Fantsu-entry: Sigmarin viimeinen uskollinen

[pamp-pu]

Pohjustetaanpas hiukan. Odotin menestyväni hiukan paremmin, mutta kommentit kyllä avasivat silmäni. Turhan kliseinen, teini ja ennalta-arvattava, olisi pitänyt käyttää aikaa ja panostaa enemmän. Otsikkokin kusee, myönnetään. Moni oli sitä mieltä, että wannabe-murteen käyttö toi tarinaan koomisuutta. Kyllä olisi pitänyt arvata että selvinpäin kirjoitettu tarina ei voi pärjätä. Noh, minkäs teet - tulipahan jaettu neljäs sija Kapteenin kanssa :D. Kiitos teille, kenen nickejä en nyt kuollaksenikaan ulkoa muista, jotka sijoititte minut arvosteluissanne ykköseksi.

-----

Sigmarin viimeinen uskollinen

Loppusyksyn sateen suuret pisarat putoilivat tyynen ilman halki metsänpohjalle. Valo välähti, ja jossain kaukana jyrisi ukkonen. Ilman täytti märkien lehtien ja hurmeen tuoksu. Siellä missä sadepisarat eivät pudonneet syksyn varisseille ja tummuneille lehdille, ne putosivat metallille ja lihalle - murtuneille kuorille, jotka eläessään olivat olleet ihmisvartaloita. Koivumetsän maa värjäytyi kuin pudonneiksi vaahteranlehdiksi. Mies raahautui ruumiiden lomitse vasemman kyynärvartensa varassa. Hän oli saanut ammottavan haavan kylkeensä. Isku oli murtanut hänen kylkiluitansa, jotka nyt painoivat hänen toista keuhkoaan. Hän nojautui lopulta puuta vasten ja hengitti pihisten. Lähellä maassa hän näki repaleisen ja likaantuneen lipun, heidän lippunsa: Kultainen aarnikotka piti kynsissään kaksihaaraista komeettaa sinipunaisella taustalla. Hän kurottautui vaivoin lippua kohti, otti sen ja alkoi sitoa haavaansa.

Aarnikotka oli verestä miltei musta. Mies kiristi lippua voimakkaalla riuhtaisulla, ja se kiristyi raapaisevan kivun saattamana haavaa vasten. Hän ulvahti tuskasta, mutta verenvuoto oli laantunut. Mies ryjähti jälleen puuta vasten ja hengitti raskaasti. Hän yritti huutaa, mutta hänen äänensä kuihtui kuiskaukseksi:
"Kukaan?", hänen suustaan kuului. Lotisevaa sadetta ja ajoittaista ukkosenjyrinää lukuunottamatta oli hiirenhiljaista. Mies katsoi edessään makaavia ruumiita ja tuttuja kasvoja: miehiä, joiden kanssa hän oli jakanut rääkin viimeisen kahden vuoden ajan. Veriveljiä, asetovereita - kaikki kuolleita. Paitsi hän.

Musta ratsastaja katseli alas kukkulan rinnettä. Hävitys oli täydellinen, ja se sopi hänelle. Hän kannusti ratsuaan alas rinnettä, hitaasti. Hänen edessään oli kuolemaa, mutta mikäli hän saisi haluamansa, niin kuolema kulkisi hänen jäljessään ennennäkemättömällä tavalla.
Alhaalla metsäaukiolla verilöylyn ainoan eloonjääneen ajatukset hapuilivat valveen ja tiedottomuuden välillä...

