eeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Virheitä,virheitä,liika,liika ja liika!!!
ehkä teit tämän liian nopeasti...
tarina ja idea olivat taas mainioita, muutaman kerran tuli joitain ajatuskatkoja, ei mitään pahaa , mutta vvvvvvvvvvvviiiiiiiiiiiiiiiiiiiiirrrrrrrrrrhhhhhhhhhheeeeeeeeeeeeeiiiiiiiittttttttttttttttääääää!!!!!!!!
Susi Retket (JR 88. tarinoita)
laurentius kirjoitti:eeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Virheitä,virheitä,liika,liika ja liika!!!
ehkä teit tämän liian nopeasti...
tarina ja idea olivat taas mainioita, muutaman kerran tuli joitain ajatuskatkoja, ei mitään pahaa , mutta vvvvvvvvvvvviiiiiiiiiiiiiiiiiiiiirrrrrrrrrrhhhhhhhhhheeeeeeeeeeeeeiiiiiiiittttttttttttttttääääää!!!!!!!!
Hiisi, taisin tosiaan hätäillä hiukkasen liikaa... No ei auta kuin maltaa seuraavassa osassa.
"If you want to live, you better stand up and Fight for it!"
Tässäpä seuraava. Toivottavasti on mielestänne parempi kuin edellinen. Oikeastaan en itsekkään ollut siihen täysin tyytyväinen. Yritän vielä yhden osan tässä tehdä ennen joulua, mutta sitten tulee pakollinen väli, kun tämäkin juippi joutuu armeijaan...
Mutta ennen sitä, tässäpä tämä.
4. Käsikähmää Pirun Pesässä
Ulkona oli hyvin kylmä ja hiljaista. Taivaalla mollotti kolme melko kirkasta kuuta, jotka valaisivat erään pienen kaupungin katuja. Tai ennen kyseessä oli ollut kaupunki, mutta nyt oli jäljellä pelkkiä raunioita ja vihreitä ruumita. Kerran mahtavat rakennukset olivat vain pelkkiä betoni kasoja, tiet olivat täynä kraatereita ja kaikki maan päällä ollut irtaimisto joko täysin tuhoutunut tai lumen ja jään peitossa. Kaupungin ulkopuolelle oli leiriytynyt suunnaton joukko örkkejä. Nämä kuluivat siihen joukkoon jotka olivat murtaneet arktikalaisten linjat idässä joitain viikkoja aikaisemmin.. Vaikka suurin osa hyökkäjistä oli jo edennyt länteen, oli kaupunkia jäänyt piirrittämään iso joukko, joka vahvistui lähes joa päivä, sillä aina vain lisää örkkejä eteni länteen. Kaupungisssa oli jo vakiintunut rutiini. Aamu alkoi tykistö-keskityksillä ja pommituksilla, pitkin loppu päivää örkit lähettivät partioita kaupunkiin katsomaan vieläkö ihmisiä oli, ja aina vain pieni osa partioista palasi.
Suurin osa kaupungin puollustajistakin oli jo lähetenyt länteen, käyttäen laajoja viemäri verkostoja joista osa johti suoraan ulos kaupungista. Vaikka monta aktikalaisita oli kaatunut tai haavoittunut Viivytys-linjassa, silti lähes viisisataa miestä oli lähtenyt kaupungista, jättäen kaupunkiin 88. JR:n 8. komppanian jäännökset, lähes sata miestä, sekä liki toista sataa haavoittunutta ( ne joita ei oltu voitu siirtää sekä ne jotka kuuluivat 8. komppaniaan ja halusivat vielä tapella), suuren osan lääkäreistä ja hoitajista sekä joitain kaupunkiin perustetun paikalliskirkon pappeja. 8. komppanian miesten oli tarkoitus sitoa mahdollisiman paljon vihollisia, sekä häiritä näiden siirtymistä länteen, jossa arktikalaiset yrittivät vimmatusti parsia linjasa kokoon. Myös komppanian kapteeni oli kaatunut linjalla, joten johtoon oli asetettu entine G-plutoonan taitava nuori luutnantti Kalpa, joka osasi taistella sekä kaupungissa että metsässä, ja tunsi perinpohjin alaisensa sekä "iske ja juokse"-taktiikan. Hän oli järjestänyt puollustuksen niin että puolet miehistä toimi päivällä ja puolet suoritti yöllisiä iskuja ja tarkkaili vastustajan vahvuutta. Arktikalaiset lähettivät pari viiden hengen iskuryhmää jotka saattoivat tehdä iskuja kolmena yönä peräkkäin, mutta sitten jättää yön tai kaksi väliin, iskeä jälleen ja jälleen pitää tauon. Tämä "hippa leikki", kuten joku miehistä sitä oli kuvannut, oli alkanut heti sen jälkeen kun linja oli luovutettu.
Pian kuitenkin arktikalaisia oli alkanut kalvaa se etteivät he voineet muutakuin ammuskella kaupunkiin tulevia örkki-partioita kivääreillä ja raskailla bolttereilla ja tehdä rutiinin omaisia häiriköinti- ja tuho-iskuja, neuvokas luutnantti oli antanut luvan miesten käydä silloin tällöin miinoittamassa jonkin talon, kadun tai jopa kortteilin. "Pihallapitoapulaisiksi" ristityt ansat olivatkin piristäneet miehiä kovasti ja he usein kuuntelivat jos jossain posahtaisi. Pian joukkueet olivat alkaneet kilpailla kuka saisi parhaat ja ilkeimmät ansat aikaan, ja tästä alettiin jopa lyömään vetoa niillä tupakeilla joita oli vielä jäljellä. Susilan veljekset nettosivatkin tällä aika paljon kessua, mutta tupakat he yleensä jakoivat tasapuolisesti häviäjille, sillä ne eivät heidän mukaansa heille sopineet. Toni toimi yleisenä vedon välittäjänä, mikä huvitti Urhoa suunnattomasti.
-Baarimikosta hämärämieheksi, hän oli kerran kuvannutkin ystäväänsä. Urho ei voinut jälleen kerran olla tuhahtamatta tälle ajatukselle samalla kun hän tiiraili toisella silmällä taivasta ja toisella harmaan ja valkoisen täplikästä katua. Tuolla jossain se on, hän ajatteli. Karu ja ankara mutta rakas Arktika. Hän ei ollut koskaan mennyt naimisiin, kotonakin käynnyt vain kaksi kertaa sen jälkeen kun oli armeijaan lähtenyt, mutta muisti nuo kerrat aina ja tarkasti. Oli hän silloin joskus tapaillut erästä tyttöä, mutta tämä oli sittemmin mennyt naimisiin jonkun upseerin kanssa. Ei sillä että se olisi Urhoa harmittanut. Hän ei osannut vihata muita kuin pettureita ja vihollisia. Vaan vieläköhän se tanssi sujuisi samalla lailla kuin silloin hieman nuorempana...
-No ny iski kyllä papalle dementtia! Tauno hekotti, joskin hyvin hiljaa kuten kuuluikin. Tuttu virnistyskin oli löytänyt tiensä Taunon naamalle, ja hän näyttikin saalin saannelta sudelta.
