Susi Retket (JR 88. tarinoita)

[Warwolf]

Tässäpä tällainen aloitus, jatkoa seuraapi kun aikaa/kiinnostusta/inspiraatiota löytyy. Mutta sen pitemmittä puheitta, tässäpä tämä tekele.

Susi retket (JR 88. tarinoita)

Prologi

-Viheltää!
Pakkasilma täyttyi ujeltavien tykin ammusten ja niitä seuraavien räjähdysten äänistä. Keskitys oli kohdistettu Keisarin Kaartin joksuhautoihin. Asemia puolustivat Arktikan 88. Jääkäri Rykmentin 8. komppania, sekä 94. JR:n 7. komppania.
Asemien takana, vajaan sadan metrin päässä, siinsi metsä joka kätki sisäänsä erään tärkeän kaupungin, jota Arktikanilaiset olivat puollustaneet jo kolmisen viikkoa. Asemien edessä olisi pitänyt olla kaunis pieni laakso, jossa oli pieni järvi ja kirkas vetinen puro sekä kaunista metsää, mutta taistelut olvat häivyttäneet kaikki jäljet niistä. Jäljellä oli vain kraatereita, puiden tynkiä ja pieni mutakuoppa.
Eräässä pienessä bunkkerissa, tai tarkemmin sanoen eteen työnnetty korsussa, jossa oli periskooppi ja aukko josta sllä voisi katsella, istui kaksi sotilasta vierekkäin, nojaten seinämämiä vasten ja kuunnellen räjähdyksiä. Eräs kranaatti tippui bunkkerin uloskäynnin eteen, mutta heidän onnekseen se oli kuitenkin vain suutari.
-Tais olla varotus laukhaus tuo, vai mitä veikkaat? toinen miehistä virkkoi hiljakseen. Samassa toinen kranaatti räjähti vähän matkaan päässä heidän korsustaan, varistaen miesten päälle soraa katosta..
-Niinhä se saatto olla, juu, vastasi Jussi Susila puhdistaen pukunsa olkapäitä sorasta. Hänen vanhempi veljensä Tauno, joka istui hänen vieressään taas otti kypärän päästään ja puhdisti sitä. Heidän siinä puhdistellessaan varusteitaan paikalle saapui matalana heidän joukkueensa kersantti Urho Mölsä.
-Terve. Mitäs pojat? Urho kysyi istahtaen pienen bunkkeriin poikien viereen. Tai miehiähän he jo olivat, kersantti korjasi mielessään. Tauno kun oli jo yli 30 ja Jussi vain pari vuotta nuorempi.
-Mitäs tässä sen pirumpia, Tauno vastasi. -Odotellahan notta millonka tuo saje loppus.
-Ja kahtotaan että millonka toi paukku päättää poksahtaa, Jussi jatkoi, vilkaisten samalla periskooppiin ja huitaisten välinpitämättöästi tykin kuulan suuntaan.
-Perkele! Urho manasi huomattuaan mihin oli melkein kompastunut saapuessaan.
Susilan veljekset istuivat siinä ilmekkään värähtämättä, Jussi yhä periskooppia katsellen, mutta Urho oli tuntenut molemmat jo vuosikymmenen, ja tunsi heidät melkeinpä liiakinn hyvin. Ja totta tosiaan, veljesten kasvoilla näkyi pienet hymyn rypyt, mikä osoitti heidän jälleen keljuilevan taas kerran. Susilan veljekset olivat kovia veteraania, nähneet partio matkoillaan monia sellaisia asioita mitä kenenkään kuolevaisen ei olisi hyvä nähdä, mutta mikään ei silti sammutaa heidän kyltymätöntä huumoriaan ja keljuiluaan, niin muita kuin toisiaankin kohtaan.
Kohta Tauno alkoi hiljalleen hekottaa ja hetken kuluttua Jussi yhtyi siihen. Kohta koko jätkäsakki nauroi vedet silmissä.
-Pojat hitto, milloin te meinaatte kasvaa aikuisiksi? Urho kysyi, pyyhkien vettä silmä kulmastaan. Kysymys oli vähän kuin heidän komppaniansa sisäinen vitsi. Siihen veljekset kun aina vastasivat leveillä virnistyksillä. Ja noita virnistyksiä jokainen hätkähti aina, sama kuka oli. Tauno ja Jussi olivat molemmat leveä harteisia ja todella vahvoja, heidän kasvonsa olivat tavallisen näköiset, ilman minkäänlaisia näkyviä uurteita tai arpia ja heitä olisi myös voinnut luulla kaksosiksi. Mutta kun he virnistivät, siinä oli jotain mikä sai jokisen miehen tuntemaan kylmiä väreitä. JR 88:aa kutsuttiin lähes leikkisästi Susi Rykmentiksi, mutta Susilan veljekset saivat sen sanonnan tuntumaan todelta, sillä heidän virnistyksessään oli jotain hyvin susimaista, ja heidän piirteensäkkin tuntuivat tyystin muuttuvan. Yhtäkkiä vierellä tntuikin olevan kaksi sutta, jotka virnistelivät hieman leikkisästi, mutta silti siinä oli uhkan tuntua. "Älä mene kysymään suden ikää, se saattaa vastata", kuului lentävä lausahdus joka yleensä yhdistettiin Susilan veljeksiin.
-Kessua kessulle? Tauno kysyi yhä virnistellen ja tarjoten tupakka askia.
Kersantin ihokarvat tuntuivat nousevan pystyyn. Tuntui kuin hänelle olisi tarjottu sitä viimeistä, juuri ennen hirttämistä. Hän sanoi kiireeesti:
-Juu, ei kiitos, minä taidan joutua jatkamaan. Tuo keskitys saattoi olla valmistelua jollekkin ja minun pitää vielä katsomassa muita poikia. Niin, illalla on muuten partio, joten valmistautukaa. Tavataan Tanja-korsussa kello 2000. Kun Taunon ja Jussin virnistys vain tuntui levenevän heidän kuullessaan partiosta, Urho päätti parhaaksi vain tehdä löysä tervehdyksen tapainen ja lähteä nopeasti jatkamaan matkaa, edelleen matalana vaikkei tykin ammuksia enää tullutkaan. -Ei ne voi olla ihmisiä, Urho mutisi päästyään jonkun matkan päähän veljeksistä, ties kuinka monetta kertaa.
-Hällähän kiire oli, Tauno tuumiskeli valju hymy yhä huulillaan.
-Son kato nuo korkiat paikat, Jussi valisti, hänkin hymyillen ja vilkuillen taas periskooppiin.- Niillon...Ai hitto! hän kivahti ja alkoi raapia vimmatusti itseään
-Noh? Mikäs siulle tuli? Tauno kysyi sytyttäessään tupakaansa.
-Nuorkultisteja ja karvalakin liikkuvia osia, Jussi vastasi yhä kylkiään ja päänahkaansa raapien.-Millonhan sitä päästään seuraavan kerran saunahan?
-Päästäs ees suihkuhun ja pesehen nää romppehet, kyllä ne lutehet ja täit silläki lähtis, Kessua?
-Juu, mikä ettei. Kiitti. Jussi otti yhden tupakan ja sytytti sen veljensä jo palavalla tupakilla, ja he alkoivat puhallella suuria savu renkaita, kuin kilpaillakseen kumpi saisi isompia.
-Viheltää! huuto raikui jälleen pitkin juoksuhautoja. Ujellusten ja räjähdysten sinfonia aloitti jälleen sointantonsa, ja kaksi piin kovaa sotilasta kuunteli sitä ja tupakoi kaikessa rauhassa.
Hetken kuluttua Jussi kysäisi:-Mitäs me muuten tolle kranulle tehään....?

[Paha Setä]

Loistavaa , nyt vain äkkiä rustaamaan sitä jatkoa siitä partiosta *sudenvirne*.

[Inexis]

Ei helvetti, nyt teet sen jatko-osan. Aivan mahtavaa fiilistelyä.

[laurentius]

ollankos sitä otettu mallia tuntematomasta sotilaasta...tuli vähän sellanen tunne tuota lukiessa...tais olla pojilla suomalaiset sukujuuret.
Muttaman kirjotusvirheen äkäsin en sen pahempaa.

[Warwolf]

ollankos sitä otettu mallia tuntematomasta sotilaasta...tuli vähän sellanen tunne tuota lukiessa...tais olla pojilla suomalaiset sukujuuret.

No en usko että monikaan suomalainen pystyisi kirjoitamaan vastaavaa kirjoitelmaa ainakin jotenkin Tuntematonta sivuuttaen. Toki suoraa lainausta ei tässä tapahtunut, ellei täysin vahingossa. Ja suomalaisuutta tässä on hiukkasen niinkuin haettukin.

Jatkoa seuraa heti kun seuraava inspiraation puuska kouraisee, mutta luultavasti tässä menee vikko poikineen.. Joten malttia vaan, malttia.

