Hänen silmänsä vetistivät, kasvoihin osuva pöly oli kivuliasta, eikä se auttanut silmissäkään sen enempää, mutta silti hän väänsi kaasuvipua yhä kovemmalle, sekopäinen virne kasvoillaan. Kivinen maisema muuttui yhä epäselvemmäksi.
Hänen varastamansa Avaruusjääkärien pyörä kirahti vastalauseen mutta kiihdytti yhä vauhtiaan. Sen pyörät pomppivat epätasaisella tiellä, mutta se ei Kaita haitannut. Hän ajatteli pyörän entistä omistajaa, joka makasi tovereineen jossakin tienpielessä, puoliksi kivivyöryn alle hautautuneina. Kai oli saanut yksityisen vinkin ystävältään ja oli järjestänyt yhden miehen väijytyksen. Se oli toiminut mainiosti. Jääkärienkään haarniska ei kestä päälle vyöryvää kukkulanseinämää.
Raukkamaista, mutta Kailla ei ollut aikaa järjestää heidän arvoistaan sankarikuolemaa jotain horisontin peittävää, mieluiten yli viisitoistametrisen suurdemonin johtamaa paholaislaumaa vastaan. Ja lopputulos oli kuitenkin sama. Näistä jääkäreistä ei tosin kirjoitettu sankaritarinoita. Tuskin he siitä kuitenkaan enää suuttuisivat.
Kai väänsi kaasuvivun ääriasentoon ja painautui vasten pyörän ohjaustankoa renkaiden pomppiessa kivisellä, kuivuneella tasangolla. Elämää ei juurikaan näkynyt. Metsä oli jäänyt jo kauas taakse. Edessä, valtavan punaisen auringon alla näkyi pölypilvi, jonka Kai tiesi merkitsevän hänen kohdettaan. Hän virnisti petomaisesti. Vaikutusta lisäsivät kummasti hänen terävät kulmahampaansa ja luonnottoman pitkä kieli, aivan kuin sudella.
Kain ennen vihreä armeijanpuku oli värjäytynyt pölystä lähes beissiksi. Kai piti tästä väristä enemmän kuin edellisestä. Hän oli hylännyt kiväärinsä; se ei ollut kestänyt kuumaa aurinkoa ja oli sanonut itsensä irti äänekkäästi pamahtaen. Niinpä Kai kantoi itselleen niin tuttuja pistooleja vyöllään. Nekin olivat tietysti laittomia. Tai viritettyjä. Ihan miten sen halusi itse sanoa.
Hänen saappaansa, jotka ennen olivat kiiltäneet uutuuttaan, olivat nekin menettäneet kiiltonsa ja pitivät nyt yllä harmaata ja ruskeaa ulkoasua, paljolti pölyn ansiosta. Kain hiukset olivat sekaisin ja pölyiset. Hänen kasvonsa olivat tahraiset. Hän ei tosiaan näyttänyt sotilaalta. Hän näytti riutuneelta, jos katsoi päällipuolisesti.
Kuitenkin, jos katsoi häntä tarkkaan, huomasi hänessä pesivän... Hulluudeksi sitä olisi kai voinut kutsua. Hän tuntui olevan kuin jousi, joka on valmiina räpsähtämään minä hetkenä hyvänsä. Sekopäinen virnistys oli kaiverrettu hänen kasvoihinsa. Hänen siniharmaissa silmissään asui pelottavan kirkas pakkomielteen pilke.
Juopunut olisi saattanut luulla itse hulluuden tulleen noutamaan häntä. Aavikolla ei kuitenkaan ollut juopuneita sen enempää kuin muutakaan elollista. Niinpä Kain hulluus jäi huomiotta. Edes hänen allaan kiitävä maa ei siitä välittänyt. Se nyt vain oli sellainen, liian laiska kiinnittääkseen huomiota niin pieneen olentoon kuin Kai.