-Tosi o, Jussi yhtyi hieman vaisusti, koska hän toimi nykyään väliaikaisesti radistina sillä Jere oli ollut yksi linjassa kaatuneista. Joten nyt hän keskittyi lähinnä uuten ja mielnkiintoiseen työhönsä. "Arvaa-oliko-se-merkki" oli kuulemma hänen uuden leikkinsä nimi, sillä radiot alkoivat olla jo hieman vanhoja ja niiden kuuluvus oli pitemmillä matkoilla hieman heikko. Lisäksi arktikalaiset olivat kehittäneet tavan, saatuaan ensin kovan opetuksen vihollishärinnästä ja -propagandasta, että ennen lähetystä piti lähettää lyhyt morse-koodi, jonka jälkeen pääoperaattori ottaisi yhteyden koodin lähettäjään. Toki hätätilassa tämä tapa ohitettiin.
-Hävvyttömät nulukit! Toni pauhasi, hänkin silti jossain määrin hiljaa. Hän oli liittynyt Urhon ryhmään samana päivänä kun linjasta oli peräännytty maan alle, ja siellä hän oli ollutkin korvaamaton apu. Vaikka hän toimi vedonvälittäjänä hän oli myös kerennyt tehdä uuden pannun kaiken näköisistä romusta joita oli löytänyt (lähinnä maanalaisessa suojassa sijaitsevasta kenttä sairaalasta) ja alkanut taas tuottaa uutta juomaa. -Urho, sano ny sie paljoko täst tuloo! Mie voi vaik vannova notta mie oo laskenna tämä oikee!
Urho käänsi katseensa pienestä aukosta josta hän oli äsken tiiraillut ja vilkaisi miehiä kohti ja vilkaisi samalla sitä kellaria jossa he olivat. Se oli melko suuri ja suoraan Urhon takana olevassa seinässsä oli suuri reikä josta pääsi suoraan viemäreihin. Urhon oikealla puolella oli viinipullojen säilytykseen tarkoitettuja telineitä sekä joitain tyhjiä tynnyreitä. Vasemmalla oli pöytä sekä lautaset ja mukit joista miehet olivat aikaisemmin syönneet. Pöydän ääressä boltterin ampuja Sulo ja syöttäjä Saku sekä Jaakko istuivat ja juttelivat hiljaa. Keskellä pöytää oli pieni lyhty, jota kutsuttiin varkaan-lampuksi tai pimeäksi lampuksi. Se oli nerokas kyhäelmä, jonka kolme neljästä seinämästä oli peitetty levyillä jotka oli hitsattu tarkasti kiinni niin ettei niistä näkyisi valoa. Neljättä seinämää peitti samanlainen levy, mutta sitä voitiin liikuttaa ylös kun haluttiin valoa ja laskemaan alas kun sitä ei tarvittu. Siinä oli myös erikois-valmistettu sähkölamppu, joka sammui kun luukku suljettiin. Se oli nyt kiinni joten Urho ei nähnyt miesten kasvoja mutta tiesi että siinä nämä olivat. Aukon oikealla oli aseteline sekä ylimääräiset ammuslaatikot ja -lippaat. Siinä oli myös muutama kranaatti laatikko koska tämä oli pysyvä komentoasema, joka sijaitsi lähes keskellä kaupunkia. Aukon vasemalla taas oli toinen pöytä jolla nökötti toinen pimeä lamppu sekä radio jota Jussi käytteli keskittyneenä. Saman pöydän ääressä olivat myös Tauno ja Toni ja tutkiskelivat jotain paperia. Urho siirsi hitaasti ja varovasti aukkoa peittäneen verhon takaisin paikalleen, ja vaikkei mitään todellista vaaraa vihollisten tarkkaampujista ollutkaan, Urho silti teki sen vanhasta tottumksesta.
-No mikäs täällä nyt on? hän kysyi päästyään pöydän ääreen.
-Tuo meijän vanha huuhkaja tässä väittää että me ollaan jo saatu vaan 200 askia voittoa, mutta mä saan tulokseks ainakin kaks ja puoli sataa, Tauno valisti.
-Ketä sie kutsu pöllöks ipana? Annaha ol viimine kert tai sie saa yksittyis tappaamise Bertan kaa, enkä ny tarkota stä nättiä hoitsua!
-No no, rauhutottukaapas. Ei kannata vielä nostaa niitä nyrkkejä ilmaan. Antakaapas kun minä vilkaisen.
Urho istui pöydän ääreen ja alkoi laskea Taunon ja Tonin ohjastuksella, ja muutaman uuemman kerra tarvittiin hieman tyynnytelyä. Mutta kun hän oli päässyt vasta noin puoleenväliin, kuului melkoinen pamahdus.
-Toi oli meijän! Tauno hihkaisi unohtaen hiljaisuuden.
-Tosi o! Jussikin innostui.
Kaikki hiljenivät ja Urho mein kurkistamaan ikkunasta. Vaikkei hän nähnyt varsinaista räjähdys paikkaa, hän pystyi silti määrittämään räjähdys paikan.
-Pohjoisessa, hän sanoi.
Kohta Jussi vahvisti tämän. -Kersantti Juupan joukkue tulee pohjoisesta ja pyytää luutnantilta mappia.
Mappi tarkoitti yleensä väijytystä tai jälkijoukkoa jonka oli tarkoitus harhauttaa vihollinen perääntyvästä joukosta. Urho hieman sävähti kullessaan nimityksen luutnantti, sillä hän ei ollut koskaan sitä pyytänyt ja vaikka kuinka hän sanoi miehille olevansa kersantti, silti häntä puhuteltiin aina "herra luutnatiksi". Luutnantti Kalpaakin tosin kutsuttiin kapteeniksi, mutta silti Urhon mielestä se oli täysin eri asia. Hän lähes sanoi, "Sano että tulossa ollaan", mutta muisti sitten että hän joutui huolehtimaan plutoonastaan, sekä muista melkein viidestäkymmenestä miehestä jotka olivat silloin vuorossa.
-Lähettäkää kersantti Sakila. Urho vastasi hieman irvistäen, vieläkin vierastaen omasta mielestään ennenaikaista arvonimeään ja harmitellen ettei itse pääsisi mukaan. Hän silti luotti Sakilaan, olivathan he taistelleet rinnatusten useammin kuin kerran.
-Selvä, Juussi vastasi ja alkoi puhua radioon.
Sentään oman joukkueen miehet eivät koko ajan herroitelleet. Ehkä hieman laiha lohtu, mutta sekin jotain, Urho ajatteli. Hän jatkoi ulos katselemista ja vaipui takaisin omiin ajatuksiinsa.
***************************************
Kersannti Juuppa ja hänen neljä miestään juoksivat mahdollisimman lujaa pitkin mutkittlevaa raunio-sokelloa pitkin. Yksi hänen miehistään, Onni Ylinen, oli ssanut örkkien aseista kylkeensä, jossa oli ammottava haava. Vaikka haava oli sidottu mahdollisimman hyvin, siitä edelleen vuosi verta. Hänet täytyi nopeasti saada lääkärien huomaan.
Juuppa kertasi tapahtumia mielessään. Joukkue oli räjäyttänyt suuren polltoaine varaston, mikä oli saannut naapurit tympääntymään oikein kunnolla. Joukkue oli ollut jo lähes kaupungissa kun jostain oli porhaltanut örkkien outo panssariauto jonka selässä oli keikkunut yksi örkki ampuen hurjasti joka puolelle konekivärillä joka oli kiinnitetty auton lavalle. Kova onninen Onni oli saanut osuman, mutta loppu joukkue oli tuhonnut auton kranaateilla. He olivat saanneet raahatua Onnin ensimmäisten raunioiden suojaan ja sitomaan hänen haavansa, mutta sitten viholline oli jo aloittanut takaa ajon. Hän oli käskenyt Pasi Suikkia, radistiaan, pyytämään mappia. Se oli heidän viimeinen mahdollisuutensa. Sotamiehet Keijo Kami ja Heikki Paatila kantoivat Onnia vuorotellen selässään. He olivat molemmat hien ja veren peitossa, mutta eivät suostuneet jättämään kaveriaan, vaikka tämä sitä pyysi silloin kun oli tajuissaan.
