Punainen Ristiretki

[Jake]

Kyllä se jatkuu yhtä jännänä ja hyvänä kuin tähänkin asti. Eihän näitä voi vastustaa.
Tarinaan alkaa tulla mielenkiintoisia käänteitä kuten Grugerin muuttuminen vampyyriksi.

By the way wyvernin suora suomennos on traakki.

[Rotten sound]

Kyllä se jatkuu yhtä jännänä ja hyvänä kuin tähänkin asti. Eihän näitä voi vastustaa.
Tarinaan alkaa tulla mielenkiintoisia käänteitä kuten Grugerin muuttuminen vampyyriksi.

By the way wyvernin suora suomennos on traakki.

"Varokaa Traakki!":D
kuulostaa tyhmältä.
Tiedän jo mitä gruger tekee, kun pääsee ihmisten luo.

[Karl Van Dieter]

14.Luku

Mourkain, Turmeltuneet Maat, Keisarillinen vuosi 1841

Seuraavana iltana, kun koko alue oli tutkittu mahdollisten partioiden ja muiden vatiostojen varalta, Wilhelm päätti aloittaa yrityksen päästä sisään kaupunkiin. Pääporttien kautta meno ei tullut kysymykseen, sillä niitä vartioitiin tarkasti koko ajan. Sisään oli käytävä jostakin muurin halkeamasta, jota ei vartioitu turhan tarkasti. Molemmat kuut valaisivat taivasta, Morrsliebista oli kolme neljäsosaa näkyvillä, sen täyttymiseen olisi enää viikko. Samoin Mannsliebista oli kolme neljäsosaa esillä.
”Meidän on ylitettävä joki kahlaamon kohdalta”, Zack sanoi. ”vaiennetaan siellä olevat vartijat.”
Kahlaamo oli luurankojen vartioima alue, mutta ei kovin raskaasti aseistautuneiden luurankojen, mikä oli hyvä. Nämä hoideltiin nopeasti pois tieltä ja luut heitettiin jokeen. Sitten vampyyrit ylittivät joen ja juoksivat mahdollisimman lähelle muuria. Kaikilla oli nyt yllään kevyet haarniskat tai ei haarniskaa ollenkaan turhan melun välttämiseksi. Myöskään kilpiä ei kukaan kantanut, sillä ne olisivat aiheuttaneet myös turhaa meteliä. Tehtävän olisi nyt pakko onnistua näillä tarvikkeilla, joita heillä oli käytössään, ja mikäli kaikki menisi hyvin, ei heitä huomattaisi ennen kuin olisi liian myöhäistä ja he olisivat jo kaukana Mourkainin kaupungin raunioista.
Muurit, jotka rauniokaupunkia ympäröivät, olivat korkeat ja huolimatta pitkästä iästään, ne olivat sileät, ja niitä pitkin ylöskiipeäminen olisi ollut mahdotonta. Tuo kaupunki oli ollut mahtava omana aikanaan.
Tutkittuaan aikansa muureja, vampyyrit huomasivat, että kaikilla suuremmilla halkeamilla oli vartiointi, joka oli suunnilleen samaa luokkaa kuin pääportillakin. Sisäänpääsy ei tulisi olemaan helppoa ilman, että joku kiinnittäisi huomiota heihin. Kun he lähtivät kaupungin läntiselle puolelle, löysivät he viimein aukon, jota kukaan ei vartioinut. Se oli pieni aukko, ja vain yksi kerrallaan mahtui menemään siitä. Kun kaikki olivat sisällä, Wilhelm tutki lähitienoota, ja huomasi, että pieni vartiosto, joka koostui raadonsyöjistä, oli lähestymässä paikkaa, jossa he juuri olivat.
Nopealla hyökkäyksellä ja varjojen turvin he onnistuivat tappamaan jokaisen raadonsyöjän, vaikka nämä yrittivät parhaansa mukaan tehdä hälytystä. Olennoilla oli yllään samanlaiset tummat vaatteet kuin mustalaisilla, jotka palvelivat strigoi-vampyyreja. Niistä osa oli siis myös kannibaaleja, Wilhelm ajatteli ja muisteli samalla aikaa, jonka oli viettänyt Schriekin kartanossa. Siitä tuntui nyt olevan ikuisuus aikaa. Sen miehen kanssa hänellä oli vielä asioita selvitettävänä kunhan tämä kaikki olisi ohi.
”Meidän on jatkettava matkaamme”, Zack sanoi hänelle.
”Tiedän. Mutta minne?”
”Kaupungissa pitäisi olla palatsi. Luulen sen olevan keskellä kaupunkia, ja ellen ole väärässä, siellä pitäisi myös Vuragin olla. Meidän on edettävä hyvin varovasti, sillä koko kaupunki on täynnä vihollisia. Jos oleskelumme täällä tulee julki, emme selviä täältä ulos hengissä. Nopeasti, nämä ruumiit on piilotettava.” Raadonsyöjien ruumiit piilotettiin lähelle paikkaa, josta he olivat päässeet sisään kaupunkiin. Se oli mukavan varjoisa paikka, jonne ei nähnyt kadulta käsin.
Sitten he jatkoivat etenemistään koko ajan etsien varjoisia kujia, joita pitkin kulkea. Partiot, joihin he törmäsivät, hoidettiin nopeasti ja siististi, ja ruumiit piilotettiin pois näkyvistä huolella. Joka puolella heidän ympärillään oli hajonneita taloja, joista osa oli iän ja vaurioiden tuottaman paineen alla sortunut maahan. Jotkut taloista olivat pahasti palaneita, ja niistä kasvoi sammalta. Syystä tai toisesta luonto ei ollut sammaleita lukuunottamatta pystynyt valloittamaan kaupunkia, vaan se oli yhä suunnilleen samassa kunnossa kuin se oli jäänyt kaikki ne vuosisadat sitten. Puiset rakennelmat olivat sortuneet jo aikaa sitten ja lahonneet, kuten useat tallit, jotka ilmeisesti olivat suurimmalta osin puusta rakennetut. Vain rakennusten sammaloituneet kivijalat olivat jäljellä merkkaamassa sen rajoja.
Näin he kulkivat kunnes lopulta näkivät edessään valtavan kokoisen kivisen rakennelman, jonka Zack arvio palatsiksi, jota he etsivät. Se oli myös huonossa kunnossa, ja joitakin torneja siitä oli sortunut joko sodassa tai sitten ajan painon alla.
”Nuo ovat liian hyvin varustautuneita meille”, Gruger sanoi osoittaen vartijoita, joilla oli kummallisen näköiset mustateräiset miekat kädessä. Ne olivat luurankoja, mutta paljon tavallisia luurankoja raskaammin aseistettuja, sillä niillä oli raskaat haarniskat, koristeelliset kypärät, ja kilvet.
”Kalmoja. Hautavartiosto. Ne voidaan voittaa, mutta, ei ilman hälytystä. On löydettävä toinen tie sisään”, Zack sanoi.
”Tuo seinä, se näyttää aika kuluneelta. Ehkä voisimme kiivetä sitä pitkin ylös noihin ikkunoihin tuolla.” Zack katseli mietteliäänä ikkunoihin. Se voisi olla mahdollista, mutta ongelma oli, ettei voitu olla varmoja siitä, mitä ikkunoiden takana olevat huoneet pitivät sisällään. Lopulta hän sanoi mietteensä julki.
”Luulen, että on parempi, että lähden tutkimaan muita vaihtoehtoja. Käytämme seinää, jos muutakaan ei löydy, mutta vasta kun on jälleen pimeää. Aamu on lähestymässä.” Sen sanottuaan hän ja kaksi muuta vampyyria lähtivät tutkimaan palatsin toista puolta.
Aika kului ja Wilhelm oli jo aikeissa aloittaa etsinnän Zackin ja muiden ritarien löytämiseksi, kun nämä palasivat takkaisin. Zack kertoi palatsin toisenkin sisäänkäynnin olevan kalmojen vartioima, ja sitten muuten linnaketta kiersi luuranko ja zombipartiot. Seinämä näytti nyt ainoalta keinolta päästä sisään palatsiin, ja se tulisi tehdä juuri oikealla hetkellä, silloin kun vartiostot olisivat poissa näkyvistä. Zack laski, että puolet ehtisi aloittamaan kiipeämisen ja edetäkin jo luurankojen ja zombien yläpuolelle ennen kuin jompikumpi yksikkö jälleen ilmestyisi näköpiiriin. Wilhelm kuitenkin päätti jakaa joukkion kolmeen osaan, jotta aika varmasti riittäisi.
Niin he odottivat sen päivän piilossa eräällä kujalla, jonka olemassaolosta varmaan vain harvat edes tiesivät. Wilhelm kävi myös läpi mahdollisuuden kulkea sisään viemäreiden kautta, mutta se hylättiin samantien, koska verkosto saattoi olla hyvin mutkikas ja sitä varmasti vartioitiin hyvin.
Kaupungin yllä leijui musta paksu pilvi, joka oli samanlainen kuin heillä oli ollut aavkolla matkatessaan. Se ei päästänyt yhtään auringon sädettä lävitseen ja se puhkesi iltapäivällä satamaan ja salamoimaan. Yöllä he toteuttivat suunnitelmansa. Gruger ja Otto olivat ensimmäisessä ryhmässä, joka meni seinälle ja aloitti kiipeamisen. Seuraavassa ryhmässä oli Zack, ja viimeisessä Wilhelm. Kun Wilhelm pääsi seinämälle, olivat Gruger ja Otto jo päässeet ikkunalle ja siitä sisään. Ylhäältä alkoi kuulua taistelun ääniä. Mutta siitä huolimatta Wilhelm yhdessä loppujen ritarien kanssa aloitti kiipeämisen ylös seinämää pitkin ikkunalle.

Kun Wilhelm oli ikkunalla, hän näki, kuinka monia kuolevaisia palvelijoita oli tapettu, kun nämä olivat vielä nukkuneet, mutta jotkut olivat päässeet verilöylyä karkuun ja he huusivat nyt hälytyksiä omalla kummallisella kielellään. Zack leikkasi miekallaan yhden palvelijan pään irti ja pisti toista vatsaan nopeammin kuin silmä ehti nähdä. Mutta oli jo liian myöhäistä, hälytys oli jo annettu, ja he olivat paljastuneet.
”Meidän on toimittava nopeasti!” Wilhelm huusi metelin yli, joka oli alkanut kun kuolevaisia ja epäkuolleita alkoi tulemaan kolisten käytävältä. ”Mennään käytävälle, siellä on paremmat mahdollisuudet taistella.”

