Utopia (okei, on se pitkä)

[Cannonball]

Eräitten kirjoittajan kannalta onnettomien sattumien, kuten roskapostitulvan ja kelvollisen tekstinkäsittelyohjelman puuttumisen vuoksi tämä tarina hylättiin Vuotuisesta Tarinakisasta, koska se ylitti pituusrajoituksen 70:llä prosentilla. Voinette kuvitella hämmästyneisyyttäni, kun minulle, joka ei koskaan ole onnistunut edes lähestymään neljännesmatkaa minimipituudesta maksimipituuteen, käy näin. Ehkä se on merkki todellisesta inspiraatiosta, inspiraation syvimmän olemuksen iskusta. Tai sitten olen vain tyhmä. Tiedä häntä. Se ei loppujen lopuksi ole kovin relevanttia. Tarinakisan voitosta en koskaan ole vakavissani edes unelmoinut, mutta käytän sitä silti taitojeni kehittymisen mittaamiseen. Siispä pyydänkin nyt sellaisilta ihmisiltä, jotka
viitsivät ja välittävät: Voisitteko mitenkään ystävällisesti, mikäli tarinakisassa muutenkin äänestätte tahi kaikki kilpailutyöt luette, ilmaista, mille pistesijalle olisitte tarinani sijoittaneet, mikäli se kisassa olisi. Ja sitten pitemmittä *köhköh* puheitta toivotan teille miellyttävää lukunautintoa, ja muistutan 10% alennuksesta jumbokokoisista popcorn-tötteröistämme.


Utopia


Pisara. Toinen. Ja sata... tuhat.. satatuhatta samanlaista seurasi. Rajaprovinssien kukkulat peittyivät harmaaseen verhoon kaatosateen peittäessä kaiken niin pitkälle kuin silmä kantoi. Harmaat pilvet liikkuivat matalalla hurjaa vauhtia. Ne olivat ehkä vain sadan metrin korkeudessa, mutta silti poissa tavallisten kuolevaisten ulottuvilta. Niin lähellä yläpuolella ilmamassat kiirehtivät, mutta maan tasalla... Puiden latvat hädin tuskin liikahtelivat. Silti pilvien kiitäminen oli rauhoittavaa, sillä se ilmaisi sään olevan viimein muuttumassa. Raskaat pilvet olivat roikkuneet ja sataneet taukoamatta jo kohta viikon päivät. Maantiekin oli muuttunut paksuksi kuravelliksi, johon juuttuivat kaikki saappaista kärrynpyöriin. Tie kulki avoimessa heinikkomaastossa, johtaen kukkulan laelta alas painaumaan, joka ei aivan ansainnut laakson nimeä, ja nousi taas seuraavaan kukkulan laelle. Sade peitti näkyvistä suuret metsät ja vuoret luoteessa, samoin kuin kaukaiset meren rannat kaakossa. Ainoa ääni oli sateen jatkuva ropina.. ja hevosen ääntely. Itäisen kukkulan laen takaisessa harmaudessa kiinteytyi vähitellen selvenevä hahmo. Ruskeaan poplariin ja lierihattuun pukeutunut mies ratsasti vettä valuen hitaasti esiin sateesta pitkin tien laitaa, varoen joutumasta sen petollisen nuljakkaalle pohjalle. Ratsu kulki liukastelematta alas itäistä kukkulaa viiltäen uran märkään heinikkoon, kiersi etäältä pienen metsikön notkelmassa, ja nousi läntiselle kukkulalle. Vaivaisen vartin jälkeen ilmaantumisestaan hahmo oli jo kadonnut länteen, kukkulan huipun takaiseen harmaaseen äärettömyyteen. Hiljaisuus lankesi taas, aika sulautui soljuvaksi virraksi. Sade heikkeni, hämärä syveni. Pimeä laskeutui, kiitävien pilvien raoista vilahteli tähtitaivas. Metsikössä piileskelevien maahisten kinastelessa siitä, kuka oli möhlinyt väijytyksen, viimeinen pisara iskeytyi nuokkuvaan heinikkoon.

Morkis oli varsin viheliäinen loukko. Ei millään erityisellä tavalla viheliäinen, kunhan nyt vain saastainen, syrjäinen, rähjäinen, köyhä, turvaton, rikollinen ja niin edelleen. Toisin sanoen, varsin tavanomainen, rajaprovinssimainen viherkaupunki. Kaikkien vastaavien paikkojen syntyhistoria on varsin samankaltainen. Ensin on kauppareitti, jota pitkin rehelliset kauppiaat tarpovat tavaroinensa suoraan vararikkoon vähän vähemmän rehellisten korjatessa voitot. Ajan mittaan syntyy tarve kulkea nopeammin, joten matkan varrelle perustetaan viheliäinen (tosin viherkaupunkeja viheliäisyysasteikolla muutamaa pykälää alemmalla oleva) kauppa-asema, jossa voi vaihtaa väsyneet hevosensa levänneisiin, joskaan ei vältämättä aivan täysikuntoisiin hevosiin ja jatkaa matkaansa yöksi pysähtymisen sijasta. Kuluu jonkin aikaa, ja kiertelevä varasjoukko, kaaoskultti, örkkilauma tai jokin muu vastaava vähemmistöryhmä polttaa, raiskaa ja ryövää kaiken, mieleisessään järjestyksessä. Sen jälkeen tulevat uudet siirtolaiset, perustetaan uusi asema, ja tätä asemaa suojelemaan perustetaan varuskunta. Varuskunta astuu kuvaan aina vasta kun ensimmäinen asema on totaalisesti tuhottu. Filosofinen tai edes hieman fiksumpi ihminen voisi ihmetellä, miksei ensimmästa kauppa-asemaa koskaan suojella. Rajamaiden päättävien hallinnollisten elinten tyytyväisyydeksi fiksuus ei ole kovin yleistä tässä maailman kolkassa, mutta filosofisuuteen verrattuna se suorastaan rehottaa. Noh, joka tapauksessa varuskunnan sotilaat tarvitsevat majoitusta ja puolustuslaitteita, kuten vallihautoja ja vahtitorneja. Ja komennuksen yleensä ollessa useita vuosia tuovat he tietenkin perheensä, jotka puolestaan tarvitsevat asuntonsa ja ryhtyvät harjoittamaan ammattiaan, olivat sitten teurastajia, räätäleitä tai seppiä. Ja tietysti kapakka, ilotalo ynnä muut nykyajan mukavuudet, jotka luovat perustan kukoistavalle liiketaloudelle, seuraavat perässä. Joku harvinainen, fiksu yksilö oli joskus yhdistänyt vihernahkojen lisääntymisnopeuden näiden kylärähjöjen kasvuvauhtiin, ja pian sana "viherkaupunki" muuttui käsitteeksi. Kyseinen kasvuvauhti tunnettiin geometrisenä, joskin harva Keisarikunnan insinöörikoulujen ulkopuolella asusteleva tunsi koko sanaa, saati sitten käsitti mitä se tarkoittaa.
Morkisen kaltaiset kaupungit olivat siis hyvin epämiellyttäviä, sekalaisia hökkeleiden sokkeloita ilman heikohkoa parempaa kykyä ylläpitää järjestystä. Yöllä, jopa näinkin tähtikirkkaana yönä monen monituisen sadepäivän jälkeen vähät, kehnohkosti varustellut vartijat jättivät partioinnin sikseen ja tyytyivät pitämään silmällä paaluvarustusta ja portteja. Aamuvuoro olikin kaikkein vältellyin vahtivuoro. Siihen määrättyjen onnettomien tehtäviin kuului raahata kaduille yön aikana kertyneet ruumiit pois ennen viherkaupungin vähittäistä heräämistä. Vartijan työ oli muutenkin aika kurjaa, ja palkkakin kehnohkoa. Siispä ei ollutkaan mikään ihme, että poplariin ja lierihattuun pukeutunut jalan kulkeva matkalainen pääsikin sisään portista vielä pari tiimaa sulkemisen jälkeen muutamalla kolikolla. Portti ei oikeastaan ollut isohkoa ovea kummempi kyhäelmä, sen olisi varmaan kyennyt murtamaan varsin pikaisesti kirveellä aseistettu mies, mutta toihan se ainakin turvallisuuden tuntua, jos nyt ei sitä ehtaa tavaraa. Sitä sai raotettua varsin kevyesti, ja poplaritakki luikahti sisään Morkisen, höm, pirtsakkaan yöhön. Kerrottakoon, että mies tunnettiin nimellä Rice, ja oli, tai oli ainakin aikanaan ollut, kohtalaisen kuuluisa. Nyt hänen pitkä tukkansa oli harmaa, pujoparta ja suipot viikset lähenivät jo valkoisuutta siinä harmaan ja valkoisen rajamailla, missä ei voi varmasti sanoa, että "Tämä tässä on valkoista ja tämä harmaata." Lihasten ja jänteiden yllä ollut vähäinenkin liha oli jo kulunut pois. Kaiken kaikkiaan Rice uhkui vaikutelmaa, että sana "sitkeä" ei ollut tarpeeksi sitkeä hänen kuvailemiseensa. Ja ottaen huomioon hänen ikänsä (jota muuten ei kannata mennä kysymään, hän on hyvin herkkä sellaisissa asioissa) hän oli kertakaikkisen mahtavassa kunnossa.
Rice käppäili pitkin mutaista raittia ja pälyili ympärilleen. Kaiken kaikkiaan kaksi taskuvarasta, kolkkaaja ja yksi erittäin pahanhajuinen rotta päättivät päivänsä tuolla parin sadan metrin pätkällä, jonka hän käveli lähimmälle avoimelle kapakalle, ohittaen samalla suljetun tavernan, hautausurakoitsijan toimiston sekä asesepän pajan. Kapakka oli helppo erottaa näiden muiden kukoistavien liikeyritysten joukosta, sieltä kun kaikui niin iloista kuin vihaistakin metakkaa, yritteliäät huorat olivat ikkuna-, ovi- ja muista aukoista paistavan valon piirissä pompotellen ja hieroskellen kauppatavaraansa kuin näyteikkunassa konsanaan, ja satunnaisesti miehiä sekä kalustoa lenteli ulos ovesta ja ikkunoista. Ohi kulkiessaan Rice katsahti sisään ainoasta ehjästä ikkunasta, ja totesi, eikä muuten mitenkään yllättyneenä, sen olevan aivan pianistin vieressä. Silmäillen ympärileen Rice kääräisi ja sytytti sätkän, tempaisi kiihkeästi syvät sauhut kuin kunnon nikotiiniaddiktikko konsanaan, ja valitsi sitten otollisen näköisen kohteen. Järkälemäinen mies istui laatikolla seinän vieressä supatellen jotain varsin hemaisevan nuoren, höm, seuraneidin korvaan samalla kun tämä hieroi hänen jalkoväliään. Ei ehkä kaikkein otollisin tilanne mennä kyselemään tietä, mutta mies oli selvin... tai sanotaan että kaikkei vähiten päissään koko joukosta. Neitokaisilta ei kannattanut mennä kyselemään, siinä saisi maksaa vielä kahden yön hinnan puolesta tunnista ja lähtevänsä huoneesta tai mistä nyt sitten sattuikin edelleen ilman vähäisintäkään käsitystä siitä, mihin suuntaan halusi mennä.
"Hei,"
Rice sanoi hiljaa laskiessaan ahavoituneen kätensä miehen olalle.
"Kerroppas missä on kaupungin rähjäisin porttola niin jätän sinut jatkamaan touhujasi rauhassa."
Tietenkin tästä asetelmasta kyhäämämme yhtälö, jossa otetaan huomioon miehen veren alkoholiprosenttien määrä, Ricen ikä, tilanteen hekumaaliset tunnetilakertoimet sekä Hindepurin katastrofivakio lupaa, että kaikki menee täysin ennakoidusti metsään. Mies käänsi katseensa kohti Riceä, kurtisti kulmiaan ja ärähti sitten, aika monen katkenneen hampaan väikkyessä rosoisten huulten välistä:
"Eikös papalle laatuliha kelpaa? Taitaa ukkorähjän varoilla olla turhan timmiä tavaraa!",
mies röhötti läimäyttäen palvelunammatin valinnutta tyttöä pakaraan.
"Painu kuule vanhus vaikka arabin haaremiin, ei taida tuon ikäistä äijänkäppyrää tarvita edes leikata, perhanan eunukkipieru!"
Miehen sanat eunukkiudesta osuivat valitettavan lähelle totuutta, mutta hän olisi saattanut selvitä siitä menettämällä loput puoliskot hampaistaan. Ikävä kyllä useat kommentit Ricen iästä olisivat nostaneet miehen henkivakuutusmaksuja melkoisesti, jos hän siis nyt olisi tuntenut käsitettä "vakuutus". Nopealla liikesarjalla poplarin uumenista ilmestyi kaksi pientä tikaria sellaisella vauhdilla, että niitä pitelevät kädet vaikuttivat jäävän jälkeen. Sitä seurasi tuskantäyteinen hetki, joka tuntui venyvän ikuisuuksiin. Jos satutte olemaan naispuolinen, kuvitelkaa vain suurin fyysinen tuska, jonka kykenette, ja suurentakaa sitä sitten kotva geometrisesti. Jos taas olette mies, pääsette helpommalla. Kuvitelkaa vain, että joku naulaa kiveksenne lankunpätkään, koska näin juuri kävi. Kapeat, terävät tikarit sujahtivat alaspäin ja upposivat miehen housuihin, päästivät slurpsahtavan äänen mennessään, ja töksähtivät kiinni laatikon kanteen. Tietystikään kovaonnisten kivesten omistajalta pääseen huudon alta ei kukaan kuullut näitä ääniä, mutta kuvailinpa ne kuitenkin. Siitä saa eräänlaista sadistista tyytyväisyyttä. Noh, mies tietysti käpertyi vaistojensa ohjaamana kasaan, mutta valitettavast Ricen lyijyvahvisteinen hansikas jysähti jänteikkään vanhuksen koko käden potentiaalienergialla hänen suulleen asiaan kuuluvan
"Kuka on vanha!?"
-ärähdyksen saattelemana. Laatikko miehen alla sisälsi ilmeisesti jotain varsin painavaa, koska miehen kaatuessa hammaspalasten sateessa taaksepäin silmät ympäri pyörähtäneinä kuului hirveä, märästi repeävä ääni laatikon jäädessä paikoilleen. Rice päätti jättää tikarinsa siihen missä ne olivatkin. Ne olivat B-luokan työtä muutenkin, ja hän oli vasta varastanut ne eräältä taskuvarkaalta, jonka jätti hieman aikaisemmin sivukujalle ottamaan pitkää lomaa. Seuraava juopunut räyhääjä osoittautuikin jo paljon yhteistyöhaluisemmaksi suunnistusohjeiden suhteen.

