Tahtoo ystävän, luku 1

[Hollo]

Iltoja.

Siinä on pätkittäin kirjoitettu osa tarinasta, jonka hahmot ovat erään ystäväni luomia, eivät miun. Minua siis pyydettiin kirjoittamaan tarinaa hänen tarkoin kuvailemastaan hahmosta/hahmoista. Myös joitakin kohtauksia oli jo valmiina hänen mielessään, eli mie olin tavallaan vain visualisoiva apina. Tässäpä olisi siis hieman erikoisempaa tekstiä.



Aamukaste putoili välkehtivinä pisaroina lehdeltä toiselle ja päätyi lopulta usein aina alas maahan tai kerääntyi minimaaliseksi lammeksi muutamien kasvien muodostamiin kohtumaisiin kuppeihin. Hento tuulenvire havisutti Vanhan maailman kauniin metsän vihreiksi avautuneita oksia toivottaen alkukesän tervetulleeksi lämpimällä virtauksellaan, jonka lempeä kosketus veti vertoja itse auringon kaukaisille, helliville säteille.

Kauempaa sointuva linnunliverrys nostatti metsän laidalla kykkivän hahmonkin mielialaa, muttei sillä ollut hänelle mitään rakasta merkitystä enää. Tuo kaunis soitanta toi hänelle mieleen kotimaansa, jonka taiturien herkät tulkinnat hopeisin huiluin kuulostivat nyt raivoisilta karjaisuilta, jotka eivät päästäneet häntä pakenemaan.

Sen vuoksi hän oli varuillaan. He olivat vihaisia hänelle. He tulisivat hänen peräänsä ja lävistäisivät hänet miekoillaan. He saattaisivat jopa huutaa hänelle päin hänen kasvojaan. Sitten he katsoisivat nauraen hänen kiemurteluaan kuumeisissa kuolinkouristuksissaan ja polkisivat hänen vääntelehtivää kehoaan, kunnes se lopulta lakkaisi liikkumasta, ja se voitaisiin häpäistä. Mutta jos he huutaisivat hänelle, se tuntuisi tuplaten kauheammalta.

Hahmo nuuhkaisi ilmaa lehdistön välistä ja kuunteli tarkasti. Metsikkö kahisi tuolla vähän matkan päässä, linnut lehahtivat tiuhaan räpytellen ilmaan ja päästivät piipittävän äänen. Liverrys loppui, tuli hiljaista. Olen niin yksin, hahmo ajatteli. He huutavat minulle. Sitten uudet äänet täyttivät ilman.

Metalli välkähti nousevan auringon valossa ja siivilöityi läpi tiheän kasvipeitteen yhtenä, sivalluksenomaisena pilkahduksena.
”Iha turhaa partioia täällä päin”, hiisi kivahti tovereilleen, jotka marssivat hänen vierellään kuluneet miekat käsissään.
”Ja vielä se käskee hakea ruokaa”, toinen ärähti ja sivalsi teräaseellaan lähintä oksaa niin, että se taíttui tylsän aseen voimasta ja läsähti vasten lyöjän vihreitä kasvoja.

Hahmo painoi kämmensä suulleen, ettei olisi paljastanut itseään mahdollisella tirskahduksellaan. Hän nousi polvensa varasta ja alkoi seurata kyyryssä hiisipartion liikkeitä. Vihreä viisikko loittoni hitaasti mutta varmasti pitkin hiekkaista tietä, ja hänen oli yllättävänkin vaikeaa liikkua tiheässä kasvustossa, vaikka hän ei enää muistanutkaan, kuinka pitkään hän oli joutunut elämään siitä. Ja nyt nuo vihreät olennot olivat katoamassa, lähdössä pois! Turhautuneisuudenaalto kylmäsi hänen mieltään; mitä tapahtuisikaan, jos hän ei saisi niitä kiinni? Kaikki asiat tuntuivat kasaantuvan tuskallisesti juuri hänen harteillensa! Sitten hän loikkasi puskasta hiekkatielle.

”Pysähtykää heti!” hahmo huusi maanisesti, ja vihreät olennon seisahtuivat välittömästi. Yksi niistä tokaisi hiljaa toiselle jotakin, jolloin koko konkkaronkka kääntyi ympäri niin, että kuluneet miekanterät saivat taas heijastaa tulipallona taivaalle nousevan taivaanvaltiaan loistoa ympärilleen. Hiidet rävähtivät yhtäaikaa ivalliseen naurunräkätykseen.

”Tuommonen hintelä rääpäle meinaa saada meidät käännytettyy”, joukon johtaja pärskäisi hilpeästi ja otti askeleen eteenpäin.
”Eihän sillä oo edes asetta”, toinen hekotti pudistellen pitkänenäisiä kasvojaan. Joukko eteni taas pienen matkan.
”Ei oltukaan saatu huvitella pitkään aikaan, ja saadaan ruoanhakuhommakin täytettyä samalla”, kolmas kiljaisi innoissaan paljastaen keltaiset hampaansa. Hiisipartio alkoi astella tiiviissä rivissä kohti tuota uhoavaa ihmisnuorukaista, jonka rohkeus näytti sulavan hetki hetkeltä pois hänen muuten sileiltä kasvoiltaan, joita peitti osaksi repeillyt, puhdas liina. Mutta sitten nuorukainen otti askeleen eteenpäin.