Palatsin ylemmissä kerroksissa oli arkku, jonka vierellä seisoi vähäpukeinen nainen. Hänen hiuksensa olivat tumman ruskeat ja aaltoilivat olkapäille. Hänellä oli korkeat poskipäät ja terävä nenä, joka kertoi naisen alkuperästä. Hän oli kisleviläinen.
Milena avasi silmänsä kun hän kuuli meteliä alakerrasta. Hän tiesi Wilhelmin tulleen, hän oli nähnyt tämän tulon. Arkussa oleva isäntä oli sen hänelle näyttänyt. Nyt Milena ei tuntenut helpotusta siitä, että hänet pelastettaisiin pian. Hän ei tuntenut mitään, ei halua juosta ritarinsa luo, ei pelkoa tämän puolesta.
Hän kuuli äänen päänsä sisällä. Se kehotti lempeästi häntä pysymään arkun vierellä, vaikka mitä tapahtuisi. Äänessä oli vierasmaalainen korostus, joka osaltaan lisäsi tämän sulokkuutta ja viettelevyyttä. Ääni oli tumma, ja hyväili Milenan kaikkia aisteja, kuin se olisi kosketellut häntä kaikkialta. Hän totteli äänen kehoitusta, ja jäi seisomaan arkun vierelle ja odottamaan uusia käskyjä, joita pääsisi toteuttamaan.
Kammion ovi aukeaa ja sisään astuu massiivisen kokoinen hirviö, jolla kasvoi karvapeitettä niskassaan. Sen valtavat kynnet olisivat repineet miehen kahtia yhdellä huitaisulla. Sen silmissä paloi villi vihan liekki. Se ei kuitenkaan lähestynyt Milenaa, vaan jäi kauemmas odottamaan herransa käskyjä. Vurag puhui niin, että Milenakin kuuli hänen komentonsa alemmalle vampyyrille.
”Kokoa joukko ja suuntaa alempiin kerroksiin. Älä jätä ketään eloon. Tuo Milenalle Wilhelm Herliebin pää.” Vampyyrin suu vääntyi irveeseen, joka oli kai tarkoitettu virnistykseksi, ja sitten se poistui kammiosta toteuttamaan herransa käskyjä.

”Tie ulos huoneesta on tukossa”, eräs ritareista ilmoitti Wilhelmille, sillä suuri määrä luurankoja tunki ovelle. Myös juuri tapetut striganyt nousivat kuolinvuoteiltaan ja kävivät kiinni takaapäin yrittäen kuristaa vampyyreja hengiltä.
Yhdellä heilautuksella Zack viskasi strigany-zombin pois selästään, suoraan päin ovella tungeksivia luurankoja, joista monet kaatuivat maahan. Ne tallottiin jalkoihin kun uudet luurangot yrittivät päästä huoneeseen. Wilhelm hakkasi luurankoja palasiksi miekallaan, torjui tulevia keihääniskuja ja vastasi niihin voimalla särkien monia kalloja iskuillaan. Lopulta hän oli päässyt käytävälle ja muut vampyyrit seurasivat häntä. Käytävä oli leveä ja himmeästi valaistu. Käytävällä he joutuivat kohtaamaan suuremman ylivoiman kuin huoneessa ollessaan, ja he joutuivat perääntymään.
”Tuolla on kapeikko, mennään sinne”, Zack sanoi Wilhelmille ja niin he perääntyivät kapeikkoon, jota oli melko helppo puolustaa, ainakin jonkun aikaa. Vain muutama luuranko pääsi kerralla tulemaan kapeikon kohdalta, ja näin ylivoima ei enää ollut niin suuri kuin se oli ollut leveällä käytävällä.
Pian oli kapeikon kohdalle kohonnut pieni keko luista, ja pääkalloista. Mutta luurangot olivat peräänantamattomia. Vampyyrit vaihtelivat aina etulinjaa, välillä Wilhelm oli edessä yhdessä Grugerin ja Otton kanssa, välillä Zack oli yhdessä Wilhelmin ja jonun muun kanssa ja niin edelleen. Tällä tavoin he pystyivät hyvin pitämään asemansa. Taa'empana olevat vampyyrit pitivät silmällä selustaa, josta ei ainakaan tuolla hetkellä ollut ketään tulossa. Mutta luurankoja tuli edestä koko ajan vain lisää. Jotakin olisi tehtävä ja pian.

Strigoi-vampyyri otti mukaansa lauman zombeja ja luurankoja, jotka harhailivat ylemmissä kerroksissa. Vurag oli saanut tarkat yksityiskohdat selville siitä, miltä Wilhelm näytti ja se oli välittänyt tedon alaisilleenkin. Vampyyrin pään saaminen ei olisi helppoa, mutta siitäkin voisi olla jotakin hyötyä seremoniassa, jossa Vurag syntyisi uudelleen.
Kun strigoi-vampyyri oletti pitävänsä hallussaan tarpeeksi suurta joukkoa, aloitti se rynnäkön portaisiin ja ei aikaakaan kun se löysi vampyyrisaattueen puolustamasta itseään kapeikon kohdalla. Nämä olivat joutuneet antamaan tilaa luurangoille, jotka yrittivät päästä heihin käsiksi kapeikon toisella puolella, ja kaikki olivat nyt selin häneen. Tämä tulisi olemaan helppoa.

Gruger kääntyi juuri ajoissa nähdäkseen heidän taakseen tulleen strigoi-vampyyrin ja tämän joukkion. Hän huusi varoituksen, ja osa ritareista kääntyi välittömästi puolustamaan selustaa hyökkääviltä luurangoilta ja zombeilta.
”Tämä on toivotonta, Zack! Meidän on keksittävä jotakin ja pian tai kuolemme”, Otto huusi.
”Tuo strigoi-vampyyri on tapettava tai muuten kaikki on menetetty.” Wilhelm jätti etulinjan ja toinen vampyyri-ritari korvasi hänen paikkansa. Hakaten palasiksi zombeja ja luurankoja tieltään, ja saaden muutamia haavoja matkalla, Wilhelm tavoitti strigoin, joka teki villin hyökkäyksen häntä vastaan ja yritti repiä hänen päänsä irti hartioista paljailla kynsillään, jotka olivat massiiviset. Se karjui petomaisesti, ja samalla hetkellä Wilhelm tunsi kuinka Peto hänen sisällään alkoi herätä.
”Ei nyt! Ei nyt!” Wilhelm hyökkäsi voimalla strigoita vastaan ja käytti ketteryyttään ja nopeuttaan hyväksi päästäkseen äkkiä pois hirviön kynsien ulottuvilta. Nopeasti Wilhelm ymmärsi olennon tavoittelevan järjestelmällisesti hänen päätään. Kuin ihmeen kautta Wilhelm onnistui taistelemaan sisälläänkin olevaa vihollista vastaan, ja pitämään Pedon kurissa, vaikka se tarvitsi paljon mielen hallintaa ja keskittymistä häneltä, kuten myös taistelu strigoi-vampyyria vastaan.
Samaan aikaan Gruger ja kaksi muuta vampyyria olivat tulleet tukemaan Wilhelmiä ja taistelivat zombeja ja luurankoja vastaan, jotka koko ajan häiritsivät Wilhelmin toimia iskuillaa, joista osa osui, mutta onneksi kevyt haarniska piti pintansa. Mutta ei aina, ja joskus iskut haavoittivat häntä. Zombit yrittivät taklata Wilhelmiä ja kaataa hänet maahan, mutta nyt niillä oli muuta ajateltavaa kun Grugerin miekka ja rubiinikoristeinen tikari löi niiltä päitä irti tuhoten niitä jokaisella iskulla.
Muutkin vampyyrit hakkasivat luurankoja ja zombeja massoittain, mutta niitä vain tuntui riittävän. Strigoi-vampyyri yritti tehdä hyökkäystä Grugerin kimppuun, mutta se oli kohtalokas virhe, sillä se oli selvästikin aliarvioinut Wilhelmin nopeuden ja ketteryyden. Voimakkaalla iskulla, jonka Wilhelm teki, hän katkaisi strigoin kaulan ja olento muuttui luurangoksi hetkessä ja vain luinen kasa lensi kohti Grugeria, joka kai oli silmänurkastaan ehtinyt huomata tulevan uhan ja puolihuolimattomalla iskulla miekallaan iski luukasan sivuun. Samaan aikaan tikarillaan hän piti aloillaan yhden luurangon miekkaa. Kun hän sai miekkansa takaisin käsillä olevaan taisteluun, löysi se tiensä luurangon silmäkuoppaan iskeytyen rajusti ulos takaraivosta ja tuhoten olennon.
”Tie takana on vapaa!” Wilhelm huusi ja niin he vetäytyivät pois muiden luurankojen luota. Strigoi-vampyyrin johtama joukkio alkoi hitaasti tuhoutua vailla johtajaansa. Ja vampyyrit pääsivät niiden läpi lähestulkoon leikiten. He tulivat portaille, joita myöten strigoikin oli alas tullut, ja lähtivät kiipeämään ylös. Luurankoja tuli vieläkin heidän takanaan ja niitä tapettiin koko ajan, mutta nyt joukkoon oli liittynyt myös kalmoja. Onneksi nämä kuitenkin olivat kaikkien luurankojen takana, eivätkä päässeet käsiksi itse taisteluun, ainakaan vielä.
Wilhelm asetti puolustuksen portaiden yläpäähän, jossa olisi helppo puolustaa asemiaan. Luurankoja tuli ylös portaita, mutta niitä onnistuttiin potkimaan alas portaita myöten niin, että osa tulevista kompastui kaatuneisiin luurankoihin. Osa luurangoista oli osittain hajonneita, niiltä saattoi puuttua jalat tai muita raajoja, siitä huolimatta ne jatkoivat etemistään päättäväisesti ylös portaita.
”Meidän on löydettävä paikka, jossa vampyyri-lordia pidetään. Se on löydettävä nyt!” Wilhelm nyökkäsi Zackin sanoille, hän ei voinut olla enempää samaa mieltä tämän kanssa. Tuolla hetkellä hänelle tuli mieleen ajatus poispääsystä. Se olisi mahdotonta nyt, kun palatsissa tiedettiin heidän olemassaolostaan. Hän hyväksyi nopeasti oman tulevan kuolemansa, mutta päätti, että vampyyri-lordin olisi lähdettävä hänen mukaansa.
Kun portailla alkoi olla jo paljon luita ja pääkalloja, ja luurankojen eteneminen oli alkanut vaikeutua, Wilhelm komensi etsimään Milenaa ja Vuragia.

