Päivä kääntyi hitaasti iltaa kohti punertavan auringon laskiessa kohti taivaanrantaa värjäten taivaan ja lammet vesineen verenpunaisiksi Mileanon kaupungissa Tilean hajanaisessa maassa. Pilvet lipuivat laiskasti viiniköynnösten ja vehmaitten viinitarhojen yllä, katsellen kedolla makoilevia lampaita jotka vuorostaan katselivat torkahtelevia paimenia. Oli juuri sellainen rauhallinen ja leppoisa iltapäivä, ei kuuma mutta miellyttävän lämmin jolloin kenenkään ei tee oikein mieli tehdä mitään muuta kuin ehkä nauttia viiniä hyvässä seurassa tai nukkua. Niin kuin asia olikin suurimman osan Mileanon kaupungin rauhallisten asukkaiden kohdalla. Muutamia poikkeuksiakin oli.
Eräs joukko varakkaan näköisiä herrasmiehiä eräässä ravintolassa oli melkoisen huomattava poikkeus. He halusivat tehdä jotain, jotain suurta…
***
”Vallankumous on väistämätön, prinssi Emmanuel on hullu ja heikko… hän vie meidät sotaan kaikkia muita vastaan”, eräs miehistä, rikkaan porvarin näköinen isomahainen viiksiniekka sanoi, kaataessaan grappaa lasiinsa.
”Totta. Mutta tämä vallankumous toteutetaan ilman väkivaltaa. Muistaakseni prinssi Emmanuel oli ennen kaartinkapteeni… Ja muistaakseni me nostimme hänet valtaan prinssi Vittorion tilalle lahjottuamme armeijan. Väkivalta synnyttää ainoastaan väkivaltaa”, laiha, hermostuneesti luuttua näppäilevä niin ikään viiksekäs mies totesi.
”Pah, emme me voi tehdä tätä ilman väkivaltaa. Ja ei se seuraava prinssi nyt niin paha voi olla…”
Samassa ikkuna rikkoutui kilisten herrasmiesten seurueen vieressä, jonkin painavan mytyn singahtaessa sen lävitse. Mytty suihki verta ympäri baaria voihkien ja kiljuen tuskasta, pompahdellessaan lankkulattialla säälittävästi läiskyen. Hiljaisuus laskeutui baariin, kun rauhallinen kanta-asiakaskunta yritti järkyttyneenä sulattaa verta vuotavaa myttyä josta sojotti pitkä puinen varsi.
Sitten ovi aukesi kumeasti rysähtäen ja irtosi saranoistaan kun kanuunan putken paksuinen käsi iski sen auki rempseällä läppäisyllä. Asiakaskunnan hiljaisuus syveni äärimmilleen valtaisan ruhon peittäessä oviaukon, kuin tarinoiden lohikäärme joka söi auringon. Mammutinnahkaan verhoutunut vuori käveli sisälle baariin rauhallisuudella ja voimalla joka toi mieleen lähinnä mannerlaatan tai laiduntavan norsulauman.
Miehen kyynärvarren paksuiset sormet tarttuivat voihkivasta kasasta pistävään puiseen varteen ja kiskaisivat imelän mässähdyksen saattelemana valtavan yksiteräisen kirveen irti raukasta. Mytty päästi lyhyen vaikerruksen ennen kuin kirves laskeutui uudestaan iskevän salaman nopeudella ja voimalla. Sen jälkeen hiljaisuus oli absoluuttista.
Vuori nosti kirveensä olalle, käveli (tai vyöryi) tiskille ja totesi hämmästyttävän tavallisella ja mukavan rouhealla äänellä:
”Saisinko kolpakollisen viinaa”.
”Tuota, meillä ei noita vahvempia juomia kuin viini oikein tuota…”, baarimikko koitti sanoa tarjottimensa takana piilotellen.
”Saisinko kolpakollisen viinaa, kiitos”, vuori totesi todella rauhallisella äänellä.
Baarimikko katosi nopeasti kellariin, palaten pian mukanaan aikoja siellä viettäneen pullon kanssa. Vuori tarrasi pulloon kiinni, korkkasi sen, nuuhkaisi pitkään kuin myrskytuuli, ja totesi:
”Hyvää. Kenties jopa Koskenkorvan heimon valmistamaa”.
Kuului hetki lorinaa ja sitten taas hiljaisuus. Siemaus. Hiljaisuus. Siemaus. Ja sitten tilanne alkoi pikkuhiljaa purkautumaan ja jutustelu palasi vähitellen normaalille tasolle.