***

"Patrik, Vladek! Tulkaa sisään, ruoka on valmis."
"Tullaan, mamma!"
Aurinkoinen kesäpäivä paistoi reikinmaalaisen kylän peltopahaselle. Pörröhiuksinen poika juoksi naurismöykkyjen halki puisen hökkelin ovelle, josta hänen äitinsä oli kutsunut häntä. Sisällä hän istahti jakkaralle pöydän viereen.
"Missä Patrik on?", pojan äiti kysyi häneltä kantaessaan mustaa rautapataa pöytään.
"Patlik ei tullut. Patlik kiipesi puuhun. Siihen isoon vaahtelaan", poika vastasi odottaen toiveikkaasti hirssipuuroannostaan puulautanen käsissään. Samassa kauempaa pellon toiselta puolelta kuului pojan parkumista. Nainen ryntäsi saman tien ulos ja löysi itkevän esikoispoikansa istumasta vaahterapuun jykevältä oksalta, noin kolmen metrin korkeudelta. Poika katsoi maahan ja itku yltyi.
"Patrik kulta, äiti on tässä! Pääset kohta alas!", nainen huusi poikansa itkun yli, mutta tämä ei osoittanut rauhoittumisen merkkejä.
Poika saatiin lopulta alas, kun peltotöissä ollut kyläläinen huomasi hässäkän ja haki tikapuut avuksi. Nainen kantoi sylissään poikaansa, joka nyyhki hillittömästi hänen olkapäätään ja hiuksiaan vasten.
"Ei hätää, lapsi rakas. Kaikki on hyvin... Älä itke", nainen lohdutti lastaan. Hän laski tämän maahan, otti kaulaltaan mustan amuletin ja laittoi sen poikansa kaulalle.
"Tämä oli sinun isäsi, se suojelee sinua yhdessä Sigmarin kanssa", hän kuiskasi pojalle. Tämä nyyhki ja piteli korua sormiensa välissä. Samassa hän katsoi äitiinsä:
"Missä isi sitten on?", hän kysyi.
"Isän piti mennä pois", nainen vastasi.
"Miksi?"
Nainen sulki silmänsä ja, pojan huomaamatta, yksi ainoa kyynel vieri hänen poskelleen.
"Koska hän oli naakka kyyhkysten keskellä", nainen vastasi katkeransävyisesti.