Milena kuuli taistelun ääniä käytävältä. Hän kuuli tutun äänen, joka oli nyt muuttunut erilaiseksi, se ei kuulunut enää nuorelle miehelle, vaan epäkuolleelle olennolle, vampyyrille. Ääneen oli tullut mahtipontisuutta, ja vakautta, ehkä myös eräänlaista kylmyyttä, joka värisytti Milenaa. Hän oli kuitenkin nyt löytänyt oman paikkansa. Hän olisi pian yhtä herransa kanssa, enää muutama yö, ja kaikki olisi täydellistä, ikuisesti.
Ovi paiskautui selälleen. Vaikka se oli raskastekoinen puuovi, tuntui se voiman alla, jolla se avattiin, hyvin kevyeltä. Ovella seisoi suurikokoinen mies, jolla oli tummat hiukset jotka ulottuivat olkapäille saakka sekä vahvat kasvot. Hänellä oli haarniska, jossa oli kuvioitu punainen ruusu, sekä miekka, joka hohkasi kalpeaa valoa, joka saattoi tulla käytävältä. Miehen silmät hehkuivat aluksi, mutta hehku niistä sammui kun hän näki Milenan. Vihan ja päättäväisyyden ilme kääntyi tunnistamiseksi ja lempeydeksi.
”Milena”, ääni sanoi. Se kuulosti Wilhelmiltä, mutta oli todellakin erilainen. ”Sinun on poistuttava täältä, pian. Pakene nyt, sillä koko paikka on kaaoksessa ja meillä on vielä tekemistä... Miksi olet pukeutunut noin? Miksi seisot tuon arkun vierellä? Milena, tule nopeasti pois, minä vien sinut turvaan, ja tuhoan tuon hirviön, joka haluaa uhrata sielusi voidakseen nousta jälleen kävelemään maan päälle kylvämään tuhoa.”
”Ei! Wilhelm, olit typerä kun seurasit minua tänne! Senkin idiootti, tulit tänne kuolemaan! Mutta sen kuin, saan todistaa kuolemaasi aitiopaikalta, herrani Vuragin viereltä.”


* * *


Haljenneen Maan tasanko, Keisarillinen vuosi 1841

”Herrani, me olemme pian valmiit aloittamaan seremonian, jolla herätämme kuolleet taistelemaan liitossa kanssamme”, sanoi ääni Heinrichin takaa. Se kuului Marcukselle, hänen oikealle kädelleen.
”Hyvä on. Toivotaan vain, että se on tarpeeksi.”
”Miten luulet Zackille ja Wilhelmille käyneen?” Marcus kysyi tullen herransa vierelle, joka tähyili pohjoiseen.
”En osaa sanoa, Marcus. Voin vain toivoa parasta. Zackista ja Wilhelmista olisi ollut suuri apu täällä. Voin vain toivoa, että he selviävät siellä, missä sitten ovatkin. Toivottavasti ainakin vähin, mitä he saavat aikaan olisi se, ettei Vurag enää nousisi haudastaan. Aloittakaamme seremonia, sillä parin päivän päästä tähän aikaan olemme jo taistelussa.”
Heinrich meni suuren kehän keskelle ja sulki silmänsä ja alkoi puhua maagisia sanoja. Kehän laitamilla oli kahdeksan pääkalloa, kukin osoittaen yhteen kahdeksasta ilmansuunnasta. Oli myös toinen kehä, ja sen sisällä oli Marcus. Myös hänen kehänsä laidalla oli kahdeksan kalloa. Taivas heidän yläpuolellaan alkoi tummua kun molemmat vampyyrit saavuttivat loitsuamisensa ensimmäisen huipun. Ensin yhteen kalloon syttyi purppura liekinkaltainen valo, sitten toiseen ja kolmanteen. Kun loitsuaminen saavutti toisen huippunsa, taivas alkoi salamoida ja heidän yllään kaarteli satoja, ellei tuhansia lepakoita, heidän ympärillään alkoi näkyä kuolleiden henkien spektrejä, kun nämä alkoivat vähitellen aineellistumaan kasvavan magian määrän ansiosta. Lisää tulia syttyi kalloihin ja kun kolmas ja viimeinen huippu seremoniasta tuli, kallojen purppurat liekit alkoivat tavoittamaan Heinrichia ja Marcusta luoden yhteyden heidän ja kallojen sekä maan välille. Kaikkialla heidän ympärillään alkoi maa liikkua. Luisia käsiä alkoi nousta maasta siellä täällä, lisää henkiä alkoi aineellistumaan, ja Heinrich lausui nimiä, jotka kuuluivat kuolleille nekromantikoille, ja nämä vastasivat kutsuihin ja niin hevosten selässä olevia kuolleita aaveita nousi, armeija alkoi ottaa muotoaan.
Kun kaksi päivää oli mennyt, oli armeija noussut ikuisuudelta tuntuvasta levostaan. Heinrichin ja Marcuksen edessä oli suunnaton määrä luurankoja, painajaisilla ratsastavia kalmo-ritareita, kalmo-sotureita jalan, henkiä, jotka vaelsivat levottomina paikasta toiseen voimatta pysyä kauaa samalla paikalla, sekä aaveita, joista yksi ratsasti taisteluun kalmo-ritarien rinnalla, toinen oli omillaan. Yksi kalmo oli kohotettu johtajaksi, ja sille oltiin annettu armeijan lippu, jossa oli lohikäärme, jonka ympärille oli kietoutunut ruusu. Marssi kohti taistelua oli valmis alkamaan.
Samana yönä, jolloin kuiden yhdistymisen aika oli, saavutti Heinrich tornin, jossa necrarchit majailivat. Taistelu alkoi saman tien. Luurankoyksikkö kohtasi luurankoyksikön ja ritarit tukivat niitä hyökäten sivustaan. Heinrich itse yhdessä Marcuksen kanssa lensivät suurien hirviöiden selässä, joista toinen oli joskus ollut uljas griffoni, kotkan pään ja leijonan vartalon omaava olento, jolla oli kotkan siivet raatelukynnet aseinaan. Marcuksella taas oli hippogriffin jäänteet käytössään. Se oli myös ollut uljas peto eläessään, sillä oli hevosen ruumis, ja kotkan nokka turvan paikalla ja kotkan siivet. Nyt he olivat vain paikoillaan ja seurasivat tapahtumia. Taistelu oli jo alusta asti ollut heidän puolellaan, sillä kun ritarit olivat yhdessä aaveen kanssa onnistuneet rymistelemään luurankojen sivustaan, olivat nämä tuhoutuneet valtavan voiman alla. Henget vaelsivat zombiyksiköiden kimppuun avustaakseen toisia luurankoja taistelussa ja tässä vaiheessa kaikki näytti hyvältä. Mutta sitten alkoivat vaikeudet, sillä necrarcheilla oli valtavat voimat magiassa ja niitä he käyttivät, tuhoutuneita luurankoyksiköitä tuli takaisin taisteluun, ja maagisia ammuksia tuli sieltä täältä tuhoten Heinrichin joukkoja massoittain. Tämä alkoi tasata tilejä, varsinkin kun ritariyksikkö joutui saarroksiin mentyään liian kauas vihollisen joukkojen keskelle. Nyt Marcus toimi ja hän lennätti hippogriffinsä suoraan päin luurankoja, jotka olivat nousseet ritarien taakse. Hän tuhosi voimillaan monia luurankoja, samaan aikaan kun Heinrich nostatti vihollisen zombeja omaan käyttöönsä ja lähetti ne kohti necrarch-vampyyria, joka ilmeisesti oli armeijan johtaja.
Myös nekromantikkoja oli mukana taistelussa, ja henget onnistuivat pääsemään yhden sellaisen kimppuun ja epäkuollut velho pudotettiin painajaisensa selästä ja revittiin riekaleiksi. Velhon henki liittyi muihin henkiin, ja ne jatkoivat matkaansa kohti vihollisen kalmo-sotureita. Mutta näillä oli maagiset miekat, joiden avulla henget onnistuttiin tuhoamaan melko helposti. Tilanne alkoi näyttää pahalta Heinrichin näkökulmasta katsottuna. Onneksi kalmo-ritarit olivat pääseet taas vapaaksi, ja Heinrich komensikin ne takaisin. Hän komensi kalmo-lordin yhteen luurankoyksiköistä ja antoi sen tämän komentoon. Marcus palasi takaisin taistelusta, jossa oli ollut voitokas.
”Taistelu on tasaväkistä”, hän sanoi. ”Noilla kirotuilla velhoilla on ylivoima magian suhteen. Siksi emme voi saada murskavoittoa. Luurankoja nousee koko ajan sitä mukaa kun niitä saa tuhottua.”
”Huomaan. Tilanne ei näytä kovin hyvältä. Henget tuhoutuivat kalmoihin, mutta saivat onneksi tapettua yhden nekromantikon. Ritarit kärsivät tappioita jouduttuaan saarroksiin. Magiassa me häviämme, mutta muussa voimassa voimme olla voitokkaampia. Aika alkaa käydä vähiin, tuo necrarch on tuhottava. Tuletko auttamaan minua siinä?” Marcus virnisti ja yhdessä he lähtivät kohti vampyyria, jonka komennossa armeija oli.