-Turpa kiinni, Keijo ja Heikki olivat vain sanoneet. -Kaveria ei jätetä, perkele!
Niin he olivat jatkaneet matkaa, mutta pyydettyä apua ei tuntunut ilmestyvän. Lopulta heidän oli pakko pysähtyä erääseen pieneen taloon, josta oli vielä jäljellä alakerta. Aluksi rakennus tietenkin varmistettiin "apulaisten" varalta, mutta kun niistä kertovia merrkejä ei löytynyt, päätettiin taloon pysähtyä.
-Odotetaan tässä vähän aikaa. Juuppa oli sanonut. Haavoittuneen olo oli tehty mahdollisimman mukavaksi ja nyt haavakin pystyttiin tarkastamaan kunnolla. Todettiin että oli melkein ihme että mies oli selvinnyt sinne asti. Vaikka luoti olikin mennyt suoraan Onnin läpi hänellä oli silti hirvittävän korkea kuume. Onnille annettiin kipuun auttavia lääkeitä, jotka pitivät hänet unessa. Vaan kuinka kauan hän enää kestäisi?
Minuutit kuluivat madellen. Tuntui kuin ikuisuus olisi kulunut kun alkoi kuulua ääniä. Miehissä heräsi toivo. Olisivatko omat viimein tulleet? Heikki vilkaisi ikkunasta pimeille kaduille ja näkikin jotain kauempana. Mutta se oli täysin jotain muuta kuin mitä hän oli toivonut.
-Örkkejä, hän kuiskasi muille.
Juuppa mietti nopeast tilannetta ja teki päätöksensä. Hän viittoi muita ottamaan Onnin mukaansa ja viemään tämän mukanaan. Hän itse jäisi pidättelemään. Ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään hän nappasi Onnin kivärin ja viittoi muita lähtemään. Muut tuijottivat häntä hetken, löivät sitten nyrkkinsä sydäntensä päälle ja nyökäyttivät päätään osoittaen suurta kunnioitusta, ottivat hiljaa voihkivan Onnin kantoon ja lähtivät. Mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä? Heidän piti huolehtia haavoittuneesta toveristaan ja heille oli annettu käsky. Keijo vilkaisi vielä taakseen samalla kun oli kulkemassa pois takakautta, ja näki jotain mitä pysyisi ikuisesti hänen muistissaan. Jossain räjähti satunnainen tykin ammus ja se valisi Juupan kasvot sekunnin ajaksi. Keijo näki kersantin kasvot jotka olivat kuin kivestä veistetyt, mutta silti täynä ristiriitaisia tunteita. Kädessä hänellä oli Onnin kivääri, lonkalla vanha miekkansa sekä pistoolinsa. Sekuntti meni ja Keijo lähti muiden perään, lukien rukouksen Herralle että kelpo kersantti saisi monta örkin pentelettä mukaansa.
***************************************
Juuppa jäi odottamaan taloon kivääri kourassaan. Hän oli valmis mihin vain. Vaikka hän oli vasta neljissäkymmenissä, hän oli nähnyt monien muiden tavoin jo enemmän kuin oman osansa toimintaa. Kerran hän oli ollut Heikin ja Keijon ja muutaman muun kanssa partiossa kun eräs lintu oli säikäyttänyt hänet. Hän oli reagoinut nopeasti ja ampunut linnun suuntaan ja muut olivat seurannet esimerkkiä. Silloin he olivat säikyttäneet puolet metsän asukeista ja nämä olivat lähteneet juoksemaan päin kaaoksen kultistien partiota joka oli yrittänyt väijyttää heidät. Kultistit säikähtivät eläimiä ja huuivat mennessään metsän liittyneen vihollisiin.
-Niin se vaan metsä poikaansa suojelee, oli eräs kommentoinut. Juuppa hymyili tälle. Mieleen pulpahti vielä monta muutakin muitoa, monta mukavaa ja monta kivuliasta. Kaatuneita ystäviä, ensimmäinen lapsi, sodan kauheuksia, kaadettuja tuoppeja... Lisäksi hänestä oli tulossa jo isoisäkin. Juuppa hymyili. Kumpikonhan se olisi? Jos se olisi...
Hän havahtui samassa, sillä hän oli kuullut jonkin liikkuvan hyvin lähellä. Hän valpautti itsensä, ja tiukensi otettaan kivääristä. Jos se oli vihollinen, se oli jo hyvin lähellä. Juuppa vilkaisi nopeasti ikkunsta. Ei mitään. Koko katu oli tyhjä... Ei, tuolla liikkui jokin, varjoissa vasemmalla. Koosta päätellen se olisi voinut olla örkki. Selvä siis. Taisi olla aika aloittaa juhlat. Hän tähtäsi kiväärillään....
-IIAAARRRGGHHH!
Juuppa säpsähti, sillä ääni oli kuulunut sieltä minne hän oli juuri tähdännyt. Hän jatkoi silti tähtäämistä, yrittäen nähdä mitä tapahtui. Mutta oli liian pahuksen pimeää. Mitä pirua siellä oikein tapahtui? Juuppa ei voinut kuin odottaa ja tarkkailla. Samassa kuului toinen samanlainen verta hyytävä kiljaisu...
Edit: Ja kommenttejakin saa pistää tulemaan...
Mutta ennen sitä, tässäpä tämä.
4. Käsikähmää Pirun Pesässä
Ulkona oli hyvin kylmä ja hiljaista. Taivaalla mollotti kolme melko kirkasta kuuta, jotka valaisivat erään pienen kaupungin katuja. Tai ennen kyseessä oli ollut kaupunki, mutta nyt oli jäljellä pelkkiä raunioita ja vihreitä ruumita. Kerran mahtavat rakennukset olivat vain pelkkiä betoni kasoja, tiet olivat täynä kraatereita ja kaikki maan päällä ollut irtaimisto joko täysin tuhoutunut tai lumen ja jään peitossa. Kaupungin ulkopuolelle oli leiriytynyt suunnaton joukko örkkejä. Nämä kuluivat siihen joukkoon jotka olivat murtaneet arktikalaisten linjat idässä joitain viikkoja aikaisemmin.. Vaikka suurin osa hyökkäjistä oli jo edennyt länteen, oli kaupunkia jäänyt piirrittämään iso joukko, joka vahvistui lähes joa päivä, sillä aina vain lisää örkkejä eteni länteen. Kaupungisssa oli jo vakiintunut rutiini. Aamu alkoi tykistö-keskityksillä ja pommituksilla, pitkin loppu päivää örkit lähettivät partioita kaupunkiin katsomaan vieläkö ihmisiä oli, ja aina vain pieni osa partioista palasi.
