Scifi-entry: Kuulustelu

[Uttumi]

Onnistuin tällä kertaa huijaamaan vain viittä lukijaa. Mikä siis meni vikaan, mikä oli onnistuakseen ja, ennen kaikkea, miten olisin saanut lisää pisteporsaita varrastetuksi?

-------

Kuulustelu

"Tämä on täysin sopimatonta!"

Mariini jylisi yli tuntuvasti hytisevän aluksen melun ja paukutti raskaassa panssarissaan eteenpäin. Hän kolisutti voimamiekkaa rintaansa vasten jollain alkukantaista muistuttavalla tavalla kuin painottaakseen sanomaansa. "Mitä enemmän ääntä hän pitää, sitä varmempi hän tuntuu olevan itsestään", mies totesi hiljaa mielessään. Yllättäen rautasoturi seisahtui ja mulkaisi seuraajaansa. Hän selvästi kaipasi vastausta tyhjänpäiväiseen murjotukseensa, ja jo hänen valtava olemuksensa huokui varmuutta, että hänen vapaa kätensä voisi millä tahansa hetkellä tarttua ja murskata miehen pienen ja kooltaan merkityksettömän, mutta silti niin tärkeän, kallon. Mariinia juuri ja juuri rintaan yltävä mies epäili hetken, tekisikö tämä sen. Merkit eivät olleet selvät, ja näitä fanaatikkoja oli hankala lukea, eikä hän rohkenisi porautua syvemmälle kuin minkä pinta antoi ilmi. Ei, ellei sitä erityisesti häneltä käskettäisi. Soturi käännähti tuhahtaen takaisin suuntaansa, ehkä kokien miehen olleen hiljaisuudessaan samaa mieltä: hänen ei kuulunut olla täällä.

Mies oli kohdannut hyytävän vastaanoton jo ennen kuin oli ehtinyt astua ulos koruttomasta, pienestä kuljetusaluksestaan. Laskeutumiskannella odottaneiden saattajien tylyys ja suorastaan murhaavat katseet olivat tehneet osansa, mutta tunne, jonka hän oli saattanut aistia henkivän yli avaran tilan ja piiskaavan pitkin avautuvaa, loputonta avaruutta, oli ollut tukahduttava. Mikäli hän olisi voinut vielä ei-toivotummaksi itseään tuntea, olisi tämä saattaja viimeistään jauhanut loputkin itsevarmuuden muruset rautaisella tavallaan ilmaista mielipiteensä asioista.

Hiljaisia epäilyksen katseita ja sanatonta mutinaa keräten he suuntasivat läpi aluksen sokkeloisten käytävien ja risteysten viidakon, kulkivat läpi vartiohuoneiden, joissa jokaisessa heidät päästettiin läpi ajatukset epäuskoa sykkien ja miehen ohimolla pistellen. Hän tunsi hämmentyneisyyden ja tilanteen herättämän turhautuneisuuden, ja siitä huokui ärtymys; hän saattoi maistaa veljessotureista tihkuvan ylpeyden ja häneen kohdistuneen katkeruuden. Kaikki silmät seurasivat häntä, ja jo laskeutumiskannella tunne oli ollut huumaava. Vaara velloi aluksen seisovassa ilmassa, mutta mies ei osannut paikantaa sitä. Jokin pidätteli miehistön murhanhimoa ja sen hän tunsi onnekseen. Nämä geeniehostetut äpärät eivät pystyneet pitämään mieltään kuohumasta, mutta osasivat sentään seurata käskyjä. Taistelussa he saattoivat kestää mitä suurimman kärsimyksen, mutta hän yksin rikkoi tuon järkähtämättömän muurin, jota he kantoivat yllään sotisopaansakin raskaampana.

Lopulta heidän synkänpuhuva seurueensa saapui portaille. Ne olivat syrjässä kaikkein olennaisimmista, mutta aivan laivan ytimessä, raskaimpien panssarien sydämessä ja useiden välietappien ja luukkujen takana. ”Tätä koloa suojellaan varmaan paremmin kuin aluksen päällikön tiloja - tai alusta suojataan tältä”, mies mietti. Portaat johtivat alaspäin ja valo himmeni niiden varrella, kunnes pohjasta näkyi vain hämärästi tunnistettava varjo. Hyytävä tunne viisti hänen ylitseen pimeydestä. ”Kuolemanlöyhkä” kuten hän oli tottunut aistimusta kutsumaan. Se oli kitkerä ja huusi hänen mielensä sopukoissa. Mies ei olisi halunnut mennä alas. Hän katsoi saattajaansa, joka seisoi valon laidalla kasvot tummina ja kohotti nyt vaitonaisena sormensa osoittamaan suuntaa. Hänelle ei ollut paluuta, jos koskaan edes oli ollut vaihtoehtoja. Mies kääntyi, huokaisi ajatuksissaan ja astui alas.