Yksi hiisistä vavahti kuin vilunväristyksen kourissa.
”Hei, pojat”, se sähähti. ”Tuntuuks teistäkin jotenkuten oudolta. Ihan kuin ei oikeen henki kulkisi.” Johtajahiisi tuuppasi puhujaa kylkeen miekkansa kahvalla.
”No kuinkahan pitkään me ollaan talsittu täällä ryteikön reunamilla, idiootti. Meinaatko että se olis jonkin näköinen ihme, et oot väsyksissä?” Kolmas hiisi puuttui keskusteluun.
”Hei, pomo, mulla on jotenkiin huono olo. Kurkkua kuristaa.” Johtajahiisi survaisi välittömästi nyrkkinsä tämän leukaperiin.

”Grob on oikeessa, pomo”, neljäs hiisi kähisi. ”Minuukin koskee rintaan ja kurkkuun. Ja kun nieleskelee, kurkku kuivuu.” Päällikkö karjaisi raivoissaan taivaisiin, ja hänen hengityksensä tiheni ärtymyksen noustessa samaa tahtia.
”Millaisia vellihousuja te oottekaan!” johtaja ärähti lennättäen suullisen sylkeä vierustoverinsa kasvoille. ”Sehän on vaan nuori nulikka! Tyhmä pentu!” Sitten yksi hiisisotureista nielaisi kuuluvasti, ja koko ryhmä pysähtyi niin äkisti, että päällikkö meinasin kellastaa rähmälleen epätasaiselle polulle.
”Pomo”, hiisi aloitti arasti. ”Musta tuntuu, ettei tuo oo mikään poika...” Johtajahiiden silmät laajenivat siinä samassa sanoinkuvaamattoman pelon vaikutuksesta.

Nuorukainen pysähtyi vain muutaman metrin päähän hiisipartiosta. Hän katsoi noita vihreänahkaisia otuksia hämillään; ne tuntuivat jotenkin vieroksuvan häntä, eikä niiden erikoisilta kasvoilta paistava viileys tuntunut lainkaan sellaiselta, mitä hän oli kuvitellut kauan aikaa sitten kuulemistaan tarinoista. Keräten rohkeutensa nuorukainen astui askeleen ja ojensi kätensä nopeasti eteenpäin. Vihreänahan tihrusilmät rävähtivät äkisti ja laajenivat pelosta.
”Haltia!” hänen edessään oleva hiisi ähkäisi kauhuissaan.

”Hyvää päivää”, haltia sanoi hilpeästi. ”Kaunis ilma tän…” Mutta hiisi oli jo kääntänyt selkänsä salamannopeasti, ja haltian nostaessa kasvonsa siitä, missä olento oli vielä äskettäin ollut, hän näki puolenkymmenen lyhyenlännän hahmon pinkovan kiivaasti pitkin epätasaista tietä. Kevätauringon kirkas valo heijastui hiekkaisella tiellä makaavasta miekkapinosta.

”Hiirenhiljaa hyppeleepi kevään pienet kukkaset, onko kerta ensi tää saadessani rukkaset…”, haltia lausui tyhjyydelle totisella, eksyneellä äänellä. Hänen vasemman silmänsä pinta värähteli ja lainehti kuin rikotun lammen pinta, ja hän verhosi itsensä hetkeksi pimeyteen ja unelmiinsa sulkemalla sen. Kohta hän havahtui äkisti korjaamaan pakkomielteisin liikkein puhdasta, kulunutta sidettä hänen oikean silmänsä peittona, kunnes huomasi maassa puolenkymmentä miekkaa.

Haltia kumartui miettiväisenä auringossa kimmeltävien aseiden yläpuolelle päätään käännellen. Sitten hän suoristautui hitusen päättäväisempänä, otti pari sulavaa sivuaskelta miekkakasan vierellä ja hieraisi leukaansa tiukasti. Hänen sormensa vääntelehtivät odottavasti, mutta hän ei ollut vielä tehnyt valintaansa. Lopulta hän kumartui uudestaan, kosketti päällimmäisenä olevan aseen terää ja siirsi sen nopeasti syrjään saadakseen paljastettua alimmaisena olevan miekan esiin, joka näytti aivan yhtä kuluneelta ja säälittävältä kuin muutkin. Haltian mantelimainen silmä näytti vettyvän uudestaan; tällä kertaa onnellisuudesta.