Suurin osa kaupungin puollustajistakin oli jo lähetenyt länteen, käyttäen laajoja viemäri verkostoja joista osa johti suoraan ulos kaupungista. Vaikka monta aktikalaisita oli kaatunut tai haavoittunut Viivytys-linjassa, silti lähes viisisataa miestä oli lähtenyt kaupungista, jättäen kaupunkiin 88. JR:n 8. komppanian jäännökset, lähes sata miestä, sekä liki toista sataa haavoittunutta ( ne joita ei oltu voitu siirtää sekä ne jotka kuuluivat 8. komppaniaan ja halusivat vielä tapella), suuren osan lääkäreistä ja hoitajista sekä joitain kaupunkiin perustetun paikalliskirkon pappeja. 8. komppanian miesten oli tarkoitus sitoa mahdollisiman paljon vihollisia, sekä häiritä näiden siirtymistä länteen, jossa arktikalaiset yrittivät vimmatusti parsia linjasa kokoon. Myös komppanian kapteeni oli kaatunut linjalla, joten johtoon oli asetettu entine G-plutoonan taitava nuori luutnantti Kalpa, joka osasi taistella sekä kaupungissa että metsässä, ja tunsi perinpohjin alaisensa sekä "iske ja juokse"-taktiikan. Hän oli järjestänyt puollustuksen niin että puolet miehistä toimi päivällä ja puolet suoritti yöllisiä iskuja ja tarkkaili vastustajan vahvuutta. Arktikalaiset lähettivät pari viiden hengen iskuryhmää jotka saattoivat tehdä iskuja kolmena yönä peräkkäin, mutta sitten jättää yön tai kaksi väliin, iskeä jälleen ja jälleen pitää tauon. Tämä "hippa leikki", kuten joku miehistä sitä oli kuvannut, oli alkanut heti sen jälkeen kun linja oli luovutettu.
Pian kuitenkin arktikalaisia oli alkanut kalvaa se etteivät he voineet muutakuin ammuskella kaupunkiin tulevia örkki-partioita kivääreillä ja raskailla bolttereilla ja tehdä rutiinin omaisia häiriköinti- ja tuho-iskuja, neuvokas luutnantti oli antanut luvan miesten käydä silloin tällöin miinoittamassa jonkin talon, kadun tai jopa kortteilin. "Pihallapitoapulaisiksi" ristityt ansat olivatkin piristäneet miehiä kovasti ja he usein kuuntelivat jos jossain posahtaisi. Pian joukkueet olivat alkaneet kilpailla kuka saisi parhaat ja ilkeimmät ansat aikaan, ja tästä alettiin jopa lyömään vetoa niillä tupakeilla joita oli vielä jäljellä. Susilan veljekset nettosivatkin tällä aika paljon kessua, mutta tupakat he yleensä jakoivat tasapuolisesti häviäjille, sillä ne eivät heidän mukaansa heille sopineet. Toni toimi yleisenä vedon välittäjänä, mikä huvitti Urhoa suunnattomasti.
-Baarimikosta hämärämieheksi, hän oli kerran kuvannutkin ystäväänsä. Urho ei voinut jälleen kerran olla tuhahtamatta tälle ajatukselle samalla kun hän tiiraili toisella silmällä taivasta ja toisella harmaan ja valkoisen täplikästä katua. Tuolla jossain se on, hän ajatteli. Karu ja ankara mutta rakas Arktika. Hän ei ollut koskaan mennyt naimisiin, kotonakin käynnyt vain kaksi kertaa sen jälkeen kun oli armeijaan lähtenyt, mutta muisti nuo kerrat aina ja tarkasti. Oli hän silloin joskus tapaillut erästä tyttöä, mutta tämä oli sittemmin mennyt naimisiin jonkun upseerin kanssa. Ei sillä että se olisi Urhoa harmittanut. Hän ei osannut vihata muita kuin pettureita ja vihollisia. Vaan vieläköhän se tanssi sujuisi samalla lailla kuin silloin hieman nuorempana...
-No ny iski kyllä papalle dementtia! Tauno hekotti, joskin hyvin hiljaa kuten kuuluikin. Tuttu virnistyskin oli löytänyt tiensä Taunon naamalle, ja hän näyttikin saalin saannelta sudelta.
-Tosi o, Jussi yhtyi hieman vaisusti, koska hän toimi nykyään väliaikaisesti radistina sillä Jere oli ollut yksi linjassa kaatuneista. Joten nyt hän keskittyi lähinnä uuten ja mielnkiintoiseen työhönsä. "Arvaa-oliko-se-merkki" oli kuulemma hänen uuden leikkinsä nimi, sillä radiot alkoivat olla jo hieman vanhoja ja niiden kuuluvus oli pitemmillä matkoilla hieman heikko. Lisäksi arktikalaiset olivat kehittäneet tavan, saatuaan ensin kovan opetuksen vihollishärinnästä ja -propagandasta, että ennen lähetystä piti lähettää lyhyt morse-koodi, jonka jälkeen pääoperaattori ottaisi yhteyden koodin lähettäjään. Toki hätätilassa tämä tapa ohitettiin.
-Hävvyttömät nulukit! Toni pauhasi, hänkin silti jossain määrin hiljaa. Hän oli liittynyt Urhon ryhmään samana päivänä kun linjasta oli peräännytty maan alle, ja siellä hän oli ollutkin korvaamaton apu. Vaikka hän toimi vedonvälittäjänä hän oli myös kerennyt tehdä uuden pannun kaiken näköisistä romusta joita oli löytänyt (lähinnä maanalaisessa suojassa sijaitsevasta kenttä sairaalasta) ja alkanut taas tuottaa uutta juomaa. -Urho, sano ny sie paljoko täst tuloo! Mie voi vaik vannova notta mie oo laskenna tämä oikee!
Urho käänsi katseensa pienestä aukosta josta hän oli äsken tiiraillut ja vilkaisi miehiä kohti ja vilkaisi samalla sitä kellaria jossa he olivat. Se oli melko suuri ja suoraan Urhon takana olevassa seinässsä oli suuri reikä josta pääsi suoraan viemäreihin. Urhon oikealla puolella oli viinipullojen säilytykseen tarkoitettuja telineitä sekä joitain tyhjiä tynnyreitä. Vasemmalla oli pöytä sekä lautaset ja mukit joista miehet olivat aikaisemmin syönneet. Pöydän ääressä boltterin ampuja Sulo ja syöttäjä Saku sekä Jaakko istuivat ja juttelivat hiljaa. Keskellä pöytää oli pieni lyhty, jota kutsuttiin varkaan-lampuksi tai pimeäksi lampuksi. Se oli nerokas kyhäelmä, jonka kolme neljästä seinämästä oli peitetty levyillä jotka oli hitsattu tarkasti kiinni niin ettei niistä näkyisi valoa. Neljättä seinämää peitti samanlainen levy, mutta sitä voitiin liikuttaa ylös kun haluttiin valoa ja laskemaan alas kun sitä ei tarvittu. Siinä oli myös erikois-valmistettu sähkölamppu, joka sammui kun luukku suljettiin. Se oli nyt kiinni joten Urho ei nähnyt miesten kasvoja mutta tiesi että siinä nämä olivat. Aukon oikealla oli aseteline sekä ylimääräiset ammuslaatikot ja -lippaat. Siinä oli myös muutama kranaatti laatikko koska tämä oli pysyvä komentoasema, joka sijaitsi lähes keskellä kaupunkia. Aukon vasemalla taas oli toinen pöytä jolla nökötti toinen pimeä lamppu sekä radio jota Jussi käytteli keskittyneenä. Saman pöydän ääressä olivat myös Tauno ja Toni ja tutkiskelivat jotain paperia. Urho siirsi hitaasti ja varovasti aukkoa peittäneen verhon takaisin paikalleen, ja vaikkei mitään todellista vaaraa vihollisten tarkkaampujista ollutkaan, Urho silti teki sen vanhasta tottumksesta.
-No mikäs täällä nyt on? hän kysyi päästyään pöydän ääreen.