Meidän on pidettävä kiirettä. He alkavat lähestyä määränpäätään.
”Eihän sinun pitänyt edes tietää, minne he olivat menossa”, Kai totesi ironisesti.
Toiset eivät vain istu ja pyörittele peukaloitaan. Minä otin asioista selvää.
”No, kerrohan minullekin”
He ovat onnistuneet suostuttelemaan muutaman Kaaoksen hieman innokkaamman palvojan manaamaan esiin hylyn. Energian he saavat tavallistakin rumemmin keinoin.
”Eli?”
No mitäs luulisit? Uhreilla tietysti. Lukemattomilla uhreilla.
”Kuulostaa aivan niiltä tarinoilta, joita minulle kerrottiin, kun olin pieni”
No onneksi olkoon, nyt olet itse sellaisessa. Paras katsoa, mihin astut, ettet joudu itse uhriksi. Se ei nimittäin ole kovin suotavaa.
”Älä ihmeessä”
Hehe. Muista, että et ole vielä perillä. On hyvin luultavaa, että kohtaamme muutaman yllätyksen, kun he alkavat manata hylkyä esiin.
”Olisi muuten yksi kysymys, herra Varoitus”
Heko heko. Antaa tulla.
”Poimuhan on rinnakkaistodellisuus, eikö vain? Silloinhan se on yhtä suuri kuin meidän omamme.” Kai tunsi epämääräisen huvittuneisuuden pistoksen mielessään, mutta jätti sen huomiotta. ”Silloinhan todennäköisyys, että kaksi alusta kohtaavat, on uskomattoman pieni?”
Totta.
”No miksi näitä hylkyjä sitten on olemassa? Tai miksi niistä yleensä tiedetään?”
Poimussa ei normaalisti ole minkäänlaista materiaa sinun tuntemassasi muodossa. Sinne sattunut pienikin kappale saa aikaan uskomattoman painovoimakuilun kaltaisen väännöksen. Nämä kuilut ulottuvat valtavien matkojen -ja aikojen- päähän, saaden aikaan monia yhteentörmäyksiä. Silloin tällöin myös poimumatkustava alus törmää hylkyyn. Matkustaja on silloin auttamattomasti tuhoon tuomittu.
”Ahaa”
Kai siristi silmiään aurinkoa vastaan ja jatkoi matkaansa, ajatellen tätä uutta asiaa.
*****
Krieger ei yhtään pitänyt asioiden saaamasta käänteestä. Tai siltä ainakin näytti. Hän mulkoili Marcusta ja Jannia jatkuvasti. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, eikä varmaan sanoisikaan. Se oli ihan ymmärrettävää, Jann kun oli mitä oli. Hän näytti lähinnä kuoritulta ihmiseltä eri väreissä. Siellä täällä näkyi lihaa, toisaalla taas johtoja ja vilkkuvia valoja. Hänen puheensa särisi ja sitä säesti outo rapina hänen kurkustaan. Kuitenkin häntä kunnioitettiin. Vai olikohan se pelkoa? Saman asian se kuitenkin ajoi.
Marcus naurahti; kuri oli näköjään hyvin opeteltu. Marcus oli käskenyt muun yksikön harjoitella kuvioitaan, hänen ja Jannin suunnitellessa matkaansa. Tyhjäkatseinen jätti seisoi Jannin takana, reikiä kalpeansinivalkoisessa haarniskassaan. Reikien reunoilla näkyi tumman punaruskeita tahroja. Ilmeisesti Jann oli katsonut tarvitsevansa erinäisiä asioita enemmän kuin uhrinsa.
Marcus ei ollut vielä kysynyt, mitä Jannille oli tapahtunut, mutta aikoi tehdä sen pikapuoliin. Kun hänenlaisensa kyborgi runnottiin tuollaiseen kuntoon, oli uhka varsin vakava. Mahdollisesti jopa vakavempi kuin heidän kohteensa.
