Ystävää säälimättä, osa 1

[Demension]

Kolmiosaisen sarjan ensimmäinen osa. Kommenttia saapi mielellään pistää, jos tämän jaksaa loppuun asti lukea.
Prologin voi lukea täältä, jos kiinnostaa.

---
Ystävää säälimättä
Ensimmäinen osa - "Kadonneet muistot"


Lunta pöllysi pois laskeutumisalustalle saapuvan metallilinnun tieltä. Ramppi rämähti auki ja ihmiset juoksivat kiireisinä ulos koneen sisuksista. Minulla ei ollut enää mitään kiirettä. Astelin alas ramppia hiljalleen, ottaen oman aikani. Kenraali Bielsthof kiirehti perääni, hän oli aina yhtä huvittava näky. Tukevahko, lyhyt ja kalju mies puolta pienemmissä vaatteissa. Miten hänet oli pästetty kenraaliksi? Sitä ei kukaan tarkalleen tiedä, arveluja perhesuhteista korkeissa asemissa on, mutta ei niitä ääneen sanota.
"Ymmärsin että sinä olit ainoa kuka selvisi B-2 lohkon hyökkäyksestä, korpraali", hän sanoi asetellessaan koppalakkiaan kuntoon.
"Näinhän siinä pääsi tapahtumaan", tokaisin takaisin ja puraisin palan pois purutupakastani.
"No onneksi edes joku selvisi kertomaan siitä. Ei meillä muuten olisi ollut mitään tietoa linjojen murtumisesta", kenraali kerkesi sanoa leveä hymy kasvoillaan ennen kuin räjähdys heitti meidät pois rampilta kylmälle maalle. Nostin päätäni ja katsoin taakse, kuljetusaluksemme oli nyt vain loimuava kasa metallia. Nousin vaivalloisesti ylös maasta. Kaikki ruumiinosani näyttivät olevan kiinni kehossani, ainakin toistaiseksi. Katsahdin kenraalin maassa makaavaa ruumista. Metallitanko sojotti hänen päästään. Mikä klassinen tapa lähteä tästä maasta. Mikä pelkurimainen tapa jättää muut taistelemaan Keisarin puolesta. Kaikki olivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Aivan kuin tuota kuljetuskonetta ei olisi juuri pommitettu. Kuljetaan sitten joukon mukana, ajattelin itsekseni. Tartuin kenraalin ruumiin vieressä makaavaan haulikkooni ja lähdin kävelemään pois laskeutumisalustoilta. Kun olin kävellyt vähän matkaa pois laskeutumisalustoilta, kuulin marsalkka Nimoyn äänen.
"Keisarin uskolliset seuraajat! Tänään on loistava päivä palvella Keisariamme, siksi taisteluumme Kaaoksen joukkoja vastaan onkin liittynyt komissaari Phips", marsalkka astui syrjemmäs ja antoi komissaarille puheenvuoron. Phipsillä oli suurta ihmetystä herättänyt normaali kaartilaisen palveluspuku ja komissaarien tunnusmerkki, tumma koppalakki jonka etuosassa oli esillä Imperiumin kotka. Hän yskäisi ja alkoi puhumaan.
"Toverit, uskolliset kaartin jäsenet", hän piti tauon ja loi katseensa komentajien ympärille kerääntyneisiin massoihin, "tämä päivä on toden totisesti loistava päivä palvella Keisariamme ja ihmiskuntaa. Ja niin teidän paranee tehdäkin, sillä jos näen yhdenkin teistä paskasäkeistä nyyhkyttämässä jossain nurkassa kun toverinne kuolevat.." Phips murahti ja antoi katseensa taas kylvää henkistä terroria kaartilaisiin "Saatte kokea mitä kuolema oikeastaan on." Komissaari poistui takavasemmalle, varmaankin keksimään uusia tapoja kiduttaa 'kerettiläisiä'. Komissaareista ei oikeastaan pahemmin pidetty. Imperiumin pohjasakkaa kaartilaisten silmissä, enkeleitä toisten silmissä. Ihmismassat alkoivat liikkumaan puolustusasemiin hälytyskellojen pärähtäessä soimaan. Kaaos-joukkoja oli havaittu parisen kilometriä linnakkeesta länteen. Minulle ei oltu vielä asemapaikkaa määrätty, joten kuljin vain virran mukana. Kun joukkue jonka keskellä olin viimein pysähtyi, huomasin olevani linnakkeen läntisellä seinustalla, juurikin siellä mihin Kaaos-joukot luultavasti hyökkäisivät koviten. Istuuduin korokkeen päälle ja otin kypärän pois päästäni. Haroin hetken hikisiä hiuksiani ja pistin kypärän takaisin. Eräs rintama-jermu oli opettanut minulle tuon tempun eräänä hiljaisena iltana vartiossa. Jos välillä vilvoittelee hiuksia viileässä ilmassa niin välttyy kaljuuntumiselta. Näin siis hänen uskomustensa mukaan. Ei hän varmaankaan ollut oikeassa asian suhteen, mutta hiusten harominen välillä oli jostain syystä kovin rauhoittavaa.