Pieni puro juoksi pitkin kasviston peittämää kalliota. Tiheät lehdet lipoivat niljaista ja kosteaa kivipintaa kuin vihreät, nihkeät kielet, ne tuntuivat hyväilevän hieman veden hiomaa, vuosien saatossa silennyttä kiveä. Lehvistön välistä kurkkiva aurinko pilkahti pikaisesti aseen metallisella pinnalla, ennen kuin se katosi luolan uumeniin kalliossa. Haltia oli tullut kotiin saaliinsa kanssa.

Hän asteli nopeasti aivan luolansa perälle asti, missä piti paikkaansa puinen, karkea pöytä, joka oli koottu yhteen lahoista puunkappaleista, jotka oli sidottu toisiinsa kiinni rispaantuneella köydellä. Mielistynyt haltia sytytti kynttilän kituvassa tulenhiilloksessa ja asetteli sen huolellisesti puupöytään lahonneeseen syvennykseen. Hän vilkaisi hermostuneesti luolansuulle, tähyili hetken verran kaukaisen kasvuston suuntaan, kunnes veti ylpeä, onnellinen ilme kasvoillaan hiisiltä jääneen miekan esiin ja laski sen kynttilän säälittävän liekin piiriin pöydälle.

Hänen huulensa liikkuivat tahattoman iloisina ylös ja alas, ja hänen halkinainen suunsa sai hänet näyttämään varsin veikeältä. Miekan kuluneelta pinnalta hän näki itsensä; sileät haltiankasvonsa, joiden täydellisyyttä rikkoi pitkä arpi, joka alkoi hänen leuastaan ja katosi aina hänen oikean silmän peitteenä olevan siteen alle. Sitten hänen katseensa vavahti.
”Ei ihme, etteivät he jääneet”, haltia kuiskasi hiljaa tuijottaessaan avuttomana kuvajaistansa aseen lappeesta, kunnes hänen katseensa kohosi aivan hitusen ylemmäs, ja hän huomasi koristellun kirveen luolansa pimeässä nurkassa. ”Ja sinäkin vain ivaat minua ja pakotat minut muistamaan vanhoja asioita!”

Haltia risti kätensä äkäisesti rinnalleen ja asteli lähemmäs seinää vasten nojaavaa haltiavalmisteista asetta. Hän huokaisi syvään ja sulki silmänsä hetkeksi. Sitten hän kääntyi takaisin pöydän puoleen sanomatta sanaakaan, tarttui uuteen miekkaansa ja etsi sille tarpeeksi sopivan kohdan luolansa perukoilta, missä kimmelsi monen monta metallista esinettä. Ne olivat pelkkää rojua, ruostunutta, kulunutta, lahonnutta, sulanutta tai revennyttä tavaraa, mutta haltia näytti rakastavan niitä. Hänen tunteensa niitä kohtaan tuntuivat olevan lähes pakkomielteisiä.

Mutta kirves jatkoi ivaansa. Väittely alkoi.
”En halua muistaa. Hän on kuollut! En minä sitä tehnyt… No hyvä on, se oli minun vikani. Kaikki on minun vikani! Siksi minä olen viallinen… Mutten voi sinusta luopuakaan. Lopeta!” Haltia painoi sormensa tiukasti otsalleen syvään hengittäen. Sitten hän kohotti kasvonsa; hänen raivostunut, syyllisyydentuntoinen ilmeensä oli muuttunut hivenen rauhoittuneemmaksi, ja nyt hän tuntui tajunneen jotain.

Epäillen syrjäsilmällään kirvestä vilkaistuaan hän loikkasi äkkiä pari metriä sivulle, ettei kirves nähnyt häntä. Hiljaa hän tarttui piilossaan pöydän takana rispaantuneeseen kankaanpalaseen ja tunnusteli sen pintaa hekumoiden. Hänen kasvoilleen kohosi voitonriemuinen hymy, joka sai hänet näyttämään mielipuoliselta ja pakkomielteiseltä, mutta varmasti hänkin tässä tilanteessa olisi hyväksynyt sen.
”Lopeta!” hän kirkaisi ilmestyessään äkkiarvaamatta kirveen näköpiiriin ja koukaten nopeasti sen sokealle puolelle. Se oli nalkissa! Vinhasti jännityksestä hengittävä haltia hyökkäsi kohti riivaajaansa kangas suojakseen ojennettuna, ja vinhan pyörähdyksen ja harhautuksen jälkeen kirves oli poissa. Luolan takaseinää vasten nojasi nyt melko terhakkaasti paikallaan seisova kangasriepu.

********


Sen kalan suomut olivat kuin ilthamaarista taotut levyhaarniskan palaset. Ne kimmelsivät kirkkaan veden läpi pulppuavien, sulavien eväniskujen liikuttaessa niiden loistoa kauniisti pitkin matalahkoa virtaa, jonka raikkaanviileä kylmyys sai kalan tuntumaan entistäkin timanttisemmalta, metallisemmalta kimpaleelta elävää taontamateriaalia. Saalistaja seurasi herkeämättä saaliinsa kaunista liikehdintää.

