vompovompatti kirjoitti:Mielstäni kilpailuhenkeä pitää pelissä olla, mutta ratkaisua ei silti pidä hakea millään "rhino targeting systemillä".
Allekirjoitan tuon!
Oma "paras peli aikoihin" oli kaveripeli nyt elokuussa: 2250p Imperial Guard assaultoimassa mutanttikaupunkiin, missä lymyili 2000p Lost and the Damned odottamassa, ja Reservissä oli toiset vajaat 2000p mutantteja odottamassa vuoroaan... Ainut tavoite oli tehdä mahd pal damaa ennenkuin reservit tulivat voimalla vastaan, niin että seuraavassa taistelussa Planet Fallin tekevät Marinet eivät olisi olleet outnumbered 10:1 (kuten kylläkin useimmiten ovat, kirjoissa!).
Minusta suurin ero peleissä piilee listoissa (min/max ja "heretical tactics", kuten yllä mainittu RTS, Tigge-FoD Podissa, Sireeni-prinsessa, jne) sekä yleisessä "atmosfäärissä" pelipaikalla (onko palkintoja? sijoittuminen tärkeä? peliaika per peli?).
Koen kilpailuhengessä pelatun pelin antoisaksi ja hauskaksi, elikkäs pelaan kilpailuhenkisesti saman aatteen omaavia ihmisiä vastaan. Välillä käy niin, että turnauksessa tulee vastaan vastustaja joka pelaa eri mentaliteetilla eikä kumpikaan nauti pelistä, mutta välillä käy näin, sille ei voi mitään. Silloin pelataan peli vain loppuun, kätellään ja thats it. Kummallakin kuitenkin tulee aika varmasti 60-80% peleistä "oikean tyyppisiä" vastustajia vastaan ja tämähän riittää ainakin minulle.
Silveri kirjoitti: Äkkiseltään muistuu mieleen ainakin yksi peli Hammerheartia vastaan, jossa lopputulos oli selvä noin toisella vuorolla edukseni. Jos vastustajalla ei käytännössä ole mitään mahdollisuuksia enää pärjätä, niin en ainakaan itse koe kovin mielekkääksi jatkaa peliä.
Lopputulos ei ole koskaan selvä ennen viimeistä vuoroa. Olen pelannut useita pelejä, joissa kolme ensimmäistä vuoroa on mennyt täysin putkeen ja vastustaja ollut itkun partaalla, ja sitten on tapahtunut jotain katastrofaalista (usein tähän liittyy lukuisia ykkösiä ja parit tuplakuutoset), jonka takia olenkin hävinnyt 17 - 3. Vastaavasti olen ollut tilanteessa, jossa turpasauna on näyttänyt väistämättömältä, mutta jokin onnenkantamoinen onkin pelastanut tilanteen.
Ja kyllä minusta pelin henkeen kuuluu, että jos vastustajalta on säännöt hukassa, niin häntä neuvotaan. Fanaticissa pelasin yhden pelin, jossa vastustaja olisi säännöllisesti heittänyt örkeillään yhden hyökkäyksen liian vähän per jannu, mutta joka kierros muistutin häntä niistä yhdestätoista lisähyökkäyksestä. Voitin pelin minorilla, mikä tuntui paremmalta kuin jos olisin voittanut 20 - 0 siksi, että hän ei tiedä, montako kertaa chargaava stormboy lyö.
Toisaalta en tunne velvollisuutta neuvoa vastustajaa, joka on tekemässä jotain taktisesti päätöntä. Fanaticin majoitustiloissa Colimaria vastaan pelatuissa Warmachine-testipeleissä voitin jokaisen, koska se teki aina jotain insanely stupidia. Vaihdoimme kokeeksi factioneita päittäin, jotta voisin todistaa olevani parempi pelaaja enkä vain paremmalla listalla pelaava - ja voitin kahdessa kierroksessa listan, joka oli selättänyt kaikki Colimarin kombot.