***

Kaartilaisten kuolon ja kylmyyden kangistamia ruumiita oli joka puolella ympärillämme. Haju oli niin vastenmielinen, että sitä ei monenkaan uuden kaartilaisen vatsa kestänyt. Aseet sylkivät kuolemaa kuin huomista ei olisikaan. Olimme onnistuneet pitämään linnakkeen hallussamme suh vähin ponnistuksin. Miehiä oli toki kuollut, ja kuolee edelleen, mutta kuollutta henkilöstöä ei lasketa taistellessa ihmiskunnan ja Keisarimme puolesta. Olin vaihtanut luotettavan haulikkoni kuolleelta vierustoverilta lainaamaani laserkivääriin. Laukaus laukaukselta kaikki tämä taistelu alkoi tuntumaan yhä surrealistisemmalta. Kuinka kauan olin ollut siinä samassa paikassa kyyryssä paljoakaan liikkumatta? Päiviä, tunteja, minuutteja? Sillä ei ollut väliä, tuntoni olivat jokatapauksessa turtuneet. Komissaari Phip käveli tasanteiden ohi aivan kuin muurin toisella puolella ei olisi tuhansia ja taas tuhansia Kaaos-sotureita yrittämässä tappaa meitä kaikkia. Eräs vieressäni olleista kaartilaisista päätti pitää tauon väärällä hetkellä. Hän käännähti ympäriinsä, otti tupakka-askin esiin taskustaan. Tärisevin käsin hän otti sieltä yhden tupakan ja pisti sen huuliensa väliin. Sitten alkoi armoton zipon nypläys. Katsoin hänen sähläämistään hetken, mutta sitten muistin että tappaahan tässä pitäisi. Vierestäni kuului kova pamahdus, silmäkulmastani saatoin nähdä seinustalle räjähtäneen pään. Komissaari asteli ruumin luo ja potkaisi sen alas korokkeelta.
"Petturi. Katsokaa kunnolla, miehet. Siinä on teille varsinainen paskakasa", hän rykäisi kovaa ja sylkäisi räkäklimpin päättömän ruumiin päälle.
Tuuli ja lumi piiskasivat kasvojamme yhä kovempaa ja kovempaa. Tunteihin ei tapahtunut mitään, aseet paukkuivat mutta kumpikaan osapuoli ei antanut periksi. Sitten se tapahtui. Déjà vu. Löysin taas itseni makaamasta kylmästä maasta. Nostin tuttuun tapaan päätäni ja näin edessäni olevassa muurinpätkässä ammottavan aukon. Lääkintämies nykäisi minut ylös maasta.
"Oletko sinä okei? Tarvitsetko apua?" Hän kysyi ja ravisteli päätäni hieman
"E-ei tässä mitään.." Vastasin kangertelevasti ja nousin hiljakseen ylös. Lääkintämies oli jo juoksemassa seuraavan maassa makoilevan luo, mutta ennen kuin hän pääsi sinne, boltterin sarja lävisti hänen ruumiinsa. Nyt oli kiire. Oli annettu käsky vetäytyä seuraavalle puolustuslinjalle. Juoksin minkä puutuneista jaloistani pääsin. Saapuessani toiselle asemalle, kyyristyin nurkan taakse ja vilkuilin käytävälle. Kohta tuo ovi pamahtaisi auki ja Kaaos-mariinit tappaisivat kaikki nuo onnettomat sielut jotka odottivat käytävällä parin laatikon takana. Kohta ne tulisivat.. Aivan kohta. Ihan minä sekuntina tahansa. Mutta eivät ne tulleetkaan. Sotamies Kripo käveli varovasti ovea kohti kivääri eteenpäin tähdättynä. Taistelun äänet olivat hävinneet ympäriltämme. Olimme jossain muualla kuin jään turmelemalla planeetalla taistelemassa Kaaosta vastaan. Ovi liukui auki kuin hidastettuna. Sillä sekunnilla Kripo lensi taaksepäin pamahduksen saattelemana. Kaksi Kaaos-mariinia tömistelivät käytävälle ja antoivat aseiden hoitaa puhumisen. Kuten arvelin, käytävässä olleet kuolivat ensimmäisiin luoteihin. Painauduin tiiviisti seinää vasten ja ammuin sokkona nurkan taakse kohti vahvasti panssaroituja mariineja. Ei näillä taskulampuilla tuota panssaria läpäistäisi. Nopea vilaus varustevyölleni ja huomasin siinä roikkuvan kranaatin. Sokka irti ja kranaatti lensi komeassa kaaressa nurkan taakse. Ennen kuin mariinit kerkesivät tajuta edes kranaatin lentäneen heidän keskelleen, paineaalto repi heidät kappaleiksi. Vieressäni kyyristelevä vanhempi sotilas lähti hiljaiseen etenemiseen kohti ovea, päätin seurata häntä. Hänellä oli kokemusta ja luultavasti tiesi mitä tehdä.
Ovi liukui auki. Vain muutamaa minuuttia aikaisemmin aukio oli ollut sotatanner, nyt se oli aivan autio. Ainuttakaan ihmistä, Kaaos-olentoa tai mitään muutakaan infernaalista demonia ei ollut näköpiirissä. Vanhus nosti kypärää sormellansa ja pyyhki hikeä pois otsaltaan. Outoa, että näinkin kylmällä planeetalla voi tulla hiki. Vanhus laski kypärän takaisin päähänsä ja lähti kävelemään kohti linnoituksen sydäntä, aivan kuin odottaen että jokaisen nurkan takaata hyökkäisi kohta kimppuumme itse Horus. Kun saavuimme linnakkeen keskustaan, metalliseen erilaisten teknisten laitteiden ja muun elektroniikan täyttämään halliin, tajusimme että olimme linnakkeessa kaksistaan. Mutta mihin kaikki olivat hävinneet?