* * *


Mourkain, Turmeltuneet Maat, Keisarillinen vuosi 1841

”Kuinka voit sanoa noin? Milena, tulin tänne sinua varten, tulin pelastamaan sinut tuon hirviön kynsistä! Sinusta on tulossa viimeinen uhri, joka tarvitaan, että Vurag voi nousta kuolleista, ja sinun sielusi tulee pysyä puhtaana ja vahingoittumattomana! Minä taistelen sitä vastaan vaikka kaikkia Kaoottisen helvetin demoneita vastaan.”
”Sitten olet epäonnistunu tehtävässäsi ennen kuin sen edes otit kantaaksesi. Olet aina ollut typerys, Wilhelm. Jo silloin kun ensimmäisen kerran näin sinut, ajattelin niin. Sinä olit rakkauden sokaisema hölmö, jota saatoin käyttää aseena vihollisiani vastaan, kuten Viemärikuningas ja Schriek olivat.” Milenan ääni oli rietas ja täynnä seksuaalista viehätysvoimaa, jollaista Wilhelm ei koskaan ollut tässä nähnyt.
”Ei! Tuo on valetta, mikä demoni sinuun onkin astunut ja puhuu suullasi, valehtelee! Minä näin rakkautesi ja suopeutesi heti kun silmäni sairasvuoteellani ensimmäisen kerran avasin!”
”Sinä näit, mitä minä halusin sinun näkevän, jotta saisin sinut pauloihini, houkka!”
”Zack?” Wilhelm kysyi katsoen ystäväänsä, joka ei reagoinut mitenkään Wilhelmiin.
”Meidän on tuhottava tuon arkun sisällä oleva pahuus.” Äkkiä alkoi ääni puhua salissa, ja se oli hyvin julma ja pilkkaava, etenkin Wilhelmiä kohtaan.
”Milena on ollut minun morsiameni jo ikuisuuksien ajan. Hän on palvellut vain minua, jopa silloin kun hän toimi papittarena Shallyan luostarissa. Hänen ansiostaan ovat strigoit voineet juhlia neitsyiden verellä, joita luostarissa asuu. Pysy paikallasi, Ruusun ritari, tai tuhoan sinut yhdellä sanalla.” Zack pysähtyi, sillä niin voimakas oli tuon käskyn voima.
Mutta Wilhelm ei pysähtynyt, vaan syöksähti liikkeelle ja tarttui kiinni Milenaan. Peto riuhtoi hänen sisällään yrittäen päästä valloilleen, sillä Wilhel oli menettänyt paljon verta, ja Milenan sykkivä suoni oli aivan hänen ulottuvillaan. Hän kielsi tuon ajatuksen päättäväisesti itseltään ajatellen, että vaikka hän missä muualla ikinä joutuisi taipimaan Pedolle, se ei olisi nyt, hän ei antaisi Pedolle Milenaa, jota oli vannonut suojelevansa kaikelta pahalta, myös itseltään. Hän alkoi kiskoa tyttöä perässään, mutta tämä pystyi kuin ihmeen kautta vastustelemaan Wilhelmin suuria voimia. ”Ei, sekin hölmö, laske irti! En lähde mukaasi! Senkin kirottu paskianen!”
Maa alkoi täristä, kuin jokin suurempi voima olisi tarttunut koko palatsiin kiinni. Wilhelm katseli ympärilleen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta hän ei päästänyt otettaan Milenasta. Zack oli arkun luona ja sai aukaistua sen voimakkaalla otteella. Kansi lensi kevyesti pois paikoiltaan ja hän valmistautui iskemään vampyyrin sydämeen, mutta silloin alkoi katto sortua heidän päällään.
”Koko paikka sortuu”, Wilhelm kuuli Grugerin huutavan takaansa. Samassa jokin iski suurella voimalla hänen päähänsä ja hän laski irti Milenan kädestä ja tuupertui maahan. Pimeys valtasi hänet, ja kaikki äänet kaikkosivat miljoonien mailien päähän hänestä. Kaikki oli nyt loppu.


* * *

[Rautamaha]

EIIIII!
Oot ilkee

[Karl Van Dieter]

Lisää on tulossa, unohdin vaan laittaa loppuun sen kuuluisan "to be continued..."

Aloitan uuden tarinan, jonka pääosissa seikkailee Gruger vampyyrina. Myös muita tästä tarinasta tuttuja hahmoja tullaan tapaamaan.

[Rautamaha]

Lisää on tulossa, unohdin vaan laittaa loppuun sen kuuluisan "to be continued..."

Aloitan uuden tarinan, jonka pääosissa seikkailee Gruger vampyyrina. Myös muita tästä tarinasta tuttuja hahmoja tullaan tapaamaan.

Joo.Laita joku jättikin mukaan.Ne on kivoja

[Andi]

Kyllä oli loistava käänne kun Grugerista tuli vampyyri. Olin suoraan sanottuna innoissani . Hyviä tarinoita on kaikki ollu. Muutama kirjotusvirhe on löytyny, mutta ei se ole lukua pahemmin haitannu.

[Merrywinds]

oikeastaan yllättävän hyvä juttu. Otsikko ei kertonut juuri mitään, joten teksti sai sen osan kantaakseen.

Tarinan juoi on mukavaa seurattavaa, tarjoten tarpeeksi käänteitä mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Kuvailu on kohtuullista, dialogit taas keskivertoa parempia, osa tosin hieman kliseisiä. Tarinaan keksityt lisät(Peto) antavat hieman lisämaustetta.

Kieliasussa taas on hieman parantamista. Vampyyri-lordi kuulostaa hieman kömpelöltä, samoin sana striganyt. Tämä "Vampyyri-lordi" virhe toistuu useasti. Sanan ja sen sukuiset virheet voisi helposti korvata jollakin sujuvammalla muodolla, kuten sanalla vampyyrikerivi ja vampyyrilordi, ilman väliviivaa.

Loputon Killing Spree myös häiritsi hieman, vaikka se kuului asiaan. Se asia, joka minua eniten häiritsi, oli muutamien kohtien töksähtävät lauseet, jotka loivat halkeaman muuten mainioon tarinaan.

Kokonaisuus on kuitenkin varsin mieleniintoinen. Miellyttävää luettavaa.

[Karl Van Dieter]

No niin uusi jakso Punaisessa ristiretkessä alkaa.

1.Luku

Suuri Hiekkainen Aavikko, Tabulhapin torni, Keisarillinen vuosi 1841

Heinrich von Fried kaarteli lentävän painajaisensa kanssa taistelukentän yllä etsien itselleen sopivia kohteita, jotka olisivat heikkoja kohtia necrarchien armeijassa, mutta myös arvokkaita. Sellaisia oli vähän, sillä kaikki loput nekromantikot olivat hakeutuneet turvaan eri yksiköiden sisään nähtyään yhden tovereistaan tuhoutuvan henkien ansiosta, jotka Heinrich oli lähettänyt epäonnisen nekromantikon kimppuun.
Armeijan kenraali, painajaisen selässä istuva necrarchkin oli nostattanut itsensä ympärille suuren lauman luurankoja, joiden läpi yksin olisi vaikeaa päästä, vaikka olisi kuinka taitava soturi. Muutenkin Heinrich huomasi joukkojensa olevan alakynnessä, koska hän ei onnistunut nostattamaan itse lisää luurankoja omaan komentoonsa. Myöskin Marcuksen yritykset olivat epäonnisia, koska necrarchien maaginen puolustus oli niin ylivoimaista heidän omaansa nähden. Jotakin olisi tehtävä ja pian, tai pian Heinrich joutuisi yhdessä Marcuksen kanssa yksin kohtaamaan koko ajan suurenevan necrarch-armeijan voiman.
Heinrichin kalmoritarit olivat kärsineet jonkin verran tappioita, ja sen vuoksi niiden iskuteho oli heikentynyt, eivätkä ne pärjäisi enää suurta vihollista vastaan kuten olisivat ehkä pärjänneet ollessaan täysikokoinen yksikkö. Aika oli käymässä vähiin, eivätkä Heinrichin joukot onnistuneet tekemään kunnon läpimurtoa hyvän puolustuksen läpi. Kaksi kuuta kohtasivat toisensa, ja pian ne alkaisivat jo yhdistyä ja hetki, jota kaikki kuolevaiset Keisarikunnassa ja kaikkialla muuallakin maailmassa, jossa ihmisiä oli – pelkäsivät – tapahtuisi ja silloin Keisarillisen kolonisaation kohtalo olisi sinetöity.
Juuri kun tilanne oli epätoivoisimmillaan, saapui lännen suunnasta uusi armeija. Tuo oli armeija, jota Heinrich oli jo ehtinyt odottaakin. Se oli Antonio de Moltanin armeija, mutta kreivi itse ei ollut sitä johtamassa, vaan hänen oikea kätensä, Reunald de Moltan, joka myös oli pelätty vihollinen monien keskuudessa. Mies oli jykeväkokoinen, mikä oli verilohikäärmeille ominaista, ja hän oli myös raskaasti haarniskoitu. Hän ratsasti haarniskoidulla painajaisella ja hänen ympärillään oli lisää kalmoritareita. Molemmilla puolilla ritariosastoa oli luurankoja ja oikella puolella oli vielä lauma epäkuolleita susia. Myös suuria lepakoita kaarteli armeijan yllä, ja ne aloittivatkin hyökkäyksen ennen muita. Ne alkoivat käydä luuranko-osastojen kimppuun onnistuen tuhoamaan muutamia luurankoja sieltä täältä. Myös kalmoritarit aloittivat oman hyökkäyksensä ja vasemmalla puolella ollut luurankoyksikkö lähti etenemään kohti tornia.
Sivusta tullut nopea hyökkäys oli liikaa necrarceille, eikä necrarchien kenraali kyennyt siihen vastaamaan niin nopeasti kuin olisi pitänyt. Oikea sivusta armeijasta oli melkein tuhoutunut, ja se alkoi pettää huolimatta suuresta määrästä luurankoja ja zombeja, joita siellä oli. Necrarch-vampyyri alkoi loitsuta uutta julmaa loitsua, jolla tuhota lepakot, jotka tekivät täsmällisiä hyökkäyksiä kohti luuranko -ja zombiosastoja, mutta silloin epäkuolleet sudet saavuttivat yksikön, jossa kenraali oli, ja hänen keskittymisensä herpaantui hetkeksi, myös lepakot olivat käyneet luurankoyksikön kimppuun, jossa kenraali oli.
Täynnä maagista energiaa oleva vampyyri taisteli ankarasti pystyäkseen pitämään sen hallinnassa, mutta huolimatta vuosisatojen mukanaan tuomasta kokemuksesta magian käsittelyssä, hän ei kyennyt saamaan energiaa valtaansa, ja huomasi kauhukseen loppunsa olevan nyt lähellä.
Räjähdyksen myötä vampyyrikenraali tuhoutui vieden samalla mukanaan osan yksiköstä, jonka oli nostattanut ympärilleen. Myös suurin osa susista ja lepakoista sai surmansa kohtaamisessa, mutta ne olivat onnistuneet niille asetetussa tehtävässä.
Vihollisen armeijan runko alkoi hajota nopeaa vauhtia epäpyhän voiman jättäessä niiden mätänevät ja luisevat kehot. Zombeja kaatui maahan kesken taistelun, samoin luurankoja, ja Heinrichin joukot alkoivat edetä vähitellen kohti tornia.
Torni itsessään oli suurikokoinen ja se näkyi kauas. Sen perusta oli halkaisijaltaan useita satoja jalkoja, ja se kohosi yli tuhannen jalan korkeuteen, ehkä vieläkin korkeammalle. Se oli mustasta kivestä rakennettu, joka hohkasi vihreää, himmeää hohtoaan. Heinrich arvasi, että tornin rakenteeseen oli lisätty joko saastakiveä tai -pölyä epäilemättä tarkoituksena tehostaa entisestään velhovampyyrien maagisia kykyjä. Hän tunsi, kuinka tuo hehku ruokki entisestään hänen verenhimoaan ja kutsui Petoa hänen sisällään. Marcus joutui myös selvästi kamppailemaan itseään vastaan pitääkseen Pedon kurissa. Oli omituista, kuinka nechrarchit onnistuivat näissä olosuhteissa kamppailemaan omaa Petoaan vastaan. Yksi uskomus myös oli, etteivät tämän verilinjan vampyyrit omanneet tuota kirousta lainkaan, koska heidän mielenhallintansa oli hioutunut niin hienoksi ja täydelliseksi, ettei edes Peto voinut siihen vaikuttaa. Toinen uskomus on, että Nagash olisi palkinnoksi uskollisuudestaan poistanut tämän kirouksen necrarcheilta, mutta niin tai näin, se ei tuntunut vaivaavan heitä.
Nopeasti Heinrich komensi lentävää hirviöratsuaan kohoamaan korkeammalle ja korkeammalle, kunnes lopulta hän oli tornin yläpäässä ja yhdessä Marcuksen kanssa kaarteli sitä. Tornsissa oli pyöreä kupu, ja kolme terävää kärkeä, jotka nyt hohkasivat vihreänä, kun Kaaoskuu oli täysi. Niiden oli kai tarkoitus houkutella kaikki mahdollinen kaoottnen energia torniin, jotta necrarch-johtaja voisi taivuttaa sen tahtonsa alaiseksi. Heinrich ei huomannut matkallaan ylös ikkunoita, joista olisi voinut päästä sisälle torniin. Kuvusta tuli esiin vielä neljäs uloke, joka oli suurikokoinen putki, jossa oli linssi – teleskoopiksi Keisarikunnan oppineet sitä nimittivät – ja se oli suunnattu kohti kahta yhdistyvää kuuta.
”Minun on löydettävä tie sisään, muuten emme mitenkään ehdi ajoissa”, Heinrich huusi tuulen läpi Marcukselle, joka osoitti erästä koloa kuvun alapuolella. Heinrich näki sen ja nyökkäsi. ”Hyvä on, menen sinne. Marcus, mene takaisin alas johtamaan joukkojamme kohti tornia. Voi olla, että Reunald tarvitsee apuasi taistelussa.” Marcus kaarsi takaisin alas voimalla ja Heinrich näki, kuinka Marcus iskeytyi päin jo tuhoutuvaa kalmosoturiyksikköä tuhoten monia niistä voimalla, jolla iskeytyi päin niitä. Ne olivat yhdessä kalmoritarien kanssa kovimpia ja kestävimpiä yksiköitä, jotka eivät tahtoneet alistua lopulliseen kuolemaansa jopa senkään jälkeen kun niiden kenraali oli tuhoutunut.
Heinrich kiersi vielä kerran kaaressa tornin ympäri ja lähestyi sitten vauhdilla aukkoa, josta aikoi käydä sisään. Viime hetkellä hän ohjasi ratsunsa jarruttamaan ja käänsi sen niin, että saattoi ponkaista aukon reunalle. Vain vaivoin hän sai pidettyä liukkaasta kivestä kiinni, mutta onnistui kuitenkin. Hän loikkasi sisään, ja siellä häntä odotti hänen vastustajansa, joka oli transsissa.