"Antaa sen tulla tohon närreen kohalle.."

[Warwolf]

Tässäpä tätä jatkoa jo. Onnistuin nipistämään aikataulusta, ja kakkos kappale on jo työn alla. Toivottavasti pidät yhtä paljon kuin prologista. Nauttikaa!

Kappale I: Partio


-Vaikka tuhansia kaatuisi viereltäni, ja kymmeniä tuhansia oikealta puoleltani, ei minuun satu, sillä minä olen valinnut, Herran, minun Jumalani suojeliakseni. Me tahdomme rauhaa, mutta jos niin ei ole oleva, me taistelemme. Me tahdomme elää, mutta jos ihmisoikeudet ovat vaarassa, olemme valmiit kuolemaankin jos on pakko. Me tiedämme että on olemassa kuolemaakin pahempi asia, ja se on elää ikuisesti orjuudessa ilman toivoa. Ylistetty olkoon Herran nimi, ja maille rauha ja ihmisille hyvä tahto. Aamen.
Miehet lopettivat rukouksen ja nousivat jaloillen. Arktikalainen pappi antoi jokaiselle palan leipää ja kulauksen viiniä pikarista.
-Herra teitä varjelkoot, ja olkoon teille armollinen, pappi sanoi. Sen jälkeen hän kokosi tarvikkeensa, ja lähti. Tämä ei kuitenkaan oluut mikä tahansa pappi, vaan huippu koulutuksen saannut soturi. Imperiumin pappeja luultiin kaikkia lähes mielipuoliksi, jotka vain yksinkertaisesti heittäytyivät vihollista päin ja tappoivat niin monta kuin vain kerkesivät ennen omaa kuolemaansa. Arktikalaiset papit olivat hieman erinlaisia. He itse kutsuivat pappien normaalia "hurmiota" ja mielipuolisuutta berserkiläisyydeksi. Silloin ihminen toimii vain vaistojensa varassa. Mutta arktikan papit kävivät lujia mielen harjoituksia, jotta oppisivat kekittämään ja jopa kontrlloimaan vaistojaan. Tämä teki heistä yhtä helposti ja hyvin organisoituja kuten mistä tahansa sotilas osastosta, ja ainakin yhtä hurjia sotureita kuin Avaruus Merijälkaväestä.
Juho Ojanen, iso kokoinen sotamies, sanoi: -Noo, nyt sitte päästään puollustamaan muutaki kuin tätä mutakuoppaa.
-Jaa, mitäs muuta me tässä sitte puollustetaan? Juhon ystävä Vellu Torminen kysyi.
Juho vilkaisi syrjä silmällä vieressä olevaa ystäväänsä -No uskoapa tietenki, hän vastasi totisena.
-Näsäviisaudet toiselle kerralle, pojat, kersantti Urho Mölsä sanoi kaksikolle. Muille hän sano: -Jokainen mies tarkistaa tarvikkeensa, ja jos jotain puutuu, käy sitä hakemassa vääpeli Luukasalta. Kun kaikkien varusteet ja tarvikkeet tuntuivat olevan kunnossa, hän sanoi: -No niin, eiköhän sitten lähdetä. Kuolemaan tämän mutakuopan ja uskon puolesta. Tämän sanoessaan hän vilkaisi Ojasta, joka hymyili vaisusti.

***************************************

Metsän hiljaisuutta rikkoi pakkasessa paukkuvan puun ääni. Taivaalta leijaili hiljoksiin lumihiutaleita, paksuntaen kaunista lumi vaippaa joka oli jo peittänyt maan poveensa. Näkymä oli lähes ylimaallinen, mutta silti jopa täällä kuolema vaatisi osuttaan. Sotamies Jaakko Pitkänen, joukkueen runoilija sielu, haravoi näkymää silmillään, harmitellen että hänen täytyi rikkoa sen kauneus. Jos joku olisi voinnut lukea miehen ajatukset, hän olisi luultavasti nauranut, sillä lumipukuinen arktikalainen sulautui näkymään lähes täydellisesti. Jaakon ohi olisi voinnut kävellä alle metrin päästä, eikä kukaan olisi huomannut miehen edes olevan siinä, vaikkei olisi ollutkaan yö.
Pitkänen haikaili vielä hiukan, mutta karkoitti sitten kyseiset ajatukset, ja viittoi loppu joukkueelle, yhdeksälle muulle miehelle, että voitaisiin edetä. Oksalla istunut lintu päästi hiukan pelästyneen viserryksen kun se herätessään huomasi yhdeksän valkoisen hahmon alkaessa liikkua suoraan sen alapuolella. Pitkänen oli noin kymmenen metriä muun joukkueen edellä, toimien etummaisena tiedustelijana. Susilan veljekset Tauno ja Jussi pitivät perää. Urho johti joukkuetta jonka tehtävänä oli tidustella vihollisen asemat ennen varsinaista iskua örkkien tykkipatterin asemiin. Kyseiset tykit olivat pommittaneet arktikalaisten juoksuhautoja jo melkein kaksi viikkoa. Hyökkäyksen tekisi luutnantti Haavalan johtamat, Urhon, kersantti Kapiaisen sekä kersantti Hulmalan joukkueet. Urhon joukke toimi tiedustelijana, joka ilmoittaisi vihollisen vahvuuden ja tarkan sijainnin.
Kaksi miehistä veti perässään erään laista pulkkaa, jossa oli kyytillä raskas konekivääri, sekä useita ammualaatikoita. Raskasta pulkaa oli vaikea vetää perässään korkeassa hangessa., joten joukke eteni melko hitaasti.
-Mistä sie on kenkäs teheny poika? Tauno huikkasi, vaikkakin hiljaa.-Lyijysilläki menis nopiampaa.
-Tule itse vetään, sitte nähdään kuka hidastaa, puuskutti konekivääri ampuja Sulo Kolkka.
-Isot miehet vetää tommosta pömpeliä kilometri kaupalla, kyllon aikoihin eletty, Jussi tuumiskeli. -Millonhan nuoki palkan saa?
-Haista sinä kuule..., Sulon syöttäjä, Saku Koistinen vastasi.
-Nyt turvat umpeen, jokainen! Urho sähähti.
-Kyllä herra latumajuri, Tauno mutisi.
Joukkue hiljeni ja jatkoi matkaa. Joka miehellä oli sukset ja porkat mukana, mutta toistaiseksi ne oli kiinnitetty selkään, sillä niitä oli määrä käyttää vasta paluumatkalla. Noin tunnin kulkemisen he alkoivat kuulla melkoista mesoamista ja lähtivät kulkemaan ääniä kohti. Noin varttia myöhemmin he tulivat pienen nyppylän taakse, ja Pitkänen meni mäen laelle. Hän palasi melkein heti ilmoittamaan että naapurin asemat olivat heti kukkulan takana.
Urho lähti Pitkäsen mukaan tarkastamaan, ensin käskettyään muita piiloutumaan ja valmistautumaan. Kun Urho pääsi kukkulan laelle, hänen edessään avautui hänen mielestään lähes säälittävä näky. Örkkien tykit sijaitsivat haketulla aukiolla, jossa edelleen törrötti useita puiden kantoja, osa lähes maan tasalla, toiset juuri ihmistä puoli reiteen, ja loput ihmistä vyötäröön asti. Tykkejä oli noin kymmenkunta, jokaisen ympärillä hääri noin viisi pientä otusta, joita arktikalaiset kutsuivat hiisiksi. Ne kompastelivat puiden kantoihin hakessaan uusia ammuksia muutaman metrin päässä olevista vaunujen ja kärryjen sekamelskasta. Useat kaatuneista saivat myös heti uudet raipan jäljet selkäänsä, sillä lähes jokaista tykkiä valvoi täysi kokoinen örkki ruoskaa heilutellen ja ilmeisesti kiiruhtamis käskyjä huudellen. Aukion toisessa päässä oli pieni ryökiö, jota Urho volkaisi pikaisesti kiikareilla. Siellä oli niiden otus parkojen ruumit jotka eivät olleet tarpeeksi nopeita nousemaan ylös. Urho alkoi lähes säälimään pieniä hiisiä.
Örkkejä oli noin neljä- tai viisikymmentä, jokaisella aseenaan jonkinlainen boltterin tai kiväätin vastine. Muutamalla oli jopa raskas konekivääri, parilla isolla, joiden Urho oletti olevan johtajat, oli kynsi käsi tai suuri miekka ja pistooli.. Ne olivat kaivaneet tykkien ympärille jonkin näköiset juoksuhaudat tai potero ketjun. Kiikarien avulla Urho näki muutaman kohdan joihin örkit olivat laittaneet konekiväärejä. Muuten puollustuksessa näytti olen suuria aukkoja. Piru parat ukoivat olevansa turvassa. Urho virnisti julmasti. Vähänpä olento parat tiesivät.
-Jonne, toimiiko radio? kersantti kysyi heti tultuaan takaisin joukkueensa luo. Joukkue oli muodostanut löyhän ympyrä muodostelman.
-Toimii, Jonne vastasi yksikantaan.
Urho otti nopeasti yhteyttä luutnantti Haavalaan, joka johtaisi hyökkäystä, kertoi sijaintinsa ja sen mitä heillä olisi vastassa. Seuraavaksi hän määräsi Susilan veljekset, sekä Juho Ojasen ja Vellu Tormisen tarkistamaan liikkuiko alueella vihollispartioita. Sitten vaan odotettaisiin että muut saapuisivat.