”Hakeekohan kaupunginkaarti tuon pian pois?”, eräs pöydän herrasmiehistä kysyi hyvin, hyvin hiljaa.
Ensinnä puhunut, lihava mies katseli päätä joka oli vierinyt hänen jalkojensa juureen. Hänen mielestään pää oli melko lailla samannäköinen kuin Giuseppen, kaartin kapteenin
”Jotenkin en oikein usko…”, hän totesi.
”Kuten olin sanomassa, väkivalta ei todella ole hyvä ratkaisu…”, laiha luutunsoittaja aloitti jälleen.
”Tässä maailmassa missä kuninkaan mitta on hänen miekkansa mitta, väkivalta ei ole ainoa ratkaisu, mutta se on paras. Se on lopullinen ratkaisu miehen kaikkiin ongelmiin”, kuului aavistuksen verran entistä rauhattomampi ja kovempi ääni luutunsoittajan takaa.
Kukaan ei ollut havainnut mammutinnahkaisen vuoren liikettä. Miten ihmeessä noin iso mies liikkuu hiljaa ja salavihkaisesti kuin kissa, kävi kymmenessä mielessä yhtä aikaa.
Luutunsoittajan naama kalpeni, mutta urheasti hän jatkoi:
”Diplomatia ja ovelasti sijoitetut sanat voivat voittaa enemmän, helpommin ja vähemmällä kuolemalla!”
”Sanat! Diplomatia! Minä syljen korulauseiden ja viekkaiden valheiden päälle vihollisteni verta ja aivonesteitä! Minä, Jouko Ukonpoika, olen nähnyt kuinka sanat katoavat ja viekkaat diplomaatit kuolevat kun teräs laulaa, rauta valittaa ja luu kirskuu! Minä joka synnyin sydänyöllä talvella isäni yksinkertaisessa mökissä kaukana teidän sivilisaationne ihmeistä tiedän kaiken sanoistanne jotka eivät tule sydämestä ja joita te kunniattomat koirat ette kunnioita!”, vuori huusi kumealla, metsiä kaatavalla äänellä.
”Sota on paha ja hirveä asia”, urhea luutunsoittaja sanoi lujasti, vaikkakin hyvin kalvenneena.
”Sota! Mitä te lämpimän etelän heikot ihmiset tiedätte sodasta? Ennen kymmenettä kesääni minä olin jo tappanut kymmenen kertaa kymmenen miestä, käyttäen aseenani kuolleen veljeni ruumista! Kun minä täytin kolmetoista, minä taistelin yhdessä heimojeni kanssa kymmentätuhatta kaaoksen soturia vastaan ja tapoin omin käsineni heidän sotamammuttinsa ja kenraalinsa! Paljailla nyrkeilläni! Teidän pienet kiistanne ja säälittävät armeijanne eivät tiedä mitään sodasta!”
Jouko nappasi kiinni luutunsoittajaa ja nosti hänet omalle tasolleen jonnekin pilvien tasoa lähellä olevalle alueelle.
”Puhut kuin neiti”, hän jatkoi, ”Mutten näe sinussa merkkiäkään pelosta tai kunnian puutteesta. Ehkä sinusta tulee vielä jokin päivä mies. Mene ennen kuin suutun”
Jouko nakkasi miehen luuttuineen kuin keihään jonnekin pihalle.
Hetkellinen hiljaisuus ei tällä kertaa kestänyt kovinkaan kauan.
”Kiinnostaisiko pienimuotoinen vallankumous?”, möhömaha kysyi piristyneen näköisenä.
Vallankumous!
Vallankumous!
"Kasvatitte vihaani ja melkein tuhositte minut.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
Aah, Jouko Ukonpoika jatkaa meininkiään!
Tarinan kerronta on niin mukavan rempseätä, se vain soljuu niin hienosti. Kuvailu toimii tajuttoman hyvin.
Idea varsin pohjolaisesta barbaarista on toki vanha, mutta sinä kyllä onnistut puhaltamaan tähän jotain uutta tuulta. Maagista.
Baaribarbaari © Kynä-ääliöt
Tarinan kerronta on niin mukavan rempseätä, se vain soljuu niin hienosti. Kuvailu toimii tajuttoman hyvin.
Idea varsin pohjolaisesta barbaarista on toki vanha, mutta sinä kyllä onnistut puhaltamaan tähän jotain uutta tuulta. Maagista.
