Tilean rannikko näytti rauhalliselta, rauhallisemmalta kuin se koskaan oli ollut. Kymmenestä miehestä koostunut ratsuväki partio oli edennyt karavaanista hieman edemmäs ja ratsasti rannikkoa pitkin, kuitenkin näköetäisyydellä karavaanista. Tuuli toi hehkeän henkäyksensä meren takaa ja muistutti miehiä itsestään.
- Eikö sinua ala jurppimaan nämä jatkuvat karavaanin suojelureissut? Kysyi osaston perässä rengashaarniskaan pukeutunut mies.
- No ei oikeastaan. Viime kuukaudet ovat olleet rauhallisia, ja rahaa virtaa taskuun vain siitä kun kuljemme mukana. Onko sinulla ongelma sen kanssa? Vastasi mies hänen edellään. Ääni hänellä oli matala ja hän ratsasti jo hieman kumarassa, mikä kertoi hänen korkeasta iästään.
- Hieman kyllä. Etkö kaipaa toimintaa? Muistatko milloin viimeksi olet kohottanut miekkaasi, etkö pelkää, että kun aika tulee sitä käyttää niin et osaa? Muut miehet alkoivat nauraa
- Unohtaa?. Olet uusi tässä joukossa Dornandos ja sinulla on aikaa vielä. Elä huoli saat kyllä jonain päivänä kohottaa tuota miekkaasi ja näyttää mihin todella kykenet.
- Tiedän, tiedän. Mutta siltikin. Seitsemän viimeisintä saattoa on sujunut ilman minkäänlaisia ongelmia. Ei rosvon rosvoa. Ihan kuin joku olisi ne vienyt. Miehet jatkoivat nauruaan.
- Olkaa hiljaa. Poika epäilee asiaa. Otimme viimeksi yhteen paikallisen rosvoporukan kanssa noin viisi kuukautta sitten. Sen jälkeen ei ole mitään kuulunut. Muutkin miehet hiljenivät ja alkoivat supatella keskenään.
- No katsotaan mitä tulevan pitää. Sanoi vanha mies. Donald ratsastas tuonne kielekkeelle ja vilkaise ulapalle. Me palaamme karavaanin luokse
- Selvä. Donald irtaantui porukasta ja ratsasti ravia kielekkeelle. Katse kiersi avoimen sinertävän meren vasemmalta oikealle. Miten kauniilta ja kutsuvalta meri näyttikään keskipäivän auringossa. Katse kuitenkin osui mustaan varjoon merellä ja se liikkui. Pituuttakin sillä oli monia kilometrejä ja leveyttä saman verran. Donald katseli taivaalle ja tähyili, että mikä moisen varjon olisi voinut aiheuttaa.
- Arnold. Tule tänne!. Huusi Donald karavaanin luokse, pikaisesti laukkasikin vanha mies paikalle. ”Noh mitä?”, hän kysyi
- Katso tuonne. Donald sanoi ja osoitti ulapalle. Arnold hämmentyi ja kiskaisi kaukoputken vyötäisiltä.
Varjoja vain. Taivas on merellä nyt niin tummaa että se heijastuu näin kaukaa katsottuna valtaisaksi varjoksi ulapan päälle. Tumma taivas merellä meinaa aina sadetta iltapäivästä maalla.
Arnold jähmettyi kuin olisi haamun nähnyt. Kasvot menivät valkoisiksi kuin kalkki ja kaukoputki putosi kämmenestä. Hän katsoi Donaldia ja kääntyi rivakasti ja laukkasi karavaanin luokse.
- Hei mitä siellä on? Outo hyypiö. Donald sanoi itsekseen ja poimi kaukoputken maasta ja katsoi itsekin.
Vanha mies on varmaan nähnyt merihirviön ja menee nyt kertomaan siitä tovereille.
Donaldkin jähmettyi, hän kyllä nyt tiesi mikä tuo musta varjo oli. Hän hyppäsi ratsun selkään ja pinkaisi karavaanin luokse, mutta ei ennättänyt laukata kauankaan kun Arnold ratsasti jo häntä vastaan
- Näitkö ne purjeet. Niitä oli tuhansia ……Donald yritti selittää, mutta Arnold pysäytti hänet
- Ole hiljaa ja ratsasta lähimpään kylään ja kerro mitä näit. Käske kaikkien siviilien vetäytyä Remasiin ja käske lähteä viemään sanaa eteenpäin. Karavaani hajaantuu nyt. Tapaamme kolmen päivän päästä Remasissa. Selvä?