***************************************

Aamu alkoi jo sarastaa, ja örkkien tykit alkoivat jälleen kerran pommittamaan ihmisten asemia. Urho katseli näkyä vähän aikaa nyppylän laella olevista väliaikaisista asemista, ja sitten hän vilkaisi sivuilleen. Hänen oikealla puolellaan olivat luutnanatti Haavala, tämän radisti, sekä Sulo ja Saku konekiväärin kanssa. Heidän vieressään oli Jere Kauppala, joka käsitteli plasma-asetta, sekä Jaakko. Kersantti Kapiaisen joukkue oli myös sillä suunnalla, vihollisen sivustalla. Vasemalla olivat Jonne, radio aina valmiina, sekä Juho ja Vellu, ja kersantti Hulmalan joukkue katkaisi örkkien kulun siltä suunnalta. Jussi ja Tauno oli lähetetty luutnantin johtojoukkueen kanssa varmistamaan vihollisten taakse ettei kukaan pääsisi karkuun. Luutnantti oli ilmoittanut hyökkäyksen alkavan tasana kello 0530.
0525. Kohta aloitettaisiin. Sulo puristi konekiväärin kahvoja hieman lujemmin, mutisten: -Älä Kaija jätä pulaan nyt...
0526. Jaakko lipoi hiukan huuliaan. Alkaisi jo.
0527. Juho liikkui hieman etsien parempaa asento.
0528. Jonne tuijotti tiukasti eteensä, hänen hengityksensäkkään ei höyrynnyt.
0529. Jussi ja Tauno odottivat eväkään värähtämättä, kuin saalistavat sudet, valmiina syksyymään ensimmäisen vihollisen kimppuun joka epäonnekseen sattuisi heidän tielleen...
0530.-TULTA MUNILLE! Haavala karjaisi koko äänensä voimalla, ja alkoi tulittaa pistoolillan vihollista...

***************************************

Lähistöllä kulkeva satunnainen örkki partio kuuli luutnantin huudon ja sitä seuranneet las-kiväärien ja raskas konekivääreiden tulen, sekä tulitusten lomasta kuuluvat valtavat räjähdykset. Partio lähti nopeasti kohti taistelujen ääntä, aikoien auttaa tykkejä. Niiden pomo oli uhannut tappaa koko osaston jos tykit menetettäisiin.
Kymmenen örkkin partio lähestyivät nopeasti taistelua, mutta sitten ne huomasivat olevansa itse hyökkäyksen kohteena. Etummainen örkki oli kompastunut ansa naruun, jonka seurauksena se ja sitä seuraavat kaksi kuolivat sirpale-kranaatiin. Neljäs jäi vaikeroimaan maahan kasvojaan pidellen. Ennen kuin muut ehtivät reagoida neljä lisää kaatui kivääri tuleen. Kaksi viimestä alkoivat lopulta villisti tulitaa ympätilleen, mutta kuin ei mistään kaksi valko-pukuista hahmoa syöksyi niiden kimppuun, puukot käsissä. Toinen haamuista iski puukolla örkkiä kurkuun, ja se jälkeen sydämmeen. Toinen taas iski puukkonsa suoraan alhaalta ylös viimeisen seisovan örkin leuan alle, iskien suoraan sen aivojen tapaiseen.
Maassa makaavan örkin nämä kaksi hahmoa lopettivat yhdessä, iskulla kurkuun ja sydämmeen. Sitten, kuin kaksi haamua, tai valkoista sutta, he katosivat jälleen metsään, etsimään uusia uhreja....

***************************************

Se oli ohi. Aukealla makasi kymmeniä ruumita, joissa useimmissa oli useita reikiä ja joista jotkut olivat palaneet karelle juoksuhautoihin hetitettyjen polttopullojen takia. Ketään ei ollut jäännyt henkiin. Myös useita tykkejä oli räjähtänyt. Jäljelle jääneisiin tykkeihin asennettiin melta-pommit, sekä ajastimet. Noin tunnin kulutta jokainen tykki oli tuhoutunut, ja partiot hajaantuneet hiihtäen eri suuntiin, harhauttaakseen vihollista.
-Pito voijettako sie sinne sun suksees vain panit? Tauno kysäisi taas Sulolta, joukkueen erottua muista. -Etanatki menis jo ohi.
-Kylä son kuule luisto voijetta sinne pistäny liikaa, poika parka ku sutii vaa, Jussi vastasi.- Ja partiossa kun pitäs pysyä liikkehellä
-Kuulkaas näiden poikien juttuja, Sulo sanoi. -Itse unohtivat yhdellä kerralla sukset ja toisella voiteet, ja sen kun minulle vaan jäkättävät.
Joukkue naureskeli veljeksille, sillä oli melkoinen moka unohtaa suksensa, saati sitten voidella niitä. Kerrankin Susilan veljeksille oli laitettu jauhot suuhun.
-No niin pojat, eiköhän jätetä siihen. Omilla linjoilla odottaa saunat ja suihkut ja parin päivän huilimiset kaupungissa. joten puhetta vähemmän ja liikettä enemmän.
Täm antoi uutta puhtia miehiin. Usean viikon linjoilla oleskelun jälkeen sauna ja suihku tuntuisivat taivaan lahjalta, ja kunnon yö unet sekä ajan vietto kaupungissa olivat kuin ylimääräinen boonus.
-Viiminen linjoilla jää iliman kaupunki reisua! Jussi hihkaisi ja kaatoi Taunon kumoon, lähtien sitten hiihtämään kuin viimeistä päivää muun joukkueen ohi, virnistellen tuttua virnettä.
-Kuule sinä perhana...! Tauno manasi suu täynä lunta. Hän kömpi nopeasti pystyyn ja lähti sivakoimaan veljeään kiinni. Muu joukkue tyytyi vain pariin hymyyn ja
pään pudistukseen, sillä nyt heidän pitäisi vielä hiihtää nuo kaksi hullua kiinni.

[laurentius]

Kyllä tää on melkein yhtä hyvä kuin edelinen. Kirjotusvirheitä löytyi nyt hieman enemän.
En ole oiken koskaan tykänyt suomalaisista nimistä Nelkytkoossa, mutta jokainen stailaa tyylilään.
onko tuossa ekassa kappaleessa joku Kristinuskoon littyvää materiaalia?

[Warwolf]

onko tuossa ekassa kappaleessa joku Kristinuskoon littyvää materiaalia?

Myönnän syylisyyteni. Kyseinen kohta on Psalmista 91. Turha kuitekin yrittää katsoa, sillä lainaus on vanhasta painoksesta, ja nykeisessä Raamatussa kohta on hieman erinlianen.

Käytin tätä ihan vain sen takia että se tuntui sopivan tunnelmaan. Pyydän anteeksi jos kyseinen lainaus loukkaa jotakuta, se ei ollut tarkoitukseni.

Papit taas sijotetaan osioon "soturi-munkit". Tämä oli yksi päähän pistokseni, sillä nämä tarinat on suunniteltu hieman kuin fluffiksi omalle Kaartilleni, ja kyseiset papit ovat suunnitteilla. Saatan jokus pistää tuonne Armeijat ja yksiköt- tai Säännöt-osioon (kumpaan se sitten kuuluukin) lisä tietoja heti kun saan päätettyä erinäisiä asioita näitä ukkoja koskien.