Baaribarbaari © Kynä-ääliöt
- Kynä-ääliö
”Meillä on pienimuotoinen ongelma”, möhömahainen ilmoitti Joukolle. Möhömahan nimi oli itse asiassa Guido, mutta syvällä mielessään ihmiset silti useammin ajattelivat häntä möhömahana.
”Kaikkiin ongelmiin on aina ratkaisu”, Jouko sanoi rauhallisesti baarin hämyisessä nurkassa, lepuuttaen kättään kirveensä päällä.
”Olen huomannut. Kaupungin kaarti ei suostu lahjottavaksi koska heillä tuntuisi olevan jonkinlaista… kaunaa… teitä kohtaan. Liittyi jotenkin, ah, heidän kapteeninsa nykytilaan… Ja lisäksi prinssi on palkannut laajan palkkasoturiarmeijan koska aikoo käydä sotaa naapurivaltojen kanssa”, Guido kertoi, hermostuneesti sormiaan naksutellen.
”Hyvä juttu, minä en oikein noista teidän kaartilaisista välittänytkään… Millaisen joukon me sitten saamme käyttöömme taistelua varten?”, Jouko sanoi, kaataen kurkkuunsa loputkin kolpakkonsa sisällöstä.
”Tuota… kaikkien meidän kaupungin porvareiden ja aatelisten henkilökohtaiset joukot… ja maalaisväkeä nostoväkenä. Ymmärtääkseni, he, ah, eivät ole oikein innoissaan tavasta jolla kaupunkilaiset heitä kohtelevat… Agenttimme ovat saaneet heidät meidän puolelleen. Voimasuhteet ovat silti noin viisi yhtä vastaan meidän tappioksemme”, Guido sanoi puraistessaan vahingossa kieltään.
”Eli ongelmaa ei ole. Vihainen maajussi viikate kädessä vastaa kymmentä palkkasotilasta. Mistään et löydä niin hyvää sotilasta kuin vihainen, humalainen ja aseistettu juntti. Itse olen malliesimerkki tästä. Hyvää yötä nyt. Huomenna valloitamme kaupungin”, Jouko totesi, venytellessään ja levittäessään puolijoukkueteltan kokoisen mammutinturkin valtaisan hahmonsa päälle.
”Niin… niin niin no”, Guido sanoi, raahustaessaan hermostuneesti ulos.
Ulkona odotti tuttu herrasväki, nurkkapöydän edelliset asukkaat mukaan luettuna hieman kärsineen näköinen luutunsoittaja (Alfonso, paikallinen pikkuparoni).
”No?”, he kuiskasivat kuin yhdestä suusta.
”Ei tule mitään. Onhan se aivan selvää ettemme voi voittaa vallankumousta tällä tavalla, mutta tuo ei usko sitä. Meidän täytyy… hankkiutua hänestä eroon. Ehkä sitten kaarti kääntyy meidän puolellemme”, Guido sanoi, taputellen maanisesti pömpöttävää mahaansa.
”Oksettavaa väkivaltaa. Hän oli oikeassa meistä etelän asukkaista ja meidän sanoistamme. Hyvästi”, Alfonso sanoi maahan sylkien ja käveli pimeyteen viitta hulmuten.
”Voi näitä nykyajan nuoria… Paras hankkiutua hänestäkin eroon”, eräs herrasmiehistä sanoi hetken kuluttua hiljaisella äänellä.
***
Yön pimeydessä baari haisi melko lailla samalle kuin päivälläkin: Viinille, hielle ja kuvottaville etelän hajusteille, mutta paljon intensiivisemmin. Ainoa ääni yön pimeydessä oli Joukon kaikuva kuorsaus. Muitakin ääniä olisi kuullut, mutta Joukon valtameren lailla ärjyvä kuolonlaulu peitti kaiken alleen kuin hiisien hyökyaalto.
Tämän äänen turvin pimeässä liikkui kymmenen mustiin pukeutunutta miestä veitset ja naamat hiilellä sotkettuina. Remasista palkatut eliittisalamurhaajat olivat tulleet tänne alun perin prinssin palvelukseen ja heidän alkuperäinen keikkansa oli ollut hankkiutua eroon eräästä tietystä ryhmästä paikallisia herrasmiehiä, mutta he eivät pistäneet pientä sivukeikkaa pahakseen.