- Mutta miten kyläläiset uskoisivat minua. En ole edes kaupungin palveluksessa. Tuskinpa minuun luotetaan
- Et tunne tämän alueen ihmisiä. He elävät joka päivä tällaisten tapahtumien pelossa. Ja he jos ketkä osaavat varautua tällaiseen. Viet vain viestin perille ja he tietävät kyllä mitä tehdä. Mene nyt kiirehdi. Arnold sanoi ja Donald jäi katselemaan kuinka karavaani hajaantui kukin sotilas omaan suuntaansa.
Juuri äskön toivoin toimintaa. Ja nyt kammoksun sitä. Ei kai tässä muukaan auta
Donald ampaisi laukkaan mielessään vain kyläläisten varoittaminen. Minuutit kuluivat nopeasti, tunnit vielä nopeampaa ja hetkessä hän oli ensimmäisessä kylässä. Hän pysähtyi kylän kaivolle pomppasi ratsunsa selästä ja kiipesi erään kauppiaan pöydälle, joka oli tullut myymään tuotteitaan jokaviikkoisille markkinoille.
- Vaara on koittanut. Muutama tunti sitten näin meren täynnä laivoja, ja tänne ne tulevat toden totta tänne ne tulevat. Kauan ei teillä ole aikaa, joten kiirehtikää. Jo heti puheen alusta alkoivat jotkut ihmiset liikahdella ja pian oli koko tilanne muuttunut kaoottiseksi.
Auta heitä. Näytä taitosi ja osoita olevasi jotain muuta mitä toiset sotilaat karavaanissa luulivat
Mutta et sinä osaa, muistatko kuinka toiset nauroivat sinulle juuri.
Noh aina kannattaa yrittää
- Te miehet siellä Juuri te jotka olette hevostenne vierellä. Onko teillä aseita?
- Kyllä on. Jokaisella kylän miehellä on. Vastasi yksi kymmenestä maajussista
- Hienoa. Ottakaa aseenne ja ratsastakaa kanssani seuraavaan kylään. Käskekää perheidenne vetäytyä Remasiin ja kertoa sama tarina niille jotka tulevat vastaan
- Selvä. Miehet ponkaisivat ratsujensa selkään ja ratsastivat kuka minkin talon viereen menivät sisään, ottivat aseensa. Hyvästelivät perheensä ja palasivat Donaldin luokse.
He todella toimivat nopeasti. Kuin pitäisivät minua johtajanaan, mutta huomaan että he ovat taistelussa paljon karaistuneempia kuin minä.
Hetkessä oli kylän kaivon ympärille kokoontunut kaikki asekelpoiset miehet. Jotkut vain viisitoista , jotkut taas viisikymmentä talvea ja kesää nähneinä. Yhteensä heitä oli noin kolmisenkymmentä
- No niin. Tiedämme mikä tilanne on. Joten hajaannumme. Kenellä teistä on kokemusta johtamisesta. Astukoon esiin ja kertokoon nimensä!
- Radohag on nimeni. Kuului ääni ja lauman keskeltä astui esiin vain noin 160cm pitkä miespuolinen henkilö. Donald katseli hieman huvittuneena, mutta huomasi maalaisten ilmeet ja päätteli, että tämä mies todella osasi johtaa.
- Hienoa. Otat tämän kylän joukot ja siirrytte niiden kanssa seuraavaan kylään otatte sieltä kaikki siviilit ja sotilaat ja jatkatte tätä aina Remasin porteille asti. Tärkeintä on nyt saada siviilit suojaan kaupungin muurien taakse. Selvä?
- Onnistuu? Vastasi mies
- sillä välin te kymmenen ratsuilla tulette minun mukaani. Lähdemme varoittamaan muita kyliä hieman lännempänä.
mitähän tästäkin tulee?