Morkisin kaltaisissa tiiviissä kyläyhteisöissä sana kiertää nopeasti, joten ei ollutkaan mikään ihme, että asutuksen toiselle laidalle syrjäkujia kuljetun matkan aikana Ricen jälkeen jäi vain yksi, valitettavan huonokuuloinen ja nyttemin varsin kuollut "yksityisyrittäjä". Näin ollen Ricen määränpään virkaa tekevän röttelön, joka muuten näytti siltä, että sen voisi potkaista kumoon, edustalla kulkevalla edelleen mutaisella kadulla, joka kaiken lisäksi sijaitsi kaikkien kapakoiden näköpiirin ulkopuolella, oli varsin autiota. Turhia kursailematta hän tyytyikin vain vilkaisemaan nopeasti kumpaan suuntaan, kuten katua ylitettäessä muutenkin kuuluu tehdä, ja käveli suljetulle, teräsniiteillä vahvistetulle ovelle. Koko paikka näytti varsin kuolleelta ja hylätyltä, mutta toisaalta siinä ei ollut mitään epätavallista. Rice kopautti ovea kolmesti. Pieni, suunnilleen silmien korkeudella oleva luukku avautui, ja kaksi varsin harmaata ja äreänoloista silmää tuijotti häntä. Jostain näkymättömistä niiden alapuolelta kajahti möreä ääni:
"Poplaritakkisilta muukalaisilta pääsy kielletty!"
Luukku koitti vetäytyä kiinni yhtä äkkinäisesti kuin aukesikin, mutta valitettavasti se ei ollut aivan niin helppoa kuin olisi luullut. Pohditaanpa ensin, miksi joku matkustelisi ympäriinsä poplarissa. Ei luultavasti tarvita kovin pitkää aikaa hoksatakseen, että moisen takin liepeisiin olisi hyvin helppo kätkeä aseita. Rice suosi kaikenlaisia ampuma-aseita. Ruutikäyttöisiä ampuma-aseita. Vuosikymmenten saatossa hän oli kehittänyt pistoolien, muskettejen, käsimörssäreiden ynnä muiden insinööritaidon ihmeitten kätkemisestä vaatteisiinsa oikean taiteen. Yleensä hän oli yhtä raskaasti aseistettu kuin rykmentti Ratsastajia, mikä oli muuten aika hyvä saavutus. Hänestä oli myöskin aikoinaan liikkunut kaikenlaisia legendoja, jotkin typeriä ja jotkin taas vähän lähempänä totuutta. Legenda ei kuitenkaan ollut se, että Rice oli nopea vetämään. Hyvin nopea. Nämä seikat yhteenlaskettuna on ymmärrettävää, että kurkistusluukku ei suostunut sulkeutumaan, mutta siinä näkyvät silmät kyllä laajenivat. On hyvin vaikea sulkea luukkua, jonka raosta sojottaa pistoolin piippu suoraan vasten sulkijan otsaa. Rice tuntui nauttivan tilanteesta, venyttäen sitä käärimällä ja sytyttämällä sätkän yhdellä kädellä, ennen kuin lausahti keskusteluäänellä, jolla olisi voinut vaikkapa ihailla säätä:
"Mitäpäs jos avaisit sen oven?"
Tätä menettelytapaa hän kutsui mielipiteen vaihdoksi. Ensin oli Rice ja henkilö, joilla oli eri mielipiteet. Sitten harrastettiin hieman mielipiteenvaihtoa, ja yllättäen myös kyseenalaisella henkilöllä oli Ricen mielipide. Niinpä hän ei oven raottuessa osannut oikeastaan odottaa hankaluuksia.
Vasta oven lennähtäessä auki päin hänen näköään Rice tajusi joutuneensa yllätetyksi housut kintuissa, noin kuvainnollisesti. Tähdet kipinöivät vain kotvasen hänen näkökentässään, mutta siinä ajassa hänen pistoolinsa kolisi jo pitkin lattiaa, ilmat hänen sisältään olivat pihahtaneet ulos kipakasta potkusta palleaan ja hänen päänsä ympärillä laajeneva säleiden pilvi oli kaikki, mitä jäi jäljelle jakkarasta, jolla ovea vartioinut parrakas, lyhyt, varsin vihainen ja erityisen lihaksikas kääpiö oli seisonut.
"Vihdoinkin kunnon tappelu!",
karjaisi mokoma keltapartainen halonhakkuupölkky, ja koetti potkaista ilmeisesti teräksisellä saappaallaan nyt latialla rähmälllään lojuvaa Riceä kasvoihin. Valitettavasti kääpiön kannalta muutamaa kiepahdusta, iskua ja salaperäistä taisteluotetta myöhemmin kääpiö makasi huohottaen selällään nelimetrisen käytävän toisessa päässä, jossa oli vain toinen ovi sekä raskastekoinen lipasto seinäsyvennyksessä. Ovimieskääpiön ponkaistesta jaloilleen Ricellä oli jo pistooli kummassakin kädessään. Hän ei tosin pahemmin pitänyt tappamisesta, joten pistooleissa oli ammuksia vain eräänlainen nuolten, koukkujen ja verkon sekamelska, jolla oli hyvä metsästää vaikkapa kaniineja. Kääpiö ehti töin tuskin manata
"Tuliaseita? Raukka, tappele kuin kääpiö!",
kun hänen partansa oli jo tukevasti ja näennäisen pitkäaikaisesti kinnittynyt häntä itseään kaksi kertaa suurempaan lipastoon sekä toivottoman takussa. Suunnitelma oli varsin hyvä, nojaten siihen fanaattisuuten, jolla kääpiöt suhtautuvat partaansa, mokomalta kiusankappaleelta olisi mennyt koko päivä itsensä irroittamiseen leikkaamatta partaansa irti. Valitettavasti sama partafanaattisuus pumppasi kyseisen tapahtuman vuoksi kohtuuttoman suuret määrät adrenaliinia kääpiöportsarin verenkiertojärjestelmään. Hänen hauiksensa pullistuivat muistuttamaan lähinnä vesimeloneja, kun raskasrakenteinen lipasto nousi vastalauseitaan kitisten lattiasta. Kääpiö eteni askeleen. Sitten toisen. Hänen silmänsä loimusivat kuin Marienburg vuoden 1974 suurpalossa, ja se oli aika loimu se, kun ottaa huomioon ne kymmenen ruudinkuljetuskaljuunaa, jotka syttyivät tuleen satamassa. Kääpiö vaikutti päättäneen vakaasti lyödä Riceä tuolla parisataakiloisella lipastolla. Rice näki tulevan olomuotonsa, eikä pitänyt ajatuksesta ollenkaan. Hän noukki poplarinsa liepeen suojista tussaria muistuttavan esineen, tunki toisen käden etusormen korvaansa, tähtäsi ja puristi liipasinta.