Nyt ei kuitenkaan ollut kysymysten aika. Heidän oli kiristettävä aikatauluaan, jos he aikoivat saada Kain kiinni. Tämä oli ilmeisesti ottanut hengiltä ryhmän Jääkäreitä ja vienyt moottoripyörän. Hänelläkin taisi olla kiire.
Marcus komensi ryhmäsnä kokoon ja matkaan. Ensin hän hiukan ihmetteli, kuinka Jann saataisiin mukaan, mutta sitten hän kuuli ruman murskautuvan luun äänen takaansa. Kääntyessään katsomaan hän näki Jannin nyrkki veressä ja tämän uhrin, reikä rinnassaan. Salama leiskahti Jannin kasvojen poikki, merkki hymyn yrityksestä.
”Hän oli liian vaarallinen. Hallitsin häntä vain niukin naukin. Voisin tulla jonkun teistä kyytiin”, hän sanoi, ja siniset silmät välkkyivät äänetöntä nauruaan hänen katsellessa sotilaita, jotka vaivoin onnistuivat peittämään inhonsa ja kauhunsa.
Marcus huokaisi ja käski muiden lähteä matkaan. Näiden kaasuttaessa ilmeisen helpottuneina menemään hän vilkaisi taakseen, aikeissa kysyä, miten Jann meinasi tulla mukaan. Hän joutui kuitenkin nielemään sanansa, sillä hän huomasi Jannin kiinnittyneen kuin hämähäkki pyöränsä takatukeen. Ilmeisesti kyborgina olossa oli puolensa. Ihminen ei koskaan vääntyisi moiseen asentoon.
Päätään pudistaen hän istui pyöränsä selkään ja väänsi kaasuvivusta rajusti. Pyörä ampaisi ärjähtäen matkaan.
*****
Kai katsoi alaspäin, ilman hymynhäivääkään. Hänen jahtaamansa pölypilvi ei ollutkaan mikään kulkue, se oli ollut vain sen peräpää; itse kulkue oli jo päässyt määränpäähänsä eli hänen allaan olevaan solaan.
No, sola ja sola. Tällä planeetalla oli kaikki ilmeisesti vedetty äärimmäisyyksiin. Sola oli varmaankin satoja kilometrejä pitkä ja aivan tajuttoman leveä. Syvyyttä sillä oli parisen kilometriä ainakin. Kai sormeili hajamielisesti tappamaltaan sotilaalta ottamaansa agrav-varjoa ja katseli alaspäin.
Muutaman kilometrin päällä hänen seisomapaikastaan, solan pohjalla kohosi valtava rakennelma, jonka tarkoituksena olisi ilmeisesti telakoida hylky, päästämättä sen siältämiä kauhuja ulos. Luultavasti telakan asestuksella kelpaisi Keisarillisen pataljoonankin ylpeillä.
Telakkaan sisäänpääsy ei varmaankaan olisi ongelma, kun katsoi sitä valtavaa ihmisten ja tavaroiden virtaa, joka sinne vietiin. Alasmeno sen sijaan olisi.
Tuuli leyhäytti hänen hiuksiaan, ja hän siristi silmiään, etsien alhaalta kohtaa, jonne voisi yöllä pudottautua. Se ei tulisi olemaan helppoa, sillä tuuli heitteli ihmistä tuossa solassa kuin lehteä. Mahdotonta se ei olisi, sitä sanaa Kai ei enää rekisteröiyt millään lailla. Se olisi ainoastaan hankalaa.
Lopulta hän huomasi kokonaan tyhjän alueen, joka oli tosin aivan solan seinämän vieressä. Kai kuvitteli itsensä heittelehtimässä hallitsemattomasti tuulen kourissa, iskeytyen seinään jatkuvasti. Ajatus hymyilytti häntä.