-Tuo meijän vanha huuhkaja tässä väittää että me ollaan jo saatu vaan 200 askia voittoa, mutta mä saan tulokseks ainakin kaks ja puoli sataa, Tauno valisti.
-Ketä sie kutsu pöllöks ipana? Annaha ol viimine kert tai sie saa yksittyis tappaamise Bertan kaa, enkä ny tarkota stä nättiä hoitsua!
-No no, rauhutottukaapas. Ei kannata vielä nostaa niitä nyrkkejä ilmaan. Antakaapas kun minä vilkaisen.
Urho istui pöydän ääreen ja alkoi laskea Taunon ja Tonin ohjastuksella, ja muutaman uuemman kerra tarvittiin hieman tyynnytelyä. Mutta kun hän oli päässyt vasta noin puoleenväliin, kuului melkoinen pamahdus.
-Toi oli meijän! Tauno hihkaisi unohtaen hiljaisuuden.
-Tosi o! Jussikin innostui.
Kaikki hiljenivät ja Urho mein kurkistamaan ikkunasta. Vaikkei hän nähnyt varsinaista räjähdys paikkaa, hän pystyi silti määrittämään räjähdys paikan.
-Pohjoisessa, hän sanoi.
Kohta Jussi vahvisti tämän. -Kersantti Juupan joukkue tulee pohjoisesta ja pyytää luutnantilta mappia.
Mappi tarkoitti yleensä väijytystä tai jälkijoukkoa jonka oli tarkoitus harhauttaa vihollinen perääntyvästä joukosta. Urho hieman sävähti kullessaan nimityksen luutnantti, sillä hän ei ollut koskaan sitä pyytänyt ja vaikka kuinka hän sanoi miehille olevansa kersantti, silti häntä puhuteltiin aina "herra luutnatiksi". Luutnantti Kalpaakin tosin kutsuttiin kapteeniksi, mutta silti Urhon mielestä se oli täysin eri asia. Hän lähes sanoi, "Sano että tulossa ollaan", mutta muisti sitten että hän joutui huolehtimaan plutoonastaan, sekä muista melkein viidestäkymmenestä miehestä jotka olivat silloin vuorossa.
-Lähettäkää kersantti Sakila. Urho vastasi hieman irvistäen, vieläkin vierastaen omasta mielestään ennenaikaista arvonimeään ja harmitellen ettei itse pääsisi mukaan. Hän silti luotti Sakilaan, olivathan he taistelleet rinnatusten useammin kuin kerran.
-Selvä, Juussi vastasi ja alkoi puhua radioon.
Sentään oman joukkueen miehet eivät koko ajan herroitelleet. Ehkä hieman laiha lohtu, mutta sekin jotain, Urho ajatteli. Hän jatkoi ulos katselemista ja vaipui takaisin omiin ajatuksiinsa.
***************************************
Kersannti Juuppa ja hänen neljä miestään juoksivat mahdollisimman lujaa pitkin mutkittlevaa raunio-sokelloa pitkin. Yksi hänen miehistään, Onni Ylinen, oli ssanut örkkien aseista kylkeensä, jossa oli ammottava haava. Vaikka haava oli sidottu mahdollisimman hyvin, siitä edelleen vuosi verta. Hänet täytyi nopeasti saada lääkärien huomaan.
Juuppa kertasi tapahtumia mielessään. Joukkue oli räjäyttänyt suuren polltoaine varaston, mikä oli saannut naapurit tympääntymään oikein kunnolla. Joukkue oli ollut jo lähes kaupungissa kun jostain oli porhaltanut örkkien outo panssariauto jonka selässä oli keikkunut yksi örkki ampuen hurjasti joka puolelle konekivärillä joka oli kiinnitetty auton lavalle. Kova onninen Onni oli saanut osuman, mutta loppu joukkue oli tuhonnut auton kranaateilla. He olivat saanneet raahatua Onnin ensimmäisten raunioiden suojaan ja sitomaan hänen haavansa, mutta sitten viholline oli jo aloittanut takaa ajon. Hän oli käskenyt Pasi Suikkia, radistiaan, pyytämään mappia. Se oli heidän viimeinen mahdollisuutensa. Sotamiehet Keijo Kami ja Heikki Paatila kantoivat Onnia vuorotellen selässään. He olivat molemmat hien ja veren peitossa, mutta eivät suostuneet jättämään kaveriaan, vaikka tämä sitä pyysi silloin kun oli tajuissaan.
-Turpa kiinni, Keijo ja Heikki olivat vain sanoneet. -Kaveria ei jätetä, perkele!
Niin he olivat jatkaneet matkaa, mutta pyydettyä apua ei tuntunut ilmestyvän. Lopulta heidän oli pakko pysähtyä erääseen pieneen taloon, josta oli vielä jäljellä alakerta. Aluksi rakennus tietenkin varmistettiin "apulaisten" varalta, mutta kun niistä kertovia merrkejä ei löytynyt, päätettiin taloon pysähtyä.
-Odotetaan tässä vähän aikaa. Juuppa oli sanonut. Haavoittuneen olo oli tehty mahdollisimman mukavaksi ja nyt haavakin pystyttiin tarkastamaan kunnolla. Todettiin että oli melkein ihme että mies oli selvinnyt sinne asti. Vaikka luoti olikin mennyt suoraan Onnin läpi hänellä oli silti hirvittävän korkea kuume. Onnille annettiin kipuun auttavia lääkeitä, jotka pitivät hänet unessa. Vaan kuinka kauan hän enää kestäisi?
Minuutit kuluivat madellen. Tuntui kuin ikuisuus olisi kulunut kun alkoi kuulua ääniä. Miehissä heräsi toivo. Olisivatko omat viimein tulleet? Heikki vilkaisi ikkunasta pimeille kaduille ja näkikin jotain kauempana. Mutta se oli täysin jotain muuta kuin mitä hän oli toivonut.
-Örkkejä, hän kuiskasi muille.
Juuppa mietti nopeast tilannetta ja teki päätöksensä. Hän viittoi muita ottamaan Onnin mukaansa ja viemään tämän mukanaan. Hän itse jäisi pidättelemään. Ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään hän nappasi Onnin kivärin ja viittoi muita lähtemään. Muut tuijottivat häntä hetken, löivät sitten nyrkkinsä sydäntensä päälle ja nyökäyttivät päätään osoittaen suurta kunnioitusta, ottivat hiljaa voihkivan Onnin kantoon ja lähtivät. Mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä? Heidän piti huolehtia haavoittuneesta toveristaan ja heille oli annettu käsky. Keijo vilkaisi vielä taakseen samalla kun oli kulkemassa pois takakautta, ja näki jotain mitä pysyisi ikuisesti hänen muistissaan. Jossain räjähti satunnainen tykin ammus ja se valisi Juupan kasvot sekunnin ajaksi. Keijo näki kersantin kasvot jotka olivat kuin kivestä veistetyt, mutta silti täynä ristiriitaisia tunteita. Kädessä hänellä oli Onnin kivääri, lonkalla vanha miekkansa sekä pistoolinsa. Sekuntti meni ja Keijo lähti muiden perään, lukien rukouksen Herralle että kelpo kersantti saisi monta örkin pentelettä mukaansa.