[Warwolf]

2. Kappale: Lepo tuokio

-Jos saisi kolpakolita kaksi
Ei auta tässä mikään muu
Voi tuokaa neiti joutuisasti
Jo meillä kuivaa kohta suu.
Kas tolluon Antti, Kalle, Helppo-Heikki,
Eetukin nyt alkoi leikki
Hei neiti lisää kopakoita
Niin juttu alkaa luitamaan...
Laulu, musiikki ja nauru sekä autojen moottorin äänet sekä kaukainen tykkien jyly täyttivät tien ja sitä ympärlivän metsän. J-plutoonia olitiin kuljettamassa hyvin ansaitulle lepotauolle useiden taistelujen täyttämien vikkojen jälkeen. Tai pikemminkin J-plutoonien ripeet, Urho ajatteli hieman sekalisin tuntein. Jokaisessa plutoonassa oli noin 50-60 miestä, mutta nyt molempien rykmenttien plutoonista oli enää yhteensä 57 miestä. Urhon joukkue oli kuin ihmeen kautta säästynyt tappioilta.
94. rykmentin J-plutoonan kersantti Hauen joukkueesta oli selvinnyt vain yksi mies örkkien viimekertaiselta hyökkäykseltä. Heidän oma plutoonan päällikkö oli haavoittunut pahoin samaisessa hyökkäyksessä. Kersantti Hulmala oli menettännyt kaksi miestä, kun taas kersantti Kapiainen ja kolme muuta oli kaatunut tai haavoittunut. Luutnantti Haavalasta tai hänen joukkueestaan ei oltu kuultu mitään.
Urho uskoi vaakaasti että susilan veljeksillä oli jonkinlaisia yliluonnollisia voimia, sillä he olivat päässeet veljesten johdattamina omille linjoileen joutumatta väijytykseen. Vasta kun he olivat lähteneet liikkumaan ei-kenenkään-maan poikki, viholliset olivat heidät huomanneet ja alkaneet tulittaa bunkkereistaan., mutta Jussi ja Tauno olivat vain käskeneet muiden jatkaa kun he itse olivat laskenee nopeasti rinnettä alas suksillaan, vaikka rinne olikin lähes lumeton. Kun muut olivat päässeet jo asemien luokse ja asemien puollustajat asemiinsa veljekset olivat jokseet ylös kukkulaaa sukset kainalossa ja heidän leveät virnistyksensä olivat näkyneet korkealle asemiin asti. Pian muutkiin olivat ymmärtäneet virnuilun syyn.
Koska viime tehtävän aikana joka toiselle miehelle oli annettu melta-pommit, ja veljekset olivat kyseiset tarvikkeet onnistuneet säilyttämään, ja nyt he käyttivät niitä kahteen örkkien bunkkeriin, joista heitä oli tulitettu. Pojat olivat jo pieninä oppineet "virittelemään", ja nyt pommit räjäyttivät bunkkerit...samoin kuin kaiken muunkin noin kymmenen metrin säteellä.
Arktikalaisten asemista oli kuulunut mahtava hurraa huuto ja veljekset oltiin otettu vastaan kuin sankarit. Huhuttiin jo että komppanain komentaja oli kuullut tapahtumasta ja aikoi palkita veljekset. Huhuttiin vielä että itse majuri Törni, pataljoonan komentaja, oli myös kuullut tapahtuneesta.
Urho havahtui mietteistään kun huomasi heidän pian olevan perillä kaupungissa. Ilta oli jo alkanut hämärtää ja se loi mielen kiintoisen näyn. Oli kuin kaupunki olisi kylpenyt lempeän punaisessa valossa, paljastaen sen suuret rakennukset ja monet arkkitehtuuriset saavutukset. Arktikalaisilla ei ole maan päällisiä kaupunkeja, vaan pieniä hirsitaloisia kyliä. Varsinaiset kaupungit sijaitsivat syvällä maan alla, monestakin syystä, ja tämän ansiosta arktikalaiset olivat sekä metsä- että kaivosmiehiä. Näkymä melkein lumosi Urhon. Vain melkein. Hän piti metsää ja sen keskellä olevia pieniä hirsimökkejä paljon kauniinpina kuin satojen metrien korkuisia betoni- ja teräs-hökötyksiä.
Urho avasi vänkärin puoleisen ikkunan ja huikkasi: -Kohta ollaan perillä pojat! Soittopelit piiloon, ettei kolmanen-koon pojat riehaannu!
Tämä synnytti naurun remakan auton perällä. Konekivääri komppaniat, jotka tunnettin tuttavallisesti nimellä kolmas-koo, olivat arktikalais rykmenttien pysyvä reservi, jonka tehtävänä oli varmista juuri tällaisia paikkoja linjojen takana sekä rynnätä apuun jos linja alkaisi antaa periksi. Kyseisten komppanoiden miehet vahtivat myös tätä kaupunkia.
Autot ajoivat pitkin katuja, joilla olisi voinut ajaa kolme autoa rinnakkain. Vaikka rakennukset näyttivät muutamaa lukuun ottamatta hylätyiltä, kaikki tiesivät että niissä sijaitsi monet konekivääri asemat, varstot sekä komentopaikat. -Varaudu pahimpaan, toivo parasta, arktikalaiset aina sanoivat. Lopulta autot ajoivat suurelle aukiolle, jonka keskellä kohosi useita metrejä korkea patsas, joka esitti ilmeisesti joitain jo kauan sitten kuollutta sotasankaria tai kuvernööriä.
-Ulos autoista ja paririviin! kersantti Hulmala huusi. Jokainen kersantti tai korpraali toisti käskyn ja asettuivat itsekkin riveihin. Pian miehet olivat muodostaneet autojen viereen siistit paririvit, vaikka joillain olikin vielä soittopelit käsissä, oli pari viulua, kitaraa torvi soitinta ja olipa yksi kantelekkin.Miehet seisoivat selät suorina, tai no, ainakin sen verran ettei mitään sääntöjä rikottu. Kohta aukiolle marssi toinenkin osasto, A-plutoonat, joiden oli nyt määrä siirtyä rintamalle. He pysähtyivät autoje toiselle puolelle, ja jäivät myös odottamaan.
-Kyllon monta siloposkia, Jussi, joka oli vilkaissut toisten suuntta, kuiskasi Taunolle, joka vain nyökkäsi vastaukseski.
Pienen odottelun jälkeen tuli pataljoonan komentajan adjutantti, joka tarkisti mikä osasto saapui, mikä sen muona vahvuus oli ja varmisti että seuraavan plutoonan lähtö sujuisi. Lopulta kun A-plutoonien "siloposket" olivat päässeet autoihin ja päässeet matkaan, adjutantti ilmoitti että J-plutoonat voisivat poistua, ilmoitti rajoitukset (jotka jokainen toisti perässä ihan vain keljuillakseen, silla kaikki muistivat rajoitukset ulkoa; ei liikaa viinoja, ei rähinöintiä, ei siviilien häirintää..), ja lopulta sanoi: -J-plutoonat! Taakse! Poistu!