Lopulta hän luovutti ja heitti agrav- varjonsa alas reunalta. Hän katseli sen kieppumista ja pientä pöllähdystä, joka näkyi sen osuessa maahan. Sitten hän irrotti vyöltään kaksi iskuhakaa ja laskeutui jalat edellä alas kielekettä. Auringon paistaessa hänen puoleisensa solanreunan yltä, kätkien hänet tehokkasti hän aloitti pitkän matkansa alas. Toivottavasti alhaalla olijoilla ei olisi herkkäunisia tarkka-ampujia. Silloin tilanne voisi kehittyä hankalaksi. Hän joutuisi pysähtymään useaan otteeseen, levätäkseen hiukan. Viivästys suututti Kaita, mutta ihmiset ovat heikkoja, hän muistutti itseään, ja sen kanssa on opittava elämään.
Pirullinen, terävähampainen virne hallitsi Kain kasvoja matkalla alas.
Kun hän lopulta pääsi alas, hänen käsiään särki kuin yliajettua pieneläintä ja hänen kämmenensä olivat rakkuloilla. Niinpä hän juoksi piiloon roskakasaan ja varmistettuaan, ettei siellä humalaansa nukkuva vartija enää heräisi hän sulki silmänsä ja päätti levätä hieman.
Herää, pahvi. Meillä alkaa olla kiire, jos meinaat nukkua vielä silmällistäkään.
Kai avasi silmänsä ja oli samalla hetkellä täysin hereillä. Hän taivutteli niskojaan ja venytteli käsiään ennen kuin kömpi ylös saastaisesta nukkumapaikastaan. Hiipiessään pois roskalavalta hän katsoi solan seinämän rajaamalle yötaivaalle, ihan vain varmuuden vuoksi. Aurinko ei ollut nousemassa vielä pitkään aikaan. Samalla hän varmisti astuvansa kuolleen vartijan kasvoille. Hänen olisi löydettävä jonkilainen uskottava tekosyy päästäkseen telakan sisään. Sen jälkeen asiat luultavasti muuttuisivat monimutkaisiksi.
Aikansa kuljeskeltuaan hän löysi sopivan yksinäisen, taukoa pitävän sotilaan, jonka tauko piteni pian todella pitkäksi. Kai vei mieheltä jopa vaatteet, mutta se oli vaadittua, jos hän aikoi päästä telakalle.
Toisen onnettomuus on toisen onni, Kai tuumi katsoessaan sotilaan tunnuskorttia ja juodessaan tämän kenttäpullosta istuessaan tämän vaatteissa tämän pyörän selässä. Sotilas oli ilmeisesti tekninen tarkastaja, ja vieläpä telakka-alueen asejärjestelmien. Koodin voimakkuus oli sen mukainen. Se oli A-tasoa. Korkein mahdollinen, eli Kai pääsisi lähes minne tahtoi.
Kai pysähtyi hetkeksi miettimään uskomatonta tuuriaan, mutta ohitti sen vain olankohautuksella noustessaan pyörän selkään ja pyyhältäessään kohti yöhön kohoavaa telakkaa. Hänen yksityinen ystävänsä oli kummallisen hiljaa.
Leirin ihmisvirta kulki selvästi kohti telakkaa, joten Kailla ei ollut ongelmia päästä sen sisään. Hän vain piiloutui massiivisen virran keskelle ja teeskenteli tarkastelevansa jotain pientä kädessään. Näin hän onnistui välttämän mahdolliset uteliaat katseet. Hän kuitenkin vilkuili jatkuvasti ympärilleen, etsien paikkaa, jossa livahtaa ulos virran seasta.
Hän käveli sisään valtavista, yli kaksi metriä paksuista paineteräksisistä ovista, yrittäen piiloutua sen takana olevilta kameroilta, mutta luultavasti turhaan; tällaisessa ihmismassassa kamerat tuskin etsisivät yhtä mekaanikkoa... Mutta ne eivät olleetkaan kameroita.