Kylän vuotuiset sadonkorjuujuhlat olivat käynnissä. Soittopelien ja humalaisten ihmisten äänet häipyivät hämärtyvään syysiltaan, jota valaisi maalaishökkelin ikkunoista ja kyläaukiolle pystytetystä roviosta lähtevä lämmin valo. Patrik Talsfreund kulki juhlivien ihmisten lomitse. Hän oli tummahiuksinen, kuusitoistakesäinen miehenalku. Nuoremman polven kyläläiset kutsuivat häntä ja hänen veljeään Morsiksi ja Mansiksi, kuiden mukaan - sillä kuten Morsslieb erosi Mannsliebistä, olivat veljekset myös kuin kissa ja koira. Patrik oli tumma niin iholtaan kuin hiuksiltaan, ja luonteeltaan syrjäänvetäytyvä ja pelokas. Hänen nuorempi veljensä taas oli vaalea, lyhyt mutta komea, rehvakas uhkarohkeuteen asti ja kaikkein näkyvimmin kylän naistenmies. Veljesten välillä oli ollut kilpailuhenkeä lapsuudesta asti, tosin ei Patrikin mielestä.
Patrikin kävellessä kohti kotihökkeliään hän oli oma itsensä, aina erilainen kuin muut - toisinsanoen vesiselvä, muiden ollessa oluesta ja viinasta täysin persaukset olalla. Hänen ojentaessa kättään ovea kohti hän kuuli sisältä kikatusta ja viinahuuruista puhetta:
"Sie se sitten olet mahoton..."
"Otapas tämä pois niin saat maistiaisia."
Välittämättä kuulemastaan Patrik avasi oven. Näky järkytti häntä - hänen veljensä Katarinan kanssa. Tyttö ei näyttänyt Patrikin väliintulosta piittaavan, vaan kikatti yhä humalaisena ja hapuili päällään makaavan pojan housunnyörejä. Patrikin tuijottaessa heitä, hänen veljensä tuijottaessa takaisin, hän halusi enemmän kuin mitään muuta repiä veljensä pois Katarinan päältä. Korkeintaan sekunnin kestäneen hämmästyksen jälkeen Patrik marssi jo kaksikon viereen ja riuhtaisi veljensä pois.
"Jumaliste, Patrik! Mee nyt hittoon siitä!"
"Mihin sinä menet, Mans? Enhän mie saanut edes maistiaisia vielä", Katarina hihitti. Patrik otti veljeään niskavilloista kiinni, ja huusi ulos mennessään Katarinalle:
"Se on nyt parempi notta sinä menet kotios."
"Laske ny irti, pirskatti!"
Patrik talutti veljensä ulos talosta ja paiskasi tämän nurkan takana odottavan aidan yli sikojen aitaukseen.
"Minä oon kolme vuotta kestäny tota sun paskaas, Vladek, notta siinä sulle vähän takaasin!", hän huusi veljelleen, joka nyt rypi sikojen saastassa. Vladek kompuroi ylös mudasta ja mulkoili Patrikia vihaisena.
"Mä käytin saumani, sä et", hän lopulta sanoi isoveljelleen. "Sä ootkin aina ollu tollanen nyhverö - ei ihme että tytöt ei lämpene sulle."
"Sää tiesit hyvin notta mä meinasin yrittää Katarinan kanssa - saumat ei meinaa sitä notta kuinka hyvin saa tytön känniin tempuntekemistä varten!"
Hetken veljekset vain katsoivat toisiaan. Juhlinnan ääni kuului vielä rikkoutumattomana. Lopulta Patrik käänsi selkänsä Vladekille ja sanoi kuivasti:
"Kerää tavaraas yön aikana. Kun mää aamulla herään nii heitetään hyvästit."
Vladek käveli ulos karsinasta ja marssi veljeään kohti.
"Et sä voi tehdä mulle tätä - me ollaan sentään veljii..."
"Äiti jätti tän taloon mulle, mä heitän ulos ketkä haluun. Kyllä mää pellon ja siat yksinki hoidan - justiinsa tässä tuli yhtä ojennettuu isään kädestä."
Tämän sanottuaan Patrik käveli takaisin juhliin, Vladekin jäädessä seisomaan sikojen saastaan.

Mies ja nainen kävelivät ripeää tahtia hiekkatietä eteenpäin. Mies kiskoi naista perässään, ja tämä yritti riuhtoa vastaan.
"Paikallas, huora!", mies karjahti ja löi naisen maahan. Tämä jäi polvilleen ja itki. Mies valmistautui lyömään uudestaan, kun yössä kahahti jokin. Hän käännähti ja näki varjon, yötä mustemman, kohoavan hänen yläpuolellaan. Pelottavasta näystä huolimatta hän tiuskaisi:
"Mee muualle siitä, muukalainen. Tää ei kuulu sulle."
Tumma hahmo käveli maassa kyhjöttävän naisen luokse ja pysähtyi. Ennenkuin mies ehti tajuta tapahtuneen, teräs helähti, leikkasi lihaa ja luuta. Nainen makasi kuolleena maassa kun hahmo kääntyi häneen päin. Mies yritti perääntyä, mutta samassa muukalainen lennähti hänen kasvojensa eteen ja nosti hänet kurkusta ilmaan. Mies korisi, yritti saada happea, kun muukalainen puhui ensimmäistä kertaa:
"Onko se sinulla?"
Ääni oli jäistä merta hyytävämpi ja tuskin kuuluva, se seisautti veren ja jähmetti sydämen.

