Susi.... Osa 4

[Merrywinds]

'No, oletko jo saanut ruumiita aikaan?' Kysymys esitettiin keskustelusävyyn.

'Ei, en ole vielä tappanut ketään. Ja kun sanon, että en ole tappanut ketään, tarkoitan meitä kumpaakin,' vastasi Kerth.

'Hyvä. Et siis vielä ole vaarassa paljastua.'

'Itse asiassa suojelijani,' sana tuli ehdottoman ivallisella painotuksella, 'tietävät, tai luulevat tietävänsä, kuka olen.'

'Ketkä siis?'

'Margerit.'

'Margerit?'

'Kyllä. Et uskoisikaan, kuinka varomattomasti he kohtelevat minua.'

'Kumpaa sinua?'

'Kumpaakin.'

Pariskunta käveli hiljakseen alas Marienburgin katuja. Angilella oli päällään uusi, valkoinen tunika. Hänen mukaansa se kelpasi haltiain lähettiläälle, eikä Kerth mennyt kiistämään asiaa. Hänen mielestään Angile näytti tyrmäävältä, ja tämä näytti tietävän sen, eleistä päätellen.

Angile oli sitonut hiuksensa silkkisellä nauhalla taakse, jättäen korvansa näkyviin. Onneksi yö oli autio, Kerth tuumasi. Muuten niin kaunis nainen tällä seudulla olisi aiheuttanut ongelmia, varsinkin kun kaikki kantotuolit oli viety toiselle puolelle kaupunkia. Hetken aikaa he kävelivät hiljaa pimeällä pääkadulla, näyttäen pimeässä varsin sovinnaiselta pariskunnalta, Angile tosin oli jokusen sentin pidempi kuin Kerth.

'Ovathan ne kivet kuitenkin yhä sinulla?' Angile kysyi hetken päästä, liian ilmeettömällä äänellä. Kerth pudisti päätään. Tätä kysymystä hän olikin odottanut. Varsinkin Angilen reaktiota vastaukseen.

'Kävin niillä kauppaa.'

'Mitä?' Angile pyörähti rajusti ympäri, meinaten kaataa Kerthin. Tämä kompuroi mutta pysyi pystyssä. Haltia oli samassa hänen kimpussaan, kädet petolinnun kynsiä muistuttavina kourina. Angile iski Kerthin päin seinää. Tämän pää osui kipeästi kiviseen rakennelmaan.

'Kehtasit käydä kauppaa niillä? Tiedätkö, mitä sinulle tehdään, kun sinut otetaan kiinni?' Angule kasvot punoittivat raivosta. Kerth pyyhkäisi yhden sylkipisaran poskeltaan. Hiljaa hän kuunteli kuinka Angile lateli hirveitä kuolintapoja haltiaksi ja Keisarikunnan kielillä. Vähitellen hymy alkoi vallata hänen kavojensa oikeaa puolta. Vasen pysyi ilmeettömänä.

'Oletko kohta valmis?' Kerth kysyi, ihan vain yllyttääkseen. Angile katsoi häntä raivoissaan hetken aikaa ennen kuin veti syvään henkeä ja rauhoittui hieman. Sitten hän päästi irti Kerthin paidasta. Kerth jätti sen rypistyneeksi.

'Ilmeisesti olet lapsellisempi kuin kuvittelinkaan,' haltia sanoi halveksivasti. Kerth kohautti olkiaan.

'Niillä kivillä ei ollut minulle mitään merkitystä.' Angilen kasvot alkoivat taas hieman punoittaa, mutta hän pyörähti kuitenkin ympäri ja jatkoi matkaansa, huikaten samalla onnekkaan kantotuolin kadun toisesta päästä. Kerth ajatteli ensin yrittää mukaan, mutta arvioi sitten mahdolisuuksiaan päästä sisään ja jätti asian sikseen.

'Et edes kysynyt, kenelle ne annoin ja mitä vastaan,' Kerth sanoi hiljaa. Angile ei kuullut. 'Toisaalta, mielenrauhasi kannalta se on vain hyvä asia, luulisin,' hän jatkoi itselleen. Kukaan ei vastannut.