---

Portaiden juurelta alkoi todellinen pimeys. Sitä täplittivät vain metalliseen alukseen sopimattomat, kellertävät kynttilärivit mukaillen käytävän reunaa. Niistä nousi makea ja vahva tuoksu seisovaan ilmaan, ja se peitti kuin seinä edessään myllertävän vihamyrskyn. Tämä tie oli tukittu monin riitein ja Keisarin merkein ja mies saattoi aistia siihen kohdistetun vihan, joka lietsoi tuota muuria vasten, mutta toisella puolen kaikki oli tyyntä, kuoleman hiljaista. Hän astui hämärään ja kovat saappaat rahisivat lattiaritilöitä vasten. Hennot liekit huojahtelivat yllättävää tuulta, leimahtivat hänen ohi kulkiessaan ja lepsuivat taas laiskasti hänen mentyään. Ilma maistui sakealta ja savuiselta ja nostatti lievän kuvotuksen miehen vatsanpohjaan.

Varovaisen alun jälkeen mies tunsi tarpeen harppoa tämä viimeinen pätkä matkaansa ja tihensi askeliaan. Savu väistyi ja päästi hänet käytävän päähän. Tuntui kuin koko alus olisi hiljentynyt, ei moottorien vavisuttavasta jylystä vaan kaikista ajatuksista ja tuntemuksista. Ne odottivat tuon kuvitteellisen verhon takana, mutta eivät uskaltaneet astua lähemmäs. Siinä, missä kynttilät loppuivat, hän kohtasi oven. Sen varjoiselta, jykevältä pinnalta kohosi pyhiä kuvia ja varoituksia, ja nyt hän saattoi aistia sen takana päilyvät kaksi vahvaa tuntemusta, täynnä kytevää vihaa ja kärsimätöntä odotusta. ”Olkoon”, mies puuskahti syvissä epäilyksen mietteissään. ”Saakoot he minut viimein.” Hän oli aikeissa kumauttaa metallipintaa nyrkillään, kun se jo aukeni sihisten hänen edessään, kertoen, että häntä tarkkailtiin.

”Kas, kuulustelijamme salli saapua”, tuhahti ensimmäinen ääni avautuneesta tilasta. Sen sävy huokui samaa itsepintaista halveksuntaa, jota koko alus oli syössyt hänen niskoilleen. Puhuja seisoi vastapäisellä seinustalla selin oveen, mutta pää kääntyneenä puolihuolimattomaan vilkaisuun olkapanssarien lomasta. Pienet näytöt räpsyivät räikeinä muutoin synkän huoneen seinustoilla ja toivat oudon loimuavaa, syvää uhkaavuutta puhujan tuimalle profiilille. ”Aivan! Olemme siis valmiit aloittamaan”, keräsi teennäisen huvittunut ääni huomiota puoleensa. Huoneessa seisoi toinenkin, rautaiseen kävelykeppiin nojaava pienempi mies. Hän oli vanhakasvo, sektorin yli-inkvisiittori, joka oli jakanut käskyt miehen tänne tuloon kaksi maan päivää sitten salattuja viestinteitä pitkin. Käskyt olivat olleet kiireellisiä ja kaikki muut toimet ohittavalla valtuudella, mihin ei sopinut sanoa vastaan, ei edes purnata. Oli selvää, että juuri tämä mies oli halunnut hänet tänne.

Inkvisiittorin pitkä, musta takki riippui raskaana hänen harteidensa yli vedettynä ja peitti suurimmalta osin vanhan ja taipuneen ruumiin. Inkvisiittori näytti lähes vaarattomalta hopeanharmaine hiuksineen, jotka oli sidottu kireäksi mytyksi niskan päälle, ja nojatessaan uupuneesti kävelykeppinsä varaan. Mies tiesi sen olevan vain silmänlumetta. Vanhuksen mieli oli valppaampi kuin antoi ilmi, hänen silmänsä näkivät enemmän kuin olisi niiden kavenneista viiruista saattanut kuvitella ja hänen ajatuksensa mutkittelivat pälyillen loputtomia epäilyksen polkuja; hän oli vaarallinen. ”Jo puolihuolimattomassa vilkaisussa olisi tarpeeksi syytä”, mies uumoili, ”eikä hymynkarekaan taipuisi, kun se olisi jo ohi. Saati, että ehtisin edes kuvitella mitään vaarallista.” Inkvisiittorit olivat aina arvaamattomia. Sen hän oli ollut todistamassa ja unohtumattomasti oppinut…