Minulle reilua peliä on se, ettei abusoida toisen sääntöjen tuntemattomuutta, mutta taktiset taidot tai niiden puute ovat asia erikseen. Samalla lailla armoa ei anneta eikä pyydetä huonon tuurin takia - tästä on riittämiin omakohtaisia kokemuksia, että sille osaa jo nauraa - mutta jos vastustaja ei ole tottunut siihen, että noppatuuri potkii päähän teräskärkisellä bootsilla, niin eihän sillä välttämättä kivaa ole. Kumminkin noppaa heitettäessä pitää hyväksyä se mahdollisuus, että siitä heittää käsittämättömän huonoja tuloksia. Huonon noppatuurin kompensoiminen armopaloilla rikkoo sen periaatteen, että pelissä ratkaistaan asioita nopalla.
-Miksi Jeesuksen ja Marian päät loistavat valoa?
-Niillä on suvussa halogeenejä.
Omalla kohdallani en pääse pelaamaan ollenkaan niin usein kun haluaisin, ja haluaisin rajoitetulla ajallani mahdollisimman hyviä matseja. Viime kerralla susipäällikköni heitti roimasti kuutosia ja ampui ekalla vuorolla ensin kaverin tiikeriin, ja sitten vielä Thissan Kan, eli 45% pistevahvuudesta. Hyvin suurella todennäköisyydellä näytti siltä, että loppupeli menee tylsästi vihollista pöydältä luututessa. Kaverikin alkoi jo manailla ja masentua. Pidin ja edelleen pidän kuitenkin oikeana päätöksenä ensimmäistä kertaa elämässäni viskellä noppaa pari kertaa uusiksi, että tulokseksi tuli lihashaava. Saatiin lopulta kohtuullinen vääntö aikaiseksi ja Thissan Ka melkein pieksi itsekseen armeijani olennaiset osat. Parempi minusta tämä kuin ottaa alusta (miten sekin on pienempi fuskaus?) koska aika varmasti olisi kehittynyt samanlainen tilanne ja aikaa olisi tuhraantunut.
Kunnioitan noppia ja hyväksyn kurjat ja poskettomat heitot, mutta rajansa silläkin. Ratkaistaan pelit mieluummin taidolla kuin tuurilla.
edit: Sivuhuomiona Konfrossa hullut munkitukset ovat muuten aivan eri mittakaavaa kuin warhammereissa... pieni 15 pisteen jousimies voi ampua puolen metrin päästä sadan pisteen tappajakloonin laakista jos heittää tarpeeksi kuutosia. Että sikäli enemmän kai syytä noppatuloksen tuunaukseen
Itse olen lähempänä kapteenin ajatusta. Noppatulokseen ei pidä koskea, sillä se luo sitä sattumanvaraisuutta, mikä shakin kaltaisista hyvistä peleistä puuttuu. En itsekään voi pelata niin usein, kuin haluaisin ja siksi osa säännöistä on vieläkin vähän hukassa. Kuuntelen kyllä auliisti neuvoja, mutta armonpaloja en huoli. Kerran kenkut kostajani olivat kirmailemassa läheltä rauniota ja vastustaja halusi antaa minulle koverin siitä paikkaa. Kuitenkaan paikka ei ollut oikeasti sääntöjenmukainen koverin antava paikka, enkä sitä huolinut, vaikka hän tyrkytti sitä monta kertaa. Ukot kyllä ammuttiin aivan seulaksi ja sen tiesin, mutta se olikin oma taktinen hölmöys, jonka seuraukset on otettava vastaan.
Itse en kyllä suostu ikinä ottamaan uusintoja, olin sitten kärsivänä taikka lahtaavana osapuolena. Jos tulee heti takkiin niin pakko silti taistella katkeraan loppuun ja aiheuttaa mahdollisimman paljon tappioita vastapuolelle. Ja ainakin FaBassa on vielä muutaman kerran tapahtunut yllättäviä tilanteen kääntymisiäkin. Wood Elffini ovat nousseet massacre-tilanteesta tasapeliin suurinpiirtein silloin kun kaikki muut paitsi characterit on tapettu...
Lauri Kivinen - "Thallus 36. Jaegers" 1200 pts
"Bless with a hard heart those who surround me.
Bless the women and children who firm our hands."