Tällä kertaa minua ei oteta kiinni

Hän oli avaamassa suutaan, mutta tajusi hymyilevänsä. Hieman hämillään hän kokeili kädellään suupieltään ja poskeaan. Saman hän teki toiselle kasvopuoliskolleen. Oikea puoli hymyili, vasen ei liikahtanutkaan vaikka hän kuinka yritti. Lopulta hän luovutti huokaisten ja lähti kävelemään pitkin katuja, sekopäisen toispuolinen virne naamallaan.

Et sittenkään viitsinyt jäädä paitsi huvista kun kuulit suippokorvista?

Jos Angile olisi kuullut tuon sävyn, hän olisi ehkä harkinnut kantaansa uudelleen.

Tai lähtenyt kaupungista.

Tai maasta.


*****

'No mutta, mikä miellyttävä yllätys! Tietenkin toivotamme teidät tervetulleeksi meidän hoviimme, jos se vain teille kelpaa. Tahtoisitteko te kenties virvokkeita tai muita mahdollisia mukavuuksia?' Astranan ääni oli suorastaan limainen imartelusta. Kerth kuunteli sananvaihtoa haltiain lähettilään, siis Angilen ja suvun pään välillä katsomon alapuolelta. Samalla hän tunnusteli kasvojaan. Hymy oli ja pysyi kuin taottu.

Ilmeisesti Dalnit eivät olleet hukanneet aikaa kostossaan. Kerth oli nähnyt jo kolme Margerien alaista kuolleena katsomon alla, muttei ollut koskenut heihin, saati sitten kertonut löydöstään kenellekään. Tätähän hän juuri halusi. Zafha oli kuitenkin vielä kaikesta päätellen työn touhussa kiviensä parissa. Kerth tuhahti. Toivottavasti käristyi niiden parissa puuhatessaan.

Hänen mieleensä muistui Angilen ylhäältä kuuluvasta maireasta sävystä heidän ottelunsa. Se oli oikeasti ollut huomattavasti lähempänä kuin miltä vaikutti. Hänen ylimielisyytensä oli ollut viedä häneltä pään harteilta.

Ei olisi ollut ensimmäinen kerta kun omahyväisyytesi koituu jonkun kohtaloksi

Sen jälkeen asiat olivat sujuneet näennäisen hyvin, niin Kerth ainakin toivoi. Tosiasiassa

Minä melkein sain hänet

niin ei kuitenkaan ollut. Angilen aseet olivat polttaneet hänen käsiään pahasti.

Kerthin kumppani jolkotti katsomon alle varjoon ja istahti suoraan Kerthin eteen. Hänen kasvonsa nähdessään se virnisti leveästi ja haukotteli, jättäen kielen roikkumaan.

'Hiljaa sinäkin.' Kerth äyskähti. Susi haukahti iloisesti. Kerth huokaisi. No, ainakin Lidjalla oli kivi. Maassa oli vesilammikko, josta hän näki kasvonsa. Ei hyvä. Jos hän ei pystynyt hallitsemaan kasvojaan, mitä muuta hän ei välttämättä pystyisi hallitsemaan? Tuskastuneena Kerth nojasi päätään käsiinsä.

Hänen siinä istuessaan jokin tuoksu leijaili ohi katsomon normaalin lemun. Se jokin ei todellakaan kuulunut ihmisten suurkaupunkiin. Se oli liian hienostunut, se erosi kaupungin naisten yleensä käyttämistä tukahduttavista hajuvesistä

Haju, tosiaan


kuin raudoitetun saappaan isku höyhenen kosketuksesta. Kerth yritti asettaa sitä muistoihinsa, mutta ei millään osannut löytää sille kuuluvaa paikkaa. Kokemus oli erittäin turhauttava. Susi katsoi häntä ja nauroi, kuin vain koiraeläin osaa, lyhyinä pilkallisina tuhahduksina. Kerth mulkaisi sitä. Se katse yhdistettynä hänen kasvoihinsa olisi saanut monet perääntymään, mutta susi vain jatkoi nauramistaan.