Kirkas päivä toivotti lämmöllään ja kauneudellaan jokaisen takaisin elämään. Matala joentörmä täynnään erikokoisia irtokiviä melkein hehkui auringonpaisteesta valkoisena niin, että sen olisi voinut kuvitella olevan vain ja ainoastaan valtavan kuumuuden vaikutusta. Kalpeanvalkea, siro jalka laskeutui arasti leveähkölle törmäkivelle varpaat edellä kuin tunnustellen, ja välittömästi jalkapohjan kohdatessa yllättävänkin lämpimän kiven, kauniissa kevätaamussa kuului avuton tuskankirkaisu. Haltia menetti tasapainonsa ja rojahti kivuliaasti rinta edellä erikokoisten kivien vuoraamaan alamäkeen.

Lyhyen ajan jälkeen hän palasi tajuihinsa kamalan hukkumistunteen siivittämänä. Nälkäisenä ilmaa keuhkoihinsa imien hän tempaisi kasvonsa viileästä joesta ja räpytteli silmiään ihmeissään. Hengitys kimeänä rahisten haltia työnsi itsensä polvilleen kivikkoiselle maalle ja hieroi väristen sinertäviä poskiaan, kunnes tunsi lämmön leviävän takaisin kasvoihinsa, ja samalla muihinkin osiin kehostaan. Nyt hän tunsi inhottavan vihlonnan rinnassaan, ja vilkaistessaan alaspäin hän näki paitansa repeytyneen ja tahriintuneen hänen omaan vereensä.

Haltia nousi kivusta tutisten ja särystä ähkien jaloilleen. Varovasti hän vei sormenpäänsä verestä niljaisen, ihoonsa liimautuneen paidanriekaleen reunan alle ja veti sen tuhisten syrjään. Jos hän jonkinlaista kipua eritoten vihasi, se oli juurikin tällaista raa’an raahautumisen jälkeistä aristusta. Hänen vatsansa helotti ihottumamaisesti punaisena, ja hänen ihonsa oli rispaantunut ja vereslihalla. Kipu oli uskomattoman todellista, ja hän viskasi ensimmäisen ajatuksensa puhdistavaan virtaan heittäytymisestä välittömästi syrjään: silloin sattuisi vieläkin enemmän. Tuskanaaltojen riivaama haltia painoi uupuneena kasvonsa kämmeniinsä. Siinä hän hengitteli pienen tovin rauhoittuakseen ja tottuakseen pakottavaan vapinaan kehossaan, mutta saikin vastalahjaksi aivan toisenlaisen kauhunväristyksen.

Jotain puuttui, kaikki ei ollut oikein, ja hänen lävitseen iskevän mielensisäisen palon ja pakkomielteen tuottaman pelon tuntemus viilsi syvemmin kuin mikään joentörmän kivistä. Sormet hiestä märkinä hän vei kätensä vielä kertaalleen kasvoilleen. Hän tunsi vain paljasta ihoa, paljasta epätäydellistä ihoa. Hänen liinansa oli poissa, hänen kasvonsa olivat paljaat. Pakokauhu otti sijaa hänessä.

Haltian kalvenneet kasvot kohosivat hätääntyneinä. Hän alkoi hengästyneenä pälyillä ympärilleen nurkkaan ajetun eläimen tavoin, mutta hän näki maassa vain hänen omaa vertaan. Missä vaiheessa hän oli kadottanut sen? Auringonvalo heijastui joenpohjassa asti ja sai sen hohtamaan, ja välillä pienen kalan osuessa paikalle se välähti nopeasti miekaniskun tavoin. Minne suuntaan kalat menivät? Äkkiä haltia säntäsi toivonkipinän siivittämänä juoksuun pitkin loivasti vasemmalle kaartuvaa joenvartta.

Ja siellä se ajelehti! Aurinko häivytti sen melkein kokonaan näkyvistä kauempaa katsottuna, mutta siellä se silti todellakin oli. Valkea kankaanpala viileässä virrassa lipui tasaisesti eteenpäin hitaasti kiihtyvää vauhtia, eikä pakkomielteinen haltia voinut kuin kohdistaa katseensa siihen niin kiinteästi kuin vain pystyi. Se ei saisi kadota nyt! Verissään kuumeisena tuhiseva haltia hyppäsi päistikkaa kylmään jokeen ja jatkoi etenemistään.

Joenpohjan kivet painuivat läpi kuumeisena pinkovan haltian kalpean ihon, mutta hän ei antanut sen hidastaa vauhtiaan. Kangasriepu heittelehti hallitsemattomasti nyt aivan hänen ulottuvillaan, se pysyi pinnan tuntumassa voimakkaahkon virtauksen ansiosta, eikä se näyttänyt edes pystyvän pysähtymään paikoittaisiin matalikkoihin tai törmiin. Tuskastuminen alkoi kylmätä uupuneen haltian mieltä, ja pelko liinan kadottamisesta alkoi nyt tuntua pakottavan rohkaisevuuden sijasta turruttavan petolliselta. Turhautuneesti rääkäisten haltia heittäytyi haavainen rintakehänsä edellään kohti lähellä lipuvaa liinaa.