Toinen henkilö, vanginvartija, mies oletti, oli vähän puhuva. Mittavat suojapanssarit ja huomattava koko tekivät hänestä seisovan patsaan, gargoilin, joka hämysi jostain yläpuolisista pimeyksistä jykevine olemuksineen. Hän liikehti vähäeleisesti ja näytti, kuin hän ei olisi tehnyt mitään, mutta kuvat näytöillä muuttuivat, teksti juoksi niitä pitkin ja katse seurasi niitä nauliintuneena. Lopulta mariini kääntyi, toi räpsyviin valoihin panssarinsa raskaat koristepinnat ja korkeat tunnukset, ja laski tuiman katseensa uuteen tulijaan. Hämyisät silmät mittailivat häntä paksujen kulmien alta. ”Meillä on omat menettelymme ja säädäntömme harhaoppisten käsittelyssä. Onko tämä tapaus jotenkin eriävä? En näe mitään syytä, miksi inkvisitio”, sylki tarttui sanaan, ”epäilisi kykyämme asian hoitamisen suhteen.” Mariini puhui vimmalla ja pidättelemättömällä halveksunnalla.

”Me epäilemme kaikkien kykyjä, komentaja. Ja voit olla varma, että olemme aina kiinnostuneita kansalaistemme hairahduksista, erityisesti raskaasti aseistettujen sellaisten.”

”Kansalaisten!” komentaja tuhahti ääni leiskuen.

”Sattuu olemaan niin”, yli-inkvisiittori jatkoi kuuntelematta, ”että taannoinen kapina herätti huolemme muidenkin kuin siviilien ”toimintakyvystä”. Vaaralliset ajatukset ovat saattaneet levitä pidemmälle kuin uskallamme olettaa. Siksi - ja tulisi olla selvää, että ilman syytäkin - kaikki vääräoppisuus on kaivettava esiin ja kitkettävä.” Inkvisiittorin ääni oli kaihtamaton, vahva ja vailla tulkintojen vaaraa. Hän oli jättänyt hempeämmän esiintymisensä väliin sanoja painottaakseen.

”Beneleuxen asujaimistoa käsitellään, kuten tilanteeseen sopii. Pataljoonamme ei täytä mitään epäilyksen kriteerejä. Se, mitä tapahtui, oli vain yksittäistapaus. Kurimme on…”

”Mutta komentaja hyvä! Ei ole olemassa yksittäistapauksia.”

Mariini jurotti ja oli vaiti. Tässä hämyisässä, pienessä huoneessa oli lähes mahdoton käsittää, mikä valta inkvisiittorilla oli häneen. Keisarikunta tuntui pieneltä tämän aluksen ytimessä, keskellä ylpeyttä ja vihaa, keskellä armeijoiden eliittiä, joka sekään vaivoin piti itsensä aisoissa. Mies seurasi vaisuna inkvisiittoria, joka leikitteli väkevien voimien kanssa. Näiden soturien kaltaiset olivat pettäneet keisarikunnan kerran aiemminkin, aloittaneet kapinan, joka jatkui yhä. Hän ei luottanut heihin ja jätti heidän toimet omaan arvoonsa - mutta vielä vähemmän hän luotti inkvisiittoreihin.

”Sattuu olemaan, että nykyisessä asiantilassa yhteisömme vaatii kaiken tarkistamista. Emme jätä mitään oletusten ja arvailujen varaan. Totuus on, ettemme voi vain luottaa sanaanne. Mitä arvoa on lupauksilla, jotka esittää toinen epäilyksenalainen…”yli-inkvisiittori paahtoi yhä, vaikka mariini näytti saaneen jo tarpeekseen. Jokin komentajassa kiehui yli ja hän oli heittämässä sen ilmaan, jakamassa varomattomia sanoja, mutta vanha soturi veti itsensä takaisin ruotuun ja laski kasvonsa kuin alistuva koira. Inkvisiittorin suunpielessä välähti voitokas hymy, mutta hänkään ei halunnut koetella enempää onneaan. ”Nyt, avaa tie, jotteivät harjaantuneen apulaisemme kyvyt jää käyttämättä!”

Inkvisiittori katsoi miestä suoraan silmiin kiihkolla ja odotuksen himolla. Komentaja palasi näyttöjensä pariin ja hetken kuluttua, metallisten napsahdusten saattelemana, pimeyteen avautui ohutta valoa loistava aukko. ”Mene ja tee Keisarin hyväksi se, minkä lihasi antaa myöten, tai kuole yrittäessä. Millään muulla ei ole väliä - haluan vain totuuden!”