Kain kameroiksi luulemat esineet olivatkin ihmisiä, ainakin osittain. Ne olivat lobotomian läpikäyneitä ihmisiä, jotka oli ilmeisesti vain pistetty poikki vatsan kohdalta ja liitetty mekaaniseen selkärankaan, jonka varassa ne kääntyilivät ympäriinsä, tuijottaen väenpaljoutta tyhjillä silmillään harmaan, roikkuvan naamansa keskeltä. Ilmeisesti suunnittelija oli katsonut, etteivät ne tarvinneet alaleukaa, joten se oli poistettu. Tilalle oli laitettu pieni lämpökamera ja valonheitin, joka roikkui yläleuasta kuin jokin kaamea hammasteline.
Hiuksia niillä ei ollut ollenkaan, ja niiden lihakset olivat surkastuneet onnettomiksi siimoiksi, kunnes ainoastaan tärkeimmät olivat jäljellä. Ne pitivätkin sitten kasassa olentojen – ja olentoja ne olivat, silllä ne olivat menettäneet ihmisyytensä nähtävästi jo vuosia, vuosia sitten - käsiä, joista roikkui aseita vaikka pienelle armeijalle. Toisessa luonnottoman lihaksikkaassa kädessä komeili jokaisella niinsanottu raskas vasamatykki, toisessa kädessä hieman kevyempi ase, kuten vaikkapa rynnäkkökivääri. Käsien lihaksikkuus korostui luonnottomasti muun jäljellä olevan ruumiin riutuneisuutta vasten.
Kai pysähtyi hetkeksi katsomaan mahtavaa näkyä; käytävä oli varmaan yli viisikymmentä metriä korkea ja kaksi kertaa niin leveä, ja katto ja seinät olivat täynnä aivottomia vartijoita. Olennot kiemurtelivat mekaanisten selkärankojensa varassa katossa ja seinissä kuin jotkin groteskit merilevät virran kourissa, aseiden kimallellessa käytävän kelmeässä valossa.
Kai repi silmänsä irti kaameasta näystä ja jatkoi matkaansa, tällä kertaa entistä varovaisemmin. Jos täällä alkaisi taistelu, lopputulos olisi hyvin nopea ja verinen; mikään ei voisi pärjätä niin valtavalle aseelliselle ylivoimalle.
Nytpä selvisi, mihin uhrattujen ruumiit on käytetty.
Hänen päässään kuuluvassa äänessä oli lähes huvittunut sävy. Kain toinen suupieli nytkähti, paljastaen toisen ylipitkän ja terävän kulmahampaan, mutta vain hetkeksi. Hän painoi päänsä ja jatkoi sopivan kohdan etsimistä.
Samassa hän tunsi, kuinka telakka alkoi väristä. Se tuntui jaloissa, niin korkeatasoisena, ettei sitä lähes huomannut. Sitten se alkoi kuului ilmassa. Seinistä roikkuvat vartijat aaltoilivat äänen tahtiin.
Vauhtia hitto soikoon, vauhtia! Jotain tapahtuu!
Kai hylkäsi varovaisuuden ja juoksi lähimmästä ovesta sisään, törmäten suoraan telakoinitalueelle.
Hän jäi katsomaan, kuin halvaantuneena.
.....
Marcus katsoi ympärilleen uskomatta silmiään. Nän paljon sotilaita, eikä siltikään kukaan ollut yrittänyt pysäyttää heitä. Säälittävää. Hänen takanaan Jann hykerteli itsekseen, hänen kielenpidikkeensä kolistessa henkitorven jäännöksiä vasten. Hiljaa Johann kirosi niitä rakentajia, jotka loivat kyborgille huumorintajun. Se ei ollut tervettä puuhaa.
Joopa joo, mikään ei enää tuntunut terveeltä. Miksi häntä ei vain laitettu ampumaan tyhmiä alokkaita ja potkimaan niiden pehmeitä perseitä ylös juoksuhaudoista tulilinjalle?