-Jethro Tull
Meilläpäin kaikki pelit pelataan loppuun asti, ilman mitään fiksauksia. Hyvä esimerkki viime viikolla pelattu peli, kaverilla chaos dwarffit, minulla normi kääpät, sain ekan vuoron, tuloksena hänen loordinsa tappaminen. Noh peli alkoi näyttää selvältä ja ajattelin hieman vähäentään kaverin porukoita thorekilla, noh tulokes arvaa, ensin heitetään 2, sitten 1. Peli päättyi kuuden vuoron jälkeen drawiin.
"Time is a great teacher, but unfortunately it kills all its pupils" - Louis Hector Berlioz
Muistan sen kun ekoja pelejä otettiin kaverin kanssa. Päätti että kurittaa minua oikein kunnolla, jotenka hän keksi omasta päästään joukoilleen sääntöjä, kun ei kumpikaan vielä oikein tuntenut näitä virallisia pykäliä. Kyllä se vähän naaman happamaksi veti kun kaverin liideri teleporttaa yhtäkkiä keskelle armeijaani, ja teurastaa yksin kaikki eldarini parissa vuorossa .
Kyllähän sitä tietenkin voittaminen mielessä nykyäänkin otellaan, mutten ala mököttämään mikäli kaveri "passittaa armeijani kebab-kioskille" .
Tärkeämpää on mielestäni analysoida taistelua jälkeenpäin, ja miettiä mikä meni vikaan.
Ehdottomasti haen figuilusta ainoastaan kelpo viihdettä. Voisihan siinä olla jotain tunnetta, jos oikein henkeen ja vereen pelaisi, mutta harvemmin tulee edes pelattua...
Koulun filosofiantunneista on jo kauan, enkä uskonnontunneilla koskaan käynytkään... Tässä nyt ollaan niillä vesillä, että molemmat olisivat varmaan tarpeen. Ei ole ainakaan mustavalkoisuudella keskustelunaihetta pilattu... No, koetan siitä huolimatta rohkeasti jotain satuilla. Siitäkin huolimatta ettei threadi ole ihan tuoreimmasta päästä.
Reilu peli on siitä hassu asia ainakin 40k:ssa, ettei se ole mikään kiveen hakattu laki vaan ennemminkin prosessi joka etenee sitä myöten kun säännöt ja armeijat uudistuvat. Tietysti siihen kuuluu muutama perusseikka josta voidaan enemmän tai vähemmän olla yhtä mieltä: Tuumat ovat saman mittaiset molemmille eikä sitä mittanauhaa venytellä oman tarpeen mukaan, nopat ovat ihan rehellisesti satunnaisia, sääntöjä ei muokkailla omaan tarpeeseen vaikkei toinen olisikaan perillä niistä uusimmista FAQ:ien kiemuroista. Ei mutisemisia? Hyvä.... Lisäksi aion vaatia myös huomaavaisuutta, toisen figuihin koskemattomuutta (kunnes toisin annetaan ymmärtää) ja ylipäätään rehellisyyttä.
Reiluun peliin voidaan liittää jonkinlaisia rajoituksia vedoten ns. "juustotukseen", MUTTA tämä osa Reilusta Pelistä on enemmänkin eräänlainen sanaton sopimus tai yhteisymmärrys molempien pelaajien tavoitteista pelin suhteen ja kuvitelmista eri armeijoiden ja yksiköiden tehoista. Ilmiselviä esimerkkejä järkyttävistä voimatasapainon eroista tietysti on, ja armeijalistoilla ratkennut peli on mielenkiinnoton, mutta kun termi "juusto" on veteen piirretty viiva, ei kukaan oikeasti pysty sanomaan kummalla puolella rajaa ne cheddar-muruset ovat.
Reiluun peliin jotkut haluavat liittää jonkinlaisen ajatuksen tasaisesta alkuasetelmasta ja sensemmoisesta, mutta näkisin että tässäkään ei täydellisyyteen mitenkään päästä. On molempien pelaajien vastuulla, että molemmilla on hauskaa. Osaltaan tähän kuuluvat maalatut armeijat ja mielenkiintoiset armeijat, mutta useimmat haluavat myös kamppailun eivätkä vain ulkoiluttaa figujaan. Topicin kysymyksenasetteluun viitaten: Itse haluan pelini kilpailumielisenä kamppailuna, joka on molempien mielestä hauskanpitoa.