”Aah... Viaton, rikas veri. Voiko olla mitään sen huumaavampaa kuin se”, Antonio kysyi vieressään makaavilta kahdelta alastomalta sisarelta. Myös hän itse oli vähissä pukeissa. Sisaret olivat vielä nuoria, oikeastaan tyttöjä iältään, mutta Antonioon verratuna 100-vuotiaskin ihminen olisi vasta lapsi. Hän siemaili suudelmin ensin toista, sitten toista tyttöä, jotka mieluusti antautuivat hänelle hänen tummaan syleilyynsä. Antonio leikitteli toisen tytön paljailla rinnoilla, jotka olivat vielä kiinteät ja tottelivat vaivatta hänen sormeaan. Ruusunnupulla olevat nännit kohosivat pystyyn terhakkoina ja toinen suuteli häntä kaulalle ja rinnalle. Hän ei kuitenkaan saanut asiasta sellaista tyydytystä kuin joku kuolevainen olisi voinut tuossa tilanteessa saada. Hän oli kuitenkin hyvillään siitä, että pystyi viettelemään kuolevaisia näinkin, ilman väkvaltaa, ja siitä, että nämä jopa rakastuivat häneen. Näistä kahdesta voisi tulla hänelle jokailtaista huvia, sillä nämä kaksi olivat antautuneet lähes välittömästi kun olivat hänet nähneet. He olivat kikatelleet keskenään kuin mitkäkin ilolinnut, ja itse houkutelleet hänet makuusaleihinsa. Ja koska hän oli halunnut leikitellä tyttöjen kanssa, oli hän esittänyt vaikeasti saatavaa, mutta vain sen verran, että nämä olivat lähes väkisin raahanneet hänet kammioihinsa.
Kuinka typeriä kuolevaisetkin saattoivat joskus olla. Mutta se oli Antonion onni, tällaisesta ylellisyydestä hän oli saanut nauttia jo neljän ja puolen vuosisadan verran Bretonniassa, Tilean mahtavimmissa ja loistokkaimmissa hoveissa, joissa rikas sininen veri oli vahvaa ja huumaavaa, Estaliassa, Keisarikunnassa, Kislevissäkin hän sai maistaa Tsaarin nuoren ja raikkaan Perijättären rikasta verta, mikä kylläkin oli johtaa hänen kuolemaansa, mutta oli se sen arvoistakin. Arabian eksoottiset naiset olivat tyydyttäneet hänen epäinhimillistä himoaan, kuin myös maallisempiakin, ja tehneet molemmat vieläpä ilolla, vaikkakaan maallisemmille iloille hän ei paljoakaan antanut arvoa. Mutta kuolevaisille naisille se vain tuntui olevan välttämätön paha, ja ehkä molemmat olivat sittenkin lopputulokseen tyytyväisiä.
Toinen tytöistä näytti himokkaalta jälleen, nämä naiset, jotka Shallyan luostarissa asuivat, tuntuivat kyltymättömiltä halujensa suhteen, mikä ei oikeastaan ollut ihme, kun ajatteli heidän kieltäytymistään lihallisista nautinnoista.
Hellästi Antonio ohjasi tytön suutelemaan toista sisarta, joka vastasi tähän himokkaasti takaisin. Sitten Antonio itse yhtyi näiden kahden suudelmaan ja molemmat suutelivat häntä. Se oli verinen suudelma, sillä tyttöjen kielet valuivat vielä verta ja kun heidän kielensä kohtasivat hänen kielensä hän siemaili vielä hiukan verta, mutta paljoa enempää hän ei halunnut viedä. Näiden kahden tappaminen olisi helppoa, mutta ei, hän halusi vierailla täällä vielä monia kertoja, eikä silloin ollut tappamisen aika.
Toinen tytöistä ohjasi itsensä sopivaan asentoon saadakseen Antonion miehuuden sisäänsä, ja voihkaisi nautinnollisesti, mutta juuri silloin kuului ääniä käytävältä. Kumpikaan tytöistä ei niitä kuullut, mutta Antonio kuuli terävillä korvillaan. Nopeasti ja vaivattomasti hän nosti tytön päältään, ja tämä voihkaisi pettymyksestä ja ehkä vähän säikähdyksestäkin.
”Olen pahoillani, neidot. Mutta jokin on vialla tuolla ja minun on poistuttava ennen kuin tulen huomatuksi.” Molemmat tytöt katsoivat häntä kaivaten, heidän suupielensä ja hampaansa olivat veressä, ja he nuolivat omaa vertaan huuliltaan.
”Koska tulet takaisin?” tummahiuksinen tyttö kysyi. Hän oli ilmeisesti estalialainen, toinen oli keisarikuntalainen, hänen hiuksensa olivat vaaleat.
”En osaa sanoa, chéri m, mutta pian. Au revoír, kauniit neidot!” Sitten hän oli poissa kammioista. Alakerrasta kuului naisen kirkumista. Nopeasti hän piiloutui varjoihin, ja pukeutui. Hän kiinnitti miekkansa kupeelleen. Hänellä ei nyt ollut haarniskaansa, eikä kilpeä. Hän vain toivoi pystyvänsä pääsemään takaisin luukulle huomaamatta.
Alhaalta kuuluvat äänet kuulostivat epäilyttävästi tappamisen ääniltä, päätellen korahduksista ja kuolinhuokauksista sekä tömähdyksistä, joita alhaalta kuului. Nyt olisi aika mennä alas kun kaaos olisi valmis. Antonio kylläkin ihmetteli, kuka voisi hyökätä luostaria vastaan, ja miksi. Kun hän pääsi käytävän päähän, alkoivat naisten tilojen ovet avautua, ja jopa kammio, josta hän oli tullut, avasi ovensa. Antonio näki molemmat tytöt pelokkaina katselemassa, mitä oikein tapahtui. Nämä olivat hätäisesti pukeutuneet ja yrittäneet siistiä hiuksiaan ja kasvojaan, mutta niissä oli vieläkin rakastelunjälkeistä punaa, joka kiihotti Antonin verenhimoa jälleen. Hän kuitenkin tukahdutti tuon himon nopeasti kun hänet huomattiin ja molemmat tytöt vetäytyivät nopeasti takaisin kammioonsa, jotta eivät tulisi huomatuiksi.
Antonio syöksyi nopeasti suoraan eteenpäin kohti portaita nopeammin kuin kuolevaisen silmä pystyi näkemään ja oli poissa naisten näkyvistä kuin olisi ilmaan haihtunut. Mutta hänen ongelmansa olivat vasta alussa. Kun hän tuli portaiden alapäähän, hän huomasi maassa makaavat sisaret, joiden pieni verilammikko jatkoi kasvamistaan. Ulko-ovi oli murrettu auki, ja sieltä syöksyi sisään kalpeanaamaisia ihmisiä, joilla oli aseinaan erinäisiä käteen tarttuneita esineitä. Antonio tunnisti heti, että olennot eivät olleet tavallisia ihmisiä, vaan raadonsyöjiä. Mitä tekemistä niillä oli täällä, hän ihmetteli, ja kuka ne oli lähettänyt tänne? Tiesikö joku Heränneistä, että hän oli täällä? Hän ei keksinyt äkkisältään ketään, joka haluaisi hänet tuhota, hän ei edes uskonut Ruusun ritareiden haluavan sitä, sitä paitsi, hän jatkoi ajatuksen juoksuaan hymy huulillaan, jos Heinrich halusi hänet pois tieltään, hän tulisi itse haastamaan hänet.
Heinrich oli paljon Antonioa vanhempi vampyyri, mutta koska hänellä oli typerät aatteensa, hän ei ollut noussut voimissaan kovinkaan korkealle huolimatta pitkästä iästään. Siksi Antonio oli voimissa Heinrichia mahtavampi, eikä nähnyt mitään väärää tavassa yrittää kasvattaa omia voimiaan tappamalla muita kaltaisiaan. Ja tätä nykyä se oli joka tapauksessa välttämätöntä, koska Suurten vampyyrien jälkeläiset olivat niin pahasti ajautuneet keskenään riitoihin. Vanhat liitot olivat nyt poissa, joskaan ne eivät koskaan olleetkaan kovin vahvoja syntyessäänkään.
Kun raadonsyöjät näkivät Antonion, ne tulivat varovaisemmiksi ilmeisesti olettaen, että paikalla saattoi olla muitakin vampyyreja. Antonio ei ollut varma, mutta hän epäili, että nämä olennot saattoivat hyvinkin tietää hänen olevan mahtava voimissaan. Mutta hän ei siitä välittänyt, eikä siitä, miksi olennot olivat tänne tulleet. Oikeastaan, miksi hänen pitäisi puuttua tähän ollenkaan?
Antonio laski miekkansa ja puhui bretonniaa. ”Minulla ei ole mitään teitä vastaan. Ottakaa, mitä haluatte, kunhan jätätte vain nuoret naiset rauhaan.” Muutama olennoista ilmeisesti ymmärsi mitä hän oli sanonut ja käänsi sen tovereilleen. Näiden johtaja, joka oli suurempikokoisempi raadonsyöjä, oli kuitenkin epäluuloinen. Se sanoi Bretonniaa osaavalle raadonsyöjälle asiansa reikspielillä, jota Antonio puhui itsekin täydellisesti, mutta jota hän inhosi puhua kielen karkeuden tähden.
”Sano sille, että me otamme, mitä haluamme, myös nuoret naiset, jos niin halutaan.” Antonio oli jo nostanut miekkansa uudelleen, hän ei sallisi sitä, sillä suuren työn jälkeen hän oli saanut itselleen loputtoman verivaraston tuoretta ja hyvää verta. Hän syöksyi kohti johtajaa ja muutamalla sivalluksella iski tämän maahan kappaleiksi useassa osassa, jotka vielä sätkivät. Ennen kuin muut ehtivät huomata, mitä oli tapahtunut, hän oli jo teurastanut viisi raadonsyöjää lisää. Samalla hetkellä luostarin kellot alkoivat soida hälytyksen merkiksi, pian tulisivat vartijat avustamaan luostaria taistelussa.
Kellon kumujen säestyksellä alkoi taistelu, jossa Antonio oli voitolla, vaikka olikin alivoimainen viholliseen nähden. Hän tappoi useita raadonsyöjiä, jotka pyrkivät ovelta sisään ja vain harvat pääsivät vastaamaan hänen iskuihinsa. Sitten alkoivat vartijoiden askeleet kuulua ulkoa ja sielläkin käytiin pian taistelua. Kun ovelta tulleet raadonsyöjät olivat kuolleet, syöksyi Antonio kohti salaista pakoreittiään, sillä siunattu maa, joka ympäröi luostaria, oli jotakin sellaista, mitä Antonio ei voinut ylittää.
Itse luostarille oli ilmeisesti tapahtunut jotakin, koska pyhyys ei yltänyt sen sisään. Luostarin pyhyys oli joskus häväisty, ja Antonio tiesi, kuka sen oli tehnyt. Matilda van Mildorf, Shallyan luostarin ensimäinen papitar, jonka Antonio oli tavannut jo kauan sitten. Nainen oli ollut halukas löytämään ikuisen elämän salaisuuden, jonka oli alunperin toivonut löytävänsä Armon Jumalattaren luota, mutta Antonion ystävällisellä opastuksella nainen pääsi viimein jäljille. Se oli tarkoin suunniteltua näitä päiviä silmällä pitäen, jotka viimein koittivat, 15 pitkän vuoden odotuksen jälkeen. Ja nyt jotkut idiootit hyökkäsivät luostariin ja aikoivat tuhota hänen huolellisen suunnitelmansa. Se ei kävisi päinsä. Mutta kun hän pääsi käytävälle, jonka varrelta salaluukku löytyi, hän huomasi senkin olevan täynnä raadonsyöjiä. Nämä tungeksivat käytävällä ja kolusivat paikkoja, kuin jotakin etsien. Nähdessään Antonion, yksi raadonsyöjistä huusi hänelle: ”Anna kallo tänne, ja kenellekään ei tule harmia. Muussa tapauksessa, kuole!” Kallo? Mistä nämä otukset oikein puhuivat? Siitä välittämättä, Antonio hymyili leveästi ja hänen terävät kulmahampaansa tulivat reilusti näkyviin jättäen vain vähän tulkinnanvaraa siitä, mikä hän oli.
”Wampyr!” yksi raadonsyöjistä huusi, tai pikemminkin kiljaisi, se oli ilmeisesti nainen. Silloin hän hyökkäsi tappaen jälleen monia ennen kuin nämä ehtivät vastata hänen nopeaan ja voimakkaaseen hyökkäykseensä. Ylivoima oli kuitenkin suurempi, kuin ovella oli ollut, ja luukusta tuli koko ajan lisää raadonsyöjiä. Pian hän tajusi olevansa alakynnessä ja alkoi hätäisesti lausua loitsua. Pian kuolleita raadonsyöjiä alkoi nousta maasta, ja taistella hänen puolellaan toisia vastaan. Hän ei enää ollut yksin, mutta hänen oli koko ajan yritettävä nostaa lisää kuolleita taistelemaan puolellaan. Niitä nousikin, mutta hänen hallintansa niistä oli heikkoa, johtuen magian tuulien heikosta virtauksesta luostarin luona. Hän yritti kutsua niitä enemmän puoleensa, mutta ei onnistunut, koska taistelu oli liian lähellä häntä, ja vaipuminen täydelliseen transsiin olisi kohtalokasta jopa hänelle.
Hän vetäytyi, mutta näki nyt, kuinka takaakin tuli lisää raadonsyöjiä, ilmeisesti vartiosto ei ollut onnistunut pidättelemään niitä, kuten hän oli toivonut. ”Epäpäteviä kuolevaisia, kirottuja!” Pian hän oli nujerrettu, iskuja satoi monista suunnista yhtä aikaa, ja vaikka hän oli vahva, ja onnistui heittämään lukuisia hyökkääjiä päältään voimillaan, niitä tuli koko ajan lisää. Hänen saamansa haavat olivat lukuisia, ja siksi niiden paraneminen vei aikaa kauemmin kuin yleensä. Lopulta joku onnistui lävistämään hänen sydämensä, joka oli jotakin, mitä hän ei ollut koskaan kokenut. Kokemus täytti hänet kauhulla, kuolema korjaisi viimein hänet, 450 pitkän vuoden jälkeen, jotka hän oli elänyt ja pitänyt itsensä hengissä vahvojakin vastustajia vastaan. Hän oli selvinnyt toisten Heränneiden kynsistä, hän oli selvinnyt taitavasti asetetuista noita-metsästäjien ansoista, ja nyt hän tulisi kohtaamaan loppunsa tällaisessa taistelussa, jossa ei ollut kunniaa, eikä mitään hohtoa.
”Etsikää Viemärikuninkaan kallo”, hän kuuli jonkun huutavan jostakin kaukaisuudesta, ikuisuuksien takaa. Sitten tuli ikuinen pimeys.
Tabulhap havahtui transsistaan ja näki edessään kookkaan, täydessä haarniskassa olevan hahmon. Tai pikemminkin hän aisti aurat, jotka hahmosta lähti. Tuo hahmo ei ollut kuollut, mutta ei myöskään elävä, eikä se ollut hänen verilinjaansa kuuluva yksilö. Hän tiesi hahmon olevan vampyyri, sillä harjaantuneella magiakatseellaan Tabulhap pystyi näkemään hahmoon kiinnitetyn hopeisen langan, jonka toisessa päässä olisi miehen sielu. Hopealanka oli vanha, hyvin vanha, samaa kertoivat aurat miehen ympärillä. Tämä vampyyri ei ollut mikään oppilas, joka oli mahdollisesti tullut haastamaan hänet omaa typeryyttään taisteluun olettaen voittavansa ilman haarniskaa olevan velhon mennen tullen.
Tämä yksilö olisi voinut olla iältään yksi Suurista vampyyreista, yksi Tekijöiden Tekijöistä, mutta huolimatta suuresta iästään, Tabulhap saattoi nähdä, ettei vampyyri ollut voimissaan niin mahtava kuin olisi voinut olla. Hän oli kohdannut tämän yksilön aikaisemminkin taistelussa, ja silloin oli onnistunut lyömään hänet, mutta ei valitettavasti lopullisesti. Nyt hän oli tullut takaisin, ilmeisesti pyrkimyksenään estää hänen toimensa tappaa kaikki kuolevaisten siirtokunnassa etelässä ja muuttaa niitä hänen ikuisiksi palvelijoikseen.
”Heinrich von Fried”, Tabulhap tapaili vastustajansa nimeä. ”Kuole!”

