta kulki pitkä pöytä, jonka ylle oli lyyhistynyt kaapuihin puettuja hahmoja. He kulkivat hiljaisten ruokailijoiden ohi varoen. Cicero katsoi miesten ilmeitä – heidän silmänsä olivat pullistuneet ja irveeseen vääntyneestä suusta roikkui musta ja paisunut kieli. Joku oli ilmeisesti myrkyttänyt ruokailijat. Mitenköhän muiden velhojen oli käynyt ja vielä tärkeämpää, kuka tämän oli tehnyt?
Eivät kääpiöt ainakaan, sillä he eivät uskoneet pelkuruuteen. Ehkä Kaaoksen palvojat tai pyrkyrit… Ihmiset tuntuivat olevan aina toistensa kauloilla!
Salin päässä oli pieni kaksipäisen aarnikotkan muotoon veistetty ovi. Megrippo käveli sitä kohden ja tarttui pedon vatsasta törröttävään kahvaan. Cicero miltei älähti, estääkseen miestä, mutta vaikeni sitten. Pahaenteisesti synkän olennon sisuksissa lukkomekanismit naksahtelivat.
XXX
Pilke alkoi murista hiljaa heidän lähestyessään opiston auki heiluvia pariovia. Ilmassa leijui palaneen lihan ja veren löyhkä. Varoen Bono kurkisti sisälle hämärään. Joukkio palaneita vartijoita oli levällään lattioilla. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Olivatko velhot seonneet?
Pysyen etäällä he kiersivät ruumiit ja jatkoivat kohti koristeellista portaikkoa. Bono oli päättänyt lähteä opistolle, sillä porttien murruttua viimeinenkin järjestyksen hiven kaupungilla oli kadonnut ja ihmiset olivat tappaa toisiaan hullun vimman ja ahneuden vallassa. Täällä ei ollut ketään. Ketään paitsi ruumiita – joku oli tehnyt selvää kaikista opiston asukkaista. Hiiltyneet, sulaneet, silvotut tai kivettyneet ruumiit todistivat hirmutekoja. Bono voi pahoin ja Pilke ulisi.
Sitten he seisoivatkin oudonmallisen oven edustalla. Se oli tehty muistuttamaan kaksipäistä aarnikotkaa, jonka neljä silmää kimmelsivät pahaenteisesti. Bono katsoi kysyvästi Pilkettä ja tarttui sitten kahvaan.
XXX
Screberii, mies joka Schleberinä kerran tunnettiin, nousi kapeita kierreportaita. Pian hänestä tulisi jumala, jumala nimeltä Scerebii! Hän nousisi entisen herransa Tzeentchin ylle, nostaisi armeijoita, kohottaisi vuoria, murskaisi sivilisaatioita ja kuivattaisi meriä! Kaikki kumartaisivat hänen nimeään ja palvoisivat häntä! Häntä halveksineiden sielut saisivat katua ikuisesti helvetillisissä limboissa, jotka hän nostaisi Tyhjyydestä vain näiden kivuiksi! Valta, kosto, kunnia! Kaikki hänen! Schleberin teki mieli loikkia ilosta, mutta hän hillitsi itsensä.
Portaat päättyivät ja Schleber haukkoi hetken henkeä aarnikotkanmuotoiseksi veistetyn eebenpuisen oven edustalla. Sitten hän tarttui koristeellisen oven kahvaan, täristen jännityksestä.
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu
Noh, ei tämä ihan vielä loppunut, tässä vähän päivitystä:
Mustasta marmorista veistetyt aarnikotkapatsaat kiemurtelivat kahdeksankulmaisen huoneen seinillä, kuin lepakkoparvet luolissaan. Huoneen lattia oli säännöllinen kahdeksankulmio ja joka toisella seinustalla oli ovi. Lattia koostui taidokkaasta mosaiikista, joka kuvasi kahdeksaa lentävää aarnikotkaa, jotka kiertelivät huoneen keskipistettä. Keskellä huonetta oli korkea jalusta, jolle oli varoen asetettu suuri, särötön pallo syvänvihreää saastakiveä. Sen himmeä hehku valaisi veistokset, saaden ne näyttämään entistäkin uhkaavimmilta. Sitten, kuin Kaaoksen jumalten käsittämättömästä pilasta, kaikki neljä ovea avautuivat yhtä aikaa, ja niiden takana olleet tuijottivat toisiaan järkyttyneinä.