***************************************

Urho käveli pitkin kaupungin hämäriä katuaja, katsellen sen korkeita rakennuksia kirkkaassa pakkas-ilmassa. Jotkut olivat useita kymmeniä kerroksia korkeita, ja Urhon päätä melkein huimasi. Hän oli tottunut korkeisiin ja suuriin puihin joita kasvoi karun ja ankaran Arktikan maailman pinnalla, sekä syviin kaivoksiin joissa arktikalaiset usein työskentelivät, mutta nämä hökötykset...Urho pystyi vain puistamaan pätään. Vaikka hän oli taistellut useilla eri rintamilla, ja nähnyt monenmoisia kaupunkeja, silti ne hämmensivät häntä yhä uudelleen.
Urho huomasi tulleensa pienen kapakan eteen joka oli sijoitettu erään talon kellariin. Oven ylle oli jotenkin saatu kiinnitettyä kyltti jossa luki: :
LINNA UNHOLA.
Omist: Toni Pannu.
Urho hymyili, sillähän tunsi Tonin hyvin. Lisäksi hän huomasi että etunimen ylle oli lisätty sana Pontikka. Miehet tunsivatkin Tonin paremmin nimellä Pontikka-Toni, tai Toni Ponttikkapannu. Toisaalta hän taisi enemmän hymyillä kilvessä ollelle kuvalle jo selvästi esitti pannua josta kuohui jotain, mikä jäi katsojan mielikuvituksen varaan. Kyltissä myös näkyi siellä täällä reikiä, sillä se oli kulkenut rintamalta toiselle Tonin mukana.
Urho ajatteli käydä tervehtimässä vanhaa ystäväänsä ja astui ovesta sisään. Mikä häntä tervehti ensin, valo, kuumuus vai uskomaton alkoholin haju, hän ei osannut sanoa. Kun hän lopulta sai astinsa taas toimimaan, miten kuten, hän huomasi että kapakassa soi musiikki, joka kohta muuttui vanhakasi marssilauluksi, ja sitten joksikin ihan muuksi. Paikan nimi todella piti kutinsa, sillä täällä ei kohta enää muistanut kuka oli, kiitos astien sotkeutumisen jo ennen varsinaista juomista. Tosin omistaja oli pitänyt huolen että miehet kyllä ehtisivät jouda ennen kuin unohtaisivat mksi olivat tänne tulleet. Urho pudisteli hiukan päätään, hymähti, ja puikkelehti suoraan baaritiskille joka sijaitsi suoraan ovea vastapäätä takaseinällä. Kun ketään ei näkynyt hän koputti tiskiä.
-Mittee sais olla.., kuului jylisevä ääni tiskin takaa, tai pikemminkin sen alta. Kohta kuitenkin tiskin tasalle nousi hyvin karvainen naama jonka kätköistä näkyi vain punoittava nenä sekä yllättävän tarkat ja tummat silmät.. Ensi silmäyksellä sitä olisi voinnut luulla joksikin eläimeksi, mutta se joka oli edes kerran tuon oudon otuksen nähnyt tiesi heti että se oli isäntä Toni itse.-Keittäkööt pannut yli, sehä o Mölsän poika!
-Terve Toni, pitkästä aikaa., Urho tervehti ystäväänsä. -Mitenkäs vanhalla menee?
-Mikäs pirun tappas kuten näkyy, toni sanoi virnistäen niin että hampaatkin pilkistivät parran alta. -Mites itellä? Vieläkö vanha hönkii?
-Hönkiihän tuo. Urho piti lyhyen tauon ja vilkaisi ystäväänsä ovelasti. -Vieläkös sinulla on sitä erikoista?
Nyt kääpiö virnisti vielä leveämmin. Ja kääpiö hän todella olikin, ainakin huhujen mukaan. Jotkut sanoivat hänen olevan puoli-kääpiö, jotkut että hän oli tullut joltain kaukaiselta Linnoitukselta. Miksi, siitäkin voitiin vain tehdä arvailuja. Mutta silti hän oli tunnettu varsinkin arktikalaisten keskuudessa, ja jopa muistikin kaikki, ainakin huhun mukaan. Hän oli tunnettu "lientensä" takia. -Viskiä lapsille, amaseciä naisille ja pontikkaa miehille! oli Tonin usein kuultu usein lausuvan.
Toni oli juuri vastaamassa kun hän katsoikin Urhon ohi ja hänen virnistyksensä tuntui aina vain levenevän. Urhokin vilkaisi taakseen ja melkein hyppäsi kattoon. Susilan veljekset olivat aivan hänen takanaan, virnistellen tuttua virnettä. Ja se etteivät miehet olleet ajaneet jo kasvanutta parransänkeä pois saunan ja suihkun jälkeen auttanut asiaa. Urho oli todella nimensä veroinen, hän oli johtanut useita partioita, ottanut jopa kerran käsirysyssä yhteen erään örkin kanssa joka oli ollut häntä lähes puolet pitempi, taistellut puolenkymmentä kaaoksen kultistia vastaan yksin ja paljon muuta. Mutta silti hän aina hätkähti tuota kaksikkoa. Nyt heillä oli yllään puhtaat univormut ja, samoin kuin Urhon, heidän molempien rinnalla oli enemmän mitalleja kuin luulisi miehen voivan kantaa.
-Terve kessu, kuis menee? Tauno kysyi viattomasti silmin nähden kalvennelta Urholta. Tämän tyrmistys aiheutti kääpiössä suuren naurun puuskan.
-Mitäs..tässä..., Urho mongersi yhä sydän kurkussa.
-Hoi, pistäs pojalle jotain jotavaa, se tukehtuu muuten, Jussi sanoi myös muka viattomana ja vakavana tiskin takana hihkuvalle kääpiölle. Urho alkoi saada malttinsa takaisin ja kysyi: -Mikä pirun ilma teidät tänne toi?
Veljekset vilkaisivat toisiaan ja olivat huokaisevinaan. -Sen siitä saa kun kaveeraa liika vähä tuon kanssa, Tauno virkkoi. -Vai lieköhän dementtia jo iskenny?
Urho todella oli jo lähes kuusissakymmenissä, mutta ainoa merkki siitä oli vain hieman harmaantuneet hiukset ja hämmästyttävän vähäiset rypyt. Nyt Urho uskoi saaneensa molempia ainakin tusinan lisää. -Mitäs säikytätte tuolla tavalla! Urho murahti. -En minä tästä enää nuorru.
-Nooh, annaha poikkie pittee vähä hauskaa. Toni huikkasi. -Oonhan se mieki nähäny vuojen jos toissenki, vaa tuuppa sannoo vanahaksi nii saat maistaa Berttaa. Tämän sanoessaan kääpiö osoitti tiskin takaisella seinustalla, sopivan alhaalla, roikkuvaa suurta nuijaa, jota koristivat monet väkäset sekä viillot. Viillot merkitsit kuinka moni oli tosiaan "saannut maistaa Berttaa", ja viiltoja oli Urhon mielestä ainakin toista sataa, jossei enemmänkin. -Toki, tuski pien kuri olis näille hurjil pahitteheks.
-Kuule pappa, annas meille hurjillekki vähä joutavaa. Jussi lohkaisi
Toni oli juuri vastaamassa samalla mitalla, mutta sitten kuului jotain mitä ei olisi pitänyt kuulua. Kovaa jylinää, sekä silloin tällöin välähtäviä valoja. Samassa ovesta ryntäsi sotamies huutaen: -Hälytys! Naapuri on päässy linjan läpi! Kaikki asemiin! Tämä synnytti liikettä miehissä. pienien ikkunoiden eteen vedettiin paksut verhot ja miehet ryntäsivät tiskin ohi pieneen aukkoon jonka edessä oli paksu viltti. Aukko johti suureen tunneli verkostoon joka risteili kupungin alla. jokaisen miehitetyn talon kellarissa oli tällainen aukko, jota voitiin käyttää pikaiseen evakoitiin tai aseman vahvistamiseen. Tunneli hohti nyt punaista valoa sillä niiden hätävalot olivat syttyneet.
-Toni, pidä kiirettä! Urho käski ystäväänsä. -Kaikki tunneleihin ja kasarmeille! Liikettä!
Susilan veljekset varmistivat että tunneliin siirtyminen tehtiin hyvässä järjestyksessä, odottaen kersanttia ja ystäväänsä.
-Minen lähe mihinkään ilima miu liemii! kääpiö ilmoitti ankarana.
-Missä ne ovat? Ota niin paljon kuin saat, mutta Herran tähden, pidä kiirettä! Urho lähti jo kohti tunnelia ja odottavia Susilan veljeksiä. Toni meni eräälle peitetylle ovelle josta pääsi hänen salaiseen "toimistoonsa". Täällä hän keitti liemensä, tarkisti päivän kassan ja jopa hoiti silloin tällöin salaisia kauppojakin. Hän avasi nopeasti lukon, ja astui ovesta sisään. Hän vilkaisi pannujaan, mutta ymmärsi ettei voisi ottaa niitä mukaansa. Nopeasti Toni nappasi pöydältään suurehkon repun ja vanhan luotettavan kypäränsä jossa sojotti kaksi metallista sarvea. Hän alkoi nopeasti kahmia pulloja. Hän oli juuri saannut rahansa ja useita pulloja mukaansa kun talo sai täysosuman, ja katto tippui kääpiön niskaan. Täsä se ny sitte tais olla, Toni kerkesi vielä ajatella.
-Toni! Urho Huusi ja juoksi sala huoneen ovelle josta kuului jylinää ja josta purakutui suuri pöly pilvi, välittämättä hänenkin päällen tippuvista kivistä ja laastista. -Toni! hän huusi uudelleen ja alkoi kaivaa lattialle romahtanutta kattoa. Hän alkoi kaivaa raivokkaasti, eikä tiennyt milloin Susilan veljekset olivat tulleet hänen vierelle, mutta hän huomasi heidät sittenkin vain puolittain. Lopulta Urho uskoi menettäneensä ystänsä. Kun urho oli liittynyt armeijaan Toni oli auttanut häntä ja antanut rohkeutta kaikenlaisiin tilanteisiin. Nyt hän oli poissa. Kyyneleet olivat jo melkein ehtineet Urhon silmiin, kun yllättäen vähän matkan päässä roju alkoi likkua. Se kohosi ja laski, sitten taas nousi. Lopulta esiin paljastui nyrkki. sitten ilmestyi takkuinen tukka, sitten naama, ja lopulta yltäpäältä liassa ole kääpiö oli kaivautunut kokonaan esiin.
-Nyt perkele alko sota! Toni karjaisi, välittämättä toveriensa oudoista ilmeistä. -Ne rikko mun pontikka pannun!

[Warwolf]

Saisiko jonkinlaista kommenttia tuosta kolmos osasta...

neljäs jossain lähi tulevaisuudessa, uskoisin.

[Drake Immortalis]

Sattui tuolla tämä kohta silmään:

He itse kutsuivat pappien normaalia "hurmiota" ja mielipuolisuutta berserkiläisyydeksi. Silloin ihminen toimii vain vaistojensa varassa.

Todennäköisesti vaistojensa varassa toimiva ihmisotus pinkoisi taistelussa aikas pirunmoista vauhtia vihulaisista poispäin... vaistoista vahvin: itsesuojeluvaisto.

PS. Pyydän anteeksi välimerkin seksuaalista hyväksikäyttöä.

[Warwolf]

Sattui tuolla tämä kohta silmään:

He itse kutsuivat pappien normaalia "hurmiota" ja mielipuolisuutta berserkiläisyydeksi. Silloin ihminen toimii vain vaistojensa varassa.