Viileä syysaamu. Patrik kantoi sioille ruokaa. Vladek oli lähtenyt viime yönä, ja hyvästit jäivät sanomatta. Hän ei katunut päätöstään - nyt hän saisi hoidettua elämänsä rauhassa, perustaa vaikka perheen... Katarinan kanssa, jos Sigmar soisi. Hän haikaili ajatuksissaan, kunnes kuuli vankkurinpyörien kolinan kylänraitilta. Hän nosti katseensa, ja näki härkävankkurien lähestyvän. Vanha Gotin isäntä siinä ajaa härät tukkimetsälle, hän ajatteli. Vankkurit kuitenkin pysähtyivät hänen kohdallaan. Ukko Gotti käveli ontuvasti hänen luokseen ja otti leveälierisen olkihattunsa pois. Hän oli aina vakavan näköinen, mutta nyt Patrik katseli vanhaa miestä joka oli kuin seisoisi itsensä Sigmarin edessä.
"Lähtikös sinuun veljes yöllä tuonne kaupunkiin päin? Sellaisen tytön kanssa..."
Patrikissa kiehahti jokin. Hän ei ollut nähnyt Katarinaa eilisillan jälkeen. Olisiko Vladekilla ollut otsaa? Hän nieli kuitenkin kiukkunsa ja vastasi:
"Jonnekin se lähti - yöllä, kun minä olin maata. En tiedä minne."
Isäntä nieleskeli hermostuneena ja kääntyi vankkureihin päin:
"Sinuun olis parempi tulla tuonne kärryille...", tämä sanoi ääni käheänä. Kun Gotti lähti ontumaan vankkureitaan kohti, Patrik katsahti ensimmäisen kerran sen lastiin. Reunojen yli näkyi heinälasti, ja veritahrainen, sininen huivi. Se iski Patrikiin kuin Sigmarin vasara, ja hän pinkaisi juoksuun, hyppäsi aidan yli ja juoksi Gotin isännän ohi ja saapui vankkureille. Koko maailma murtui hänen jalkojensa alta. Heinillä makasivat hänen veljensä ja Katarina, hengettöminä. Hän ei voinut olla vihainen Vladekille Katarinan viemisestä, vaikka olisi halunnut. Käsi tärisevänä hän kurottautui ottamaan Katarinan huivin sekä Sigmarin amuletin tämän kaulalta. Vladekilla ei ollut mitään, hänet oli ryöstetty puhtaaksi. Patrik puristi huivia ja amulettia, rojahti polvilleen ja itki.

"No niin, riviin järjesty ja asento, senkin löysät, pystyynpaskannetut lapamadot! Ryhtiä niihin velttoihin rankoihin, tai potkin henkilökohtaisesti teidän jokaisen persaukset seuraavalle sunnuntaille!"
Hautajaisten jälkeen Patrik oli liittynyt armeijaan. Omaisuutensa hän oli testamentannut muille kyläläisille tasan jaettavaksi. Itsellään hän piti ainoastaan vaatteensa, Katarinan huivin ja amuletin sekä isänsä onykskorun. Nyt hän seisoi asennossa ja totteli käskyjä minkä parhaiten taisi. Hän oppi ampumaan ja käyttämään hilparia, yksinkertaisia taistelutaktiikoita ja -muodostelmia sekä ryhmässä toimimista. Ulkoapäin hänestä kasvoi sotilas kuten muistakin, mutta sydämensä hän piti yksin yhdelle. Koskaan aiemmin elämässään hän ei ollut ollut kovin uskonnollinen, mutta Vladekin ja Katarinan kuoleman jälkeen hän muuttui.
Ilta sotilasparakilla, pienessä Sigmarille pyhitetyssä sotilaskappelissa. Patrik on polvistunut alttarille ja pitää kädessään Sigmarin amulettia.
"Keisari on Soturi, Sigmar on hänen nimensä. Minun kilpeni ja kunniani, poikainsa voima ja suojelija. Vaikka tuhat kaatuisi vasemmalta puoleltani ja kymmenentuhatta oikealta, en minä silti pelkää, sillä Sigmar on kanssani."
Samassa musta amuletti putosi Patrikin taskusta. Hän nosti sen ylös, ja ensimmäistä kertaa elämässään katsoi sitä enemmän kuin ohimennen. Musta monikulmio, pyramidimainen, kiiltävää mustaa kiveä. Mitä lie arvotonta rihkamaa, hän ajatteli ja ripusti sen takaisin kaulaansa. Hän teki vasaranmerkin, nousi ylös ja käveli takaisin parakkiinsa.

