20 minuutin aikaansannos

[Executioner]

Pimeyttä, kaikkialla, loppumatonta varjoa ja mustuutta. Ei pihahdustakaan, ei kuiskaustakaan, ei tuulen matalaa huminaa puiden latvustoissa, ei aaltojen loisketta rantaa vasten, ei lasten naurua, ei rakastetun suloista ääntä. Ei mitään, vain päättymätön, ahdistava pimeys. Hedelmät menettivät makunsa, vesi ei vienyt janoa, leipä ei vienyt nälkää, mikään määrä viiniä ei vienyt pois tuskaa. Olin yksin, vailla ketään, joka lohduttaisi, vailla mitään, joka pelastaisi minut tuolta kaikennielevältä pimeydeltä.

Näin pimeyden keskellä jonkin kasvavan, valkean ruusun, joka kasvoi ilman ravintoa suoraan varjojen keskeltä, hohkaen hentoa valoa. Kurotin käteni sitä kohti, tunsin terälehtien pehmeyden, ja jäätävä kylmyys, joka painoi keuhkojani ja pisti ihoani, hälveni kuin olisin seisonut takkatulen ääressä. Yritin lähestyä ruusua, mutta en voinut liikkua, olin tukehtumaisillani, jokin salpasi henkeni.

Avasin silmäni.

Näin ympärilläni mustaa, jäätävää vettä, tummansinistä joka puolella. Yritin hengittää, mutta sain suuhuni vain jäistä vettä, joka sumensi silmäni. Yritin taistella kylmyyttä vastaan, mutta se kietoi luisevan kätensä ympärilleni hitaasti, mutta varmasti, kuin kuolema itse. Yritin tähyillä sumein, jähmein silmin ympärilleni, ja yläpuolellani näin jotain valkoista, kirkasta, joka poltti silmiäni, kurotin käteni kohti tuota valkeutta, mutta kohtasin vain lasimaisen jäänpinnan. Iskin jäätä heikosti yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta kuului vaimea raksahdus ja jäähän ilmestyi särö. Sain voimaa toivosta, iskin uudelleen, nyt vahvemmin. Lopulta sain iskettyä jään pirstaleiksi ja kurotin kädelläni vedenpinnan yläpuolelle, kirpeään talvi-ilmaan, joka poltti kättäni kuin tuli, mutta kivusta huolimatta nostin toisenkin käteni jäänpinnalle piiskaavan tuulen ruoskittavaksi, sitten koko ruumiini. Heikko jää natisi painoni alla, mutta kesti. Hengitin raskaasti, kylmyyden ja väsymyksen takia. Makasin selälläni lumessa, jäätyneen järven päällä, katsellen taivasta ja hengittäen raikasta ilmaa. Lumihiutaleet laskeutuivat verkalleen pilvistä, peittäen ympäröivän maan ja minut alleen. Voisin jäädä makaamaan tähän, ajattelin. Kuolisin tähän, lumen alle, ei ollut enää syytä elää..

Avasin silmäni ja käännyin ympäri. Läpimärät hiukset valuivat alas poskiani pitkin ja tippuivat vettä lumeen, jossa hetki sitten olin maannut. Keräsin hetken voimia, ja lähdin ryömimään kohti rantaa, ja rannalla kasvavaa lehtoa, jonka puut eivät pudottaneet lehtiään talvellakaan. Nyt nuo kauniit, paksurunkoiset lehtipuut olivat lumen valkeaksi värjäämiä, kuin sokerilla kuorrutettuja. Raahauduin niiden luokse hitaasti, kylmyys sisuksiani kouristaen. Se sai minua koko ajan enemmän otteeseensa, en tuntenut enää käsiäni tai jalkojani. Vaatteet liimautuivat kiinni ihooni, hytisin kylmästä, ihoni päälle kertyi ohutta jääkerrosta.