Morkisen rähjäisimmän porttolan vastaanottoaulassa tiskin takana istui puoliksi rupsahtanut keski-ikäinen, mustahiuksinen ja yliehostettu naikkonen, jolla oli yllään tarpeeksi vaatetusta vaikka saapasparin raaka-aineiksi. Vastaanottovirkailijana olossa oli puolensa. Siinä sai muun muassa kiinteää tunti- eikä urakkapalkkaa, ja ottaen huomioon illan hiljaisuuden se oli erittäin hyvä asia. Asiakkaita oli vain pari-kolme, ja äänistä päätellen Hrunt, heidän ovimikkonsa, oli juuri peitonnut jonkun juopuneen porukan. Tosin miesten oli täytynyt olla puoliksi tajuttomia ollaakseen kelpaamatta tämän nimenomaisen porttolan asiakaspiiriin. Nainen kurtisti kulmiaan. Hrunt oli itse asiassa myöhässä oluttauoltaan, joka oli alkanut jo pari hetkeä sitten. Juuri kun hän rupesi ihmettelemään, pitäisikö mokomasta puolimittaisesta riitapukarista ruveta huolestumaan, kuului ukkosenjyrähdystä muistuttava ääni. Ovi hajosi kappaleiksi, ja aika tuntui hidastuvan. Savun ja puunsäleiden pilvi levisi halliin. Naikkosen huomio kiinnittyi kuitenkin savuavaan, lentävään myttyyn, joka oli takertunut aiemmin eteiskäytävässä sijainneen lipaston hiiltyneeseen puoliskoon, vei ohilentonsa aikana mukanaan puolet hänen pöydästään päästäen erehdyttävästi Hruntilta kuulostavaa vihaista korinaa, ja katosi portaikon alla olevaan komeroon jättäen seinään osapuilleen kääpiön mentävän aukon metrin verran lattian yläpuolelle. Naisparka järkyttyi niin kovasti, että muutti hetkellisesti täysin vihannekseksi, tuijotti vain eteensä aukoen ja sulkien suutaan. Portaiden alaisesta pimeästä onkalosta kuului voihkintaa. Jonkin verran laajenneen oviaukon jäännöksistä leijuvan savupilven sisältä asteli esiin ympärilleen vilkuillen poplariin ja lierihattuun pukeutunut vanhahko mies. Hän katsahti vastaanottovirkailijaa tokaisten:
"Anteeksi vain vahingoista, maksan ne kyllä. Ei teillä sattuisi olemaan täällä erästä vanhaa pierua alivuokralaisena?"
Ricen iskiessa pöydälle kilon pussin kultakolikoita naikkonen tokeni niin nopeasti, että Sigmarin pappi olisi erehtynyt luulemaan sitä ihmeparantumiseksi.

Huone oli kohtalaisen kurja. Tai no, olkoon. Se oli surkea läpi. Lattialla oli siellä täällä kuivunutta oksennusta, katonrajat olivat täynnä hämähäkinseittejä. Nurkissa lojui kasoja, jotka saattoivat sisältää vaihtelevan ikäisiä rotan raatoja. Huonekalut olivat pölyn peitossa, ja kaikin puolen rähjääntyneitä sekä puhkikuluneita. Yhden jalan menettäneellä leveällä sängyllä, jonka sydämen muotoiset päädyt sekä lakanat olivat kai joskus oleet muun väriset kuin harmat ja niljakkaat, lojui kapinen läjä törkyisiä rättejä, joita olisi kavahtanut Morkisen viemärityöläinenkin. Jos Morkiksessa siis olisi ollut viemäreitä. Sängyn vierellä seisova pöytä onnistui antamaan sellaisen vaikutelman, että pysyi pystyssä vain nojaamalla seinään, mikä lähemmin tarkasteltaessa paljastuikin olevan asian laita. Pöydällä oli isohko lasipullo (tosin kaiken lian alta oli vaikeaa sanoa materiaalista mitään varmaa). Sängyllä lojuva rättipino värähti, ja kurttuinen käsi ojentui nappaamaan pullon, joka katosi näkyvistä. Kuului nesteen nielemisestä aiheutuvia ääniä, ja pienoisen röyhtäisyn säestämänä käsi pamautti tyhjältä kuulostavan pullon takaisin pöydälle, joka vastalauseitaan kitisten romahti lattialle. Riepukasa päästi kirouksen, jollaisen julki lausumien Bretonniassa oli laitonta yhdenkään naisen ollessa kymmenen peninkulman säteellä, ja kurttuinen pää nousi esiin sen poimuista. Se vaikutti aikovan juuri vaipua takaisin suojaansa, kun seinän takaa ja jostain hieman alempaa kuului narahdus. Väitetään, ettei missään maailman kolkassa ole olemassa ääntä, joka voisi valpastaa ihmisen niin kuin perättäisten portaitten hidas narahtelu muuten hiljaisessa ympäristössä tekee. Itse asiassa joku Nulnin insinöörikoulun edesmennyt, pähkähullu mutta edelleen hyvin arvostettu jäsen oli kerran kirjoittanut aiheesta tutkielman.
Riepuläjäänkin äänellä oli mitä vahvin vaikutus. Nopeassa tahdissa se kiepahti ympäri, nappasi ryhmyisen sauvan patjan alta ja voihkaisi pidellen selkäänsä. Se oli aika selvästi ihminen. Hyvin vanha, hyvin kurttuinen ihminen, joka oli joskus ollut ehkä tukevahko, mutta omasi nyt paljon ylimääräistä nahkaa. Kyseisen hahmon omistaja pitäytyi selvästi noudattamaan hyviä vanhoja sananlaskuja, kuten esimerkiksi "Rappiolla on hyvä olla". Nyt hän kuitenkin kuunteli, vieläpä valpaan oloisesti, oveaan lähestyviä hiljaisia askeleita. Ne pysähtyivät sen taakse, ja kahva alkoi kääntyä... Mies päästi pari terävää, vaikeasti hahmoteltavaa sanaa. Sauvan päästä purkautui jotain, joka sai ilman värähtelemään. Ovenkakahva lonksahti ala-asentoonsa, ovi raottui... ja purkaus ilmeisestikin kiinteytynyttä ilmaa rysähti sitä vasten vieden mukanaan niin oven, sen avaajan kuin palan käytävän toisen puolen seinästäkin. Juuri sillä hetkellä huoneen toisen seinän lahot lankut rysähtivät sisään. Poplaritakkiin ja lierihatuun pukeutunut mies hyppäsi sen läpi kummassakin kädessään toistava pistooli, monipiippuinen hirvitys, jotka olivat suurinta huutoa Nulnin käsiasemarkkinoilta. Rice oli päättänyt testata hökkelistä saamaansa ensivaikutelmaa, joka oli osoittautunut erittäin sattuvaksi. Hän oli potkaissut reiän seinään. Ja samassa ajassa mitä sängyssä lojuvalta velhonrähjältä meni älähtää:
"Rice!",
pistoolinlaukaukset kimmottivat sauvan hänen kädestään ja tuhosivat hänen homeisen sänkynsä jäljellä olevat jalat. Velhon kadotessa yskien tomu-, home- ja sahanpurupilveen lattialle Rice loikkasi sekaan. Toetessaan vanhus totesi tuijottavansa seitsemään uhkaavan pistoolinpiippuun sekä Ricen savuketta polttaviin kasvoihin.
"Terve, Flamber. Viime kerrasta onkin aikaa.",
ne lausahtivat virnistäen.
"Kuka sitten oli oven takana?",
Flamber voihkaisi. Rice virnisti vielä leveämmin.
"Se oli sellainen ovimikkokääpiö. Sille tarvitsi kyllä vilauttaa aika paljon kultaa ennen kuin se lakkasi yrittämästä saada vanhaa luutaa tungettua kurkustani alas."
Velho katsahti alistuneen näköisenä tyhjien ovenkarmiensa välistä reikää seinässä, jonka toisella puolella oli samanlainen, mutta huomattavasti siistimpi huone, jonka sänky oli vielä punainen. Sängyllä makasi järkyttyneen näkyinen huora, vihaisesti nyrkkiään puiva asiakas sekä Hrunt, joka näytti siltä kuin olisi jäänyt liekehtivän sotaelefantin tallomaksi ja heitetty sitten alas kalliolta.
"Pelkään pahoin, ettei hän tule koskaan pitelemään niitä kolikoita hyppysissään",
hän tokaisi.
"Pelkään pahoin, että olet oikeassa."
Ricen hymy näytti jo siltä, että hän joko repeäisi tai nielisi viiksensä. Sitten hänen toistopistoolinsa vilahti piiloon niin äkisti, ettei Flamber äkännyt, mihin vaatetuksensa kolkkaan hän sen kätki.
"Älä huolestu. En minä sinua aio tappaa."
Flamber tuhahti. Hänen laihan ruumiinsa kurtut lainehtivat äänen tahdissa.
"Kolme vuosikymmentä olet jahdannut minua rampauttaaksesi, kiduttaaksesi, nöyryyttääksesi, ryöstääksesi ja vangitaksesi minut. Mutta ei, ethän sinä minua voisi tappaa. Syö iso läjä sontaa. Jos ne haluavat sinun tappavan minut, niin sinähän tapat. Minä ja Pointy olaan sinulle toissijaisia. Maryn vuoksi teet kuule ihan mitä tahansa."
Ricen ilme synkkeni huomattavasti, niin kuin päivä synkkenee illalla tai niin kuin hyvätuulinen ihminen, jota muistutetaan tuskaisesta muistosta.
"Mary on kuollut.",
hän sopersi hiljaisella äänellä. Flamberin silmät laajenivat. Hän joutui ottamaan tukea vaatekaapinrähjästä noustessaan vapisten seisomaan.
"Mut- mutta sehän meinaa, että.. voi Sigmar... Mary",
hän sopersi silmät kosteina.
"Olen todella pahoillani, vanha veikko. Kuule, otta ryyppy, jookos. Juodaan koko pullo!"
Vasta pulloa hapuillessaan hän tajusi, että A: hän oli jo tyhjentänyt pullon, B: Ei enää ollut pöytää, jolla pullo oli seisonut, ja C: ei enää ollut pulloakaan, vain epämääräisen värisiä sirpaleita. Ähkäisten velho istahti takaisin sänkynsä jäännöksiin, Ricen rojahtaessa toppauksiaan vuotavaan nojatuoliin.
"Jos kerran... Mary on kuollut, niin olet taas vapaa päättämään itse."
Hän pudisti päätään poskien heilahdellessa edes takaisin. "Kuvittelin aina, että tämä olisi toisenlaista. Uudelleen yhdistyminen, siis. Että löytäisit keinon kumota sen jäljitysloitsun ja pakenisit Maryn kanssa kaupungista"
Kyynel valui Flamberin poskelle.
"Kuinka... Se oikein tapahtui?"
Rice pyyhkäisi silmäkulmaansa.
"Mary oli kuukauttisessa jäljitysloitsun vahvistamisessa, kun viereinen ruutivarasto räjähti. Hänestä ei jäänyt... edes mitään haudattavaa."
Flamber huokasi syvään.
"Kolmekymmentä vuotta sitten me vannoimme, että saat Maryn mukaasi tai sitten kukaan meistä ei mene. Ja nyt Mary on kuollut. Kuitenkin etsit minut käsiisi."
Flamber tarkasteli Ricen löhöävää hahmoa.
"Haluat käyttää Hattua.",
hän tokaisi tehostaen sanojaan nyökkäyksellä, joka sai hänen ihonsa aaltoilemaan.
"Jeps.",
Rice tokaisi tuimana tumpaten savukkeennatsansa seinään, joka oli niin limainen, ettei tulipalon pelkoa ollut.
"Pakkaa kamasi."