***

Patrik makasi puolikuolleena puun juurella. Haava hänen kyljessään poltti. Hän hengitti pihisten nostaessaan kätensä raskaasti kaulalleen. Hän hapuili Sigmarin amulettia, ja tuntiessaan kädessään ketjun hän riuhtaisi sen kaulaltaan. Kämmenellä hänen kasvojensa edessä oli kuitenkin musta onykspyramidi. Patrik tuhahti ajatuksissaan - häntä suojelisi vain hänen oma miekkansa ja Sigmar, ei mitkään taikauskoisten höpinät.
Samassa kauempaa puiden takaa kuului kavioiden kopinaa. Patrik säpsähti ja etsi refleksinomaisesti kädellään maasta asetta. Hänen kämmenensä sattui miekan kahvalle ja hän otti sen käteensä, pitäen katseensa puita kohti. Hetken hiljaisuus. Sitten hän näki sen.
Ratsastaja. Kauttaaltaan yötä mustempiin kaapuihin verhoutunut, pitkä, pahaenteinen ilmestys. Sen ratsu oli hirviömäinen - hevosen irvikuvan mädäntynyt nahka roikkui riekaleina sen kyljillä, ja suurista repeämistä paljastuivat luut ja mädät sisäelimet. Ratsastajan koko olemus hehkui epätoivoa ja kuolemaa, se tuntui puristavan Patrikin rintakehää vuoren painolla.
Se pysähtyi ja katseli ympärilleen. Se käänsi kasvonsa, joita Patrik ei nähnyt, hänen suuntaansa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen se nousi ratsailtaan ja käveli Patrikia kohti. Tämä tuijotti näkemäänsä kykenemättä nostamaan miekkaa pitelevää kättään; hänen vaistonsa koki uhan, mutta jokin lamaannutti hänet. Se pysähtyi aivan Patrikin eteen, muutaman askeleen päähän, ja sihisi:
"Onko sse ssinulla?"
Sanat iskivät Patrikin sieluun kuin tuhannen talven viimat. Jokin hänessä tiesi, mitä Ratsastaja tarkoitti. Alkukantainen pelko sai hänessä kuitenkin vallan:
"M-mikä?", hän kuiskasi. Ratsastaja katsoi häntä hetken ja laski sitten huppunsa, jonka varjoissa sen kasvot olivat olleet. Sen alta paljastui ihmisen irvikuva, tummat ja lepakkomaiset kasvot. Sen pistävät silmät porautuivat hänen sisimpäänsä, kun se puhui jälleen:
"Tiedät kyllä. Sse ei ollut veljellässsi, isässsi täytyi antaa sse sssinulle..."
Patrik ei voinut kuin tuijottaa kauhuissaan tuota edessään seisovaa ilmestystä. Lopulta hän kuitenkin hätkähti, ja vuosien takaiset tapahtumat kuohahtivat hänen mieleensä. Vladek... Katarina... Amuletti. Se etsi sitä.
"Sinä tapoit heidät... Se.."
"Tiedätkö kuka isässsi oikein oli?", Ratsastaja kysyi häneltä, keskeyttäen hänet. "Ajattele. Reikinmaalaissset eivät ssynny noin tummina - isässsi oli etelässtä. Sse kirottu Sssettra antoi hänelle, ussskolliselle palvelijalleen, kässkyn varastaa Messtariltani se, joka nyt roikkuu kaulasssasi."
Patrik tunnusteli amulettia. Naakka kyyhkysten keskellä. Hän otti sen kaulaltaan, laski kätensä vierelleen maahan, kiven päälle. Hän kohotti kättään hieman, ja Ratsastaja parahti:
”Ei! Älä riko sssitä!”, se sähisi ja astahti askeleen eteenpäin, kurottaen Patrikin kättä kohti. Se kuitenkin pysähtyi, tietäen että Patrik ei epäröisi rikkoa amulettia.
”Josss annat korun nyt minulle, niin voin viedä sinut Messstarini luo. Hän palkitsssee suuresti sen, joka palauttaa tuon hänelle. Hän saattaisi jopa suoda sinulle”, se sihisi maanittelevasti ja laskeutui hänen kasvojensa tasolle:
”Ikuissen elämän rakkaidesi kansssa.”
Patrik säpsähti. Hän ajatteli kaikkea hänelle rakasta – äiti, Vladek, Katarina ja hän. Yhdessä jälleen. Hän ojensi jo kättään Ratsastajaa kohti. Se paljasti verenimijän hampaansa:
”Kyllä… Anna ssse, Nagasssh palkitssee…”
Samassa hän pysähtyi. Nagash. Hän muisti Sigmarin, ja iski kätensä maassa lojuvaan kiveen. Onykspyramidi murentui harmaaksi tomuksi – se oli ollut ontto.
Ratsastaja rääkäisi ja kavahti ylös. Se vetäisi mustan miekkansa huotrastaan. Patrik rukoili ääneen teräksen tunkeutuessa hänen sydämeensä. ”... Ja vihollisista viimeisenä Sigmarin pojat ja tyttäret voittavat Kuoleman – he pääsevät herransa luokse.”