En liiemmin välitä pelata tylsimpiä ja typerimpiä foorumilistoja vastaan ainakaan jatkuvalla syötöllä, mutta toisaalta olisi aika naiivia ajatella, että turnauksiin lähdettäisiin tasapelejä pelaamaan. Turnauksissa kuuluu kilpailla. Itse en etenkään pätevää turnausvastustajaa vastaan anna anteeksi pelivirheitä, sillä niihin häviää. Tiukat turnausväännöt, joissa on yhteisymmärrys siitä, ettei armoa anneta, ovat usein niitä parhaita. Jälkeenpäin sitten mietitään että mitä olisi käynyt, jos jompikumpi ei olisikaan vahvaa peliä pikkuruiseen virheeseen menettänyt. Tämä ei tietenkään anna lupaa olla näsäviisas kusipää. Hyvät turnauspelaajat ovat kokemukseni mukaan sen verran itsevarmoja, ettei heidän tarvitse sortua pikkumaisuuksiin.
Haluaisin tähän lisätä, että olen useimmiten itse turnauspeleissä se osapuoli, joka tekee ne pikkuvirheet joihin häviää ja joita ei anteeksi anneta eikä pyydetä. Pelaan sen verran harvoin, etteivät säännöstön pienimmät nyanssit oikein pysy hanskassa. Niin ja ylläolevasta huolimatta mielestäni jokaisen pitää kertoa toiselle selkeästi väärästä sääntötulkinnasta vaikka se omaksi eduksi olisikin. Jos vastustaja unohtaa charge-bonus-noppansa niin kyllä ne sille annetaan. Jos se sitten kysymättä suunnittelee taktiikoitaan ja tekee virheen, suosittelen opettamaan kantapään kautta... Kuuluu kuitenkin asiaan ottaa selvää niistä toisen joukoista kysymällä ja/tai codexia lukemalla, jos epäselvää on, ennen kuin se on kohtalokasta.
Kaveripeleissä usein sallin joitain pieniä korjailuja asioissa jotka ovat itsestäänselviä, kun tulkinnanvaraa ei juurikaan ole. Kaipaan näissä sellaista vähän suurpiirteisempää, ystävällisempää otetta. Vaihdetaan kuulumisia ja puhutaan niitä sun näitä... Latistaa tunnelman jos näissä ryhdytään pikkumaisiksi niuhottajiksi. Silti, edelleen, aina, pelataan siitä voitosta. Siis pelataan, ei sääntönillitetä. Sen voiton kuuluu tulla sieltä taktiikan ja virheettömyyden sekä paremman tietämyksen kautta. Niin, ja lisätään tähän vielä, että tämä on nyt semmoinen kuuluisa veteen piirretty viiva ja että varmasti jokainen kahlaa vähän molemmin puolin. Erityisen vaikeaa tämä taitaa olla, kun toinen pelaajista on kokeneempi kuin toinen.
Onnittelut kaikille jotka lukivat joko romaanin... Asiaa olisi lisääkin, tietysti, mutta eiköhän tuossa jossain ole oma mielipiteeni asiasta. Ainakin jossain rivien välissä ;)... Kysyä saa, tältä erää: ei mulla muuta.
-Touko
PS. Ansaitsin noin kymmenen euroa ja join puolitoista kahvikuppia tätä kirjoittaessani. Yövuorossa, voitte päätellä miten kiireistä ;)
...to crush your enemies, to see them driven before you, and to hear the lamentations of their women.
Itse pelailen lähinnä vain viihde mielellä, mutta aina tuossa pelaillessa tulee sitä kilpailuakin esiin eli jos pahasti tulee turpaan niin useimmiten tahdon ottaa revanssin.
Ja kyllä minusta pelin henkeen kuuluu, että jos vastustajalta on säännöt hukassa, niin häntä neuvotaan...