Rice asteli kapeassa käytävässä perässään kevyttä kantamusta kanniskeleva Flamber, joka puolestaan pommitti poplaritakin selkää ärtyneillä kysymyksillä, joista viimeisin oli:
"Hatun käyttöön tarvitaan kaikki kolme! Tiedät hyvin, että Pointy piileskelee Kislevissä! Miksi hitossa piti ravata ensin tänne etelään ja painella sitten pohjoiseen hakemaan se korsto, ja juosta yhtä hemmetin siksakkia takaisin tänne Hatun luokse?"
Rice huokasi. Flamber oli taas sillä tuulella.
"Pointyä ei tarvita enää. Ratsastajat ehtivät ensin. Hän on kuollut."
Flamber änkytti hetken, tummui tulipunaiseksi ja ryhtyi kiljumaan. "Mitä hemmettiä! onko sinulla Ratsastajat perässäsi? Ja Pointy on kuollut? Mitä hittoa sinä menit johdattamaan ne tänne, kuonakasa! Turhaan!"
Alkavan hysteriansa ansiosta velho, johon itseensä hänen käyttämänsä solvaus olisi ollut osuvasti kuvaileva toteamus, ei huomannut aulan ja eteiskäytävän kärsimiä tuhoja, taikka jo puolivälissä makeaan elämään matkalla olevan vastaanottoapulaisen puuttumista. Kurottuessaan avaamaan ulko-ovea Rice tokaisi tyynnytellen:
"Elähän nyt. Eksytin ratsastajat jo hyvän matkaa sitten. Ja sitä paitsi Pointyllä oli tarpeeksi aikaa ehtiä vapauttaa itsensä velvollisuuksistaan. Hän oli jättänyt minulle viestin yhteen majataloon. 'Rice, en selviä. Mary on kait kuollut ja sinä vapaana. Otan osaa. Älä etsi mua enää, en selviä. Suoritan vapautuksen riitit, etsi Flamber ja... lykkyä pyttyyn'."
Rice kiskaisi ulko-oven auki, katsahti kadulle ja tokaisi:
"No voi perse."

Hanks oli käsistään kätevä voro. Morkisen kaltaiset asemakaavattomat paikat olivat kuin kattoja pitkin liikkuvan varkaan märkä uni. Tämän yön Hanks muistaisi oikein mainiosti koko loppuelämänsä seitsemän viikkoa, neljä päivää ja 13 tuntia (hänen poikkeuksellinen kuolemansa tultaisiin muistamaan Morkiksessa pitkään: se tapahtui päivällä), vaikkei varastanutkaan mitään sanottavan mahtavaa. Itse asiassa hänellä oli liian kiire pysyä hengissä. Hanks oli juuri ujuttamassa auki ikkunaa, kun kadulta kuuluva kolahdus kiinnitti hänen huomionsa. Kadun toisella puolella, muttei aivan vastapäätä, oli kaupungin rähjäisin ilotalo. Ääni oli kuulunut sen ovesta, joka oli auennut. Ovesta asteli ulos poplariin pukeutunut mies kädet roikkuen jotenkin tarkoituksenmukaisesti lanteiden liepeillä. Hänen kanssaan ovesta ulostautui sauvaan nojaava ryysyläinen. Näystä erittäin kiinnostavan teki kadulla rivissä seisovat viisi miestä, jotka olivat niin ikään pukeutuneet poplareihin sekä lierihattuihin. Käsissään heillä oli aseita, ja Hanks kyllä tunnisti tuliluikun ja pistoolin, kun sellaisen näki. Näissä vain oli aivan liikaa piippuja. Porttolan kuistilla ryysläinen ja poplarimies asettuivat kahdestaan samanlaiseen riviin. Hiljaisessa, tyynessä yössä ääni kantaa hyvin, ja varkailla on pakostakin herkät aistit. Niinpä Hanks kuuli mainiosti, mitä hänen allaan kadulla puhuttiin.

"Joka iikalla poplari ja lierihattu.",
Flamber tokaisi kuivasti.
"Sinulla on ollut huono vaikutus nuorisoon".
Ricen suupieli vain nytkähti yhden Ratsastajista astahtaessa eteenpäin. Itsevarma, matala ääni julisti sanomansa sellaisella sävyllä, joka on tottunut käskemään ja saamaan tahtonsa läpi:
"Oakland Rice ja Flamber Souvênir. Eilispäivän legendat, nykyajan kapiset rakit."
Vaikka miesten kasvot olivatkin lierihatun varjossa, tämä vilkaisi selvästi Flamberiä.
"Toivoinkin tapaavani teidät täältä. Antautukaahan suosiolla ja luovuttakaa Utopian Portin sijainti."
Lierin alainen varjo vaikutti virnistävän. Katua pitkin kulki tuulenpuuska, joka sai poplarien liepeet liehumaan. Sellaiset efektit ikään kuin kuuluvat asiaan tälläisissä tilanteissa. Rice veti syvään henkeä.
"Painu äitees luo, kakara.",
tokaisi hän sylkäisten samalla kuuluvasti. Ääni lierin alta vastasi yhtä itsevarmalla ääänellä kuin aikaisemminkin:
"Pääinsinööri saa aina haluamansa. Nyt hän haluaa Utopian."
Flamber naurahti. "Tänään on sitten perhanan huono päivä olla Pääinsinööri!".
Viimeinen äänne ei ollut vielä ehtinyt kunnolla rekisteröityä Ratsastajien tajuntaan, kun Rice jo veti. Flamber taas sukelsi iho hyllyen ällistyttävän ketterästi maihin, kaataen kuistilla seisoneen pöydän suojakseen. Seuraava ruutiaseiden pauke kuulosti kokonaiselta tuliluikkurykmentiltä, eikä mikään ihme, kun kymmenkuntaa toistotoiminnolla varustettua asetta lauottiin yhtä aikaa. Rice kaatoi nopeasti kaksi Ratsastajaa sukeltaen samalla sivuittain oikealle. Haulit pöllyttivät lankkuja hänen ympärilään. Hänen seitsemästi laukeavansa tyhjenivät, joten hän kiepautti ne salamannopeasti takaisin piiloon, tempaisten samalla liikkeellä uudet käsiinsä. Aika tuntui hidastuvan hänen kierähtäessään, ponkaistessaan ilmaan ja niittäessään loput kolme ratsastajaa olessaan ylösalaisin ilmassa. Sitten se palasi takaisin uomiinsa, ja volttinsa päätteeksi Rice jysähti kuistin reikäisille lankuille... vatsalleen. Hän onnistui kääntymään selälleen huohottaen samalla raskaasti kylkeään pidellen.
"..Rhana ..liian harmaantunut ...tällaiseen temppuiluun."
Flamber kömpi pari reikää itseensä omineen pöydän takaa takaisin jaloilleen ja pudisteli päätään.
"Viisi ratsastajaa... Heidän täytyi todella haluata napata sinut tällä kertaa. Noh, aliarvioivat Oakland Riceä viimeisen kerran."
ällä hetkellä sankarillisen sijaan kärsivältä näyttävä Oakland Rice kömpi pystyyn.
"Valitan tätä, vanha veikko. En tainnutkaan eksyttää niitä jäljiltäni. Eivätkä tuossa olleet vielä kaikki."
Viimeiset sanat saivat Flamberin kalpenemaan.
"Tuo oli etujoukko."
Velho korisi hetken, valahti vielä paljon valkeammaksi kuin oli jo ollut, itse asiassa niin kalpeaksi, että vitivalkoinen olisi liian tumma kuvaus, kirosi sitten niin, että mailin päässä olevan maatilan maitovarasto happani, ja kähisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä: "Sinulla on perässäsi kaksi sataa Ratsastajaa!"
Rice nyökkäsi synkästi.
"Niinpä. Ja vaikuttaa siltä, että ne ovat saapuneet tänne. Ehdotan, että alat siirrellä noita liikkumaulokkeitasi vikkelämmin."
"Täh?"
"Se tarkoittaa, että liikettä nivusiin, velhorähjä!"
"Niveliin. Olen melko varma siitä, että se on niveliin."
"Se ja sama!"
He olivat juosseet pitkin vielä paikoin mutaista katua Ricen nyökkäyksestä lähtien.