Yllätys ja viha aaltoilivat Scerebiin kasvoilla. Pieniä kipinöitä välkähteli lattialle hänen sormenpäistään ja epätodellinen tuuli liikutti hänen kaapuaan ja hiuksiaan. Pilke ja Bono tuijottivat hölmistyneenä muita. Cicero vingahti ja piiloutui Megrippon selän taa. Emilie tyrkkäsi suu aukinaisena kivääriään pitelevän Alfonson syrjään ja ryntäsi paksujen nahkarukkasten suojaamat kädet ojennettuina kohti saastakivipalloa.
Scerebii huudahti ja sinkosi käärmeenlailla sätkivän kipinäryöpyn kohti Emilietä, tämä kirkaisi ja kaatui kipinöiden iskiessä häneen. Alfonso huudahti ja kohdisti kiväärinsä Scerebiihin. Vihreä luotiryöppy lensi ulos täyttäen huoneen korvia huumaavaan meluun. Mutta velho oli jo varautunut – aika pysähtyi luotikuuron ympäriltä ja ne jäivät leijailemaan ilmaan, kuin jonkinlaisessa kolmiulotteisessa maalauksessa.
”Minä hallitsen aikaa, muutosta ja kohtaloa!” Scerebii rääkyi ja nauroi mielipuolisesti. Alfonso sylkäisi ja irvisti. Hänen kasvonsa olivat nokiset ja hänen otsallaan oli verinen naarmu. Punainen kankaanpala piteli hänen likaista kuontaloaan poissa silmiltä ja hänen metsänvihreä paitansa oli repeytynyt niin, että se paljasti hänen käsivartensa. Tilealainen huijariaatelinen kiskaisi liipaisinta. Kuului naksahdus – luotinauha oli loppunut ja jäljellä oli vain Berfgodssonin asentama räjähde. Kuului voimakas pamaus ja Alfonso sinkoutui käytävään räjähdyksen voimasta. Aseenkappaleita sinkoili joka suuntaan sulan metallin sateena. Scerebii nauroi mielipuolisesti ja huusi: ”onni on puolellani, minä olen onni! Minusta tulee jumala!”
XXX
Rasitus kuvastui viiden pitkäparran hikisiltä ja verisiltä kasvoilta. He olivat jääneet viivyttämään taistelevaa hirviötä muiden evakuoidessa haavoittuneita ja kuolevia sotakoneiden pommituksen paljastuttua hyödyttömäksi. Mitä oli kaukaa luultu ruumispinoiksi, olikin paljastunut kasoiksi haavoittuneita. Mielipuolinen demonisoturi oli liiaksi tappovimmansa vallassa erottaakseen haavoittunutta kaatuneesta. Olento oli tuntunut kasvavan ja muuttuvan vain tappavammaksi! Pienet sarvet törröttivät sen ohimoista ja pitkä, vastenmielinen kieli kiemurteli ulos sen suusta. Sen silmät hohtivat kuin pikkuruiset epäpyhät auringot ja niljakkaita lonkeroita oli pureutunut sen vaatteiden läpi. Kaikessa vastenmielisyydessään olennossa ja sen ketterissä liikkeissä oli jotain sulavaa ja kaunista, joka kiehtoi mieltä hypnoottisella lailla, kuin kobra lumoaa uhrinsa tanssillaan.
Tykkien kuulat ja sotakoneiden suuret vasamat olivat jääneet törröttämään groteskisti sen lihasta tai menneet suoraan läpi. Uutta, vääristynyttä lihaa oli jo alkanut kasvaa avautuneisiin aukkoihin. Paljastuneet sisälmykset sykkivät ja kiemurtelivat, yrittäen tarttua kaikkeen ympärillään, kuin jonkin demonisen kalmarin veriset lonkerot.