Sateen ääni haipui kaukaisuuteen. Hän ei nähnyt, mutta silti hän näki. Hän ei ajatellut, mutta tiesi silti olevansa. Valkea sumu. Ääni, jota hän ei kuullut, sanoi hänelle: Tule rauhassa - sen oikeuden ansaitsit viimeisessä taistelussasi, niistä ainoassa.

Sigmar.

[Skrixqueek]

Ihan liian High Fantasya minun makuuni. Maajussilla on pahan puolijumalallisen arkkipahiksen taikaesine, jota ratsumiehet tulevat sitten noutamaan... My precioussss?

Tarinassa oli kaksi ihan eri sävyistä ja tyylistä tarinaa lomittain. Loppu on aika rikkonainen ja tarina kulkee jotenkin epätasaisesti.

Minusta juonta oli vaikea seurata ja hahmoihin samaistua.

Juoni on selvästi rakennettu paljon pitempää tarinaa varten, jossa pystytään rakentamaan kunnon ihmissuhteita henkilöhahmojen välille, jolloin tarinaan tulisi samaistumista ja sitä kautta lukija kokisi jotain muutakin kuin: "kappas, nysse kuoli" -elämyksen...

Noin. Olipa sekava posti.

[Uttumi]

Näyttäisi siltä, että kirjoittaja on jo kommenttinsa saanut, kun me muut vielä joudutaan moisia kalastelemaan. Koko äänestysrumpa siis hukkaan. *Pui nyrkkiään*

Kolme pistettä kuitenkin annoin, ja syytkin kerroin. Myönnettäköön, että olenkin enemmän tyylin kuin sanoman perään. Enpä oikein keksi kisatarinaa, joka ei olisi ollut ennalta-arvattava tai kliseinen, joten moisia kommentteja en itse allekirjoita. Kerronta oli puoleensa vetävää ja eteenpäin soljuvaa, ja juoni ei töksähdellyt, vaikka ei mitään huimaavan uutta tarjonnutkaan. Tunnelmasta sen sijaan sai otteen helposti ja lukeminen ei ollut missään vaiheessa pakkopullaa. Jotain tyhjää tarinan rakenteessa kuitenkin oli, mikä tosin jätti minusta lopulta vain mukavaa ilmavuutta lyhyelle kertomukselle: kaikkea ei tarvitse selittää, kunhan pääkohdat tulevat esille. Tällä logiikalla täyttyivät hyvän tarinan merkini.

[IRiaD]

Copy-paste:

Siggen propagandatarina. Tosin kaikki, missä on Nagas on hyvää. Olisi pitänyt heti tajuta että musta kolmio tarkoitti pyramidia...