Huokaisten hän heitti nämä ajatukset omasta mielestään varsin huumorintajuttomasta aivokopastaan ja keskittyi etsimään reittiä tämän solan keskelle. Jos he löytäisivät saaliinsa jostain, niin sieltä. Jo näinkin kaukaa hän saattoi nähdä solasta kohoavan kyhäelmän. Luultavasti ongelmat alkaisivat vasta sinne päästäessä.
Marcus ärähti korvassa kuuluvalle vinkunalle, jonka hän kuuli jopa tuulen huminan ja toveriensa kiroilun yli. Ilmeisesti hekin kuulivat sen. Juuri kun hän alkoi ihmetellä, mitä se on, hänen pyöränsä nykähti vaarallisesti sivulle ja hän korjasi hätäisesti otettaan.
Katsoessaan vihaisesti sivulleen hän näki Jannin, joka kiipesi pitkin hänen pyöräänsä, käyttäen hyödyksi kyborgiruumiinsa vapaampaa liikettä. Lopulta hän oli Marcuksen takana, pitäen kiinni vain luonnottoman voimakkailla jaloillaan.
”Jotain tapahtuu”, hän -se- sanoi ja osoitti solan keskellä olevaa rakennelmaa. Sen yläpuolella näkyi sykkivä valopiste, jokin, joka kasvoi kasvamistaan ja piti tuota vinkuvaa ääntä. Kriegeristä se kuulosti aivan siltä, miltä korvien sointi lähelle sattuneen räjähdyksen jälkeen tuntuu.
Äkkiä se vain oli siinä.
Ensin oli valoa, sitten, ilman sen suurempia seremonioita ilmassa leijui valtava, varmaan kymmeniä kilometrejä läpimitaltaan oleva metallimöykky. Se ei muistuttanut mitään, minkä Marcus oli koskaan nähnyt.
Aseita, jalustoja, ovia, jopa jotain mikä näytti lonkerolta sojotti sinne tänne täysin ennaltamääräämättömässä järjestyksessä sen jonkin rungosta rungosta. Marcus näki vierekkäin kahdeksanhaaraisen tähden ja kultaisen kotkan, ja oli vähällä pudota pyöränsä selästä.
Ilmeisesti joku muukin oli huomannut sen, sillä hänen ryhmänsä alkoi hidastaa vauhtia, kommentien ja kirousten lennellessä edestakaisin mikeissä. Marcus päästi omintakeisen sadatuksen ja kääntyi katsomaan Jannia, joka nauroi omalla vilkkuvalla tavallaan. Miksi juuri nyt, juuri kun he olivat niin lähellä onnistumista, jokin korkeampi voima pistää sormensa soppaan ja sekoittaa heidän tappiokseen? Marcus kirosi uudestaan ja katsoi ryhmäänsä vihaisena.
”Vauhtia, vauhtia! Tämä ei saa haitata meidän tehtäväämme!” hän karjui mikrofoniinsa ja väänsi kaasua yhä kovemmalle. Jannin silmät vilkkuivat iloisesti. Hänen ryhmänsä kaasutti hänen peräänsä, tietäen että paikalleen jääminen olisi tietänyt luotia niskaan.
Samassa aluksen syrjäyttämän ilman aiheuttama paineaalto iski heihin. Marcus tunsi oman mekaanisen otteensa irtoavan pyöränsä kahvoista. Ei, vaan kahvat irtosivat pyörästä. Ja sitten hän lensi.
Ja iskeytyi pää edellä pimeyteen.
_________________________________
No, siinä se nyt on. Itse en pitänyt tästä osasta, varsinkaan lopusta, mutta aika uhkaa loppua kesken, eikä uudestaan kirjoitus ole minun mieleeni.
Mutta haukkukaa nyt tekin tätä, etten minä jää ainnoaksi mollaajaksi