Pitkäparrat iskivät olentoa vimmatusti kirveillään, avaten sen ihoon parfyymintuoksuista verta suihkuavia haavoja – mutta hirviö tuntui olevan immuuni kivulle, keräten vain lisää voimaa kärsimyksestään! Taistelu venyi ja hetki hetkeltä pitkäpartojen voimat hiipuivat, hirviön mahdin kasvaessa. Yksi kerrallaan muinaiset kääpiöt kaatuivat pidellen maahan valuvia sisälmyksiään. Lopulta enää yksi kääpiö seisoi pystyssä, haukkoen henkeään. Iltaa kohden matkaava aurinko katsoi ilmeettömän punaisena taivaalta. Ilmassa löyhkäsi kuolema, veri, hiki sekä hirviön hunajaiset eritteet. Kerran Hakimin nimellä kulkenut olento kohotti käsistään työntyneet, sirot terät viimeistelläkseen työnsä, mutta horjahtikin eteenpäin. Ensin yllätys, sitten ymmärrys ja lopulta raivo kuvastuivat hirviön kasvoilta. Thaani Maragin Gormidum oli liittynyt taisteluun viime hetkellä!
XXX
Määrätietoisin askelin Scerebii asteli kohti saastakivikuulaa, hulluuden kirjaimellisesti loistaessa hänen kasvoiltaan.
”Pysäyttäkää hänet!” Megrippo huudahti sännäten kohti kuulaa. Hän kompastui velhonkaapuunsa ja kaatui tyrkäten korokkeen nurin. Juoksuun rynnännyt Bono iskeytyi Scerebiin kylkeen voimalla ja heiveröinen mies kaatui nurin, jääden puristukseen lihavan tilealaisen ja lattian väliin. Pilke loikki ketterästi Scerebiin niskaan ja alkoi riuhtoa tämän hiuksia. Megrippo konttasi maassa makaavan Emilien luo ja irrotti paksut hanskat tämän käsistä, vetäen ne omiin kouriinsa.
Scerebii karjui kiukusta ja hänen silmänsä alkoivat hehkua sinisinä. Pieniä salamoita tanssahteli Bonon, Pilkkeen ja vangitun mielipuolen ympärillä. Pilke antoi miehen hiusten valua suustaan ja perääntyi korvat luimussa ja häntä koipien väissä, uikuttaen pelokkaasti. Bono katsoi huolestuneena varautuvia energioita, mutta ei uskaltanut nousta velhon päältä. Scerebii huusi oudon ja monimutkaisen sanan ja tyhjästä ilmestyi joukko sinisiä kouria, jotka kiskoivat Bonon kovakouraisesti ilmaan ja heittivät seinään. Bono iskeytyi kiveen pää edellä ja putosi liikkumattomana maahan. Pieni verilammikko alkoi levitä hänen päänsä juureen.
Scerebiin villinä pyörivät silmät havaitsivat Megrippon kumartuneena Lohikäärmeen Sydämen ylle. Hän kohotti kätensä viskatakseen loitsun, mutta horjahti Pilkkeen ja Ciceron tarttuessa hänen jalkoihinsa. Järkensä menettänyt mies kiljahti ja mahtava sinipunainen paineaalto sinkosi koiran ja puolituisen kieppumaan ilman halki ja putoamaan maahan nytkähtelevinä myttyinä. Nauraen Scerebii marssi kumartuneen Megrippon luo ja potkaisi tätä saappaallaan ohimoon. Megrippo lensi kyljelleen ja tuijotti voimattomana näkyä edessään.
Bono makasi pää verisenä lattialla, Emilie oli käpertynyt pahoin palaneena ja tajuttomana sikiöasentoon, Alfonsosta näkyivät vain repaleiset saappaan kannat ja Pilke sekä Cicero sätkivät avuttomasti, kuin vasta vedestä vedetyt kalat. Scerebii seisoi voitonriemuisena, pidellen Lohikäärmeen Sydäntä päänsä yllä. Vihreät salamat risteilivät siellä täällä ja sairas vihreä hehku loisti mielipuolen silmistä. Oudot tuulet piiskasivat Scerebiin kaapua ja sotkuisia hiuksia. Kuului jyrinää ja huone alkoi vapista pahaenteisesti.
Mustasta marmorista veistetyt aarnikotkapatsaat kiemurtelivat kahdeksankulmaisen huoneen seinillä, kuin lepakkoparvet luolissaan. Huoneen lattia oli säännöllinen kahdeksankulmio ja joka toisella seinustalla oli ovi. Lattia koostui taidokkaasta mosaiikista, joka kuvasi kahdeksaa lentävää aarnikotkaa, jotka kiertelivät huoneen keskipistettä. Keskellä huonetta oli korkea jalusta, jolle oli varoen asetettu suuri, särötön pallo syvänvihreää saastakiveä. Sen himmeä hehku valaisi veistokset, saaden ne näyttämään entistäkin uhkaavimmilta. Sitten, kuin Kaaoksen jumalten käsittämättömästä pilasta, kaikki neljä ovea avautuivat yhtä aikaa, ja niiden takana olleet tuijottivat toisiaan järkyttyneinä.