Todennäköisesti vaistojensa varassa toimiva ihmisotus pinkoisi taistelussa aikas pirunmoista vauhtia vihulaisista poispäin... vaistoista vahvin: itsesuojeluvaisto.

Ei välttämättä. Jos ihminen tottelisi aina itsesuojeluvaistoa, syöksyisikö kukaan koskaan auttamaan haavoittunutta kaveriaan tai omaa lastaan, tai ylipätään ketään.

Mutta arktikan papit kävivät lujia mielen harjoituksia, jotta oppisivat keskittämään ja jopa kontrlloimaan vaistojaan.

Edit: Oikeastaan bersekiläisyyttä voisi verrata hulluuteen, silloin ei enää välitä mistään. Silloin pelko kuomoaa järjenllisen ajattelun ja tekee ihmisestä tavallaan vaistomaisen hirviön joka tottelee vain omia vaistojaan. Suosittelen lukemaan David Gemmelin Legenda-nimisen kirjan, siinä päähenkilö nimittäin on berserkki. Se on myös muutenkin hyvä kirja.

[Drake Immortalis]

Aivan, mutta tässähän ei ole kyse vaistomaisesta toiminnasta, vaan siitä että vaistot pidetään kontrollissa.

Pointti oli, että vaistojensa varassa ihminen ei heittäydy berserkiksi... päinvastoin.

[laurentius]

turhaa välimerkin hyväkksi käyttyöä...
no mutta joka kerta kun teet uuden jakson se alkaa muistutamaan enemän ja enemän tuntematonta sotilasta...ei silleen että se olisi paha ei....kun osaat noin hyvin sen tehdä anna sinulle hyväksyntäni ja toivotavsti tuleekin lisää ja nopeasti...tämä on sitä mitä kutsumme mahtavakis teoksesi...harvoin saa tälläistä lukea

[Drake Immortalis]

Edit: Oikeastaan bersekiläisyyttä voisi verrata hulluuteen, silloin ei enää välitä mistään. Silloin pelko kuomoaa järjenllisen ajattelun ja tekee ihmisestä tavallaan vaistomaisen hirviön joka tottelee vain omia vaistojaan. Suosittelen lukemaan David Gemmelin Legenda-nimisen kirjan, siinä päähenkilö nimittäin on berserkki. Se on myös muutenkin hyvä kirja.

Noniin, tämähän on oikein ja paljon paremmin perusteltu. Kiitos että jaksoit selittää ajatuksesi!"

[Warwolf]

Edit: Oikeastaan bersekiläisyyttä voisi verrata hulluuteen, silloin ei enää välitä mistään. Silloin pelko kuomoaa järjenllisen ajattelun ja tekee ihmisestä tavallaan vaistomaisen hirviön joka tottelee vain omia vaistojaan. Suosittelen lukemaan David Gemmelin Legenda-nimisen kirjan, siinä päähenkilö nimittäin on berserkki. Se on myös muutenkin hyvä kirja.

Noniin, tämähän on oikein ja paljon paremmin perusteltu. Kiitos että jaksoit selittää ajatuksesi!"

Mielellänihän minä. Ja jos vielä jotain joku huomaa ja haluaa siihen selityksen, niin rohkeasti vaan sanomaan. Harvoin kun saa kunnolla väitellä kunnolla kenenkään kanssa (jossei pikkuveljiä lasketa mukaan)

turhaa välimerkin hyväkksi käyttyöä...
no mutta joka kerta kun teet uuden jakson se alkaa muistutamaan enemän ja enemän tuntematonta sotilasta...ei silleen että se olisi paha ei....kun osaat noin hyvin sen tehdä anna sinulle hyväksyntäni ja toivotavsti tuleekin lisää ja nopeasti...tämä on sitä mitä kutsumme mahtavakis teoksesi...harvoin saa tälläistä lukea

Välimerkit on sellainen omituinen asia mitkä näyttää aina putkahtavan joka paikkaan. Yritän vastedes katsoa tarkemmin mihin noita laittelen...
Ja kuten jo sanoin, tuskin kukaan tällaista tarinaa oikeastaan osaa kirjoittakkaan ilman että siinä näyttäisi olevan vaikutteita Tuntemattomasta (niinkuin leensä onkin)...Mutta jos väki siittä tykkää eikä kenelläkään jää jutusta karvasta makua niin mikäs siinä sitten.

Ja jatkoa putkahtaa tulee heti kun taas kerkeän kirjoittelemaan.

[laurentius]

tuo välimerkin käyttö juttu ei ollu sulle vaan noitten berserkki puheisiin liittyvää joten

[Warwolf]

tuo välimerkin käyttö juttu ei ollu sulle vaan noitten berserkki puheisiin liittyvää joten

Ahaa, siinä tapauksessa

[Farseer of Biel-tan]

Tää on tosi hyvää kamaa! Tahtoo lisää!

[Warwolf]

Sitä saa mitä tilaa. Pitemmittä puheitta:

3. Kappale: Tervetuloa Pirun Pesään!

He juoksivat. Punaiset valot ohjasovat heidän kulkuaa pitkin maanalaisia viemäri- ja tunneli-verkostoja. Urho kantoi vanhaa ystäväänsä joka oli lopulta menettänyt tajusnsa, vaikka olikin sitkeästi juossut muiden mukana lähes puolet matkasta. Jussi kulki hieman edempänä varmistamassa reittiä, kun taas Tauno kulki viimeisenä, kantaen Tonin rakasta Bertta-nuijaa. -Minen lähe mihinkää iliman Berttaa! Oli kallion kova kääpiö ilmoittanut. Tauno kantoi myös Tonin reppua, joka kilisi ja kahisi silloin tällöin, sekä hyvin vanhaa ja kolhuista kypärää, jota koristi suuri piikki suoraan kypärän keskellä. Ylhäältä kuului aina välillä vaimeaa jylinää, joskus jos ammus tuli lähelle katosta tippui pieniä kiven murikoita sekä laastia.
He olivat juosseet jo monta kilometriä sinne tänne kääntyilevissä sokkeloissa, luottaen suuntavaistoihinsa sekä silloin tällöin seinillä riippuviin merkkeihin ja kyltteihin. He olivat nähnet muutaman muunkin pinkomassa kohti asevarstoja ja kasarmeja tai kohti taistelu asememiaan tai matkalla auttamaan joitain jotka eivät ehkä löytäneet tietä. Loppulta pieni joukko saapui panssari ovelle, joka oli sillä hetkellä auki sisään ja ulos kulkevien sotilaiden takia. Heti kasarmien sisälle päästyään Susilan veljekset ilmoittivat menevänsä asevarastolle, ja että urho löytäisi heidät sieltä. He lupasivat myös hieman kysellä tilanteesta.. Urho lähti kohti sidonta paikkaa ystäväänsä yhä kantaen.
Kasarmeilla vallitsi kaaos. Oikeastaan kasarmi oli vain suuri ja moni kerroksinen väestönsuoja, jotka oli otettu käyttöön siviilien lähdön jälkeen. Suojaan olisi pystytty majoittamaan lähes kahdeksansataa miestä, koko 8. komppania sekä puolet konekivääri komppaniasta, sekä myös sidontapaikka, yleiskeittiö sekä radio- ja komentokeskus. Suoja sijaisti kaupungin länsi-osassa, ja toinen samallainen itä-osassa, lähellä etulinjaa. Kaksi pienempää ja yleellisempää suojaa sijaisti pohjoisessa ja etelässä, joista oli tehty upseerien majapaikkoja, sekä komppanioiden esikuntia. Nyt suojassa oli noin kolmasataa miestä, mutta silti tarpeeksi tungokseen asti. Urho puski tiensä alemilla tasoilla sijaitsevalle sidontapaikalle, jossa myös oli säpinää.
-Täällä on haavoittunut! Urho huusi. Kohta hänen luokseen tuli nuori hoitaja joka toi mukanaan paarit, ja käski asettaa potilaan niille.
-Mitä hänelle sattui? hoitaja kysyi Urholta, mitaten samalla Tonin sykkeen.
-Jäi katon alle, Urho vastasi. Hoitaja nosti päänsä ja tuijotti vähän aikaa miestä miettien, minkä alle tämä itse oli joutunut. Lopulta hoitaja vain nyökkäsi ja lähti viemään Tonia osastolle. Urho seisoi sidontapaikan ovella hiukan aikaa, tarkkaillen näkyä. Ojidenkin miesten päässä oli siteitä, ja joidenkin silmät sojottivat hieman oudosti. Toisilta puuttui käsi tai molemmat, toisilta jalat. Hoitajat ohjailivat koko ajan lisää tulevia potilaita missä tapauksessa minnekkin, ja rauhoittelivat joitain huutavia ja kirkuvia miehiä. Tätä Urho katsoi tuimana, kääntyi lopulta ympäri ja läht kohti asevarastoja vannoen hiljaa mielessään, että jokainen örkki joka sattuisi edes vilkaisemaan kaupungin suuntaan kuolisi.