Äänekäs tulitaistelu oli epätavallista jopa Morkisen kaltaisessa paikassa. Valitettavaa vartijoiden kannalta oli se, että se oli liian kuuluvaa, jotta voitaisiin vain jättää tapahtuma rauhaan ja teeskennellä, ettei kukaan ollut huomannut mitään. Kaiken lisäksi kun ammuskelu kasvoi pienen tauon jälkeen suurempiin mittasuhteisiin ja kulki pitkin kaupungin katuja, se enteili pahoja asioita. Oli mahdollista, että kaupunkiin oli hyökätty. Vartijoiden oli pakko lähteä liikkeelle tutkimaan asioita, muuten heidän verrattain helppo ja turvallinen elinkeinonsa muuttuisi jonkun muun helpoksi ja turvalliseksi elinkeinoksi. Niinpä vartijat, koottuaan lopulta tarpeeksi suuren joukon, eli viitisenkymmentä miestä, lähtivät vahtituvasta kulkemaan pitkin katuja kohti paikkaa, jonne tulitaistelu vaikutti pysähtyneen. Ihmiset kurkistelivat ikkunoista ohi kiiruhtavaa teräspaitojen ja hilpareitten hieman ruosteista ja kolisevaa sekamelskaa, puivat nyrkkejään ja huutelivat hävyttömyyksia rehellisten kansalaisten herättämisestä, mikä oli hyvin harvoin totta. Rehellinen kansalainen ei selvinnyt viherkaupungeissa kovin pitkään.

Erään kapakan edessä oli paikka, johon kytkeä hevoset. Hevosille oli varattu iso ja jykevä juottokaukalo. Tämä juottokaukalo sisälsi yleensä suurehkon määrän vettä. Nyt siellä kyyristeli myös erittäin märkä velho sekä raskaasti kiroileva, toistavaa tuliluikkuaan käyttelevä Rice. Kiroilun syy oli tietenkin vesi. Ricen ruutisarvet olivat vedenpitäviä, mutta vain hänen kädessään ollut ase oli nyt käyttökelpoinen. Muut olivat läpimärkiä ja vaativat täydellisen puhdistuksen ennen uutta lataamista. Toinen manailun lähde oli vastapäätä kapakkaa seisova sekatavaraputiikki, jonka ikkunoista ja ovesta ammuskelivat kymmenkunta heitä jahdannutta miestä. Kaukalo oli sen verran paksua puuta, etteivät lyijyhaulit läpäisseet sitä. Valitettavasti sen tarjoama suoja oli rajallinen, ja tavernan seinässä alkoi olla enemmän reikiä kuin lankkua jäljellä. Rice tulitti kaupan ikkuna-aukkoja karjuen manauksia.
"Flamber, olet hemmetti soikoon velho! Tee jotain! Heitä vaikka tulipallo!"
Flamber aivasti.
"Olen perhana vieköön liian vanha ja liian rappiolla! Se tuulenpurkauskin oli vain ladattua energiaa sauvasta!"
Haulit ropisivat ympärille, pauke kajahteli seinistä ja savuhaituvat leijuivat sinne tänne.
"Käytä sitä sauvaa sitten, kurttunaama!",
Rice karju naama punaisena.
"Ei kuule onnistu! Joku idiootti meni turmelemaan sen ampumalla sitä. Hyvä ettei räjäyttänyt sitä ja koko kirottua mörskää sillä tempulla! Se oli viimeinen ässä hihassani, tiedätkös. Kun viimeksi koitin taikoa, onnistun viinapullon sijasta luomaan valkeita kyyhkysiä, saamaan huoran ryhtymään ompelijattareksi, häivyttämään edellisen ovimiehen, räjäyttämään savupiipun ja riivaamaan yhden vartijan toisella puolella kaupunkia. Olin vanha jo silloin kun sinä olit vielä imetyksessä, perhana! Sigmar soikoon, eihän meikäläiseltä onnistu enää edes naishommat! Joutuu tyytymään seinän läpi kuuntelemiseen. Kirotun säälittävää!"
Flamber roiski vettä vihaisena ympäriinsä huitoessaan, eläytyen purkaukseensa. Rice tähtäsi ja osui, räjäyttäen ilmeisesti kurpitsan jonka päälle oli ovelasti asetettu lierihattu. Hän kurotti taputtamaan vanhaa kumppaniaan olalle.
"Kuules, Utopiassa kaikki tuo on mennyttä. Kaikki toimii, kaikki on hyvin. Juhla-aterioita, loputon jono sinua himoitsevia neitsyitä... Ihan mitä vain keksit haluta!"
Velhon ilme kirkastui hieman. Silloin hän huomasi kaukaa lähestyvän vartioston.
"Oho, vartiosto on liikkeellä. Pelkäävät varmaan, että tänne hyökätään. Mikään vähempi ei saisi niitä liikkeelle yöaikaan."
Samassa kuului omituinen thump-ääni, aivan kuin putkenpätkällä olisi isketty tiukaan pakattua riepukasaa. Rice tarttui toveriinsa ja painoi tämän kaukalon pohjalle, veden alle, painautuen sinne itsekin. Ammus onneksi kiisi heidän ylitseen, sisään kapakan ikkunasta. Seurannut räjähdys repi toisen puolen seinän irti, heitti ikkunoista prosentuaalisesti suuren osuuden salin irtaimistosta tunnistettavan tai tunnistamattoman kokoisten ja muotoisten kappaleiden muodossa, sekä hajotti kaikki lasi-ikkunat viereisistä taloista. Palavien kappaleiden sadellessa ympärille Rice ja Flamber nostivat päänsä pinnalle.
"Mitä perh...",
velho ehti aloittaa, mutta hänet keskeytettiin.
"Niillä on kirottu käsimörssäri! Kun ne saavat sen ladattua, me kuollaan! Vartiosto on tulossa, viimeinenkin pyssy on läpimärkä ja ainoat toimivat aseeni ovat miekkani ja heittoveitset. Makaamme tässä ammuttavina emmekä pääse minnekkään. Olit kuinka saastaisen huonossa jamassa tahansa, tee jokin samperin loitsu!"
Flamber kohautti olkiaan.
"Eipä tässä kai muutakaan toivoa ole. Koetetaan vaikka tuhota tuo kirottu putiikki."
Flamberin mumistessa ja heilutellessaan käsiään heidän takanaan hyvää vauhtia palavan kapakan liekit muuttuivat vihreiksi. Sitten petuniapurkki materialisoitui ilmaan, muutti pudotessaan muotoaan joksikin valasta muistuttavaksi, ja katosi sitten. Katu täyttyi saippuakuplista, kovia kokeneet vihannekset leijuivat ympäriinsä lätsähdellen seiniin ja ryhmä jäniksiä kipitti pitkin katua pakoon pomppivaa silinterihattua. Ilma värisi taikuuudesta, mutta mitään oikeastaan hyödyllistä ei tapahtunut. Flamber manaili.
"Edes yhtä pikku tulipalloa ei voi saada heitettyä..."
Rice tokaisi alistuneesti:
"Se siitä sitten. Se mörssäri on melkein valmis."
Flamberg tempaisi esiin sauvansa kasvoillaan riemukas ilme.
"Idea! Äkkiä, iske sillä miekalla tuohon luodinlommon kohtaan niin kovaa kuin pystyt!"
"Ja sitten minun täytyy nousta seisomaan.",
hän lisäsi äkisti synkenneenä.
"Noh, oli kiva elämä ja silleen."
Rice tempaisi lyhyen miekkansa esiin takkinsa liepeestä kyselemättä, ja kalautti samalla liikkeellä sen vasten sauvan vaurioitunutta kohtaa, joka rusahti ilkeästi ja ryhtyi kipinöimään. Hän oli tuntenut Flamberin jo viisi vuosikymmentä, ja tiesi tasan tarkkaan mitä tämä aikoi tehdä. Niinpä hän osuman uhallakin heilautti toisen kätensä ulos kaukalosta ja tarttui raskaaseen satulaan, joka lojui maassa. Flamberin ponkaistessa jaloilleen hän heitti satulan ilmaan. Velho taas viskasi värikkäitä kipinöitä suihkuavan sauvansa kieppuen kohti putiikkia. Juuri hänen alkaessaan sukeltaa takaisin suojaan hänen päänsä korkeudelle noussut satula nytkähteli lyijyluotien osumista. Flamberg loiskahti takaisin kaukalon pohjalle, ja sitten sauva laukesi.