'Äh, turpasi kiinni. Tai kuonosi. Ja,' hän jatkoi tyhjälle ilmalle, 'hiljaa sinäkin, ennenkuin ehdit aloittaakaan.' Mitään ei kuulunut, mutta Kerth hörähti itse. Ääni oli hänen ilmeeseensä juuri sopiva.

Sitten hän muisti, mihin haju sijoitttui. Sen hajun hän oli viimeksi haistanut

Jääsuolla, aivan

vankeutensa aikana. Kerth kirosi. Jos haltiat olivat tulleet hänen peräänsä näin pian, hän saattaisi paljastua kaupungin ihmisille. Se ei olisi hyvä; pahimmassa tapauksesa hän saisi inkvisition peräänsä. Taas.

Viime kerrasta onkin jo aikaa

Yhä itsekseen kiroillen hän mietti vaihtoehtojaan. Jos Yrdar oli jo saapunut tänne, niin olivat myös Varjotkin. Äkkiä Margerien palvelijoiden kuolemat saivat aivan uuden merkityksen hänen silmissään. Mielessään hän kertaili Margerin suvun valta-asemia ja sen perijöitä, muttei kuollakseenkaan keksinyt, mitä kukaan pelkkien palvelijoiden tappamisesta hyötyisi.

'Olen kuullut, että teidän sukunne on asettanut kilpailemaan kaksi osanottajaa tänä vuonna. Olenko saanut oikeaa tietoa?' Angile ääni kantoi ylhäältä. Kerth höristi korviaan.

'Kyllä, kyllä olette, vaikka meillä ei olekaan suuria odotuksia kuin toisen suhteen. Katpeeni Tavon on osoittanut hallitsevansa miekan ja komentamisen taidot erinomaisesti,' Astranan ääni kiemurteli alas. Kerth odotti mielenkiinnolla, mitä hänestä puhuttaisiin. Turhamaisuutensa kullakin, hän mietti synkeästi.

'Entäs tämä toinen ottelijanne? Ettekö odota häneltä minkäänlaista menestystä?'

'Ei, emme juurikaan. Hän on mukana vain suosionosoituksena vanhoille tutuille,' tuli Astranan vastaus alentuvaan ja pahoittelevaan sävyyn. Kerth pudisiti päätään. Kuka tahansa haltia näkisi noin läpinäkyvän peittelyn läpi. Astranalla oli ilmeisesti vielä paljon opittavaa kauniin kansan kanssakäymisistä.

Kerth nuuhkaisi ilmaa uudelleen ja mietti. Haltioiden tulo mutkistaisi asioita. Hän ei halunnut saattaa Lidjaa vaaraan, suurempaan kuin se jossa tämä jo oli. Jos kauppiassotaan liitettiin mukaan Yrdar ja päälle päätteeksi vielä Varjotkin niin asiat saattoivat lähteä nopeasti käsistä. Sekä Yrdar että Varjot ottivat haluamansa keinoja kaihtamatta, heidän työnantajansa taas jättivät syntyneet ruumiit hienovaraisesti huomiotta. Kerthiä tämä oli aina huvittanut; vankeutensa aikana hän oli saanut tietää paljon haltiain historiasta.

Hän tiesi että haltiat olivat kerran kaikki olleet yhtä; hän tiesi, että haltioiden oma turhamaisuus ja luonteenomainen heikkous kauneuteen ja mielihyvään oli ajanut heidät erilleen ja sotaan. Vaikka lahkot nykyään väittivätkin olevansa erilaisia, Kerth oli eri mieltä. Kaksi kolmesta haltiakansasta oli hyvin samanlaisia; toinen vain peitti verenhimoisuutensa ja julmuutensa valkoisempiin kulisseihin. Ainoastaan Arielin kansa oli Kerthin mielestä oikeudenmukainen.