***************************************

Jussi ja tauno odottivat lupauksensa mukaisesti asevarastossa, jossa oli suuri kuhina kuten muuallakin, ja heidän luonaan olivat myös Sulo, Saku, Jaakko, Jonne, Jere sekä Vellu, joka näytti murheen murtamalta. Kun miehet huomasivat Kersantin kaikki tervehtivät hätä, tosin heille tutun rentoon tyyliin.
-Terve pojat, Urho tervehti miehiä. -Missä Juho on?
Miehet vilkuilivat toisiaan hetken. Jaakko aukaisi suunsa, mutta Vellu kerkesi ensin. -Juho jäi tulematta, Vellu sanoi murheellisella, lähes melankolisella äänellä. -Olittin justiin pihalla kun alko tippuun niitä kirottuja tykin kuulia, ja olitiin justiin pääsemässä sisään ku Juhon vieresä paukahti. Siitä oli puolet pois. Toinen käsi ja jalka oli räjähtänny tyystin. sen ainu silmä tuijotti sinne perhanan suojaan... Äkkiä Vellun kasvot vääristyivät raivosta. -Vain pari helevetin askelta! Ja seku selevis siitä pirun miinastaki pelekällä hymyllä! Se..
Vellun ääni lopulta petti ja hän painoi kätensä kasvoilleen. Jaakko painoi rauhoittavasti kätensä Vellun nytkähteleville hartioille. Hän katsoi Urhoa surullisella mutta päättäväisellä ilmeellä.
Urho pystyi vain nyökkäämään. Joukkue oli kokenut paljon yhdessä, ja heistä oli tullut jo lähes veljiäkin läheisempiä, jossei Susilan poikia otettu lukuun. Lopulta Urho asteli Vellun luo ja pani molemmat kätensä tämän harteille.
-Sunnutaina pidetään taas varmasti vainajille muisto tuokio kappelissa. Voit mennä sinne sitten, mutta nyt me tarvitaan sinua. Urhon ääni oli lempeä mutta päättäväinen. -Tuolla on monta örkkä joita meidän pitää lyhentää pään mitalla. Urho piti tauon. -Voit toki mennä vähäksi aikaa nukkumaan jos haluat, sano että minä annoin luvan.
Mutta ennen kuin Urho ehti edes lopettaa, Vellu puisti jo päätään. -Kyllä mä pärjään. Hän sanoi hieman tärisevällä äänellä, mutta otti kätensä pois kasvoiltaan ja pyyhki kerran silmäkulmansa ja katsoi päättäväisesti Urhoa silmiin. -Mulla on iso vekseli maksettavana. Mennään.

***************************************

-Kaikki plutoonat ovat kärsineet tappioita ja A-, B-, C-, D- ja E-plutoonat on ehkä tuhottu kokonaan, kapteeni Rahkola sanoi. Urho oli kutsuttu Komppanian päämajaan, sillä hänet oli , "väliaikaisesti", asetettu J-plutoonan johtoon. F-, G-, H- ja I-plutoonien johtajat olivat myös paikalla, samoin kuin 94. JRn F-, G-, H-, I- ja J-plutoonien johtajat, sekä komppanian päällikkö, kapteeni Palttu, ja konekiväärikomppanian päällikkö kapteeni Harju. Miehet olivat pitkän pöydän äärellä, ja pöydän päällä oli tarkka kartta alueesta.
-Myös meidän Plutoonamme ovat vajavaisia, ja pelkään että mekin olemmemme menettäneet viisi plutoonaamme. Palttu ilmoitti. -Kuinka konekivääri komppania?
-Olemme lähes täydessä vahvuudessa, tosin silloinkin meitä on vain noin viisisataa miestä, hän jatkoi viitaten viereisessä huoneessa oleviin radiomiehiin ja laitteistoon.-Majuri Törni otti meihin yhteyttä kohta pommituksen alun jälkeen ja ilmoitti että vihollinen on koonnut suuren vahvuuden joukkojaan, ja tiedustelu uskoo örkkien päähyökkäyksen suunatautuvan suoraan tänne. Tiedustelun muaan vastasamme on tuhansia örkkejä, joilla on raskasta kalustoa tukenaan. Ja käskymme oli viivyttää vihollista kunnes vastaisku saadaan aikaiseski.
Tämä veti joka vakavat miehet ja upseerit vieläkin vakvimmiksi. Seurasi pitkä hiljaisuus. Lopulta kapteeni Palttu rikkoi sen.
-Onko meillä pst-kalustoa? hän kysyi
Harju nyökkäsi. -Meillä on joitain las-kaunuunoita sekä sinkoja, jokunen melta- ja plasma-ase, mutta siinäpä se. Myös melta-pommeja oli pitäisi olla.
-Herra kapteeni, jos saa ehdottaa, Urho sanoi, -Niin antakaa ne melta-pommit Susilan veljesten käsiteltäviksi. Ne pojat osaavat tehdä niistä sellaisia paukkuja että pioneeritkin hämmentyisivät.
Jotkut nyökkäilvät tälle, sillä veljekset olivat hyvin tunnettuja. Harju pohti asiaa, vilkaisi kahta muuta kapteenia ja lopulta nyökkäsi. -Käy sanomassa varasto-vääpeli Kotsalolle, että luovuttaa kyseiset tarvikkeet Susilan veljeksille, hän sanoi oven vieressä seisoneelle lähetille. Mies lähti samantien.
-Selvä, Rahkola sanoi. -Siirtykäämme puollustukseen.

***************************************

Aamu oli kirkas ja kirpeä. Urho tutki maastoa edessään. Vielä eilen ilalla tässä kaupungin osassa oli kohonnut monta korkeaa rakennusta, mutta nyt ne olivat raunioina, pelkkiä metalli- ja betoni-läjiä. Jotkin pienemmät talot olivat vielä pystyssä, mutta niiden katot olivat useimissa sortuneet. Myös leveät tiet olivat lähes käyttökelvottomat, sillä niissä oli suuria kraatereita. Tässä oli se kaupunki jonka vuoksi moni vielä varmasti kaatuisi. Vaikka talot olivat suurelta osin käyttö kelvottomia, silti osa oltiin onnistutu raivaamaan, sillä vihollisen liike oli ollut hidasta ja arktikalaisilla oli ollut kaksi päivää aikaa valmistautua. Nyt raivatut talot muodostivat eräänlaisen yksittäisten linnoitusten ketjun, joka kulki pohjoisesta etelään, valmiina pysäyttämään vihollinen porteilleen. Näin Urho ainakin toivoi.
Puollustus oli järjestetty siten, että 8. komppania holehtisi pohoisen, joka oli huomattavasti harvempi, 7, komppania etelä, ja konekiväärikomppania hoitaisi kekustan puollustamisesta.. Kk-komppanian miehet oli jaettu neljään ryhmään: sata miestä sijoitettiin pohjoiseen, toinen sata etelään, kaksisataa miestä pitäisi keskustan, ja loput sata toimisi "palomiehinä", liikkuvana reservinä. Linjaa vahvisti myös se, että osa tuhotuiksi luulluista plutoonien miehistä onnistui palaamaan omile linjoille.
Miehet kertoivat hurjia juttuja vihollisten määrästä, mutta niihin ei oikeastaan kiinnitetty huomiota. Miehet tiesivät mitä oli tulossa, ja he olibat nähneet moisia laumoja jo monen ihmisen elämän ajaksi. komppanioiden miehet olivat veteraaneja, ja oikeita keltanokkia oli vain muutama, mutta vaikka he selvästi hätähtivät tarinoista, eivät he antaneet niiden ottaa ylivaltaa.
-Kyllon melekonen näky tuo, Jussi virkkoi tuttuun tapaan. -Meinaan ulottuu nuin korkialle, tuo savu.
-Juu, kyllä siihen usiampi ku pari äijää tarvitaan tuohon, juu, Tauno vastasi ja tuijotti kohti itää, jossa auringon peitti suuri pilvi. Pilvi oli osin valkoinen, osin harmaa, osin likaisen musta. Örkit olivat todella voimalla liikkeellä.
Sireenit alkoivat soida ja miehet asettuivat asemiin. Miesten ilmeet olivat ankarat ja päätäväiset. -Tästä ei sitte tuu ees itte pääperkele läpi! oli Jussi hihkunut linnoitustöiden aikana. Nyt katsotiin oliko näin.
Savu alkoi lehestyä, mutta Urho ei osannut arvioida aikaa, sillä paksu savu esti häntä näkemästä aurinkoa. Pian suurien koneiden jyly täytti kylmän pakkas ilman. Miehet puristivat aseitaam jännitenyinä, odottaen milloin ensimmäinen viherpiipertäjä näyttäisi nahkansa. Kauan ei tarvinnut odottaa. Sappaiden ja koneiden jyly oli päätä huimaava, näytti siltä kuin kauniin talvinen ja valkoinen metsä olisi ottanut yllättäen takaisin ylleen kesän vihreän sävyn ja alkanut tulla ihmis-asemia kohti. Miehet pystyivät vain tuijottamaan näkyä, sillä silkka näyn koko lamaannutti heidät. Kaupungin läpimitta pohjois-etelä suunnassa oli liki 20 kilometriä. Vihreä matto oli 30 kilometriä leveä ja ja se tutnui jatkuvan ikusesti. Suuret tankit ja muut sotakoneet olivat vain pieniä läiskiä muun massan seassa.
-Herran varjelkoot! Tauno henkäisi.
-Aamen, velipoika! Jussi henkäisi myös.
Sitten se alkoi.
Korvia huumaava möly melkein tainnutti miehet kun öerkit huusivat sotahuutonsa kuin yhdestä suusta. Sitten näytti kuin vihreästä massasta olisi leikatu kolmekilometriä leveä ja kolmekymmentä kilometriä pitkä siivu, kun ensimmäinen örkki aalto lähti liikkelle. sen sivustat tuntuivat sulkeutuvan kuin leuat kauoungin ympärille.
-Odottakaa, Urho huusi muun mölyn yli miehilleen. Loput örkit näyttivät odottavan pääsevänsä itse hyökkäämään, ja kannusti nyt hyökkäävää joukkoa jyskyttämällä jalkojaan, aseitaan ja ties mitä maahan ja huutamalla sotahuutoja ja kannustuksia.
-Odottakaa! Örki alkoivat olla jo lähellä, enää hieman reilut puoli kilometriä.
-Vielä hetki!Örkit ulvoivat riemusta, ihmiset eivät edes yrittäisis vastarintaa.
-TULTA! käsky raikui kautta linjan, ja tähän asti piilossa olleet heittimet alkoivat pommittaa vihollista. Kranaatit räjähtivät tiiviiden örkkirivien keskellä, aiheuttaen suurta tuhoa. Mutta ensimmäiset rivit olivat jo ehtineetliian lähelle, ja alkoivat nut tulittaa akrtikalaisten asemia hajanaisella tulella. Siellä täällä joku epäonnekas sai luodin nahkaansa, mutta kuolon uhreilta säästyttiin.
-TULTA! käsky toistui, ja nyt avasivat raskaat konekiväärit ja kiväärimiehet avasivat tulen. Tulos oli sama kuin kranaatinheittimillä. Käynnissä oli täysi terastus. Pian ensimmäinen aalto oli pelkkä muisto vain. Paksu vihreä matto peitti lumisen maan kokonaan alleen.
Arktikalaiset hurrasivat, mutta näiden äänet hukkuivat uuden örkki aallon sotahuutoon. Tästä tulisi pitkä päivä, Urho mietti synkkänä.