Päästessäni pois jäältä, hengähdin hetken, yritin hieroa itseeni lämpöä ja pysyä suojassa tuulelta suuren kiven takana, vailla merkittävää tulosta. Hengitin raskaasti ja nousin tukea kivestä ottaen seisomaan, ja lähdin kohti lehdon takaa nousevaa savua huojuvin, epävarmoin askelin. Ensin yksi, sitten toinen. Hitaasti kävelin kohti savua.

Lopulta saavuin lehdon reunalle, jyrkänteelle, joka laskeutui kylään, jossa asuin. En tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta olin varma, että se ei voinut olla mitään hyvää.

Katsoin alas jyrkänteeltä, ja näin kyläni, talot, pellot, puiston ja patsaat raunioituneena, revittyinä maan tasalle. Naapurini, ystäväni ja kaikki tuntemani oli tapettu. Eläimet oli teurastettu kuin myös kyläläiset, erottelematta, antamatta edes mahdollisuutta. Laskeuduin hitaasti kallioon kaiverretut kiviportaat, hitaasti, mutta varmasti ja niin nopeasti, kuin heikossa kunnossa pystyin, ottaen kädelläni tukea kylmästä kallionseinämästä. Enää ei tuullut, kallio suojasi minua: mutta ilma oli edelleen jäätävä ja tuntui teräviltä veitsiltä ihollani.

Tulin portaiden alapäähän ja kiiruhdin kylän reunaan. Näin maassa puolivalmista miekkaa pitelevän hahmon, jonka selkä oli veren tahrima. Käänsin hänet, jotta näkisin kasvot. Elencar, seppä. Tummahiuksinen, rohkea ja tulisieluinen mies, jääräpäinen kuin kallio ja peräänantamaton. Hän oli kuollut pistohaavaan rinnassaan, ja kaula oli viilletty auki. Maassa hänen ympärillään oli verta enemmän kuin tiesin, että ihmisessä olikaan. Hänet oli siis tapettu vastikään.

Jatkoin kauhistuneena matkaani, olin tuntenut tuon miehen. Muistin hatarasti vielä tänä aamuna pyytäneeni häntä kengittämään hevoseni. En ollut tuntenut häntä kovin hyvin, mutta olimme tuttavia, hyvissä väleissä. Kuljin ohi ruumiiden ja teurastettujen, läpi veren ja sisäelimien, liukastellen sisälmyksiin. Ketään ei oltu säästettyä, ketään ei oltu edes tapettu siististi! Kaikki oli tapettu samalla tavalla: pistolla tai viillolla, jonka jälkeen rintakehä oli avattu ja sisälmykset levitetty maahan. Suljin silmäni, aloin voida pahoin. Kahlasin eteenpäin veressä ja ruumiiden seassa, kunnes väsymys vei voiton ja tuuperruin maahan. Pimeys hyökkäsi ylleni ja hukutti minut kuolettavaan syleilyynsä.

Kun heräsin, en nähnyt enää ympäröiviä talojen raunioita. Ruumispinot olivat kasvaneet kymmenkertaisiksi. Katsoin kauhistuneena ympärilleni ja näin tuhannet, kalpeat ja irvokkaat kasvot, jotka tuijottivat minua, syyttäen, verenhimoisina. Raivaisin kuolleita tieltäni, yritin päästä pois niiden keskeltä, mutta vaikka miten kauas juoksin, en päässyt eroon verestä, suolista ja tuijottavista, kuolleista kasvoista. Ystäväni, naapurini.. kaikki kuolleita. Kuolleet ojensivat kalpeita, mätiä käsiään ja tarttuivat jalkoihini ja vaatteisiini, yrittivät repiä minua alleen. Rimpuilin ja taistelin vastaan, mutta en kyennyt. Kaaduin, ja minut vedettiin ruumispinojen alle, jossa kuoleman haju oli niin voimakas, etten kyennyt hengittämään. Tunsin kuinka kymmenet lahot hampaat pureutuivat lihaani, ahmien lihaani. Yritin huutaa, mutta kädet tunkeutuivat suuhuni, tukehduttaen ja estäen minua huutamasta. Vaivuin pimeyteen, elottomana..