Epätasainen joenpohja pureutui hänen ihoonsa monien jäisten veitsien tavoin. Kivusta kirkaisten hän kierähti hillittömästi sätkien selälleen ja rintaansa villisti raapien. Veri värjäsi hänen kätensä punaisiksi sitä mukaa, kun hän kosketteli itseään raivossaan, vanhat haavat olivat auenneet ja niiden pintaan hyytynyt verisinetti oli murtunut. Haltia kirkui turhautuneena elämäänsä, ja syrjäsilmällä hän näki valkean, rispaantuneen liinan lipuvan hitaanvarmasti joenmutkan taakse. Haltia ponkaisi jaloilleen, ja ajojahti jatkui.

Raskaasti läähättäen ja pyörtymisen rajoilla keikkuva haltia raahautui pitkin teräväkivistä jokea. Hänen käyntinsä hidastui hetki hetkeltä, ja luovuttamisen ajatus alkoi tuntua joltain osin jopa houkuttelevalta, mutta hän ei ollut vielä kuollut. Vielä pari askelta, vielä pari lisää. Veden kylmyys alkoi tuntua houkuttelevalta, tuudittavalta. Hän halusi heittäytyä sen jäiseen syleilyyn, joka tuudittaisi hänet lempeästi ihanaan kuolemaan. Haltia lankesi polvilleen, hän oli seurannut jokea käännöksen ympäri, mutta enää hänestä ei olisi jatkamaan. Hänen näkökenttänsä sumeni, ympäristöön sekoittui puuduttavaa harmautta, jonka keskeltä hän erotti pienen, valkoisen pisteen, joka lepatti vesivirran vaikutuksesta vasten joenpohjasta nousevaa kiveä. Liina!

Haltia raotti vaivalloisesti oikeaa silmäänsä; ehkä tuo olisi kangastus tai aistiharha, jonka hän omassa pakkomielteisyydessään oli luonut. Mutta se näytti niin oikealta, eikä se ollut kaukanakaan. Ehkä hän ylettyisi siihen viimeisillä voimillaan. Valtaisa tuskankarjaisu täytti tienoon säälittävällä kimeydellään haltian alkaessa raahautua vatsallaan matalaksi heittäytynyttä joenpohjaa pitkin kohti liinaa. Hän ylettyi siihen, se tuntui oikealta, se oli märkä, mutta se oli pehmeä. Onnenkyynel kihosi hänen silmäänsä saadessaan koskettaa liinaansa.

Tällä kertaa haltia kohotti kasvonsa onnellisena: hän oli voittanut luonnon, kesyttänyt joen ja saanut palkkionsa. Hän ponkaisi hilpeänä jaloilleen, katsoi taivasta ja kirkaisi sanoinkuvaamattomasta ilosta. Hullaantunut haltia alkoi ottaa nopeita tanssiaskelia joen suuntaisesti, ja hänen kätensä alkoivat piirtää ilmaan mitä siroimpia kuvaelmia, jotka muodostivat auringonsäteiden kanssa kauniin kokonaisuuden, jota haltia säesti alkamalla laulaa kirkkaalla äänellään. Sitten jostain kuului ääni, joka kuulosti siltä, kuin joku olisi koettanut selvittää kurkkuaan. Haltia jähmettyi.

Pureva nolostumisentunne kihosi välittömänä punastumisena ja hikoiluna haltiaan, joka sulki alistuneena silmänsä, muttei liikahtanutkaan. Miksi juuri nyt? hän huusi itselleen mielessään. Joku tai jotkut olivat nähneet hänet ilakoimassa keskellä kylmää jokea, tanssimassa vanhoja karkeloita likaisena ja lyötynä. Kuinkahan pitkään he olivat olleet siinä? Syvään hengittäen haltia vei kätensä otsalleen, siirsi märkiä sortuvia otsaltaan ja kääntyi hitaasti ympäri.

Nuori, ehkäpä toisen vuosikymmenensä puolivälin ikäinen hienopiirteinen, kulmikaskasvoinen mies tuijotti kummallista räsynukkemaista hahmoa ihmeissään. Hän oli kuin olikin seurannut vierestä tuon oudon olennon tempauksia aina siitä asti, kun tämä oli raahautunut vatsallaan hänen näköpiiriinsä joenmutkan takaa. Kohta hän jo tunsi säälivänsä tuota kurjimusta, eikä mennyt aikaakaan kuin hän jo huomasi ojentaneensa lihaksikkaan kätensä rähjääntyneen avuksi, kunnes kääntyikin äkkiä ympäri kuullessaan oksien liikkuvan takanaan.