***

Päivät kuluivat nopeasti, kun etsimme muita eloonjääneitä. En ollut puhunut kertaakaan sitten muurin räjähtämisen. Itseasiassa en ollut varma etsimmekö me edes eloonjääneitä, seurasin vain vanhusta kaikkialle mihin hän meni. Ehkä etsimme ruokaa, turvallista nukkumapaikkaa tai jotain muuta mistä minulla ei ollut harmainta hajuakaan. Illaksi käperryimme aina lähimpään turvallisen näköiseen nurkkaan nukkumaan. Sitä ei oikeastaan osannut käsittääkään, kuinka outo koko tämä asetelma oli. Kymmentuhatpäinen Kaaos-armeija ja suunnilleen yhtä suuri Keisarillisen Kaartin joukkio, molemmat hävinneet kuin pieru Terraan. Jäljellä vain kaksi sotilasta. Vanha käppänä, joka tuntuu olevan mykkäkin, sekä pikkuaikuinen 20-vuotias joka luulee olevansa suurikin filosofi. Siis minä. Kolme päivää kului, ennen kuin rohkaisin mieleni ja avasin suuni. Olimme jälleen kävelemässä ympäri linnaketta vailla päämäärää.
"Minne me oikein olemme menossa?" Sain suustani ulos pienen ponnistelun jälkeen.
Vanhus oli hetken hiljaa ja vastasi sitten: "Etsimme heitä."
"Keitä?" Kysyin ja laitoin kiväärin olalle hihnan varasta roikkumaan.
"Kaikkea sitä mikä ympärillämme on."
"Kaikkea mitä? Siis tätä linnoitustako. Mehän olemme jo täällä, mitä etsimistä tässä on?"
"Ei, ei toki. Ympärillämme on paljon muutakin, emme vain näe sitä. Olemme väärässä paikassa."
"Mistä sinä nyt oikeen puhut, mitä meidän ympärillämme muka on?"
"Kaikki. Kaaos, kaartilaiset, Keisari."
"Siis.. Väitätkö että he ovat täällä, mutta me emme vain näe heitä? Pah, kylmyys on tainnut pehmittää aivosi, vanhus."
Hän kääntyi minua kohti ja katsoi ensimmäistä kertaa minuun. Syvälle silmiin.
"Olet vielä liian nuori ja naiivi, en oletakaan että ymmärtäisit", hän kääntyi ympäri ja jatkoi matkaansa. En kuitenkaan tällä kertaa seurannut häntä. Mistä ihmeestä hän oikein puhui? Ei se voi olla totta, että kaikki muka olisivat täällä. Olettaen, että niin kuitenkin olisi, miten niin pääsi käymään? Laskeuduin maahan istumaan ja vedin takin taskustani löytämän tupakka-askin esiin. Pistin tupakan huulieni väliin ja pistin käteni vasempaan takin taskuun. Mutta ei. Kyllähän se sytytin siellä oli ollut siellä vielä neljä päivää sitten. Muistan selvästi kuinka otin sen pois siltä komissaarin ampumalta nuorukaiselta. Mihin se nyt oli voinut hävitä? Piru vie, tässä olisikin mietittävää.

[Höpöttiuhka]

Erittäin hyvää tekstiä. Silmiin ei sattunut yhtään kirjoitusvirhettä ja juoni oli erittäin mukaansatempaava. Odotan innolla toista osaa

[Demension]

Kiitoksia vaan.
Aiheen lähettämisen jälkeen läpiluvussa huomasin pari ajatuserhettä, mutta kerkesin ilmeisesti korjata ne ennen kuin kukaan tätä luki. Hyvä tietää että edes joku näitä lukee.

[Andi]

Oli taas yhtä loistavaa tekstiä niin kuin prologi. Millos tulee lisää?

[Demension]

Täytyypä katsoa. Luultavasti loppuviikosta, ellen innostu tekemään siitä kovinkin pitkää.