Yllätys ja viha aaltoilivat Scerebiin kasvoilla. Pieniä kipinöitä välkähteli lattialle hänen sormenpäistään ja epätodellinen tuuli liikutti hänen kaapuaan ja hiuksiaan. Pilke ja Bono tuijottivat hölmistyneenä muita. Cicero vingahti ja piiloutui Megrippon selän taa. Emilie tyrkkäsi suu aukinaisena kivääriään pitelevän Alfonson syrjään ja ryntäsi paksujen nahkarukkasten suojaamat kädet ojennettuina kohti saastakivipalloa.
Scerebii huudahti ja sinkosi käärmeenlailla sätkivän kipinäryöpyn kohti Emilietä, tämä kirkaisi ja kaatui kipinöiden iskiessä häneen. Alfonso huudahti ja kohdisti kiväärinsä Scerebiihin. Vihreä luotiryöppy lensi ulos täyttäen huoneen korvia huumaavaan meluun. Mutta velho oli jo varautunut – aika pysähtyi luotikuuron ympäriltä ja ne jäivät leijailemaan ilmaan, kuin jonkinlaisessa kolmiulotteisessa maalauksessa.
”Minä hallitsen aikaa, muutosta ja kohtaloa!” Scerebii rääkyi ja nauroi mielipuolisesti. Alfonso sylkäisi ja irvisti. Hänen kasvonsa olivat nokiset ja hänen otsallaan oli verinen naarmu. Punainen kankaanpala piteli hänen likaista kuontaloaan poissa silmiltä ja hänen metsänvihreä paitansa oli repeytynyt niin, että se paljasti hänen käsivartensa. Tilealainen huijariaatelinen kiskaisi liipaisinta. Kuului naksahdus – luotinauha oli loppunut ja jäljellä oli vain Berfgodssonin asentama räjähde. Kuului voimakas pamaus ja Alfonso sinkoutui käytävään räjähdyksen voimasta. Aseenkappaleita sinkoili joka suuntaan sulan metallin sateena. Scerebii nauroi mielipuolisesti ja huusi: ”onni on puolellani, minä olen onni! Minusta tulee jumala!”
XXX
Rasitus kuvastui viiden pitkäparran hikisiltä ja verisiltä kasvoilta. He olivat jääneet viivyttämään taistelevaa hirviötä muiden evakuoidessa haavoittuneita ja kuolevia sotakoneiden pommituksen paljastuttua hyödyttömäksi. Mitä oli kaukaa luultu ruumispinoiksi, olikin paljastunut kasoiksi haavoittuneita. Mielipuolinen demonisoturi oli liiaksi tappovimmansa vallassa erottaakseen haavoittunutta kaatuneesta. Olento oli tuntunut kasvavan ja muuttuvan vain tappavammaksi! Pienet sarvet törröttivät sen ohimoista ja pitkä, vastenmielinen kieli kiemurteli ulos sen suusta. Sen silmät hohtivat kuin pikkuruiset epäpyhät auringot ja niljakkaita lonkeroita oli pureutunut sen vaatteiden läpi. Kaikessa vastenmielisyydessään olennossa ja sen ketterissä liikkeissä oli jotain sulavaa ja kaunista, joka kiehtoi mieltä hypnoottisella lailla, kuin kobra lumoaa uhrinsa tanssillaan.
Tykkien kuulat ja sotakoneiden suuret vasamat olivat jääneet törröttämään groteskisti sen lihasta tai menneet suoraan läpi. Uutta, vääristynyttä lihaa oli jo alkanut kasvaa avautuneisiin aukkoihin. Paljastuneet sisälmykset sykkivät ja kiemurtelivat, yrittäen tarttua kaikkeen ympärillään, kuin jonkin demonisen kalmarin veriset lonkerot.