”Siegfried-kuomaseni, tämä metsäalue on säälittävä ja kitukasvuinen puutarha”, möreä, iloinen ääni murjaisi tuttavallisesti. ”Hirveä homma yksien polttopuiden hankinnassa.” Tulija oli pitkäpartainen kääpiösoturi, lihava ja vanttera, hyvin tyypillinen rotunsa edustaja. Hänen lyhyenläntä olemuksensa ilmestyi oksiston välistä laihannäköinen puupino sylissään ja karkeahko kirves vyöllään auringonvaloa heijastaen. Vakain askelin hän asteli Siegfriediksi – kutsutun vaaleanruskeahiuksisen ihmismiehen eteen ja tuuppasi tätä kevyesti olkavarrellaan.
”Olen kuullut, että ihmiset kuuroutuvat vanhetessaan, mutta sinähän olet vielä nuori roikale!” Miehen hapuileva katse havahtui: hän vilkaisi nopeasti kääpiötä ja astui sitten sanaakaan sanomatta askeleen oikealle. Puupino putosi kääpiön veltostuneilta käsivarsilta ja levisi vallattomasti nuotiopaikalle.

”Kerro minulle, ystäväni, mikä se on”, ihmismies kysyi mumisten vieressään seisovalta toveriltaan, jonka hämmästynyt ilme suli välittömästi pois hänen karvaisilta kasvoiltaan miehen rikottua jännittyneen hiljaisuuden.
”Haltia, poikaseni, se taitaa olla haltia”, kääpiö totesi. ”Ainakin se haisee suippokorvalta, mutten menisi kuitenkaan vannomaan partani nimeen aivan hetken mielijohteesta.”

Kaksikko tuijotti mittaillen tuota kummallista hahmoa, jonka etumus oli tahmeana ja punaisena hänen omasta verestään. Hänen vaatteensa olivat lähestulkoon kuluneet pois hänen päältään, repeytyneet monin paikoin, ja näytti olevan onni, että ne ylipäänsä pysyivät hänen solakan vartalonsa peittona enää tässä vaiheessa. Veri näytti maalaavan hänen paljolti näkyvään ihoonsa erimuotoisia kuvioita, syviä arpia joka puolella hänen kehoaan.

”Mikä siinä on vikana, Kjell?” Siegfriediksi -kutsuttu ihminen henkäisi ihmeissään. Kääpiö otti pari askelta eteenpäin, ja haltia värähti hieman paikoillaan roikottaen yhä nappaamaansa liinaa oikeassa kädessään. Yksi ainoa terve silmä, harmahtava ja tyhjänomainen, kääntyili villisti hänen arpisissa kasvoissaan. Toinen silmäkuoppa oli vain tyhjä, surkea muisto entisestä.
”Katsos tuota meriittiä, Siegfried”, kääpiö tokaisi jumaloiden nähdessään paremmin valtavan arven haltian muuten kauniissa kasvoissa. Synkeä, viiltomainen repeämä alkoi tyhjästä silmäkuopasta ja vei aina hänen alahuulensa yli leikaten sen poikki leukaan asti.

Kaiken kaikkiaan haltia näytti hyvin kärsineeltä, jopa kuolleenomaiselta ilmestykseltä vaaleanharmaan ihonsa ja karun ulkonäkönsä kanssa puhumattakaan epävakaasta mielentilasta, jonka pystyi aistimaan selvästi hänen ilmeistään ja eleistään. Hänen laiha vartalonsa värisi kylmissään paikoillaan uskaltamattakaan liikahtaa. Kääpiön ihastellessa haltian kehoa koristavia jälkiä ihminen kääntyi nostamaan levinneet puunpalat maahan pinotun kivikehän sisäpuolelle.
”Pyydä sitä nuotiolle”, Siegfried kehotti puuhastellessaan. ”Minullakin alkaa olla jo nälkä.” Kääpiö murahti pahaenteisesti.

Kjell-kääpiö pyörähti ympäri partansa villisti heilahtaessa hänen valtavan massansa perässä. Hänen kutistuneet mustuaisensa leimusivat yhtäkkistä raivoa ja yllättyneisyyttä.
”Haltia? Minun ruokapöydässäni? Minun nuotiollani?” hän alkoi vaahdota möreästi. ”Luuletko meillä olevan varaa ruokkia jokaista näkemäämme nukkavierua piruparkaa? Haltia!” Siegfried kaivoi tulukset repustaan ja alkoi virittää tulta.
”Mutta haltialla sentään on hienot arvet”, mies toisti viekkaasti, mitä hänen toverinsa oli sanonut, ja sai kääpiön hengityksen tihenemään. ”Hän on varmastikin ollut monessa mukana ja kokenut monia jännittäviä seikkailuita. Ehkä hän on jopa jonkin sortin sankari. Meillä on kunnia kestitä häntä!”
”Eivät ne arvet mitään meinaa!” Kjell ärjäisi. ”Ja minä leikkaan partani, jos tuo piru on juhlittu sankari! Painukoon saarelleen muiden kaltaistensa rumilusten joukkoon! Minun ruokaani tuo ruipelo ei syö!”
”Kyllä minulla riittää omistani jakaa”, Siegfried sanoi huolettomasti työnsä parissa. Kipinä sinkoutui tuluksista kuiviin puihin, jotka kohta roihahtivat vähitellen yhä suurempaan liekkiin.
”Nuotio on minun. Minä toin puut!” Kjell totesi pontevasti.
”Minä sytytin sen”, Siegfried jatkoi.
”Minä varoitan sinua, ihminen”, kääpiö sanoi uhkaavasti ääni väpättäen. Hän vilkaisi syttynyttä nuotiota ja huomasi asioiden alkavan mennä vaivihkaa aivan väärään suuntaan.