Heräsin, ja tajusin makaavani taloni raunioilla. Talon, jossa olin asunut. En halunnut uskoa sitä, minkä näin edessäni. En voinut.. se oli liian kauheaa, en voinut kuvitella mitään pahempaa.

Näin tyttäreni ja vaimoni, molemmat kuolleina asumukseni raunioissa. Kaulat oli viilletty auki, mutta muuten heihin ei oltu koskettu. Raahauduin lähemmäs ja syleilin heitä, kyyneleet silmissäni. Tuuditin viisivuotiasta tytärtäni sylissäni, tunsin veren tahrimat, tahmeat hiukset poskeani vasten, sileän ihon ja lievän ruusujen tuoksun, jota kuolema ei ollut vielä karkottanut. Katsoin molempia surun valtaamana, ja nukahdin jälleen, heidän viereensä, hiiltyneisiin raunioihin. En halunnut herätä, sillä elämäni oli nyt merkityksetön. Kaikki oli viety, kaikki oli otettu pois yhdessä hetkessä. Rukoilin julmia, armottomia jumalia edes viemään henkeni, sillä se oli ainoa asia, joka minulla enää oli menetettävänä. Kauniin vaimoni ja enkelikasvoisen tyttäreni viereen, viimeisen kerran. Mutta tällä kertaa, kukaan ei herättäisi minua hellällä suudelmalla ja kuiskauksella: “rakastan sinua..”

[Heretic]

Todella upea 20min työksi, olisit jatkanut tuosta kunnon seikkailueepoksen jossa sankari janoaa kostoa....

[El Capitan]

Tämän luku oli sammanlaista kuin räiskintä pelin pelaaminen helpolla. Loistavaa ajan vietettä, mutta sitä kaipaa lisää. Eli toisin sanoin, pyydän sinua kirjoittamaan jatkoa.

[Raistlin Majere]

En usko 20min työksi....

[Executioner]

En usko 20min työksi....

No, on pakko myöntää, että tein tämän aika myöhään yöllä, joten ajataju oli vähän heikko. Mutta noin 20-30 minuuttia siinä meni, siitä olen varma. Ellei sitten koneen kello ole jotenkin outo.

Aika nopeasti kirjotin, en edes ajatellut, mitä näpyttelin. Tajunnanvirralla, kuten kaikki muutkin tarinani.

[Thelacan]

20-30 minuuttia, 40-50 minuuttia, tunti tai kaksi. Ajan käytöllä ei ole väliä, sillä ei ole hittoakaan väliä kuinka nopeasti onnistuu kirjoittamaan jotain lukukelpoista.

Minkä miniatyyripelin maailmaan tämä muuten ihan hyvin kirjoitettu pätkä liittyy?

[Executioner]

20-30 minuuttia, 40-50 minuuttia, tunti tai kaksi. Ajan käytöllä ei ole väliä, sillä ei ole hittoakaan väliä kuinka nopeasti onnistuu kirjoittamaan jotain lukukelpoista.

Minkä miniatyyripelin maailmaan tämä muuten ihan hyvin kirjoitettu pätkä liittyy?

No, eihän sillä ajalla olekkaan väliä. Olen vain niin synkkä ja huonon itsetunnon omaava henkilö, että oli pakko heti otsikossa jotenkin puolustella tekelettäni.

Thelacan, voisin sanoa, että omaan maailmaani, muttakun aihe laitettaisiin sitten taas lukkoon, niin sanotaan, että Warhammeriin.

[Raistlin Majere]

20-30 minuuttia, 40-50 minuuttia, tunti tai kaksi. Ajan käytöllä ei ole väliä, sillä ei ole hittoakaan väliä kuinka nopeasti onnistuu kirjoittamaan jotain lukukelpoista.

Niin ihan totta kunhan tarina on hyvä