Vene iskeytyi rantaan. Henkilö pomppasi maihin, yhdessä muun viidenkymmenen kanssa. Lisää veneitä rantautui, laivasto pysähtyi tyystin, vain muutama laiva lähetettiin takaisin avomerelle vartioon. Koko armeija oli liikkeessä
- Te siitä, hävittäkkää tuo kylä ja kaikki sen asukit. Sihahti Mekol nopeasti
- Toimimme. Vastasivat sotilaat.
Vain muutama minuutti ja kylä oli ilmiliekeissä.
Olin armollinen vielä hetki sitten, mutta nyt ajat ovat muuttuva. Enää ei yksikään sielu tule saamaan armoa minulta. Miksen kuule huutoa ?
Se oli totta. Kylä oli liekeissä, mutta mitään ei kuulunut. Liekit nuolivat ja ahmivat rakennusten homeisia ja vanhentuneita seiniä niin ahnaasti, että jo muutaman minuutin päästä oli koko kylä yksi valtaisa kokko. Mutta mitää ei kuulunut. Ei miekkojen kilistelyä, naisen kirkunaa, lapsen itkua.
- Alrik tule mukaani. Te kymmenen siitä myös.
He aloittivat juoksunsa kylää kohti, mutta pitkälle he eivät päässeet kun lähetetyt sotilaat palasivat.
- Herrani vaikuttaa siltä, että koko kylä on tyhjä. Ketään ei ole.
- Tyhjä, se tarkoittaa vain että meidät on havaittu, olemme myöhässä. On toimittava nopeasti. Aloittakaa leirin pystytys heti ja jakakaa tietoa muillekin osastoille. Nukkukaa hyvin jos suinkin voitte, sillä huomenna marssimme sotaan
Armeija hurrasi. Teltat nousivat valmiiksi minuuteissa ja vain muutaman minuutin kuluttua, oli rannikolle laskeutunut hiljaisuus. Vain vartioiden askeleet hiekkaa vasten saattoivat päästää ääniä
Mekol marssi telttaa, jossa hänen isänsä oli.
- Armeija on valmis.
- Hienoa. Odotamme yön yli ja marsimme sitten. olenko oikeassa että olemme Remasissa kahden marssipäivän jälkeen
- Kyllä olet isäni.
- Hienoa. Oletan että osastosi ja kaikki sen miehistöt tietävät paikkansa taistelukentällä?
- Kyllä isäni. Muodostan oman laivani ja kymmenen muun kanssa kolmen rykmentin vahvuisen linjan armeijamme oikealla sivustalle.
- Oikein. Olet kai maininnut nämä asiat jo aliupseereillesi?
- Kyllä olen isäni.
- Hienoa. Olet ollut esimerkillinen johtaja, tällä matkalla. Tiedät kai etten voi antaa sinulle niin paljon valtaa armeijassani kun tahtoisin. Minun on pidettävä suvut tiiviinä, ja mitä siitäkin syntyisi jos jonkun suvun kaksi edustajaa olisi näin korkealla. Ethän ole katkera poikani
- En tietenkään. Tiedän että minun aikani koittaa joskus johtaa sukuamme, enkä häpeä olla nyt alhaisemassa asemassa.
- Parempaa poikaa en voisi toivoa. Mene nyt, huomenna on tärkeä päivä. Alfar sanoi ja taputti poikaansa hartioille. Mekol poistui kumartaen telttaansa
Yö oli rauhallinen, rauhallisempi kuin koskaan. Viimeinen rauhallinen hetki ennekuin Tilea murtuisi ja kaikki sen rikkaudet vietäisi.
Kaukana merellä
- Oletko nyt aivan varma?
- Tietenkin, mustat purjeet ovat täällä taas.
- Montako?
- Tuhansia
- Tuhansia, emme voi auttaa ihmisiä. Meitä on liian vähän. Jos vain saisimme kotoa lisäjoukkoja pian…
- Ei ole aikaa. Ihmiset eivät kestä viikkoakaan piiritystä. On selvää etteivät he kuitenkaan siihen antaudu, mutta loppujenlopuksi, siihen he kyllä joutuvat.
- Mitä sitten voimme tehdä?
- Menemme apuun niillä joukoilla joilla voimme.
- kaksi tuhatta miestä. Ei se paljon auta.
- Katsommeko sitten vain vierestä miten heidät tapetaan. Ja annamme serkkujemme taas levittää kauhua ihmisten keskuuteen.