Koska he eivät yrittäneet vangita sinua


Kerthin mietteet keskeytyivät yllättäen, kun jokin iski häntä lujaa keskelle vasenta silmää. Hän lensi selälleen tuolin virkaa toimittaneen puupalan päältä ja iski päänsä voimalla katukiveykseen. Kipu lävisti hänen päänsä vasaman lailla. Hetken vääntelehdittyään hän tajusi sen tosiaan olevan vasama. Vain niukin naukin hän esti itseään huutamasta, kun hän tarttui ammuksen juuresta kiinni ja repäisi voimiensa takaa. Kärjen väkästen rouskahdus luuta vasten oli ellottava.

Keth nousi istualleen veren virratessa valtoimenaan kasvoille painetun käden sormien välistä. Hampaat tiukasti yhteen purtuna hän odotti sen hirvittävän pitkän sekunnin kunnes vuoto lakkasi ja avasi nyt ehjän silmänsä. Ammus oli liian sileä, liian kaunismuotoinen ja terävä ollakseen ihmisen tekemä. Ilmeisesti Varjot olivat jo täällä. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, varmistuakseen ettei kukaan nähnyt tapahtunutta. Onneksi ei. Siinä olisikin ollut selittämistä.

Hän ei nähnyt ampujaa missään, muttei ollut yllättynyt. Haltiat olivat hyviä piiloutumaan. Sitten hänen mieleensä juolahti jotain. Tämä ei ollut Yrdarin tempaus. Hän kyllä tiesi, että Kerthiä oli mahdotonta tappaa pelkällä varsijousella ja vasamalla. Ilmeisesti Varjot olivat päässeet perille ensin. Sillä selittyivät myös lukuisat murhat. Haltiat ottivat ihmisten paikan hovissa, luultavasti parhaat soluttautujat koko järjestöstä. Hetken aikaa Kerth tunsi nurinkurista ylpeyttä. Kerrankin hän oli saanut haltiat todella vihaisiksi. Kaiken sen vaivan jälkeen he tosiaan jahtasivat häntä...

Huokaisten hän nousi pystyyn, mutta takaa kuuluva lipitys sai hänet kääntymään. Susi litki hänen päästään maahan valunutta verta iloisesti. Hänen katsoessaan sen nauroi hänelle suupielet melkein korvissa asti ja jatkoi juomistaan. Kerth punnitsi nuolta kädessään ja kääntyi sittten poispäin. Ammus oli omituisen raskas.

Hänen seuraava ottelunsa tulisi olemaan mielenkiintoinen. Varjot tuskin yrittäisivät käydä hänen kimppuunsa kesken ottelun; he eivät ottaisi sitä riskiä, että hän kuolisi ennen kuin he saisivat tietää missä kivet olivat. Aivan kuin he siihen olisivat pystyneetkään, Kerth mietti synkästi. Toisaalta, ei hänkään luultavasti pystyisi heitä tappamaan.

Vaan minä voisin

Napsaus toi Kerthin takaisin tähän maailmaan; nuoli oli katkennut hänen kädessään. Sen sisältä valui maahan jotain kimaltelevaa nestettä. Kerth kumartui ja koski siihen sormillaan. Palaneen lihan haju leijui ilmassa. Elohopeaa! Ehkäpä Varjot sittenkin tiesivät mitä tekivät. Onneksi nuoli ei ollut katkennut osuessaan. Ilmeisesti nuolen tekijä oli tehnyt siitä liian hyvän; osuma ei hajottanutkaan sitä. Onni onnettomuudessa, Kerth ajatteli.

Tuo määrä ei kuitenkaan olisi tappanut häntä. Tuskaa se olisi kuitenkin aiheuttanut. Kerth kiroili itsekseen. Häntä siis haluttiin vain yllyttää. Mihin?

Asia ei hänelle selvinnyt, eikä hän jäänyt sitä sen kummemmin ihmettelemään. Jossain vaiheessa hän sen kuitenkin huomaisi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan häntä jopa jännitti. Tunne oli ihastuttava. Otteluvuoroaan odotttaessaan hän hyppeli jalalta toiselle.