Sen yön tapahtumien raportteja ei koskaan lähetetty eteenpäin. Väitettiin vain, että pienehkö mellakka oli sytyttänyt kaupungin tuleen, ja sitten jonkun salakuljettajan sieniolutvarasto oli palanut ja täyttänyt kaikkien pään omituisilla huuruilla. Todellisuudessa vartioston ollessa juuri saapumassa kiivaan tulitaistelun tapahtumapaikalle, jossa kirjavanväriset liekit levisivät jo viereisiin rakennuksiin, sauvaan varastoitu magia purskahti valloilleen. Ensinnäkin toisen osapuolen valtaama sekatavaraputiikki muuttui silmänräpäyksessä rakennuksesta korkealla taivaalla leviäväksi sekalaiseksi romupilveksi. Tähtikirkas yö täyttyi silintereistä, leijuvista korteista ja ympäriinsä kiemurtelevista kirjavien liinojen nauhoista. Jänislauman nähtiin takaa-ajavan porkkanaparvea. Sitten maailma vasta sekosikin. Tapahtui monia asioita, joita on parempi olla kuvailematta. Tapahtui monia asioita, joita ei edes olisi pystynyt kuvailemaan. Vertauskuvaksi kerrottakoon, että pelkästään tavanomaisesti juopunut vartija, joka ilmoitti vartiopaikalta poissaolonsa syyksi metsästäneensä kerubeja kilpaa puhuvan jääkuution kanssa lemmiskellessään naisellisuuden jumalatarta Cosmopolitaa, sai pitää työnsä ja hänen raporttinsa niputettiin kansioon 'Sen yön vähemmän omituisia tapauksia'. Tähän kansioon kuului myös ammuskelu, puolen kaupungin palaminen sekä juokseva, vuotava juottokaukalo, jolla ratsasti kaksi ainakin ihmisen muotoista hahmoa.

"Jooh, voi tätä näemmä ohjailla",
tokaisi Flamber Ricelle, joka puhdisti jo kolmattakymmenettä asettaan. Juottokaukalo laukkasi varsin vauhdikkaasti ja ketterästi pitkin varsinaista aarniometsää. Rice sujautti viimeisenkin pistoolinsa takaisin kostean poplarinsa kätköihin, nojasi taaksepäin ja otti rennon asennon
"Aika hyvä kyyti, itse asiassa. Kohtalaisen tasainen, ja melkein yhtä nopea kuin hyvä hevonen."
Flamber murahti Ricen kommentille.
"Ja entäs jos sille tulee nälkä? Mitäköhän se syö? Istummekohan me paraikaa sen suussa?"
Juottokaukalo loikkasi kaatuneen puunrungon yli.
"Sitä paitsi se jättää selvät jäljet. Ratsastajia meni Morkiksessa korkeintaan parisenkymmentä!"
Rice imaisi sätkäänsä.
"Jep, enään tuollainen yhdeksän kertaa se määrä jäljellä. Voisi olla pahemminkin."
Metsä päättyi, ja juottokaukalo kirmasi siimeksestä kirkkaaseen auringonpaisteeseen kuivalle, ruskealle tasangolle, joka jatkui vuorten juurikukkuloille saakka parikymmentä kilometriä edemmäs. Flamber osoitti kurttuisella sormellaan kohti kaukaista, kolmen kukkulan välissä sijaitsevaa laaksoa.
"Tuolla se on. Kallista vähän vasemmalle, niin tämä juoksee suoraan sinne."
Kumppanukset heittäytyivät kaukalon vasenta laitaa vasten, kallistaen sitä ja muuttaen sen suuntaa aavistuksen verran. Rice nousi seisomaan ja tarttui ilmavirran tempomaan hattuunsa. Flamber heittäytyi kuivuneelle kaukalonpohjalle selälleen, sytytti Riceltä pummaamansa sätkän ja katseli sinisellä taivaalla leijailevia vaaleita pilvenhattaroita.
"Kuulehan Rice, oletkos ajatellut minun osuuttani tässä asiassa?"
"Mmmh?"
"Meinaan, täytyy kyetä taikomaan ja tietää perusteellisesti, miten se jykevä gromrilportti oikein on taiottu lukkoon, jotta sen voi avata. Eli periaatteessa olen ainoa henkilö joka voi avata sen vempeleen."
"Mitä ajata takaa?",
Rice kysäisi puhallellen savurenkaita suustaan. Velho kurtisti ärtyneesti kulmiaan kaukalon loikatessa kallionlohkareen yli.
"Noh, enpä tiedä. Voisikohan olla, että loitsimisen kanssa minä en ole enää niitä vakaimpia henkilöitä?"
Rice raapi päätään.
"Et sattuisi tietämään toista avaamiskeinoa?"
"Joo, sen kuin järjestät tykin ja tarpeeksi porukkaa pitämään sen toiminnassa ympäri vuorokauden, vaikkapa kolmivuorotyönä, niin eiköhän se parissa vuosikymmenessä murru."
Velhon ääni tihkui ivaa.
"No perhana, koeta sitten aikasi. Jos se ei onnistu niin ei se mitään, ainahan me voidaan painua vaikkapa Tileaan ja elellä loppuelämämme kohtuullisen mukavasti sillä kultapinolla, jonka lainasin Pääinsiöörin henkilökohtaisesta kassasta."
Flamber katseli suuntaan, josta he olivat tulleet, ja totesi kuivasti: "Moinen vaihtoehto taitaa olaa meille suomaton yleellisyys."
Heidän takanaan jo kuutisen kilometrin päähän loitoneen metsän reunamilla tasangolla nousi liikkuva pölypilvi, jonka synnyttämiseen tarvittiin hyvin monta laukkaavaa hevosta.

Rice oli jo jonkin aikaa tutkinut heitä seuraavaa pölypilveä Hochlandilaisen pitkäkiväärinsä, jonka erikoisuutena suuren kantaman ja tarkkuuden lisäksi oli kaukoputken tapainen tähtäin, kautta, ja mumissut itsekseen. Hän laski kiväärinsä surkean näköisenä todeten:
"Ei se onnistu."
"Mikä ei onnistu?",
Flamber kysäisi masentuneena.
"Eäh, turha siitä on puhua. Lyijyluoti ei kuumene laukaistaessa tarpeeksi, jotta se toimisi."
Flamber näytti hölmistyneeltä.
"Kuumia luoteja?"
Sitten hänen ilmeensä kirkastui, ja hän ryhtyi tonkimaan nyyttiään mutisten sellaisia siihen tilanteeseen tavanomaisia asioita, kuten
"Odotas hetki...", "Sen on kyllä oltava täällä jossain", "Mitä hittoa tuo tekee täällä?" ja "No nyt se löytyi!"
Hän nosti nyyttinsä pahaenteisistä uumenista (Kukaan ei oikeastaan tiedä, mitä velhot pakkaavat mukaansa matkalle lähtiessään. Moni on koettanut ottaa siitä selvää, mutta yksikään ei ole vielä selvinnyt kokemuksesta) nahkakukkaron. Hän avasi sen, ja nosti esiin osapuilleen luodin kokoisen, kirkkaan metallisen palleron. Rice katsahti sitä uteliaasti ja asiaankuuluvan varovaisesti. Jos velhojen ideat eivät olleet oikeita neronleimauksia, ne yleensä räjähtivät kasvoille. Flamber noukki rääsyjensä uumenista upokkaan ja asetti sen kämmenelleen, pudottaen palleron siihen.
"Otahan tulukset ja iske tuohon palleroon kipinä ja katso, mitä tapahtuu."
Kun velho rupesi pyörittelemään pieniä palleroita ja leikkimään tulella, viisas hankki vähintään mailin itsensä ja kokeen väliin. Vastoin kaikkea tervettä järkeä Rice, joka oli vakuuttunut siitä, että räjähtäisi kappaleiksi hetkellä minä hyvänsä, kuitenkin teki kuten käskettiin. Tulukset iskivät pienen kipinän, joka kimmahti upokkaasta ja osui metallipalleroon. Vaikutti siltä, kuin se olisi muuttunut puhtaaksi valoksi. Kuului rätinää ja sihinää, ja parissa sekunnissa pallo oli poissa, jättäen vain kirvelevän jälkikuvan poukkoilemaan Ricen silmiin. Flamber virnisti leveästi.
"Magnesiumia. Palaa kirkkaasti ja nopeasti. Pitäisi syttyä laukaistaessa. Tässä on viitisenkymmentä palleroa, ota koko pussi."
Hän heitti kukkaron Ricelle, joka koppasi sen virnistäen.
"Täydellistä!"
"Muuten,",
velho tokaisi,
"mitä aiot tehdä niillä?"
Rice kertoi. Kaukalo kiisi tasangolla eteenpäin erittäen erittäin Flambermäistä naurunremakkaa.