***************************************

Ilta alkoi jo hämärtyä.Arktikalaisten linjat olivat pitäneet miten kuten. Ensimmäiset kaksi aaltoa olitiin pyyhkäisty sivuun pelkllä tulivoimalla, mutta kolmas oli tullut jo huomattavasti lähemmäs. Neljännen aallon örkit olivat jo päässeet paikoin asemiin, mutta ne oli nopeasti tapettu. Tässä vaiheesa arktikalaisten tappio olivat olleet vähäiset. Mutta viides aalto oli päässyt jo suuremalla voimalla asemiin, ja kuudes oli ollut lähes täysissä voimissaan sen päästessä asemiin. Urho oli tappanut miekallaan kohta useamman örkin kuin koskaan aikaisemmin yhden päivän aikana kiväärillään. Kuudes aalto oli ollut tuhoisin, sillä moni arktikalainen oli kaatunut sen aikana, ja väsyttänyt puollustajia entisestään. Myös Urhon joukkueesta Jaakko, Jonne ja Jere olivat kaatuneet. Sulo oli menettänyt kätensä, ja joutui sidontapaikalle. Tilanne oli lähes sama kautta linjan. Örkit paukuttivat yhä maata. Edes kova pakkanen ei tuntunut auttavan hikeen ja tähin. Juoksuhaudoissa kiersi vesisankoija kuljettavia sairaanhoitajia aina taistelun hieman tauotessa.
Urhon juodessa vettä, hän vilkaisi aurinkoa, ja arveli vihollisen yrittävän vielä yhtä hyökkäystä. -Kiitos, hän sanoi veden tuojalle.
-Kylä se tääki o, Tauno virkkoi -Ensiks me ollahan niksan päällä, ja sitee me ollahakin sielä nurkasa ku ahistetut rotat.
-Näihän se o, Jussi sanoi. -Elämä on perseestä.
Urho kuunteli kun pojat jatkoivat puhuen niitä näitä. He osasivat aina jotenkin keventää tunnelmaa, vaikka kuinka vakava se olikin. Hän otti mukavamman asennon ja kuunteli poikia, unohti kaiken muun. Kohta hän olikin jo unessa. Mutta ei kauaa
Tuttu Karjaisu kuului jälleen, ja sitä seurasi suuri jyly joka kertoi örkkien lähteneen likkeelle-
-Asemiin! Asemiin! Urho huuteli sotilaille, lähinnä herätäkseen kokonaan.
Jälleen vihollinen joutui raskaaseen tuleen, mutta nyt kranaatin heittimet olivat hiljaa, sillä niistä oli loppunut ammukset. Myös osa konekivääreistä oli siirretty pois, myöhempiä taistoja varten. Örkkejä kaatui silti aika liuta, mutta auttamattomasti ne pääsivät asemiin, missä alkoi viimeinen raju taisto siittä kuka hallitsisi kaupunkia.
Eräs örkki hyökkäsi kohti sitä taloa missä Urho oli. Se nosti kauhean näköistä kirvestään, mutta urho vani ampui sitä kurkkuun pari kertaa ja katkaisi sen jalat, niin että se kaatui taakse päin. Mutta sen tilalle tuliki kaksi muuta, ja toinen ampui miehen Urhon vierestä, mutta sitten se olikin täynä reikiä kun Urho tyhjensi pistoolinsa. Toinen örkki löi karkea miekkansa Urhosta ohi vain hiuskarvan verran, mutta Urho löi takaisin, ja osui sitä kurkuun, ja irroiti puolivahingossa sen pään samalla kun hän veti aseensa taksisin. Tämä seikka pelsti hänen henkensä, sillä päättömän vihollisen takana oli jo kolmas ja se oli juuri lyömässä Urhoa kun Urhon miekka ohjasikin sen sivuun. Vaitettavasti Urhon ote lipsahti miekasta iskun voiman takia, ja se lensi hänen ulottumattomiinsa. Hän väisteli epätoivoisesti ja aseettomana vahvan örkin hurjia iskuja. Lopulta näytti siltä että Urhon taru olisi lopussa, sillä hän alkoi väsyä nopeasti.
Sitten hän liukastui ja rojahti raunioiden lattialle. -Hitto, hän ehti vielä sähistä, mutta ei kerennyt ylös sillä hän näki miekan jo laskeutuvan suoraan häntä kohti...
-Hakkaa päälle, perkele!
Örkki ja Urho hölmistyivät yhtälailla huudosta ja vilkaisivat länteen. Sieltä saapauivat kaikki liikunta kykyiset haavoittuneet, etunenässä Toni, joka heilutti hurjasti nuijaansa. Joukossa oli myös muutama pappi ja jopa lääkärikin. Vaikka joukko ei ollutkaan suuri, näky antoi puollustajille lisää rohkeutta ja vastaavasti örkit alkoivat hieman empiä.
Urho kierähti miekan alta pois, kun se lopulta laskeutui maahan asti, ja potkaisi örkkiä polveen. Vaikka isku tuskin tuntui örkki silti horjahti hiukan, ja eenenkuin se ehti tointua, Bertta hajotti sen kallon. Toni varmisti ettei örkki enää liikkunut, poimi Urhon miekan ja vei sen ystävälleen.
-Ny ei oo torkkuje aeka! Toni hihkaisi ja syöksyi jo kohti seuraavaa uhriaan. Urho seisoi hetken hieman hämillään, mutta ryntäsi sitten ystävänsä perään, virnistellen kuin Susilan veljekset ainakin.
Taistelu oli kiivas ja lyhyt. Ihmisten miekat ja kiväärit ja paljaat nyrkit heiluivat ja paukkuivat kaataen örkkejä. Moni puollustaja myös kaatui, mutta jokaista puolustajaa kohti kaatui viisi örkkiä. Lopulta örkit päättivät etteivät saisi asemia vallattua ja lähtivät perääntymään. Arktikalaiset hurrasivat nähdessään perääntyvien vihollisten selät.
-Tervetuloa uudelleen Pirun Pesään, mokomat viherpiipertäjät! joku vielä huusi örkkien perään.