Tavon otteli taas kerran häntä ennen. Tällä kertaa vastus oli naurettavan helppo; kapteeni ei ollut edes hikinen tullessaan hyvin lyhyen erän jälkeen pois hiekalta. Hänen ilmeensä oli ylpeä ja voitonriemuinen Kerthin tavoittaessa hänen katseensa.

Kerthin astellessa hiekalle hänen kanssaan sinne asteli Tilahien edustaja Muhmar. Kerth kiroili päänsä sisällä. Muhmarin aseen lumous olisi luultavasti niin hyvin piilotettu, ettei sitä normaalein keinoin voisi havaita. Hän ei myöskään voisi antaa Muhmarin piestä häntä ylettömästi; vaikuttaisi luonnottomalta jos hän nappaisi miekan vatsaansa ja jatkaisi taistelua. Häneltä alkoivat keinot loppua.

Asettuessaan vastapäätä tummaihoista jättiä hän kaiveli vyöllä roikkuvia pussejaan, etsien jotain keinoa päästä pälkähästä. Vaikka Muhmar ei häntä voisi voittaakaan, hän ei silti halunnut herättää epäilyksiä yleisön joukossa. Yleisö hakkasi jalkojaan katsomon lattiaan, luoden hypnoottisen jyskytyksen.

Minä voisin

Kerthin sormet osuivat johonkin terävään, tuomarin luetellessa ottelun yleisiä sääntöjä. Hän nosti sormensa esiin ja totesi sen vuotavan verta. Nopeasti hän kaivoi pussin sisällön esiin ja tuhahti. Ääni sopi hyvin hänen kasvoihinsa. Ehkäpä hän sittenkin selviäisi puhtain paperein.

Ottelu alkoi kummankin kiertäessä toista, Muhmarin ilme oli halveksiva, Kerthin kasvoilla yhä sama jumittunut puolivirne. Hän piti kumpaakin kättä piilossa selkänsä takana. Kerth tunsi välittömästi miekan lumouksen alkavan vaikuttaa. Muu maailma liikkui heti normaalia nopeammin.

Muhmarin hyökätessä Kerth huomasi väistelyn samantien lähes mahdottomaksi; tavallisillakin nopeuksilla jättimäinen arabi olisi ollut vaarallinen vastus, miekan kanssa lähes voittamaton. Ase leikkasi useasti Kerthin vaatteita ja ihoa, mutta haavat umpeutuivat niin nopeasti, ettei yleisö ehtinyt niitä huomata.

Lopulta Kerth onnistui irtautumaan hetkeksi ja veti kätensä esiin selkänsä takaa. Kumpikin käsi oli nyrkissä, sormien välistä tihkui verta. Muhmar katsoi hetken, epäillen jotain koiruutta, mutta kävi sitten uudestaan päälle, aikoen ilmeisesti lopettaa ottelun lyhyeen.

Kerth hyppäsi taaksepäin, pois aseen lumouksen vaikutusalueelta ja heilautti kättään laajassa kaaressa. Punaiset pisarat roiskuivat ympäriinsä. Ennen kuin ne ehtivät saavuttaa kaarensa lakipisteen, toinen samanlainen kaari lennähti ilmaan.

Muhmar kaatui kasvoilleen ja jäi siihen vääntelehtimään, karjuen tuskissaan. Sekunnin päästä yleisön huuto peitti hänen äänensä alleen; Kerthin voitto oli selvästi raukkamaisin keinoin saavutettu. Tuomari katseli hetken aikaa Muhmarin vääntelehtimistä ja julisti sitten Kerthin voittajaksi. Tämä tarkasteli yleisön närkästynyttä mylvintää ja kumarsi sitten pilkallisesti.

Kääntyessään takaisin Muhmarin puoleen hän totesi tämän alkaneen lähestulkoon itkeä. Hetkellinen myötätunnon muisto vilahti hänen mielensä ohi, mutta se hävisi äkkiä. Muhmarin kääntyessä selälleen hän näki tämän rinnasta, kaulasta ja kasvoista sojottavat valkoiset teräväsärmäiset kiteet. Hän poimi maasta yhden ohi heittämänsä ja käveli pois areenalta se kädessään. Joku heitti häntä vanhalla saappaalla, mutta ohi.