Nopealla liikkeellä, liian nopealla silmän nähdä, velho suoristi kätensä ja vihreä liekki lensi kohti Heinrichia. Se osui häneen, mutta maaginen haarniska, jota hän kantoi yllään, suojasi häntä sen poltteelta.
”Tabulhap. Olisin voinutkin veikata sen olevan sinä. Olet aina onnistunut katoamaan minulta, kun olemme kohdanneet, ja nyt tiedän minne olet paennut kaikki nämä vuodet.” Heinrichin ääni oli tumma ja rikas. Hän pyöritteli miekkaansa kädessään ja kiersi vastustajaansa.
”Niin. En tiedä, kuka minut kavalsi, mutta lupaan hänelle tuskallisen kuoleman jahka seuraavan kerran tapaamme”, Tabulhap sihisi kuivien huuliensa välistä. Tabulhapin olemus lähenteli ruumiin, todellisen kävelevän ruumiin olemusta, sillä hänen ihonsa oli todella kuivunut koppura, hänen leiskuvat silmänsä olivat syvällä kuopissaan, ja hän oli luiseva ja hauraan näköinen ulkoisesti. Hän kantoi silkkistä viittaa hartioillaan, joka oli värjätty mustaksi. Hän oli kumarainen mies, jonka ulkonäkö oli kuitenkin hyvin pettävä. Vaikka miehellä ei ollut minkäänlaista haarniskaa, ja vaikka hän näytti pelkältä luulta ja nahalta, oli hänen muinaisissa jäsenissään voimaa melkein saman verran kuin Heinrichilla itselläänkin. Tornin kammio oli kuin suurikokoinen kirjasto, kaikkialla seinillä oli kirjoja ja kääröjä, joista osa käsitteli Kaaosta, osa Nagashin luomia tekstejä, myös Khainesta, Murhan Herrasta kertovia kirjoja näkyi hyllyillä. Myös muita mustaan noituuteen liittyvää kirjallisuutta oli, mikä kertoi Heinrichille siitä, että nechrarchit tekivät koko ajan työtä saavuttaakseen vielä enemmän Mustalla Taidollaan, he kehittelivät jatkuvasti uusia loitsuja ja pyrkivät parantelemaan vanhoja, kenties he todella olivat saavuttaneet jo sen pisteen, ettei Pedollakaan ollut enää valtaa heihin.
”Olet elänyt kaikki nämä vuosituhannet, ja silti, silti et ole onnistunut ylittämään minua voimissani. Abhorash tuskin olisi tyytyväinen sinun suoritukseesi. Hän saattaisi tuhota sinut poistaakseen yhden häpeänpilkun historiastaan.”
Heinrich ei vastannut mitään velhovampyyrin ääneenlausuttuu ajatukseen. Tabulhapin rinnalla komeili koru, jota itse Suuri Nekromantikko oli käyttänyt yrittäessään herättää Nehekharan muinaisen valtakunnan palvelemaan itseään kuolemassa. Koru, jonka Nekroantikko oli omin käsin valmistanut hyväksikäyttäen tietoa, jonka oli saanut haltuunsa kaapatuilta pimentohaltioilta vuosituhansia aikaisemmin. Nyt se oli Heinrichin ulottuvilla. Tuon esineen ansiosta hän voisi nostattaa suuren armeijan itselleen ja lyödä maahan jokaisen, joka häntä vastaan asettuisi, vaikka hänen maagiset kykynsä olivatkin kaukana Nagashin voimista.
Nyt kun Tabulhap keskittyi hetkellisesti uuteen loitsuun, Heinrich teki siirtonsa ja hyökkäsi velhovampyyria vastaan. Isku oli hyvässä kulmassa ja vampyyrin pää olisi pian katki kaulasta, mutta sitten jotakin tapahtui, ja isku meni sivuun. Nopeasti ja tottuneesti, täysin varautuneena tähän tilanteeseen kokeneena taistelijana, Heinrich vetäytyi. Maaginen suoja, sellaista hän osasikin odottaa Tabulhapin tasoiselta vampyyrilta. Hän hyökkäsi uudelleen iskien useita kertoja, toivoen hyökkäyksensä voiman murtavan suojauksen, mutta niin ei käynyt. Mutta nyt Heinrich saattoi omalla magiakatseellaan nähdä suojan, joka oli äärimmäisen taitavasti punottu. Se oli rasittunut hyökkäyksessä jonkin verran, mutta sen täydelliseen luhistumiseen vaadittiin huomattavasti enemmän. Heinrich näki, kuinka magian tuulet alkoivat kerääntyä necrarch-vampyyrin ympärille jälleen kerran, ja kuinka pienen pieni osa maagisesta suojauksesta avautui. Kauhukseen Heinrich tajusi loitsun olevan ikääntymistä nopeuttava, ja voima, jolla vampyyrivelho sitä käytti oli enemmän kuin, minkä Heinrich pystyi nopeasti käyttämään sitä torjuakseen. Hän ei voisi väistää sitä mihinkään, ja niin kirous tuli hänen ylleen, mutta vielä se ei vaikuttanut häneen. Hän mietti, että jos voittaisi taistelun, palautuisiko hän enää ennalleen vaikka kirous haihtuisikin.
Hän teki uusia hyökkäyksiä välittömästi suojaa vastaan, mutta oli liian hidas, se ehti kuroutua umpeen sillä kertaa, mutta nyt Heinrich ymmärsi, että Tabulhapin olisi nostettava maagista suojaansa pystyäkseen langettamaan loitsunsa Heinrichin ylle.
Yhtäkkiä tuli täydellinen pimeys, ja Heinrich meni teleskoopin luo ja katsoi linssin läpi. Hän näki, että kuut olivat jo melkein yhdistyneet, mutta että Mannsliebin valo ei enää riittänyt valaisemaan mustaa yötä Morrsliebin ollessa jo melkein sen edessä. Enää ei olisi kauaa aikaa siihen kun loitsun kohokohta tulisi, aika oli todella käymässä vähiin, eikä Heinrich tiennyt mitään muuta keinoa, jolla tuhota Tabulhap.
”kirottua! Ei, jokin keino on oltava!” Heinrich kääntyi katsomaan Tabulhapia, joka oli jo aloittanut loitsunsa lausunnan. Nyt Heinrich huomasi kehän, jonka keskellä velhovampyyri oli. Kallot osoittivat kahdeksaan eri ilmansuuntaan, kuten Heinrichin ja Marcuksenkin suorittamassa rituaalissa, mutta sanat, jotka Tabulhap lausui olivat erilaiset kuin ne, jotka Marcus ja hän olivat lausuneet. Ne kutsuivat mustia jumalia olemaan läsnä ja siunaamaan hänen työnsä, ne kutsuivat jopa Nagashin henkeä tulemaan läsnä suojelemaan hänen kuolettavaa loitsuaan, joka niittää kuolemaa kaikkialle. Tornin kivien vihertävä hehku alkoi voimistua, ja Heinrich tunsi Pedon ottavan itsestään valtaa nopeasti ja raivokkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Hulluus ravisteli hänen mieltään repien sitä moniin eri suuntiin. Hänen kaikki aistinsa olivat tulessa, hänen taistelukiihkonsa kohosi, hänen himonsa verta kohtaan kasvoi ja se puoli hänessä, jota hän ei ollut koskaan halunnut paljastaa edes itselleen, otti nyt valtaa vääristäen hänen ajatuksiaan omista aatteistaan, yrittäen kääntää ne päälaelleen. Hän kuuli ääniä päässään, jotka kuiskivat hänelle ajatuksia hänen ominaan. ”Tapa,tapa tapa tapa, verta, lämmintä valuvaa verta, verta, suloista, katkeraa verta, tapa, tapa kaikki! Juhli heidän verellään! Vihaa! Rakasta! Hyväile kuolemalla! Ota riipus, ja kaikki kumartavat sinua! Kaikki valta on sinun, jos niin haluat, tapa, tapa kaikki!”
”Aaaaah!” Heinrich tarttui kiinni päästään ja pudotti miekkansa ja kilpensä. Nyt kaikki hänen tahdon voimansa olivat käytössä, ja hän ei enää kuullut omia ajatuksiaan loputtomalta litanialta, joita julmat äänet hänen päässään puhuivat, hän piti kiinni yhdestä ainoasta ajatusestaan, joka oli ankkuri, jonka hän oli mieleensä kauan sitten asettanut. Kaoottinen myrsky riepotteli häntä kaikkialle, mutta tuo ankkuriajatus piti pintansa, ja se oli ”suojelus”, vala, jonka hän oli kauan sitten ottanut itselleen kannettavaksi, että hän käyttäisi kirottuja voimiaan hyvään pahan sijasta, kuten oli eläessäänkin tehnyt.