Mies kuuli käskynsä ja seurasi sen viitoittamaa tietä edes kertaa harkitsematta.

---

Huone, joka avautui oven takaa, oli lähes yhtä pimeä kuin se, mistä hän oli juuri poistunut. Sen nurkat katosivat varjoihin, mutta yksittäinen valohuntu laskeutui huoneen keskelle. Tuossa harmauden sydämessä riippui irvokas näky, hänen tehtävänsä, tarkoituksensa ja syy tänne tuloon, mariini, joka oli eksynyt totuudesta. Syytetty oli riisuttu tunnuksistaan ja panssareistaan niin pitkälle kuin suinkin. Hänet oli sidottu koholle asetettuun levyyn usein metallisin nitein ja oli vaikea kuvitella kenenkään voivan paeta moisesta saati edes liikahtaa. Mutta se ei ollut kaikki, mitä tuo ”olento” oli saanut kokea. Kuin paksut sidokset eivät olisi olleet tarpeeksi, olivat hänen kätensä useista kohdin pultattuina levälleen rautaan ja ne olivat vain koruttomat jäänteet entisestä: hänen kyynärvartensa oli katkottu ja poltettu umpeen. Musta hiiltynyt iho kuorrutti jäljelle jääneitä tynkiä ja mies saattoi haistaa hienoisen palaneen tungun leijumassa huoneessa. Syytetyn jalkoja ei ollut säästelty sen enempää, vaan ne oli runneltu ja ne päättyivät polvien alapuolella tyhjään. Mies kirosi näkyä. Ei syytetyn vuoksi, jota hänen olisi tullut inhota ja vihata, vaan niiden, jotka olivat tehneet hänen työstään tuskaisen ja hankalan. Hän ei voinut sietää kidutettuja mieliä. Ne vastustelivat, kiemurtelivat ja uppoutuivat liian vahvoihin ja tuoreisiin muistoihin. ”Ruokottomat eläimet!” hän sähähti ajatuksissaan pettymystään purkaen.

Keisarikunta ei tarjonnut armoa hairahtaneilleen. Heille ei sallittu anteeksiantoa tai sovitusta, ja kaikki tiesivät kohtalonsa joutuessaan tuomiopiiriin. Hän kuitenkin inhosi niitä sadisteja, jotka halusivat pitkittää tuota kohtaloa. Mies itse suhtautui asioihin paljon käytännöllisemmin.

Hän asteli kohti tuomioringin reunaa kakien ja henkeään pidätellen, koska hän saattoi jo tuntea kuuman löyhkän käyvän itseään vastaan. Ovi hänen takanaan liukui sihisten kiinni ja huoneeseen vaipui painostava hiljaisuus. Vaimeat rautavahvisteisten saappaiden kolahdukset eivät herättäneet tuomitun huomiota. Tämä roikotti päätään ja tuijotti lattiaa, ja kasvojen piirteet katosivat varjojen hämärään. Hetken mies mietti, mitä vääristyneitä kaaoksen ilmentymiä pimeys peitti sisäänsä, mutta totuus oli, että se pikemmin piilotti jäljet, jotka kirjoivat pitkin syytetyn vartaloa. Muhkeat mustelmat ja syvät arpeumat uurteilivat ja värittivät puolikuollutta ruhoa. Mies saattoi erottaa painaumia syytetyn ruumiissa ja paukamia, jotka olivat turvonneet punaisiksi ja märkiviksi. Osa merkeistä oli vastasaadun näköisiä, toiset kursittuja ja osin parantuneita. Metallialustaa pilkuttivat groteskit veriroiskeet ja muutama suurempi läikkä oli osunut syytetyn rinnalle ja levinnyt lattialle.

Miehen mieli yltyi epäilyistä: Kuinka kauan syytettyä oli pidetty täällä ennen hänen tuloaan? Oliko tuossa mielessä enää mitään jäljellä tutkittavaksi? Hänen saattajansa oli ollut oikeassa: hän ei tiennyt, miksi hänen haluttiin tunkeutuvan tähän saastuneeseen kuvajaiseen. Hänessä vartoili epäilys, mutta narskuen hän puristi mustat nahkahanskansa nyrkkiin ja astui kehään, joka ei kenties tuominnut vain yhtä. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Kenelläkään ei ollut tässä maailmassa…