Kerth saapui Margerien aitioon ja sai heti halveksivan silmäyksen kapteenilta. Sen hän otti vastaan tyynesti, mutta Angilen tyrmistynyt katse sai hänet lähes nauramaan. Haltiat taisivat tosiaan ottaa tosissaan esineidensä menettämisen. Kerth laittoi valkoisen kiteen takaisin pussiin vaikka tiesi sen turhaksi.

Pussin hän oli varastanut haltioilta paetessaan vankeudestaan. Se loi sisällensä jatkuvasti uusia suolakiteitä, äärimmäisen kovia ja teräviä sellaisia. Ajan (ja kivuliaan vahingon) kanssa Kerth oli keksinyt itselleen aivan uuden tavan käyttää niitä. Heittämisen opetteluun oli kyllä mennyt aikaa, mutta se aika oli hyvin käytettyä. Suola sattuu aivan jumalattomasti haavoissa, ja kun haavaan vielä joutuu hänen vertaan...

Noustessaan paikalleen yläriviin hän käveli Angilen ohi. Tämä kuiskasi suupielestään 'äpärä' hänelle. Kerth naurahti kuivasti sen kuullessaan. Hän istahti alas Lidjan viereen ja nojasi päätään kaiteeseen. Silmänsä sulkiessaan hän kuuli Lidjan huolestuneen äänen.

'Olette haavoittunut.'

Kerth ihmetteli ensin toteamusta, mutta tajusi sitten veren vaatteissaan. Sitä oli niin vähän, ettei sitä kaukaa katsottuna nähnyt, mutta vieressä istuvalle se oli selvästi näkyvissä. Kirous lipsahti hänen suustaan ennen kuin hän ehti estää sitä.

'Olin haavoittunut, neiti hyvä,' Kerth vastasi. Lidja kohotti kulmiaan ja nosti Kerthin paidanriekaleen veristä reunaa. Totta, iho sen alla oli ehjää.

'Älä koske tahroihin,' Kerth varoitti yllättävän lempeästi. Lidja nykäisi kätensä äkkiä pois. 'Se on myrkkyä, tappavaa sellaista. Ikävä kyllä jos sitä etsii, se on vain verta veren seassa, kuten Tilahit tulevat huomaamaan,' Kerth jatkoi surkuhupaisaan sävyyn. Lidja katsoi häntä hetken aikaa osaamatta ilmeisesti päättää mitä mieltä oli asiasta.

'Sinä siis myrkytit vastustajasi?' Lidja kysyi silmät suurina. Kerth mietti hetken aikaa ja naurahti.

'Näinpä taisin tehdä.' Lidja ilme kylmeni ja hän kääntyi poispäin. Kerth kirosi päänsä sisässä tajutessaan virheensä. Ilmeisesti tyttö oli ylhäisön hellän huoman älykäs mutta herkkä kasvatti. No, myöhäistä sitä enää oli murehtia.

Alhaalla hän näki kuinka Muhmarin kasvoille asetettiin musta kangas.

Yksi

*****

Myöhemmin kävellessään pitkin Marienburgin hiljaisia katuja aamu-usvan leijuessa kivien päällä veden lailla Kerth mietti aiempaa virhettään.

Turnauksen säännöissä sallittiin vastustajan tappaminen. Myrkyt oli kielletty, mutta jos myrkkyä ei löydetty... Eikä sitä tultaisi löytämään. Verta veren seassa.

Lidja taas... Kerthiä hieman huoletti tytön valta. Ilmeisesti tällä oli erittäin korkea asema suvussaan. Tämän lisäksi hän voisi myös kiepsauttaa kapteeni Tavonin sormensa ympärille ja saada näin käyttöönsä huomattavat sotilasvoimat.

Se vasta olisikin temppu Astranalle ja tämän pikku hoville, Kerth tuumasi. Koko suku olisi aikamoisessa kaaoksessa.

Kuitenkin tyttö vaikutti sen verran herkältä, että tämä tuskin kävisi kenenkään kimppuun. Ulkonäkö oli kuitenkin yksi pettävimmistä asioista joita oli olemassa.