Pitkäparrat iskivät olentoa vimmatusti kirveillään, avaten sen ihoon parfyymintuoksuista verta suihkuavia haavoja – mutta hirviö tuntui olevan immuuni kivulle, keräten vain lisää voimaa kärsimyksestään! Taistelu venyi ja hetki hetkeltä pitkäpartojen voimat hiipuivat, hirviön mahdin kasvaessa. Yksi kerrallaan muinaiset kääpiöt kaatuivat pidellen maahan valuvia sisälmyksiään. Lopulta enää yksi kääpiö seisoi pystyssä, haukkoen henkeään. Iltaa kohden matkaava aurinko katsoi ilmeettömän punaisena taivaalta. Ilmassa löyhkäsi kuolema, veri, hiki sekä hirviön hunajaiset eritteet. Kerran Hakimin nimellä kulkenut olento kohotti käsistään työntyneet, sirot terät viimeistelläkseen työnsä, mutta horjahtikin eteenpäin. Ensin yllätys, sitten ymmärrys ja lopulta raivo kuvastuivat hirviön kasvoilta. Thaani Maragin Gormidum oli liittynyt taisteluun viime hetkellä!
XXX
Määrätietoisin askelin Scerebii asteli kohti saastakivikuulaa, hulluuden kirjaimellisesti loistaessa hänen kasvoiltaan.
”Pysäyttäkää hänet!” Megrippo huudahti sännäten kohti kuulaa. Hän kompastui velhonkaapuunsa ja kaatui tyrkäten korokkeen nurin. Juoksuun rynnännyt Bono iskeytyi Scerebiin kylkeen voimalla ja heiveröinen mies kaatui nurin, jääden puristukseen lihavan tilealaisen ja lattian väliin. Pilke loikki ketterästi Scerebiin niskaan ja alkoi riuhtoa tämän hiuksia. Megrippo konttasi maassa makaavan Emilien luo ja irrotti paksut hanskat tämän käsistä, vetäen ne omiin kouriinsa.
Scerebii karjui kiukusta ja hänen silmänsä alkoivat hehkua sinisinä. Pieniä salamoita tanssahteli Bonon, Pilkkeen ja vangitun mielipuolen ympärillä. Pilke antoi miehen hiusten valua suustaan ja perääntyi korvat luimussa ja häntä koipien väissä, uikuttaen pelokkaasti. Bono katsoi huolestuneena varautuvia energioita, mutta ei uskaltanut nousta velhon päältä. Scerebii huusi oudon ja monimutkaisen sanan ja tyhjästä ilmestyi joukko sinisiä kouria, jotka kiskoivat Bonon kovakouraisesti ilmaan ja heittivät seinään. Bono iskeytyi kiveen pää edellä ja putosi liikkumattomana maahan. Pieni verilammikko alkoi levitä hänen päänsä juureen.
Scerebiin villinä pyörivät silmät havaitsivat Megrippon kumartuneena Lohikäärmeen Sydämen ylle. Hän kohotti kätensä viskatakseen loitsun, mutta horjahti Pilkkeen ja Ciceron tarttuessa hänen jalkoihinsa. Järkensä menettänyt mies kiljahti ja mahtava sinipunainen paineaalto sinkosi koiran ja puolituisen kieppumaan ilman halki ja putoamaan maahan nytkähtelevinä myttyinä. Nauraen Scerebii marssi kumartuneen Megrippon luo ja potkaisi tätä saappaallaan ohimoon. Megrippo lensi kyljelleen ja tuijotti voimattomana näkyä edessään.
Bono makasi pää verisenä lattialla, Emilie oli käpertynyt pahoin palaneena ja tajuttomana sikiöasentoon, Alfonsosta näkyivät vain repaleiset saappaan kannat ja Pilke sekä Cicero sätkivät avuttomasti, kuin vasta vedestä vedetyt kalat. Scerebii seisoi voitonriemuisena, pidellen Lohikäärmeen Sydäntä päänsä yllä. Vihreät salamat risteilivät siellä täällä ja sairas vihreä hehku loisti mielipuolen silmistä. Oudot tuulet piiskasivat Scerebiin kaapua ja sotkuisia hiuksia. Kuului jyrinää ja huone alkoi vapista pahaenteisesti.
-
El Capitan
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 5676
- Liittynyt: Pe 17.12.2004 20:55
- Paikkakunta: Tuuliklaani / Jyväskylä
-
Rotten sound
- Viestit: 1074
- Liittynyt: Ke 15.06.2005 19:07
-
Skrixqueek
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 1152
- Liittynyt: Pe 23.12.2005 18:33
- Paikkakunta: Joensuu