Hän nosti kilpensä ja asetti sen vasempaan käteensä, sitten hän nosti miekkansa, ja vain tuon yhden ajatuksen turvin hän kohosi seisomaan, ja silmät palaen hän katsoi kohti Tabulhapia, jonka loitsu oli pian tulossa kohti kohokohtaansa. Se olisi ainoa tilaisuus, joka hänellä olisi tappaa velho. Hän keskitti katseensa suojaan, joka Tabulhapin ja kehän ympärillä oli. Kallojen silmistä leimusivat vihreät maagiset liekit, ja Nagashin Käsi hohti purppurana. Sitten samalla hetkellä kun Morrslieb asettui tasan keskelle Mannsliebia, Tabulhap alkoi nostaa jälleen suojaustaan, mutta se oli vähäistä.
Siitä välittämättä Heinrich syöksyi eteenpäin, samalla tajuten hidastuneensa hyvin paljon. Hän alkoi tuntea iän mukanaan tuoman painon hartioillaan ja huomasi hiustensa jo harmaantuneen ja kätensä tulleen ryhmyiseksi. Siitä huolimatta hän hyökkäsi, ja iski miekallaan voimiensa takaa, joka ei näyttänyt vielä pahemmin heikenneen. Samalla hetkellä hän näki, kuinka kuolettava aalto velhosta vapautui ja koko torni hohti kirkkaan vihreänä. Lukuisia kuolleiden henkiä oli paikalla todistamassa tapahtumaa, joko omasta halustaan tai tahtomattaan, myös demonien spektrejä alkoi näkyä, joita oli selvästi houkutellut suuri magian määrä, jota torni piti juuri tuolla hetkellä sisällään.
Heinrichin lähettämä isku meni suojan läpi ja iskeytyi voimalla velhon rintaan ja hämmentyneenä hän avasi silmänsä ja katsoi miekkaa, joka oli lävistänyt hänet. Silloin vampyyrivelho tuntui vasta muistavan Heinrichin olemassaolon, ja vetäytyi nopeasti taaksepäin, mutta oli jo liian myöhäistä, sillä suoja, joka vampyyria oli suojannut oli laskeutunut, eikä hän enää ehtinyt sitä nostaa.
Huolimatta Heinrichin ikääntyneestä ruumiista, ja hidastuneesta liikkeestä, tämä oli vielä nopea, nopeampi kuin nuori ihminen, vaikka olisi harjoitellut koko nuoren elämänsä nopeutta.
Hän iski miekalla uudelleen, ja vain vaivoin Tabulhap sai maagisen sauvansa iskun tielle, mutta kauhukseen hän huomasi iskun olleen vain harhautus, ja todellinen kohde olikin hänen kaulansa, jota kohti Heinrich hampaat paljastettuina syöksyi voimalla.
Heinrichin voimat eivät olleet ehtineet mainittavasti huveta kirouksen myötä, hän oli vieläkin vahvempi kuin Tabulhap, ja Tabulhapin omat voimat alkoivat ehtyä nopeasti veren virratessa avonaisesta haavasta Heinrichiin. Samalla hän tunsi myös muun voiman siirtyvän vampyyri-suurmestariin, ja nopeasti hänen jo muutenkin kuihtunut ihonsa alkoi kadota, ja muuttua luurangoksi ja siitä edelleen tomuksi.
Heinrich huusi epäinhimillisen sotahuudon, Tabulhapin veri valui pitkin hänen kalpeita, jykeviä leukojaan. Hän nosti miekkansa ja kilpensä ilmaan, samalla kun hohto tornin seinissä alkoi himmetä maagisen voiman jättäessä tornin alueen. Kuolleiden henkien spektrit katosivat ja melkein aineellistuneet demonit, alkoivat nopeasti myös menettää otettaan aineellisesta maailmasta. Ne sylkivät Heinrichille kirouksiaan, mutta eivät voineet häntä vahingoittaa mitenkään, koska eivät enää olleet yhteydessä aineellisuuteen.
Heinrich tunsi itsensä nyt lukuisia kertoja voimakkaammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Eikä se ollut ihme, sillä Tabulhap oli vain vähän häntä itseään nuorempi, ja tämän voimat olivat kertyneet merkittäviksi vuosisatojen saatossa. Heinrich nosti maasta Nagashin Käden. Koru ei suinkaan näyttänyt Nagashin kädeltä, tai minkään muunkaan olennon kädeltä, vaan se oli ankh-risti, tai elämän risti, jollaisia Nehekharan aikaiset papit käyttivät valmistellessaan vainajaa kohtaamaan tuonpuoleinen elämä. Tämä esine oli kuitenkin irvokas kopio alkuperäisestä rististä, ensiksikin, se oli ylösalaisin, ja sen keskellä oli musta kivi, joka oli loistanut purppurana voimasta vain hetkeä aikaisemmin. Se oli ilmeisesti valmistettu kullasta, mutta alkemian keinoin kulta oli muutettu myös mustaksi. Esine riippui nahkaisessa narussa. Heinrich tunsi nyt voimiensa palaavan kirouksen jäljiltä, moninkertaisina Tabulhapin veren vuoksi. Hän katseli kaunista esinettä, ja äänet hänen päässään kehottivat häntä ripustamaan se omaan kaulaansa ja ottamaan omakseen sen valta. Hän ei ollut varma, oliko toiminut liian myöhään, oliko kuolettava loitsu jo vapautunut niin, ettei ollut enää riippuvainen siitä, oliko loitsuntekijä vielä elossa vai ei.
”Ota riipus, Heinrich, ota sen voima omaksesi”, kuului voimakas kuiskaus hänen päässään. Hänen näkökenttänsä alkoi täyttyä saavutuksista, joita hän saavuttaisi Nagashin Käden avulla. Hän hymähti ja hymy kohosi hänen huulilleen.
”Vai niin huonosti sinä tunnet omat luomuksesi, Nagash. Luulit keksineesi meidät omiksi kuviksesi.” Voimalla hän alkoi vääntää ristiä solmuun, ja väänteli sitä, kunnes yksi sen sakara irtosi, sitten toinen, ja lopulta hän iski sen maahan voimalla samalla kun hänen päässään kuului voimakas: ”Eeeeeiii! Typerys!” Sitten tuli hiljaisuus. Kivi pirstoutui tuhansiksi siruiksi, ja paha voima pakeni siitä.
Taistelun äänet alkoivat kuulua lähempää ja samaan aikaan alkoivat seinät täristä hänen ympärillään. Hetkellisesti tornin kivet leimahtivat taas vihreään loistoonsa, nyt vihaisina, kuin tavoitellen häntä. Ulkoa kuului olennon karjaisu, jonka Heinrich tunnisti lentäväksi painajaisekseen. Hän palasi nopeasti ikkunalle, ja odotti että olento olisi tarpeeksi lähellä hyppyä varten sen selkään. Sitten hän kaarsi pois tornin liepeiltä, joka oli alkanut täristä yhä lisää, ja sen perustukset alkoivat valittaa.
”Marcus! Reunald! Pelastautukaa, paikka hajoaa kohta!”
”Entä velho?” Marcus kysyi.
”Kuollut! Nyt mennään!” Marcus nyökkäsi ja kun he olivat ilmassa hän lähestyi Heinrichia.
”Entä loitsu? Se pääsi vapautumaan.” Heinrich nyökkäsi tuskastuneesti. ”Tiedän, mutta Tabulhap oli suojannut itsensä niin, etten saanut aikaiseksi mitään ennen kuin viime hetkellä. Toivotaan, että loitsu kuoli tekijänsä mukana, eikä saa aikaiseksi mitään pahaa.” Marcus nyökkäsi.
”Kuulitko ne äänet, jotka olivat tehdä minusta ainakin hullun?”
”Kuulin. Paikka oli vuorattu saastakivellä. Nagashin Kädestä ei ole enää maailmalle vaaraa. Vaikka itse Nagash näytti minulle kaikki ne valloitukset, joita sen esineen avulla saattaisin itselleni saavuttaa, onnistuin tuhoamaan sen.”
”Itse Nagash? Oliko hän läsnä tuolla tornissa? Miten?”
”Esineessä itsessään oli pala Nagashia itseään, hänen pahaa tahtoaan. Näyttää siltä, että nyt tunnen palan hänen aivoituksistaan, eikä hän ole tietoinen kaikesta siitä, mihin me pystymme, vaikka kenties niin kuvitteleekin. Se voi tarjota meille edun taistelussa häntä vastaan, mikäli elämme nähdäksemme ne päivät.”