***************************************
Juuppa jäi odottamaan taloon kivääri kourassaan. Hän oli valmis mihin vain. Vaikka hän oli vasta neljissäkymmenissä, hän oli nähnyt monien muiden tavoin jo enemmän kuin oman osansa toimintaa. Kerran hän oli ollut Heikin ja Keijon ja muutaman muun kanssa partiossa kun eräs lintu oli säikäyttänyt hänet. Hän oli reagoinut nopeasti ja ampunut linnun suuntaan ja muut olivat seurannet esimerkkiä. Silloin he olivat säikyttäneet puolet metsän asukeista ja nämä olivat lähteneet juoksemaan päin kaaoksen kultistien partiota joka oli yrittänyt väijyttää heidät. Kultistit säikähtivät eläimiä ja huuivat mennessään metsän liittyneen vihollisiin.
-Niin se vaan metsä poikaansa suojelee, oli eräs kommentoinut. Juuppa hymyili tälle. Mieleen pulpahti vielä monta muutakin muitoa, monta mukavaa ja monta kivuliasta. Kaatuneita ystäviä, ensimmäinen lapsi, sodan kauheuksia, kaadettuja tuoppeja... Lisäksi hänestä oli tulossa jo isoisäkin. Juuppa hymyili. Kumpikonhan se olisi? Jos se olisi...
Hän havahtui samassa, sillä hän oli kuullut jonkin liikkuvan hyvin lähellä. Hän valpautti itsensä, ja tiukensi otettaan kivääristä. Jos se oli vihollinen, se oli jo hyvin lähellä. Juuppa vilkaisi nopeasti ikkunsta. Ei mitään. Koko katu oli tyhjä... Ei, tuolla liikkui jokin, varjoissa vasemmalla. Koosta päätellen se olisi voinut olla örkki. Selvä siis. Taisi olla aika aloittaa juhlat. Hän tähtäsi kiväärillään....
-IIAAARRRGGHHH!
Juuppa säpsähti, sillä ääni oli kuulunut sieltä minne hän oli juuri tähdännyt. Hän jatkoi silti tähtäämistä, yrittäen nähdä mitä tapahtui. Mutta oli liian pahuksen pimeää. Mitä pirua siellä oikein tapahtui? Juuppa ei voinut kuin odottaa ja tarkkailla. Samassa kuului toinen samanlainen verta hyytävä kiljaisu...
Edit: Ja kommenttejakin saa pistää tulemaan...
"If you want to live, you better stand up and Fight for it!"
Tässä tarinan loppu...toistaiseksi. Jatkoa luonnollisesti seuraa, mutta taidan nyt pitää luovan tauon. Palaillaan takaisin asiaan sitten Susi Retkien kakkos-osassa 
. Mutta nyt pitemmittä puheitta, tässä tämä. Palautetta toki saa myös antaa...
5. luku: Täytyy kertoa...
Pakoon, pakko päästä poijess, örkki ajatteli. Otus juoksi pitkin tuhoutuneen ja lähes pimeän kaupungin katuja, kaupungin jonka puollustajat olivat nimenneet Pirun Pesäksi. Sitä se todella oli ollut örkeille. Päivisin lähetettiin partioita tutkimaan kaupunkia ja etsimään heikouksia, mutta aina melkein kaikki partoit oli tapettu viimeiseen örkkiin, ja ilta ja harvinaiset partiot saattaoivat palata ehjin nahoin mutta toisia partioita ei enää koskaan löydetty. Kaupunki oli lähes täpö täynä kuolleita vihernahkoja. Ihmiset olivat huolehtineet että heisän omat kuolleensa oli haettu pois, mutta örkit eivät sellaista tapaa tunteneet. Koska oli talvi, ruumiit oikeastaan eivät olleet niin suuri ongelma, sillä niistä ei lähtenyt aivan niin paha löyhkä kuin kesällä.
Gurb, juokseva örkki, oli taistellut monta kertaa Hairk Suuriraudan alaisena joka oli voittanut lähes kaikki taistelunsa. Vain muutamia kertoja he olivat joutuneet "-Kokontuman uuvelleen josain muurhalla", kuten Hairk oli sanonut. He olivat kovia taistelijoita, karaistuneita veteraaneja. Sitten he olivat tulleet tänne. Planeetta oli kuulemma tärkeä koska sillä oli paljon arvotavaraa (örkkien tapauksessa tämä voi tarkoittaa arvometalleja, tärkeitä ruoka- ja ase täydennyksiä tai uusia osia heidän avaruusaluksiinsa). He olivat tulleet tänne toivoen paljon lootattavaa tavaraa. Alku oli ollut helppoa. Heikot ihmiset olivat helppo voitta, ja tavaraa oli riittänyt. Sitten paikalle oli jostain tullut outoja ihmisiä, jotka käyttivät outoja puunpalasia liikkuakseen lujaa lumella. Jopa melkein yhtä lujaa kuin örkit. Nämä ilmestyivät metsistä, tuhosivat varikkoja ja aiheuttivat hämminkiä milloin missäkin. Lisäksi nämä samat ihmiset olivat tehneet lyhyessä ajassa sellaiset asemat, että örkit oli pakotettu pysähtymään niiden asemien eteen ja kaivamaan omat asemansa. Viikkojen ajan örkit olivat yrittäneet läpi, tuloksetta. Mutta sitten ne olivat keränneet melkein kaikki joukkonsa yhteen paikkaan ja iskeneet yhteen kohtaan. Ihmisten linja olikin pettänyt ja örkit olivat saanneet oven mistä kulkea. Suunnatomat määrät joukkoja oli alkanut virrata aukosta joka oli sittemmin laajentunut ihmisten perääntyessä ja yrittäessä muodostaa uudet puolustusasemat.
Ihmiset olivat yrittäneet hidastaa tai ehkä jopa pysäyttää örkkien mahtavan voiman tässä samassa kaupungissa. Ja uskomatonta kyllä he olivatkis pitäneet asemansa yhden kokonaisen päivän ajan, mutta seuraavana aamuna ei yhtään ihmistä ollut näkyvissä, paitsi joitain yksittäisiä ruumita, jotka usein olivat suurien örkki kasojen takana. Gurbin täytyi myöntää että kunnioitti näiden ihmisten rohkeutta ja päättäväisyyttä. Mutta kun kauunkia oli yritetty örkistää, rauniot olivatkin alkaneet ampua sinne tulleita örkkejä. Ihmiset eivät olleetkaan vielä lähteneet, vaan olivat vain vaihtaneet taas asemia. Gurb oli kunnioittanut olentoja entistä enemmän. Silloin oli alkanut tämä ärsyttävä piiritys jolle ei tuntunut olevan loppua. Aamulla kaupunkia aina pommitettiin, päivällä, illalla ja joskus yöllä lähetettiin partion tapaisia osastoja tuhoamaan vielä hengissä olevat ihmiset, mutta aina örkkien oli pakko "kokoontua uudelleen". Samaan aikaan ainavain lisää örkkejä liikkui länteen, jossa ihmiset yrittivät hidastella örkkejä. Nämä eivät selvästi olleet ymärtäneet ettei mikään voisi pysäyttää örkkien mahtia, oli Gurb ajatellut. Myös ne ansat joita ihmiset olivat asettaneet joihinkin talohin olivat olleet Gurbin mielestä lähellä örkkimäistä kieroutta.