Siegfried nousi huolettomasti, huomiota kiinnittämättä ja asteli pokkana tuhisevan kääpiön ohitse aina värjöttelevän haltian luokse. Mies ojensi hymyillen kätensä.
”Älä välitä Kjellistä. Tule lämmittelemään.” Parin metrin päästä kajahti ilmoille sanoinkuvaamatonta raivoa ja turhautumista tihkuva karjaisu.

Kääpiön tulenhehkuisen katseen alla ryvettynyt haltia lipui hiljaisesti Siegfriedin vanavedessä nuotion äärelle. Hän laskeutui varovaisesti istumaan tallotulle, epätasaiselle maalle, ja kääpiö teki samoin täysin samaan aikaan. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan; he vain istuivat vastatusten haltian yrittäessä hiljakseen vältellä kääpiön roihuavaa katsetta, joka tuntui pureutuvan hänen päähänsä poispäin katsomisesta huolimatta. Sitten haltia liikautti äkkiä oikeata kättään kuin oli muistanut jotain, ja kääpiö ponkaisi siinä samassa jaloilleen pientä kirvestään vyöltään hapuillen.
”Yksikin raju liike, niin olet ruumis!” hän lupasi synkästi.

Hitaasti haltia jatkoi loppuun, minkä oli aloittanut, nosti oikealla kädellään valkean liinan otsalleen ja kiersi sen päänsä ympäri peittämään tyhjän silmäkuoppansa. Siegfried nyökkäsi hänelle huvittuneena, rohkaisevana kääpiön sanoista ja kaivoi repustaan pari siivua kuivalihaa.
”Noin, syö vähän”, Siegfried kehotti ojentaessaan lihapalan haltialle. ”Näytät karsealta, nuo haavat täytyy sitoa, kunhan olet saanut vatsantäytettä. Mitä muuten teet täällä? Käsittääkseni teikäläiset eivät hirveämmin viihdy Vanhan maailman alueella.”
”Suunnittelee keisarin salamurhaa varmaan”, kääpiö murahti. ”Vaikka mitä minä siitä piittaisin.”

Haltia pureskeli ahneesti lihansa, ja hänen halkinainen huulensa sai sen näyttämään pilkalliselta virnistelyltä. Kääpiö ja ihminen katsoivat hiljaisina hänen liikkeitään, kunnes lopulta sitkeä lihasiivu nielaistiin. Haltian kasvoilla vilahti nopea hymynhäive hänen maiskauttaessa kuivia huuliaan.
”Kiltti… mies”, hän töksäytti. ”Elää… täällä. Kaunis kevät, kiiltävät kalat, kirkas aurinko.” Kääpiön raivon hänen katseessaan oli korvannut uskomaton hämmästys. Kjell purskahti räkäiseen nauruun.
”Katsos vain, poikaseni”, hän hihkaisi möreästi Siegfriedille. ”Sehän on vähäjärkinen hullu!”

Sanoja alkoi tulvia haltian suusta värikkäinä virtoina, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat oudon irrallisilta.
”Sinusta on tuleva taitavin Valkeista leijonista”, hän sanoi nyt täysin sujuvasti. ”Minä rakastan sinua.” Hän näytti siltä, kuin olisi lukenut sanansa suoraan ilmasta, eikä niistä välittynyt tunteenhiventäkään. Mutta silti samalla Siegfried tunsi haltian yrittävän vastata hänelle, kertoa nimensä, tavoitteensa ja mietteensä. Kääpiö jatkoi nauramistaan.

”Sinä äpärä! Minä vihaan sinua, Caleidon… Olet vienyt minulta kaiken!” haltia puhui vilkkaasti, tunteettomasti. ”Haluan olla ystävänne. Minä olen niin yksinäinen. Voin tehdä teille ruokaa. Voimme syödä yhdessä. Päivä on aivan liian kaunis tuhlattavaksi.” Siegfried tuijotti kummissaan vierellään istuvaa, puhelevaa suippokorvaista, aristokraattista olentoa.
”Kuka olet? Mikä on nimesi?” hän kysyi. Haltia vilkaisi mieheen, pudisti päätään ja jatkoi alakuloisempana:
”Pomo varmasti ilahtuu meijän ideasta naamioija oviaukkoo risuilla. Paikka on nii kolkko muutenskin, että hirvittää. Mutta hienoo, että ne haisevat töppöjalat ei enää tiedä tästä yhtäkäs mitään.” Kääpiö rehottava nauru lakkasi äkisti.