Minulle reilua peliä on se, ettei abusoida toisen sääntöjen tuntemattomuutta, mutta taktiset taidot tai niiden puute ovat asia erikseen. Samalla lailla armoa ei anneta eikä pyydetä huonon tuurin takia - tästä on riittämiin omakohtaisia kokemuksia, että sille osaa jo nauraa - mutta jos vastustaja ei ole tottunut siihen, että noppatuuri potkii päähän teräskärkisellä bootsilla, niin eihän sillä välttämättä kivaa ole. Kumminkin noppaa heitettäessä pitää hyväksyä se mahdollisuus, että siitä heittää käsittämättömän huonoja tuloksia. Huonon noppatuurin kompensoiminen armopaloilla rikkoo sen periaatteen, että pelissä ratkaistaan asioita nopalla.
Amen!
Vaikka GW:n pelit ovatkin erittäin kilpailuhenkeen rohkaisevia (voittaja ja häviäjä), pelaan itse kavereitteni kanssa paljon mielluummin ns. "tarina-pelejä".
Johtuen pitkästä ropetaustastani, näen paljon miellekkäämmäksi kuvitella figut ja taistelut hyvänä kirjana tai elokuvana jolloin taistelu on paitsi antoisampaa myös (hieman) realistisempaa..
Koska yleisesti turnauksissa menestyvät vain ne pelaajat jotka tekevät maksimaallisia tuning-listoja tai käyttävät painotettuja noppia (lue uskomaton noppatuuri) en harrastaturnaus pelejä lukuunottamatta oman kerhon järjestämiä.
Myös yleinen turnausten aikaraja ja pelaamisen turhan vakavasti ottavat ihmiset laskevat joka kerta pelifiilistäni.
Itse pelaan puhtaasti hauskuuden vuoksi.
Totta kai se harmittaa jos jatkuvasti nopat ovat vastaan, mutta siinäkin helpottaa vaan ajatella miten omat miehet (figut) säheltävät jokaisen laukauksensa.
Ei nämä jutut niin vakavia saisi olla... mutta kukin tavallaan
Ai niin... Koti pelit ovat parhaita. [/quote]
"..Daemon Prince is like a box of chocolates, You never know what you gonna get .."
Aina pre-game fiilikset ovat että pelaan vain huvin vuoksi, mutta siinä vuoron 2 aikoihin alkaa pelin luonne muuttua vakavammaksi ja taistellaan voitosta keinolla millä hyvänsä. Huijaamaan/ sääntöjä väärinkäyttämään en todellakaan ala, mutta mitään ei anneta anteeksi ja jokainen vastustajan siirto mitataan millilleen ettei vaan tapahdu huijaamista.
Pelin jälkeen ajatukset ovat taas tyyliä "rentoa meininkiä ja viihdettä."
Kyllähän kilpailuhenkisissä peleissä pitää koettaa voittaa.
Aika hauska tuo topicin nimi kilpailumielellä vai hauskanpidon kannalta. Itse ainakin pelaan aina kilpailumielellä hauskanpidon kannalta, eli en pidä näitä kahta mitenkään toisiaan pois sulkevina asioina.
Itse ainakin nautin eniten silloin kun on kova vääntö kävi siinä sitten lopuksi miten tahansa, mutta pelkkä turpiinveto/otto on todella harvoin hauskaa!
Yksi syy miksei koskaan pitäisi lähteä virheitä (omia tai kaverin) paikkailemaan on se, että Siperialla on tunnetusti kasvattava vaikutus.
Etenkin Warmachineen siirryttyäni on pahasti tökkinyt mekaniikan suuri ero siinä, että edellä mainitussa suoritetaan kunkin figun/unitin aktivaatio aina loppuun asti ennen seuraavan aloittamista sen sijaan, että smurffattaisiin yksi homma kerrallaan koko lössillä. Huomattava parannus asiaan alkoi sen jälkeen, kun aloin sakottaa itseäni sillä, että jos jätin ampumisen väliin ja ryhdyin duunailemaan toisen figun kanssa, niin se tosiaan jäi väliin.
.
.