Sitten, vieläpä tämän saman yön aikana, yksi ihmisten isku-jokoista oli räjäyttänyt erään polttoaine varaston, mutta ennenkuin he olivat päässeet pois heidät oli huomattu ja ainakin yhtä oli haavoitettu. Örkit olivat lähteneet takaa-ajoon kaupunkiin, vaikka vain parikymmentä oli jatkanut kaupunkiin asti, niin paljon örkit sitä pelkäsivät. Planeetan kolme kuuta oli paistanut lähes täydellä kirkkaudella, mutta nyt kaksi niistä oli pilvien peitossa. Örkit olivat edenneet aina vain syvemmälle kaupunkiin, uskoen pian saavuttavan ihmiset. Lopulta yksi örkki oli nähnyt ihmisten menevän erääseen taloon. Eräs kokeneimmista örkeistä oli ottanut ohjat käsiinsä, ja käskenyt piirittää talon. Örkit olivat tehneet niin, lähestyen taloa hiljoksiin, odottaen helppoa saalista. Gurb oli ollut vasemmalla laidalla, ja pysähtynyt erään hajonneen seinän taakse, ja vilkuillut ympärlleen. Kaikki näytti aluksi menevän hyvin, mutta sitten näytti kuin örkkejä olisi alkanut kadota varjoihin Gurbin molemmin puolin. Pian se sai laksettua vain seitsemän örkkiä. Gurb jäi paikoilleen, ihmetellen mihin muut olivat kadonneet, sillä varjoissa ei näkynyt mitään jälkiä enää kenestäkään.
Gurb oli juuri lähtemässä eteenpäin, kun se näki oikealla varjoissa likkuvan jotain. Kuin hämärä varjo vasten varjoa. Ja se tuntui lähestyvän erästä örkki joka oli liikkumassa seuraavaa suojaa kohti. Örkki ja varjo näyttivät saapuvan siihen paikkaan samaan aikaan, ja sen jälkeen näkyi jokin välähdys, kuin metalli olisi välkkynyt kuun valossa. Samassa kuitenkin valo katosi, ilmestyi toisen kerran melkein heti uudeleen, ja katosi sitten kokonaan. Sitten näytti kuin varjo olisi lähtenyt kulkemaan kohti seuraavaa örkkiä. Gurb jatkoi varjon tarkkailua, kun se saapui seuraavan suojaisan seinämän luo samaan aikaan örkin kanssa....
-IIAAARRRGGHHH!
Huuto tuntui jäädyttävän Gurbin veren. Samassa pilvet väistyivät hetkeksi, ja hän näki olennon örkin ruumiin yllä. Se näytti ihmiseltä, vaikka nyt se oli ilmeisesti polvillaan, ja sen päällä näytti olevan paksu valkoinen takki, samanlainen kuin niillä ihmisillä joita vastaan he nyt taistelivat. Sen toinen käsi oli sen sivulla ja toinen örkin rinnan päällä nyrkissä. Samalla kun Gurb huomasi olion, se tuntui huomaavan hänet, sillä se käänsi päänsä suoraan sitä seinää kohti jonka takana hän oli. Gurb ei nähnyt olennon silmiä, vain suun. Suun joka alkoi virnuilla. Kuin susi. Gurb kirkaisi ja säntäsi karkuun. Hän ei välittänyt enää ihmisistä joita he olivat jahdanneet, sillä äskeinen otus oli liian kauhistuttava jopa hänen mielestään. Gurb juoksi ja juoksi pitkin raunioitunutta kaupunkia, peläten jokaista varjoa ja odottaen että sieltä hyppäisi tuollainen otus.
-Täytyy kertova Hairkille, Gurb ajatteli juostessaan ja pihistessään kuin höyry juna. Se oli ainoa ajatus johon hän pystyi tarttumaan. -Täytyy kertoa Hairkille!
. Mutta nyt pitemmittä puheitta, tässä tämä. Palautetta toki saa myös antaa...5. luku: Täytyy kertoa...
Pakoon, pakko päästä poijess, örkki ajatteli. Otus juoksi pitkin tuhoutuneen ja lähes pimeän kaupungin katuja, kaupungin jonka puollustajat olivat nimenneet Pirun Pesäksi. Sitä se todella oli ollut örkeille. Päivisin lähetettiin partioita tutkimaan kaupunkia ja etsimään heikouksia, mutta aina melkein kaikki partoit oli tapettu viimeiseen örkkiin, ja ilta ja harvinaiset partiot saattaoivat palata ehjin nahoin mutta toisia partioita ei enää koskaan löydetty. Kaupunki oli lähes täpö täynä kuolleita vihernahkoja. Ihmiset olivat huolehtineet että heisän omat kuolleensa oli haettu pois, mutta örkit eivät sellaista tapaa tunteneet. Koska oli talvi, ruumiit oikeastaan eivät olleet niin suuri ongelma, sillä niistä ei lähtenyt aivan niin paha löyhkä kuin kesällä.
Gurb, juokseva örkki, oli taistellut monta kertaa Hairk Suuriraudan alaisena joka oli voittanut lähes kaikki taistelunsa. Vain muutamia kertoja he olivat joutuneet "-Kokontuman uuvelleen josain muurhalla", kuten Hairk oli sanonut. He olivat kovia taistelijoita, karaistuneita veteraaneja. Sitten he olivat tulleet tänne. Planeetta oli kuulemma tärkeä koska sillä oli paljon arvotavaraa (örkkien tapauksessa tämä voi tarkoittaa arvometalleja, tärkeitä ruoka- ja ase täydennyksiä tai uusia osia heidän avaruusaluksiinsa). He olivat tulleet tänne toivoen paljon lootattavaa tavaraa. Alku oli ollut helppoa. Heikot ihmiset olivat helppo voitta, ja tavaraa oli riittänyt. Sitten paikalle oli jostain tullut outoja ihmisiä, jotka käyttivät outoja puunpalasia liikkuakseen lujaa lumella. Jopa melkein yhtä lujaa kuin örkit. Nämä ilmestyivät metsistä, tuhosivat varikkoja ja aiheuttivat hämminkiä milloin missäkin. Lisäksi nämä samat ihmiset olivat tehneet lyhyessä ajassa sellaiset asemat, että örkit oli pakotettu pysähtymään niiden asemien eteen ja kaivamaan omat asemansa. Viikkojen ajan örkit olivat yrittäneet läpi, tuloksetta. Mutta sitten ne olivat keränneet melkein kaikki joukkonsa yhteen paikkaan ja iskeneet yhteen kohtaan. Ihmisten linja olikin pettänyt ja örkit olivat saanneet oven mistä kulkea. Suunnatomat määrät joukkoja oli alkanut virrata aukosta joka oli sittemmin laajentunut ihmisten perääntyessä ja yrittäessä muodostaa uudet puolustusasemat.
Ihmiset olivat yrittäneet hidastaa tai ehkä jopa pysäyttää örkkien mahtavan voiman tässä samassa kaupungissa. Ja uskomatonta kyllä he olivatkis pitäneet asemansa yhden kokonaisen päivän ajan, mutta seuraavana aamuna ei yhtään ihmistä ollut näkyvissä, paitsi joitain yksittäisiä ruumita, jotka usein olivat suurien örkki kasojen takana. Gurbin täytyi myöntää että kunnioitti näiden ihmisten rohkeutta ja päättäväisyyttä. Mutta kun kauunkia oli yritetty örkistää, rauniot olivatkin alkaneet ampua sinne tulleita örkkejä. Ihmiset eivät olleetkaan vielä lähteneet, vaan olivat vain vaihtaneet taas asemia. Gurb oli kunnioittanut olentoja entistä enemmän. Silloin oli alkanut tämä ärsyttävä piiritys jolle ei tuntunut olevan loppua. Aamulla kaupunkia aina pommitettiin, päivällä, illalla ja joskus yöllä lähetettiin partion tapaisia osastoja tuhoamaan vielä hengissä olevat ihmiset, mutta aina örkkien oli pakko "kokoontua uudelleen". Samaan aikaan ainavain lisää örkkejä liikkui länteen, jossa ihmiset yrittivät hidastella örkkejä. Nämä eivät selvästi olleet ymärtäneet ettei mikään voisi pysäyttää örkkien mahtia, oli Gurb ajatellut. Myös ne ansat joita ihmiset olivat asettaneet joihinkin talohin olivat olleet Gurbin mielestä lähellä örkkimäistä kieroutta.