'Eikös niin, pikkuinen?' Kerth kysyi ja heilautti kaulassaan roikkuvaa pientä peiliä. Sen kanssa samassa yönmustassa ketjussa roikkui sormenkynnenkokoinen pala sinistä kvartsia, jonka sisällä näytti leijuvan pilviä sekä pieni kultainen kirjankuva, jonka kannessa oli risti. Näiden kauniiden esineiden seassa roikkui obsidiaanista valmistettu väkäpäinen nuolenkärki. Sen kiiltävässä pinnassa oli himmeitä tahroja.

'Seis,' kajahti ääni hänen vieressään olevalta kujalta. Kerth jähmettyi paikoilleen, käden ollessa yhä hänen kaulallaan. Kääntyessään katsomaan sivulleen hän ei kuitenkaan nähnyt ketään.

Minä näen en en en NÄEN EN NÄEN

NÄEN SINUT

'Laske kätesi hitaasti sivuillesi ja pysy siinä.' Kerth teki kuten käskettiin. Vaikka hän ei kuullut mitään, hän tiesi olevansa piiritetty. Ilmeisesti Varjot olivat ehtineet ensin.

'Mestarillinen väijytys, ystävä hyvä,' hän huikkasi pimeyteen. Jos joukon johtaja oli kokematon, hän alkaisi puhua hänen kanssaan. Näin ei kuitenkaan ollut asianlaita.

'Älä liiku tai saat toimia harjoitusmaalinamme,' oli vastaus. Kerth nauroi ja antoi käsiensä pudota alas.

Sumu teki äkkinäisiä pyörteitä, kun tusina pitkävartista nuolta iskeytyi Kerthin jalkojen juureen upoten koviin katukiviin joka puolella. Varret pistivät esiin sumusta kuin katkenneet reisiluut.

'Paikallasi!' räsähti komento. Kerth jäi paikalleen seisomaan, odottaen seuraavaa askelta. Nuolet sojottivat hänen ympärillään täydellisessä ympyrässä. Ilmeisesti hänet oli piiritetty esimerkillisen mainiosti..

'Hieno väijytys, totta tosiaan. Meinaatteko te nyt tappaa minut? Jos meinaatte, tehkää se nopeasti,' Kerth nauroi.

'Hiljaa!' Kuului tunteeton vastaus.

'Olette kyllä tehneet hienon väijytyksen, Varjojen tapaan, mutta jätitte jotain huomiotta,' Keth jatkoi välittämättä ympäriltä kuuluvasta pitkäjousien jännittämisestä.

'Viimeinen varoitus!'

'Jos olisin sinä, varoisin hieman. Yrdar ei pitäisi moisesta varomattomuudesta,' Kerth virnuili. Hetken hiljaisuus pyörteili sumun yllä, sitten kuului yksinäinen vongahdus ja nuoli jysähti Kerthin sääreen, lävistäen lihaksen. Hän horjahti, mutta kasvoille jumittunut puolivirne ei häipynyt mihinkään.

'Se siitä. Ensi kerralla ammun vatsaan,' kuului tyyni vastaus pimeästä.

'Te tosiaan jätitte jotain huomioimatta', Kerth lallatteli lähestulkoon pikkulapsen äänellä. Kuului seuraava vongahdus ja hänen vatsastaan pisti esiin yli puoli metriä puuvartta.

MINUT

Hetken päästä Kerth käveli poispäin pieneltä kadulta, kohti kaupungin keskustaa ja sen lämpimiä, valoisia ja kalliita ravintoloita. Kohti Dalnien omistamaa pientä ja rauhallista kapakkaa, jossa häntä luultavasti odotti veitsi. Jota hän odotti. Valkoiset hampaat heijastivat kuun valoa, hymyillen takaisin kalpealle katselijalle.


Kujalla oli hiljaista.

___________________


Yritys hyvä kymmenen... Koettakaahan kommentoida, mitä ikinä virheitä(tai jopa mahdollisia hyviä puolia) löydättekin.