Kjellin märät kasvot kääntyivät vakavina kohtaamaan Siegfriedin. Kääpiö nyökkäsi kysyvästi, ihminen pudisti päätään tietämättömästi. Ihmismies kääntyi taas haltian puoleen ja tarttui tätä olkapäistä.
”Mistä sinä puhuit äsken? Mikä paikka se oli?” Haltia katsoi Siegfriediä rauhoittuneempana; hänen sisällään riehunut myllerrys oli nyt hiljenemään päin, hän ei ollut taaskaan pystynyt muistamaan menneisyydestään yhtään mitään, ja hänen muistinsa oli tuonut hänen kielelleen vain ihmeellisiä ehdotuksia, mitä olisi voinut tapahtua joskus kauan sitten.
”Raunio… Rikkoontunut, haiseva”, haltia sanoi ymmällään. ”Mitä… Teette täällä?”

Kääpiö nousi takapuoleltaan ja loikkasi viistosti nuotion ylitse Siegfriedin vierelle.
”Me olemme valtuutettuina ja palkattuina etsimässä harvinaista humalalajiketta, etkä saa kertoa kenellekään, että olemme täällä”, hän sanoi lähes puolustelevaan sävyyn. ”Minä olen nääs vanha olutmestari.”
”Ja… Olemme kuulleet, että kyseistä lajiketta tuppaa kasvamaan sekaisen maalajin täyttämillä alueilla, ja koska mainitsit raunion, se on varmasti murentunut maahan ainakin osittain ja levittänyt vuosien saatossa ravinteita”, Siegfried jatkoi nopeasti.
”Ehkä voisimme tarjota sinulle osaa palkkiostamme…”, kääpiö mutisi pienenpään ääneen. ”Ehkä hyvin pientä.” Kjell ja Siegfried jännittyivät katsomaan haltian nykiviä kasvoja ja odottamaan vastausta. Hitaasti suippokorvan huulet liikkuivat, hitaasti kurkusta kumpusi neljä pientä sanaa. Tällä kertaa haltian puhe ei kuulostanut ulkoa opetellulta tarinalta.
”Olen käynyt siellä… sisällä.” Kääpiö henkäisi syvään laajentunein silmin.

Kjellin kasvot silisivät innostuksesta, ja hän kääntyi samassa pakkaamaan Siegfriedin purkamaa reppua ja polkemaan nuotiota sammuksiin.
”Odota! Älä…” ihminen huudahti, ja kääpiö todellakin pysäytti tekemisensä. Kjellin huulet vääntyivät äkäisesti.
”Aivan, poika! Miten voimme luottaa tämän suippokorvan sanaan?” hän sanoi vihjailevan uhkaavasti. ”Ehkä hän vain johdattaa meidät väijytykseen, ja saamme surmamme.”
”En minä sitä…” Siegfried yritti tarkentaa sanojaan, mutta kääpiö ei kuunnellut yksimieliseltä vaahtoamiseltaan.
”Eihän se mitään siitä rauniosta tiedä. Verenhimoinen villi…” Pieni, kämmenelle mahtuva kivi lennähti kohti kääpiötä, joka ponnisteli ahkerasti saadakseen sen hyppysiinsä.

Kjellin paksut sormet sivelivät taidokkaasti veistettyä kiveä himokkaasti. Jo ensi näkemältä hän oli tunnistanut sen hienon käsityötaidon, hän oli voinut sielunsa silmillä kuvitella klaanilaisensa muokkaamassa sen elotonta pintaa persoonalliseksi taideteokseksi.
”Mistä varastit tämän!” kääpiö tiukkasi, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Haltia oli todellakin puhunut totta: pienenpientä kääpiötä esittävä pienoisveiston ei voinut olla peräisin mistään muualta.
”Olin yksin, sekin oli yksin”, haltia sanoi osoittaen Kjellin sormien välissä olevaa veistosta. ”Otin mukaan.”

Siegfried katsoi kääpiötä huvittuneena.
”Luotatko häneen nyt?” ihminen kysyi virnistellen. ”Ei noin komeilla arvilla siunattu henkilö voi kovin paha olla. Eihän?”
”Pah”, Kjell murahti. ”Joko mennään? Aivan niin, ala johdattaa, haltia. Ei meillä koko päivää aikaa ole.”

[Rune]

Ei hitto vie, tämä minun pitää muistaa lukea joskus paremmalla ajalla. Hyvä, että joku sai edes tämän tarinan kirjoitettua, ja onneksi vielä näin hyvä kirjoittaja. Pari kirjoitusvirhettä huomasin kun nopeasti selailin tekstiä paikoitellen läpi, mutta se ei haittaa kokonaiskuvaa sen koommin. Hyvältä näyttää, ja tekijäparin tuntien (ja vähän taustoista tietäväisenäkin), ei voi odottaa hienoa tarinaa vähempää.

Mutta nyt ei tämän viikonlopun aikana pääse edes koneelle, jotta vähän heikkoa. Pitää yrittää vain saada luetuksi viikolla.