- Mutta…
- Jos nyt emme auta, emme voi olettaa että meitä autettaisiin, jos sellaiseen hätään joudumme
- Hyvä on. Nostakaa purjeet!
Aamu valkeni ja leiri heräsi eloon. Muutamassa tunnissa oli leiri purettu ja armeija seisoi marssivalmiudessa rannikon edustalla. Alfar ratsasti joukkojensa edessä.
- Sotilaani. Tänään on se päivä, jolloin tämä manner tulee taas muistamaan meidät. Ei vain pieninä ryöstelijöinä vaan sotilaina, jotka tulevat ja voittavat. Olette suurin armeija mitä ikinä on lähetetty Naggarothista. Tehkää itsenne ja heramme ylpeiksi itsestään ja koko kansastamme.
Armeija vastasi huudoin liput viileässä tuulessa liehuen. Purppura ja violetti värjäsivät hiekankin omalla värillään kun aurinko niiden ohuiden kankaiden läpi paistoi.
-Tähänkö olemma tulleet. Hetkeen jolloin teurastamme kokonaisen kaupungin. Otamme kokonaisia sukuja vangiksi. Onko se todella oikein?
Mekol puisteli päätään. Katseli tovereitaan, jotka silmät kiiluen katselivat hänen isäänsä. Eroanko minä näin paljon heistä? Miksen tunne suurta tappamisen himoa tällä hetkellä. Toivottavasti se on ohimenevää
-Tällä retkellä otamme myös vankeja. Ottakaa niitä niin paljon kuin saatte, sillä jokaista kymmentä vankia kohden palkitsen vangit ottaneen komppanian. Taistelkaa urheasti, ja jos kuolette. Niin kuolkaa taistellen. Täältä lähdemme vasta kun koko Remas on tuhottu ja ryöstetty.
Armeija vastasi jälleen huutaen ja hurraten kovempaa kuin koskaan. Eläimetkin tuntuivat hurraavan, ritareiden ratsut karjahtelivat, hevoset hirnuivat ja potkivat ilmaa hurjan lailla, pegasokset olivat rauhattomia. Mutta kaikkien tovereidensa keskellä ei Mekol siltikään hurrannut.
- Mikä minua vaivaa, en todellakaan tiedä mitä todella olen. Ei ei. Tälle retkelle lähdit innolla, mihin se into hävisi. Mihin?. Kyllä minä sen vielä löydän.
- Liikkeelle! Pysähdymme illalla ja huomenna, saatte maistaa taistelun maun. Sen teille lupaan.
Armeija vastasi kolmannen ja viimeisen kerran. Liput laskettiin alas ja jokainen osasto otti paikkansa. Varjot ja ratsastajat lähetettiin varmistamaan armeijan sivustoja, tutkimaan ja rapotoimaan tapahtumista armeijan ympärillä
Remasissa
- Mitä väitätte?
- Niin se on. Olemme pian sodassa.
- Ja te olette? Pelkkä karavaanin vartia. Uskoisinko teitä miulummin kuin kaupungin omaa kaartia.
- Teidän täytyy. Lähettäkää vaikka joku tiedustelemaan, mutta pyydän. Valmistautukaa taisteluun. Katsokaa nuita ihmisiä joiden mukana tulin. He pakenevat ja hakevat suojaa teistä. Kantakaa nyt siis vastuu lupauksistanne. Teillä on armeija täällä. Ehkä voimme pidätellä heitä siihenasti kunnes apuja pohjoisesta tulee.
- Jos todella puhutte totta. En minä voi muutakaa kuin valmistautua, etsi oma osastosi tai pestaannu kaupungin palvelukseen porteilla. Kutsun neuvvoston kokoon heti
- Näkemiin ruhtinas.
Entäs nyt? Mitä nyt teen?
Noh taas tuli pitkästä aikaa tehtyä jotain. Sanokaas kannattaako tästä kirjoittaa vielä yks ja todennäköisesti viimeinen osa?
Jatkoa Delf saagalle.
Jatkoa Delf saagalle.
"olemme maailman sivistynein rotu, meillä on eniten tapoja teloittaa"Tämä pätee myös meihin ihmisiin