[JZ]

Mahtavaa tekstiä! Yllätyin ihan ku huomasin mitä täältä tarina osastosta voikaan löytyä!

Silmäni eivät kestä ruudulta lukemista. Siksi olenkin tulostanut tarinasi paperille ja tuntuu mukavalta lukea tekstiäsi aamukahvin kanssa.

Olen huomannut myös valtavan kehityksen ensimmäisistä luvuista uusimpiin teksteihin. Siitä on hävinnyt se pieni luentomaisuus ja jäykkä kerronta on muuttunut elävemmäksi.

Ainoa mitä kaipaan on taistelujen kerrontaan vielä sitä jotain. Kun luen nuita fantasia pokkareita niin voin jopa kuulla mielessäni pyhän/epäpyhän jumalkuoron laulavan taustalla.

Sen tahtoisin kokea myös sinun tekseistäsi. Taistelut kun nyt ovat niitä mitkä kiehtoo fantasia kirjallisuudessa paljon.

Jatka samaa kehitystahtia niin en pidä mahdottomuutena että joku kustantaja innostuu teksteistäsi. Ainakin minä ostaisin kirjasi heti vaikka se olisikin vain omakustanne.

[DeathWizard]

Jepulis. Salvatore kuvailee taisteluja hyvin. Kannattaisi tarkastella niitä kuvauksia, koska niistä varmasti oppii jotain.

[Nilarakh]

Jepulis. Salvatore kuvailee taisteluja hyvin. Kannattaisi tarkastella niitä kuvauksia, koska niistä varmasti oppii jotain.

Täh? Salvatoresta ei ole mihinkään, sano minun sanoneen. Osin hänen kömpelöt kuvailunsa pohjautuvat varmaankin rajoituksiin, millä hän kirjoittaa Forgotten Realmseille.

-Nilarakh

[DeathWizard]

Tuosta sinut vielä hirtetään! *Karjuu naama punaisena syljen roiskuessa näppäimistölle*

*Puhinaa*

*Syvään hengitystä*

Eddings? Dragonlance? Joku muu hyvä fantsiakirjasarja? Kyllä niistä oppii.

[Heretic]

Kyllä Salvatoresta oppii, sujuva kerronta ja uusia ideoita toisin kuin esim Eddingsillä.

Mutta itse asiaan.

En ollut vähään aikaan lukenut näitä ja yllättyi kyllä kun luki näitä. Gruger vamppyyrinä ja niin edelleen. Kerronta oli hyvä mutta jotkut sanat oli vähän jäykkiä. Myös muutama kirjoitusvirhe löytyi mutta niitä oli tosi vähän.

Toivottavasti Wilhelmin taru ei loppunut tuohon edelliseen, vaan se saavuttaa päämääränsä.

[Andi]

Sais tulla jo lisää

[Raistlin Majere]

Salvatore kuvailee hyvin, mutta liioittelee ihan liikaa:D Hänen taistelunsa ovat sellaisia, missä 5 Hyvistä voittaa 2000pahista. Margaret Weissin ja Tracy Hickmannin Dragonlancet ovat loistavia(lukenut melkein kaikki) en tule ikinä unohtamaan Raistlinia:D

[Karl Van Dieter]

Ei Salvatore nyt ihan huonoimmastakaan päästä ole, jos ei nyt paraskaan. Onhan ne taistelukohtaukset yliampuvia, mutta yhtä kaikki, ihan pätevästi kuvailtuja.

Mutta asiaan, uutta materiaalia tulee kunhan saan viimeistellyksi sitä, joten vielä jonkin aikaa menee ennen kuin se tänne tupsahtaa, joten koettakaa jaksaa odottaa...

[Erax]

Kauankohan joudumme vielä odottelemaan? :)

[DeathWizard]

Pitäisiköhän alkaa hoputtamaan tuon niin addiktoivan (melkein) laillisen huumeen tuottajaamme?

[DeathWizard]

Milloin tarina saa jatkoa? Kärsin jo vieroitusoireista...