Ensimmäinen salamurhaaja lähestyi nukkuvaa hahmoa veitsi koholla, valmiina iskemään nopeaa ja armotta. Mutta silloin Jouko käännähti unissaan ja levitti kätensä kuin lohikäärme siipensä. Keskimmäinen sormi ulottui toisia kauemmas ja hipaisi hetkellisesti kauhistuneen salamurhaajan veitsen terää.
Sillä sekunnilla kuorsaus muuttui karjumiseksi ja kaksi syvällä kiiluvaa silmää aukenivat loistamaan hehkua kuin kaksi helvetistä lähetettyä virvaroihua. Mahtava nyrkki iski nopeaa ja armotta kuin viidakon tiikeri salamurhaajaa vatsaan, murskaten miehen sisäelimet yhdeksi veriseksi ja limaiseksi puuroksi ja katkaisten hänen selkärankansa kymmenestä kohtaa. Toinen nyrkki sieppasi saalistavan leijonan nopeudella miestä päästä kiinni ja heilautti kuolevaa salamurhaajaa laajassa kaaressa iskien kaksi muuta mustapukuisista tappajista jonnekin huonekalujen sekaan.
”Kaikki pohjolan perkeleet! Tänä yönä kirveeni juo verta saavitolkulla! Hyökätkää ja kuolkaa te etelän visvaisten rakkien äpäräpenikat!”, Jouko karjui iskiessään kuin taikaiskusta käteensä ilmestyneellä kirveellä lähimmän miehen kahtia.
Kauhusta kalvenneet tappajat eivät ehtineet puolustautua tottelemattomilla jäsenillään kun tuo luonnonvoima rynnisti heidän keskelleen silputen heitä riekaleiksi ja kilon kappaleiksi baarijakkaroilla, kirveellä, paljailla nyrkeillä, pöydillä, kattokruunulla ja heidän omilla selkärangoillaan. Vain muutamassa hetkessä silmitön rynnäkkö kaatoi kaikki salamurhaajat kuin viikate niittää elonkorjuussa heinää. Veri suihkusi laajoissa kaarissa ja luunsirpaleet varisivat lattialle kuin raesade kun tuo tappamisen hirmumyrsky päästi raivonsa vapaaksi. Se ei ollut hänestä ollenkaan hullumpi tappelu.
¨
”Lommo, perkele”, Jouko totesi veristä kirvestä tutkiessaan. No, kenenkään ilta ei voi olla aina täydellinen.
Loppuyön hän nukkui rauhallisesti ja kuorsaamatta veren hajun kutitellessa miellyttävästi hänen sieraimiaan.
***
Seuraavana aamuna Guido ratsasti möhömaha iloisesti pomppien ravintolan oven eteen tutkimaan salamurhansa jälkiä. Kylläpä se epeli vuosi paljon verta, hän mietiskeli katsellessaan oven jäänteitä ja verikuorrutusta sen päällä. Hyvänen aika.
Sitten hän katsoi sisälle ja oksensi suorilta massiivisen aamiaisensa ulos. Koskaan elämässään hän ei ollut nähnyt mitään niin hirveää, ja hän oli ollut kymmenen vallankumouksen isähahmo. Luoja meitä armahtakoon, mitä hirveätä… Ja sitten hän näki Joukon istumassa tiskillä juomassa jotain kamalaa pohjolan litkua pääkallosta!
”Prinssi katsoi asialliseksi lähettää minulle öistä huvitusta, hmmm?”, Jouko kommentoi, siniset silmät palaen aarniliekkien lailla pohjolan kylmää tulta. Ne katsoivat hyvin tiiviisti Guidon silmiin.
”Kyllä… tuota… aivan. Meillä on sinulle, ah, armeija, ah”, Guido sanoi ja pyörtyi sitten.
”Pah, etelän kunniaton koira. Olisi tuo läski edes itse voinut yrittää tappaa minut”, Jouko sanoi astuessaan möhömahan ylitse, ei mikään vaatimaton saavutus edes hänen kokoiselta mieheltä. ”No, hän ei ole edes kirveeni arvoinen… se janoaa soturin verta tänä kauniina päivänä. Tuho, ryöväys ja murha, kulkekaa minun ja kirveeni rinnalla!”
”Kaikkiin ongelmiin on aina ratkaisu”, Jouko sanoi rauhallisesti baarin hämyisessä nurkassa, lepuuttaen kättään kirveensä päällä.