Kaukalo laukkasi ylös laaksoon hidastamatta tahtiaan. Se loikki satunnaisten lohkareiden yli taitavasti kuin gaselli, mutta siitä huolimatta sen matkustajat alkoivat huolestua. Rice karjui juuri Flamberille:
"Siellä on Ulric vieköön korkea kallio ja louhikkoa! Tämä täytyy pysäyttää tai meistä tulee muussia!"
Flamber vilkaisi kovaa vauhtia lähestyvää kallioseinää.
"Kiitos, mutta taidan mieluummin hypätä",
hän huikkasi loikatessaan nyytinsä kanssa partaan yli.
"Kirotun hienoa taitaa niskansa näin loppusuoralla",
Rice manasi loikatessaan perään. Hetkeä myöhemmin juottokaukalo räsähti päreiksi lähes pystysuoraan kallioseinään kipinöiden suihkutessa ympäriinsä. Jäännöksistä lehahti esiin valkoinen kyyhkynen, joka liihotti kymmenkunta metriä eteenpäin, ennen kuin katoamistemppu häivytti sen. Sitten magia olikin kulunut loppuun, ja hyvinpalvellut juottokaukalo oli enää kasa varsin tavanomaisia puunsäleitä.
Flamber nousi pystyyn puistelleen tomua vaatteistan, joista kukaan muu ei olisi kyennyt enää huomaamaan niiden likaisuusasteen muuttuneen. Hän osoitti pari metriä ylempänä rinteessä olevaa tasannetta, jolta eroittui vanhan kaivoksen suuaukko, ja katsahti maassa kippurassa makaavaan Riceen.
"Menen availemaan sitä porttia. Olisi ehkä hyvä idea painua tuohon louhikkoon suojaan."
Sitten hän paineli ylös rinnettä iho hyllyen Ricen mutistessa epämääräisiä uhkauksia oliiveista ja risiiniöljystä. Siitä toettuaan hän kuitenkin kömpi ylös mäkeä parin siirtolohkareen suojiin, jotka olivat odottaneet siinä kymmenen vuosituhatta tätä hetkeä, ja ihmettelisivät jälkeenpäin, miksi olivat yhä siellä. Hänellä oli toistavia tuliluikkuja, tavallisia tuliluikkuja ja Yksi hochlandilainen pitkäkivääri, yhteensä viisikymmentäyksi piippua ladattuna Magnesiumluodeilla. Se riittäisi mainiosti. Hän maastoutui nostaen pitkäkiväärinsä silmiensä tasalle, ja tiiraili lähestyvää pölypilveä, jonka sisältä nyt erottuvat mustat, kartalla lojuvaa kärpäsenjätöstä muistuttavat pisteet olivat jo astumassa laaksoon. Hänen yltään kuului Flamberin kaikuva ääni:
"Alohomora!",
jota seurasi kumea räjähdys. Rice tiiraili kaukoputkitähtäimensä läpi silmät sirrillään nyt jo läikiksi muuttuneita pisteitä, joita oli muuten melkoinen määrä. Tusinoittain poplareita ja lierihattuja ratsastamassa heidän kimppuunsa. Hän värähti. Se oli melkein kuin olisi katsonut armeijallista omaa itseään marssimassa kohti. Hän katui syvästi erästä poplarin hyödyllisyydestä muinoin akatemiassa pitämäänsä esitelmää, mutta tehtyä ei saanut enää tekemättömäksi. Äkkillinen
"Mellon!"
ja värikkään paperisilpun ryöppy kiinnittivät hetkeksi hänen huomionsa. Sitä seurasi pari räjähdystä ja ryöppy mustaa savua.
"Sesam!",
ja ilma täyttyi ällöttävästä hajusta. Rice tähtäsi kuitenkin pitkälläkiväärillään jo huolellisesti. Juuri ennen kuin hän sulki ympäristönsä aistiensa ulkopuolelle, hän kuuli velhon karjuvan:
"Alakazam!"
ja veden loiskuvan. Sitten olikin vain hän, ase ja kohde, sekä tietenkin maan vähitellen koveneva tärinä ja lähestyvä jyly, joista saattoi päätellä vainoajien etäisyyden.
Rice näki Ratsastajan nyt selvästi. Hän ratsasti arvokkaalla, tavallista vahvemmalla Kisleviläisellä Kilpakuormaajalla. Luultavasti juuri suuremman kantokyvyn vuoksi ylimääräiset ruutivarastot oli koottu satulalaukkuihin niiden selkään. Rice kykeni erottamaan räjähdysvaaran merkin satulalaukkujen kyljissä. Poikamaisesti virnistäen hän tähtäsi kaukaista kohdetta huolellisesti ja laukaisi. Pamahduksen saattelemana valojuova kiisi puolen laakson halki ja upposi satulalaukkuun. Seurannut räjähdys oli erittäin valitettava muutaman Ratsastajan ja heidän hevostensa kannalta. Ratsatajien virta hidastui, epäröi, mutta kiihdytti sitten takaisin täyteen vauhtiin. Epätodennäköinen vaihtoehto, jonka mukaan Ratsastajat saattaisivat kääntyä pakoon, olin nyt kumottu.
Siinä seisoi, tai noh, makasi, yksi entisaikain suurimmista legendoista, yksi mies vastassaan seitsemäntoistakymmenen ammuskelevan ratsumiehen rynnäkkö. Jos erämaassa olisi orkesteri, se olisi varmaan soitellut jonkinlaista pomppivaa, viheltävää sävelmää, mahdollisesti huuliharpun säestämänä. Sen olisi kuitenkin pitänyt tapahtua auringon laskiessa, ja nyt oli keskipäivä.
Rice raapi korvaansa, tähtäsi ja laukaisi. Ratsastajat vastasivat tuleen satuloittensa selästä, mutta epätasaisessa maastossa lauketassa ammuskeleminen oli kohtalaisen epätarkkaa, ja Rice oli hyvin suojautunut kivien taakse. Hän puolestaan ei ampunut ohi. Tyhjennettyään aseensa hän heitti ne menemään. Niitä ei ehtisi ladata, ja hänellä oli vain kaksi mahdollista määränpäätä, eikä niistä kummassakaan tarvittu moisia kapineita. Valojuovat ja niitä seuraavat räjähdykset halkoivat laaksoa. Ricen ympärillä luodit kimmahtelivat kivistä. Ratsastajista usemapi lojui pitkin kenttää, mutta onni alkoi jo loppua. Juuri, kun poplaritakki alkoi kerätä itseensä reikkiä ja Ratsastajien silmänvalkuaiset erottuivat, kaikui ylempää kaivoksen uumenista huuto:
"No jopas! Sehän aukesi!"
Rice ei tuhlannut aikaa, vaan kapusi muutaman metrin matkan jyrkkää mäkeä ylemmäs lohkareiden suojissa, luotikuuron kimpoilessa edelleen hänen ympärillään. Loikatessaan sisään luolaan hän oli kompastua kaksipäiseen kulkukoiraan, joka tokaisi hänelle hyvin ärtyneellä äänellä:
"Katsoisit ryönä eteesi!",
ennen kuin jolkotti tiehensä. Kovia kokeneen katon nitistessä hänen yllään Rice, joka ei ollut yhtään yllättynyt nähdessään näin paljon maagista hakuammuntaa, juoksi pitkin savun täyttämää käytävää, jossa oli viimeksi ollut kolme vuosikymmentä sitten. Portti, jonka Flamber oli silloin sulkenut, oli nyt raollaan. Sen edessä ei tosin ollut silloin ollut lammikkoa. Rice liukasteli rikkinäisessä munamurskassa oveen nojaavan, vinkuvasti huohottavan Flamberin luo, joka oli yltä päältä noen ja vihreän liman peitossa.
"Sigmar soikoon, Flamber, teit sen! Kuinka oikein onnistuit?",
Rice mylvi innoissaan. Huohotuksensa lomasta Flamber hinkui vastauksen:
"Minä luovutin... avaamisen kanssa ja... koetin... sulkea sen! Vain pari vikatikkiä, ja... se aukesi!"
Valekaivoksen suuaukolta kuului jo ääniä. Hevoset eivät pääseet edes suuaukolle, mutta kymmenet saappaat juoksivat määrätietoisesti heidän perässään. Flamber virnisti Ricelle heidän nilkuttaessaan toisiaan tukien portin raosta sisään. Rice katsahti natisevaa kattoa, sitten savun seassa juoksevia epäselviä hahmoja, ja huokaisten veti esiin käsimörssärinsä. Savun seassa lähimmät poplaritakit näkivät hänet, tajusivat, mitä hänellä oli mielessään, ja pakenivat kauhuissaan. Sitten Rice laukaisi. Räjähdys valaisi koko luolan, jyrähdys kaikui seinistä ja kivensirpaleet lentelivät. Rice juoksi jo eteenpäin Flamberiä kantaen käsimörssärinsä kalahtaessa lattialle. Sitten katto sortui.
Kukaan alle jäänyt ei voinut selvitä hengissä. Flamber hinkui hengästyksissään.
"Tässä sitä ollaan.",
Rice tokaisi.
"Joko käytetään Hattua, tahi kuollaan tänne."
Flamber osoitti edessä näkyvää lahoa ovea kohauttaen olkiaan muinaiseen 'hällä väliä'-eleeseen, tokaisten vain:
"Mennäänpä sitten."
Rice potkaisi vielä Morkisen surkeinta porttolaa huonommassa kunnossa olevan oven sisään. Siellä oli taidokkaasti tuettu pyöreä huone, jonka keskellä olevalla jalustalla loisti kirkasta, väritöntä valoa varsin tavanomainen, suippokärkinen velhojen suosima hattu. Sen takana, huoneen vastakkaisella laidalla, oli kaiverruksin peitetty parimetrinen obeliski, joka ylsi puoliväliin kohti kattoa. Rice nyökkäsi.
"Aloitahan, Flamber. Mitä pikemmin päästään täältä, sen parempi. Neitsyet eivät odota!"
Hän virnisti. Flamber käveli Hatun luo, nosti sen käsiinsä, ja laski sitten varovasti päähänsä. Hattu lakkasi loistamasta. Sen sijaan himmeä hohde valui alas pitkin Flamberiä, muuttaen menessään hänet läpikuultavaksi, ikään kuin aineettomaksi. Vihreä lima ropisi lattialle sen tieltä. Lopetettuaan työnsä Hattu syttyi jälleen loistamaan. Nyt aavemainen Flamber ojensi Hatun Ricelle ja asteli obeliskin viereen.
"Olit oikeassa, Rice. Täällä on vain kahdet kädenjäljet. Pointy onnistui."
Flamber painoi varjokätensä täydelisesti sopivan kokoisiin painaumiin, ja obeliskin neljästä sivusta kahden riimut alkoivat loistaa sinistä valoa. Rice laski Hatun päähänsä. Se tuntui siltä kuin uppoaisi hitaasti lämpimään vaniljavanukkaaseen. Hatun lopettaessa jalkapohjissa tunttui äkäinen nipistys, mutta siinä kaikki. Rice katsoi kättään, ja näki mainiosti siitä läpi. Olkiaan kohauttaen hän laski Hatun varovasti takaisin jalustalleen ja käveli obeliskin toiselle puolelle. Hänen kasvojensa korkeudella sen kyljessä olivat kämmenten painaumat, joiden hän tiesi sopivan mainiosti omiinsa. Vain hetken epäröinti, ja Rice laski kätensä noihin koloihin. Riimut syttyivät hohtamaan sinisellä valolla. Sitten koko maailma välähti sinisenä. Punaisena. Keltaisena. Vihreänä. Oranssina. Pimeänä. Sateenkaarena. Rice hukkui nimettömien värien psykedeeliseen pyörteeseen.