Sitten, vieläpä tämän saman yön aikana, yksi ihmisten isku-jokoista oli räjäyttänyt erään polttoaine varaston, mutta ennenkuin he olivat päässeet pois heidät oli huomattu ja ainakin yhtä oli haavoitettu. Örkit olivat lähteneet takaa-ajoon kaupunkiin, vaikka vain parikymmentä oli jatkanut kaupunkiin asti, niin paljon örkit sitä pelkäsivät. Planeetan kolme kuuta oli paistanut lähes täydellä kirkkaudella, mutta nyt kaksi niistä oli pilvien peitossa. Örkit olivat edenneet aina vain syvemmälle kaupunkiin, uskoen pian saavuttavan ihmiset. Lopulta yksi örkki oli nähnyt ihmisten menevän erääseen taloon. Eräs kokeneimmista örkeistä oli ottanut ohjat käsiinsä, ja käskenyt piirittää talon. Örkit olivat tehneet niin, lähestyen taloa hiljoksiin, odottaen helppoa saalista. Gurb oli ollut vasemmalla laidalla, ja pysähtynyt erään hajonneen seinän taakse, ja vilkuillut ympärlleen. Kaikki näytti aluksi menevän hyvin, mutta sitten näytti kuin örkkejä olisi alkanut kadota varjoihin Gurbin molemmin puolin. Pian se sai laksettua vain seitsemän örkkiä. Gurb jäi paikoilleen, ihmetellen mihin muut olivat kadonneet, sillä varjoissa ei näkynyt mitään jälkiä enää kenestäkään.
Gurb oli juuri lähtemässä eteenpäin, kun se näki oikealla varjoissa likkuvan jotain. Kuin hämärä varjo vasten varjoa. Ja se tuntui lähestyvän erästä örkki joka oli liikkumassa seuraavaa suojaa kohti. Örkki ja varjo näyttivät saapuvan siihen paikkaan samaan aikaan, ja sen jälkeen näkyi jokin välähdys, kuin metalli olisi välkkynyt kuun valossa. Samassa kuitenkin valo katosi, ilmestyi toisen kerran melkein heti uudeleen, ja katosi sitten kokonaan. Sitten näytti kuin varjo olisi lähtenyt kulkemaan kohti seuraavaa örkkiä. Gurb jatkoi varjon tarkkailua, kun se saapui seuraavan suojaisan seinämän luo samaan aikaan örkin kanssa....
-IIAAARRRGGHHH!
Huuto tuntui jäädyttävän Gurbin veren. Samassa pilvet väistyivät hetkeksi, ja hän näki olennon örkin ruumiin yllä. Se näytti ihmiseltä, vaikka nyt se oli ilmeisesti polvillaan, ja sen päällä näytti olevan paksu valkoinen takki, samanlainen kuin niillä ihmisillä joita vastaan he nyt taistelivat. Sen toinen käsi oli sen sivulla ja toinen örkin rinnan päällä nyrkissä. Samalla kun Gurb huomasi olion, se tuntui huomaavan hänet, sillä se käänsi päänsä suoraan sitä seinää kohti jonka takana hän oli. Gurb ei nähnyt olennon silmiä, vain suun. Suun joka alkoi virnuilla. Kuin susi. Gurb kirkaisi ja säntäsi karkuun. Hän ei välittänyt enää ihmisistä joita he olivat jahdanneet, sillä äskeinen otus oli liian kauhistuttava jopa hänen mielestään. Gurb juoksi ja juoksi pitkin raunioitunutta kaupunkia, peläten jokaista varjoa ja odottaen että sieltä hyppäisi tuollainen otus.
-Täytyy kertova Hairkille, Gurb ajatteli juostessaan ja pihistessään kuin höyry juna. Se oli ainoa ajatus johon hän pystyi tarttumaan. -Täytyy kertoa Hairkille!
"If you want to live, you better stand up and Fight for it!"
-
laurentius
- Viestit: 285
- Liittynyt: Ma 21.11.2005 21:24
- Paikkakunta: Tampere
Voi perskuta rallaa...nämä tarinasi ovat mainioita. Fantastic 
Ideoista ei ainakaan näytä olevan pulaa. LISÄÄÄ
Mutta ei tarpeeksi hyvää että ei myös jotain pahaa
NUITA kirjoitusvirheitä löytyy vieläkin liika.
Vaikka emme puhu mistään täydestä katastroofista on tämä vakavasti otettava ongelma.
Lyhenelmä: Hyvä juoni, pysyy mukavasti mukana mutta kirjoitus-virheitä AGRHHH
Ideoista ei ainakaan näytä olevan pulaa. LISÄÄÄ
Mutta ei tarpeeksi hyvää että ei myös jotain pahaa
NUITA kirjoitusvirheitä löytyy vieläkin liika.
Vaikka emme puhu mistään täydestä katastroofista on tämä vakavasti otettava ongelma.
Lyhenelmä: Hyvä juoni, pysyy mukavasti mukana mutta kirjoitus-virheitä AGRHHH
We are returned!
Mainittuun ongelmaan tullaan paneutumaan enemmän tulevaisuudessa. Mutta nyt tosiaan aijon pitää hiukkaisen taukoa, mutta voitte luottaa siihen että jatkoa tulee jahka pääsen taas kirjoituksen makuun. Ideoita löytyy aina, ei oikeastaan tarvitse paljoa vilkuilla ympärilleen kun keksii jo parikin uuta ideaa.laurentius kirjoitti:Voi perskuta rallaa...nämä tarinasi ovat mainioita. Fantastic
Ideoista ei ainakaan näytä olevan pulaa. LISÄÄÄ
Mutta ei tarpeeksi hyvää että ei myös jotain pahaa
NUITA kirjoitusvirheitä löytyy vieläkin liika.
Vaikka emme puhu mistään täydestä katastroofista on tämä vakavasti otettava ongelma.
Lyhenelmä: Hyvä juoni, pysyy mukavasti mukana mutta kirjoitus-virheitä AGRHHH
Kiitän luikoijoitani tähän menessä tulleesta palautteesta, josta itse asiassa yllätyin suuresti. Itse en ole mielestäni kummoinenkaan kynäniekka, mutta...
No, 88. JR:n pojat jatkavat örkkien härnäämistä Pirun Pesässä Susilan veljesten, Urhon sekä tietysti Tonin ja muiden kumppanien kanssa.
-Elekee työ meijst hualehtiko. Kyl myö ain pari pipertäjjää nuijithan! Ja... Hoi, sie nulukki, mittee sie tee miu Bertalla! Takas se senk paskiane tai saat semmoten löylyytykse notta muistat kertova siitä viel lapsenlapseilleski!
(Seuraavaksi kuului vain kovaa naurua, Tonin manailua ja raskaita askelia. Mutta ilmassa oli selvää tuttun virnistelyn tuntua.
)Tässä Susi Rykmentti 8. komppania. Selvä. Loppu!
"If you want to live, you better stand up and Fight for it!"