”Olen huomannut. Kaupungin kaarti ei suostu lahjottavaksi koska heillä tuntuisi olevan jonkinlaista… kaunaa… teitä kohtaan. Liittyi jotenkin, ah, heidän kapteeninsa nykytilaan… Ja lisäksi prinssi on palkannut laajan palkkasoturiarmeijan koska aikoo käydä sotaa naapurivaltojen kanssa”, Guido kertoi, hermostuneesti sormiaan naksutellen.
”Hyvä juttu, minä en oikein noista teidän kaartilaisista välittänytkään… Millaisen joukon me sitten saamme käyttöömme taistelua varten?”, Jouko sanoi, kaataen kurkkuunsa loputkin kolpakkonsa sisällöstä.
”Tuota… kaikkien meidän kaupungin porvareiden ja aatelisten henkilökohtaiset joukot… ja maalaisväkeä nostoväkenä. Ymmärtääkseni, he, ah, eivät ole oikein innoissaan tavasta jolla kaupunkilaiset heitä kohtelevat… Agenttimme ovat saaneet heidät meidän puolelleen. Voimasuhteet ovat silti noin viisi yhtä vastaan meidän tappioksemme”, Guido sanoi puraistessaan vahingossa kieltään.
”Eli ongelmaa ei ole. Vihainen maajussi viikate kädessä vastaa kymmentä palkkasotilasta. Mistään et löydä niin hyvää sotilasta kuin vihainen, humalainen ja aseistettu juntti. Itse olen malliesimerkki tästä. Hyvää yötä nyt. Huomenna valloitamme kaupungin”, Jouko totesi, venytellessään ja levittäessään puolijoukkueteltan kokoisen mammutinturkin valtaisan hahmonsa päälle.
”Niin… niin niin no”, Guido sanoi, raahustaessaan hermostuneesti ulos.
Ulkona odotti tuttu herrasväki, nurkkapöydän edelliset asukkaat mukaan luettuna hieman kärsineen näköinen luutunsoittaja (Alfonso, paikallinen pikkuparoni).
”No?”, he kuiskasivat kuin yhdestä suusta.
”Ei tule mitään. Onhan se aivan selvää ettemme voi voittaa vallankumousta tällä tavalla, mutta tuo ei usko sitä. Meidän täytyy… hankkiutua hänestä eroon. Ehkä sitten kaarti kääntyy meidän puolellemme”, Guido sanoi, taputellen maanisesti pömpöttävää mahaansa.
”Oksettavaa väkivaltaa. Hän oli oikeassa meistä etelän asukkaista ja meidän sanoistamme. Hyvästi”, Alfonso sanoi maahan sylkien ja käveli pimeyteen viitta hulmuten.
”Voi näitä nykyajan nuoria… Paras hankkiutua hänestäkin eroon”, eräs herrasmiehistä sanoi hetken kuluttua hiljaisella äänellä.
***
Yön pimeydessä baari haisi melko lailla samalle kuin päivälläkin: Viinille, hielle ja kuvottaville etelän hajusteille, mutta paljon intensiivisemmin. Ainoa ääni yön pimeydessä oli Joukon kaikuva kuorsaus. Muitakin ääniä olisi kuullut, mutta Joukon valtameren lailla ärjyvä kuolonlaulu peitti kaiken alleen kuin hiisien hyökyaalto.
Tämän äänen turvin pimeässä liikkui kymmenen mustiin pukeutunutta miestä veitset ja naamat hiilellä sotkettuina. Remasista palkatut eliittisalamurhaajat olivat tulleet tänne alun perin prinssin palvelukseen ja heidän alkuperäinen keikkansa oli ollut hankkiutua eroon eräästä tietystä ryhmästä paikallisia herrasmiehiä, mutta he eivät pistäneet pientä sivukeikkaa pahakseen.
Ensimmäinen salamurhaaja lähestyi nukkuvaa hahmoa veitsi koholla, valmiina iskemään nopeaa ja armotta. Mutta silloin Jouko käännähti unissaan ja levitti kätensä kuin lohikäärme siipensä. Keskimmäinen sormi ulottui toisia kauemmas ja hipaisi hetkellisesti kauhistuneen salamurhaajan veitsen terää.