Äärettömyys oli valkoinen. Eikä mikä tahansa valkoinen, vaan sellainen valkoinen, joka on niin täydellisen valkoista, ettei tavallisessa maailmassa koskaan tultaisi näkemään mitään sen kaltaista. Tämän suunnattoman, ajattoman tyhjyyden keskelle ilmestyi rääsyihin puettu kurttuinen velho sekä poplariin ja lierihattuun pukeutunut harmaantunut mies. Yhtenä hetkenä heitä ei ollut, sitten he olivat. Rice ja Flamber kompuroivat pystyyn ilmeisen tyhjän päällä seisoen, hämmentyneen oloisena.
"Missä ovat Himokkaat neitsyet?",
Flamber kysäisi tuijottaen loputtomaan valkoisuuteen.
"Ehkä niillä on vapaapäivä?",
Rice ehdotti. Flamber ja Rice huomasivat lähes yhtä aikaa, etteivät oikein osanneet hämmästyä. He koettivat huolestua, mutta se oli kuin höyrytankin nakkelemista mädillä herneillä. Hätääntymisenkin epäonnistuessa he koettivat vielä lietsoa vihaa tätä outoa paikaa kohtaan, jonka oli tarkoitus olla Utopia. Tuloksetta. Heidän tunteensa olivat tiessään.
"Pidetään pää kylmänä",
Flamber tokaisi. Ricen ontto vastaus kajahti ennen absoluuttisessa hiljaisuudessa kovin äänekkäästi:
"Aivan kuin se tuottaisi vaikeuksia."
Flamber rypisti kulmiaan. Ainoa asia, joka heidän päässään ilmeisesti toimi, oli äly. Ja hänen älynsä sanoi, että jotain oli pielessä. Hän ei varsinaisesti kuullut Ricen ääntä, se pikemminkin kajahteli hänen päässään. Flamber heilutti kättään vinhasti tuntematta minkäänlaista ilmavirtaa.
"Rice, sinullahan on vielä niitä pistoolejasi? Pamautapa laukaus."
Rice olisi luultavasti pannut vastaan, jos hänellä olisi vielä ollut jonkinlaiset tunteet. Nyt hän vain turhia kyselemättä veti ja laukaisi. Valo välähti, savu pöllähti, eikä kuulunut pihaustakaan. Flamber koetti pidättää hengitystään. Se ei tuntunut miltään. Rice nyökkäsi ja tokaisi tasapaksulla äänellä:
"Täällä ei ole ilmaa. Me emme edes hengitä."
Flamber pohti hetken, ja epäilys valtasi hänen mielensä. Hän muisti hämärästi lukeneensa jostain tämäntapaisesta kauan sitten. Oppipoikana suurissa magian torneissa ollessaan hän oli ollut jossain kirjastossa valvovan velhon potkittavana ja lukenut nidettä nimeltä... 'Teoreettisten Astraalitasojen Teoreettiset Ominaisuudet'. Flamber kurtisti kulmiaan enemmän lihasmuistin kuin minkään tunteen tapaisen vuoksi, ja kääntyi katsomaan Riceä silmiin.
"Ammu minua. Kasvoihin, kiitos.",
hän pyysi sellaisen miehen äänellä, joka ei kykene tuntemaan pelkoa. Rice totteli jälleen mukisematta. Ammus kulki Flamberin kasvojen läpi vieden melkoisen palan niistä mukanaan. Parin paikallaan pyörähdetyn voltin jälkeen Flamber kuitenkin pysähtyi pystyasentoon Ricestä katsoen, ilman mitään näkyvää vammaa. Hän huokasi, kiroten tottumuksen voimasta, jälleen ilman asiaan kuuluvaa tunnetta. Rice kysäisi toveriltaan:
"Oletan, että keksit missä olemme?"
Flamber nyökkäsi.
"Absoluuttinen täydellisyys. Ei tunteita, joista kaikki onnettomuus pohjimmiltaan kumpuaa. Ei kipua. Ei minkäänlaista tarvetta yhtään mihinkään, kuten hengittämiseen, nukkumiseen tai syömiseen. Ei edes kykyä kuolla. Kaiken kaikkiaan hemmetin ankea paikka, eikä sitä kykene edes tajuamaan siellä ollessaan."
"Jassoo."
"Vaikuttaa siltä, että tarinat Utopiasta olivat hieman vääristyneet vuosituhansien saatossa. Ehkä oli ihan hyvä, ettemme saaneet Maryä koskaan tänne."
"Mmmh",
Rice murahti, ja jatkoi sitten:
"Voitaisiin yhtä hyvin lähteä liikkeelle tästä. Vaikkapa... tuonnepäin."
Hän osoitti suoraan alas heistä katsottuna.
"Miksipä ei",
Flamber myöntyi.
He putosivat. Sitä ei havainnut muusta kuin putoamisen tunteesta ja siitä seikasta, että he loittonivat nopeasti äärettömään valkoisuuteen. Juuri ennen kuin pieni musta piste, jolta he nyt saapumispaikasta katsoen näyttivät, katosi näkyvistä, valeääni kajahti vielä halki absoluuttisen olemattomuuden:
"Rice, kuulehan..."
"Mmh?"
"Mahtaakohan täällä olla takaovea?"


Nyt kun sitä esikatselussa katselee vasta tajuaa, kuinka paljon pituutta sillä onkaan... Noh, kiitoksia kaikille lukijoille. Ja jos satutte hujjaamaan ja kuikuilemaan tänne loppuun tämän pituutta... Luin tämän itsekin kuudesti, vaikka tiesin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Siis kuudesti oikolukemisen lisäksi. Mielestäni aivan riittävä syy uhrata pari ylimääräistä minuuttia.

[Rune]

Taidan harkita lukemista sitten, kun rämpytät enteriä tuhansia kertoja ahkerammin dialogeissa. Ei tuollaista sekasotkua kehtaa edes aloitella. Mielenkiintoista olisi kuitenkin tiirailla mitä sitä on saatu aikaiseksi, jos kerta tarinakisaan noin hirvittävällä romaanilla meinasi osallistua. Lyhyt on ollut tähän asti ainakin kaunista, sanoinhan minä jo aiemmin.

Siisti nyt kuitenkin aluksi tuota luettavampaan muottiin.

[Cannonball]

Pahoittelen, en ole mikään Foorumille Postattavien Tarinoiden Rakenteellisen Muotoilun Maisteri. Joka taupauksessa toivon, että se on nyt vähän enemmän luettava. Mahdollisisista muotoilun parannuksista saa kaikin mokomin ehdotella. Mitä enemmän kommenttia ja lukijoita tämä saa, sen parempi kaikille.

[susivaara]

Uskomaton. Sanoisin jopa että loistava. Pidän tavastasi kirjoittaa, ja siitä että olit oikolukenut tarinasi. Nyt kun vielä vaihdat sen neitsyiden vappapäivän vapaapäiväksi niin saat papukaijamerkin.

[Cannonball]

heh, kiitoksia. Korjasin toisenkin typon samasta lauseesta. Nakkisormista se johtuu. Merkki, kiitos!

[susivaara]

*papukaijamerkki*

Ja kymmenen pistettä.

[Sotatonttu]

Oikein mainio. Juoni on hauska ja toimiva. Tyyli on mahtava - etenkin kun tämän tyyppisiä kirjoituksia täällä harvemmin näkee.

Pitkähän se on, mutta mielestäni se on vain hyvä juttu. Tarina todella imaisee mukaansa ja tiputtaa Terry Pratchettmaiseen koomiseen maailmaan. Sääli vain, että utopia tarkoittaa paikkaa, jota ei ole - eli Rice ja Flamber eivät sinne päässeet.

Hieman kommentteja vielä kirjoitustyylistäsi ja parannusehdoituksia.

-Varsinkin tekstin alkupäässä vailla mitään järkevää syytä käyttämäsi kolmoispisteet ("Ei ehkä kaikkein otollisin tilanne mennä kyselemään tietä, mutta mies oli selvin... tai sanotaan että kaikkei vähiten päissään koko joukosta.") ärsyttävät. Kolme pistettä eivät sovi kieliopillisesti virkkeen keskelle, eivätkä mielestäni tyylillisestikään. Silmissäni tilannetta pahentaa entisestään se, että nykyään kolmea pistettä käytetään, kun ei keksitä virkkeelle järkevää lopetusta tai muusta syystä.

-Pilkkuja tunnut käyttävän paljon. Sen sijaan tekstin lukemista helpottaisi ja sitä yhtenäistäisi se, jos käyttäisit pilkun sijaan sitovia ilmauksia, esimerkiksi ja tai sekä.

-Tekstin alku ei ollut niin villin tuntuinen, kuin loppu. Siksi puhekielen tai puhekielenomaisten ilmausten käyttö alussa si tuntunut sopivalta.

Tarinan liukuminen pikkuhiljaa parodiseksi toi oman hauskan vivahteensa siihen ja mielestäni tyylillisesti se olikin tarinan yksi parhaista puolista.