Sillä sekunnilla kuorsaus muuttui karjumiseksi ja kaksi syvällä kiiluvaa silmää aukenivat loistamaan hehkua kuin kaksi helvetistä lähetettyä virvaroihua. Mahtava nyrkki iski nopeaa ja armotta kuin viidakon tiikeri salamurhaajaa vatsaan, murskaten miehen sisäelimet yhdeksi veriseksi ja limaiseksi puuroksi ja katkaisten hänen selkärankansa kymmenestä kohtaa. Toinen nyrkki sieppasi saalistavan leijonan nopeudella miestä päästä kiinni ja heilautti kuolevaa salamurhaajaa laajassa kaaressa iskien kaksi muuta mustapukuisista tappajista jonnekin huonekalujen sekaan.
”Kaikki pohjolan perkeleet! Tänä yönä kirveeni juo verta saavitolkulla! Hyökätkää ja kuolkaa te etelän visvaisten rakkien äpäräpenikat!”, Jouko karjui iskiessään kuin taikaiskusta käteensä ilmestyneellä kirveellä lähimmän miehen kahtia.
Kauhusta kalvenneet tappajat eivät ehtineet puolustautua tottelemattomilla jäsenillään kun tuo luonnonvoima rynnisti heidän keskelleen silputen heitä riekaleiksi ja kilon kappaleiksi baarijakkaroilla, kirveellä, paljailla nyrkeillä, pöydillä, kattokruunulla ja heidän omilla selkärangoillaan. Vain muutamassa hetkessä silmitön rynnäkkö kaatoi kaikki salamurhaajat kuin viikate niittää elonkorjuussa heinää. Veri suihkusi laajoissa kaarissa ja luunsirpaleet varisivat lattialle kuin raesade kun tuo tappamisen hirmumyrsky päästi raivonsa vapaaksi. Se ei ollut hänestä ollenkaan hullumpi tappelu.
¨
”Lommo, perkele”, Jouko totesi veristä kirvestä tutkiessaan. No, kenenkään ilta ei voi olla aina täydellinen.
Loppuyön hän nukkui rauhallisesti ja kuorsaamatta veren hajun kutitellessa miellyttävästi hänen sieraimiaan.
***
Seuraavana aamuna Guido ratsasti möhömaha iloisesti pomppien ravintolan oven eteen tutkimaan salamurhansa jälkiä. Kylläpä se epeli vuosi paljon verta, hän mietiskeli katsellessaan oven jäänteitä ja verikuorrutusta sen päällä. Hyvänen aika.
Sitten hän katsoi sisälle ja oksensi suorilta massiivisen aamiaisensa ulos. Koskaan elämässään hän ei ollut nähnyt mitään niin hirveää, ja hän oli ollut kymmenen vallankumouksen isähahmo. Luoja meitä armahtakoon, mitä hirveätä… Ja sitten hän näki Joukon istumassa tiskillä juomassa jotain kamalaa pohjolan litkua pääkallosta!
”Prinssi katsoi asialliseksi lähettää minulle öistä huvitusta, hmmm?”, Jouko kommentoi, siniset silmät palaen aarniliekkien lailla pohjolan kylmää tulta. Ne katsoivat hyvin tiiviisti Guidon silmiin.
”Kyllä… tuota… aivan. Meillä on sinulle, ah, armeija, ah”, Guido sanoi ja pyörtyi sitten.
”Pah, etelän kunniaton koira. Olisi tuo läski edes itse voinut yrittää tappaa minut”, Jouko sanoi astuessaan möhömahan ylitse, ei mikään vaatimaton saavutus edes hänen kokoiselta mieheltä. ”No, hän ei ole edes kirveeni arvoinen… se janoaa soturin verta tänä kauniina päivänä. Tuho, ryöväys ja murha, kulkekaa minun ja kirveeni rinnalla!”
"Kasvatitte vihaani ja melkein tuhositte minut.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
Mutta vahi teki minusta voimakkaamman!"
-Nöf loordi
Kynä-ääliöt.
-
Karl Van Dieter
- Viestit: 342
- Liittynyt: Su 15.01.2006 17:45
- Paikkakunta: Lappeenranta
Oikein nautittavaa luettavaa tämä on, ei siinä mitään. Kerronta on upeaa, samoin kuvailu. Oli ilo nähdä tarinan piirtyvän omille verkkokalvoilleen ja alkavan elää omaa elämäänsä niin, että sitä alkoi luulla katsovansa elokuvaa tms. sen sijaan, että olisi lukenut.
Jatkoa siis odotellaan.
Jatkoa siis odotellaan.
"Your prayers shall not reach into my heart!" - Amorphis