Syytetyn raskas hengitys iskostui miehen mieleen. Se oli tasaista ja levollista siihen nähden, mitä ruumis oli joutunut kokemaan. Jopa tuossa tilassa saattoi löytää rauhansa unesta, jos sellaista suotiin piikein ja puudutuksin. Hän ei kuitenkaan ollut täällä lepoa salliakseen. Mies oli jo tarpeeksi lähellä, kun kookkaan syytetyn tummat kasvot laskeutuivat hänen ylleen. Syytetty oli ollut mariini, koulutettu viimeiseen asti, kykenevä vastustamaan kiusaukset ja murtumaton uskossaan, ja vaikka tämä oli sortunut, mies ei uskonut sen tekevän työstään yhtään helpompaa. Syytetty kuitenkin oli varomattomassa tilassa, nukutettu ja turtunut kärsimyksistään - hyvä, jos edes elossa - ja saattaisi päästää hänet läpi vastustelematta. Mies huokaisi väsyneesti, sulki silmänsä ja syöksyi hyiseen ajatusten virtaan.

Väreet peittivät hänen mielensä ja tuhannet tuntemukset, hetket ja tapahtumaketjut jylistivät yhtenä sekamelskana, jonka tulkinta oli kokemattomalle lähes mahdotonta. Jotkin muistot olivat kuitenkin vahvempia ja tuoreempia kuin toiset. Haluttu tieto oli vielä uutta ja sen haarojen löytämisen tulisi olla helppoa. Mies ponnisteli hetken tarkkaillen ja tarttuen ja tarkentuen sitten yhteen, joka vaikutti kaivatulta.

Maan tomu pöllysi virtanaan laskeutumiskapselien synnyttämien pyörteiden alla niiden putoillessa taivaalta pitkin mäkistä taivaanrantaa mustaan sateen tavoin ja paukahtaessa aloilleen sylkien vielä jarrumoottoriensa lieskoja. Oli maihinnousun hetki ja planeetan aurinko laski verestävän punaisena hehkuen. Katsoja, syytetty, seisoi lähellä surkeana savuavaa torjuntasiiloa, jonka lähettyvillä leimusi räikeänä vilkkuva merkkimajakka. Tämä oli etujoukkojen työtä. Muutamat mariinit tutkivat pihalle jääneitä ruumiita ja toiset huolsivat varusteitaan odottavina. Oli hiljaisen hämärän hetki, ja yhden maailman illankoitto. Mies ei tuntenut mitään huolestuttavaa tässä ensimuistossa. Hän kuitenkin tiesi löytäneensä oikean jäljen ja seuraisi sitä.

Muistojen kierteet vetivät hänet taas matkaansa, mutta nyt hän saattoi seurata niitä tarttuen tapahtumiin, jotka olivat edelliselle läheisiä. Marssia, tulitaisteluita, pakkasöitä ja lumituiskuja: ne juoksivat hänen ajatuksissaan, kelautuivat ohi merkityksettöminä ja turtuneina muistikuvina sodasta, ja sitten hänet pysäytettiin väkivaltaisesti. ”Ansa!” takoi ääni syytetyn kypärän sisällä ja muisto alkoi terävöityä. Kaikkialla oli sekasortoa, miehiä juoksi syytetyn ympärillä hajanaisesti ja hän makasi raskaasti moukaroidun ja levottomasti nykivän dreadnought-kävelijän ruhoa vasten keskellä pirstaleista tietä. Räjähdykset heittelivät kiveyksen roiskeita syytetyn panssareja vasten ja raivokas tulitus halkoi ilmaa laserjuovin ja murjovin sarjoin. Kauempana muutamat panssariyksiköt koettivat raivata tietä ahdasta katua pitkin kohti vellovaa taistelua, mutta heidän ja niiden välissä oli ylen määrin rojua ja sortunutta rakennusta. Syytetty hengitti raskaasti, vilkuili taustoilleen ja lähti liikkeelle vilkkaan kohti parempaa suojaa laukoen epämääräisiä hajasarjoja tietämättömiin. Mariinien metallinvivahtavat huudot kuuluivat taustalla ja yksittäiset sanat tarttuivat syytetyn mieleen: ”Petturi!” huusi joku raivon vimmalla, mutta katosi myrskyävään tulitukseen. ”Perääntykää! Ryhmit…” kajautti toinen, mutta vaikeni, kun suunnaton jyrähdys löi taistelutantereen yli, heitti syytetyn maihin ja peitti pölyyn, pimeyteen ja hiljaisuuteen.

Muisto katkesi, mutta mies tunsi voiman, joka siitä ammensi. Se merkitsi syytetylle jotain. Hän lähestyi tavoitettaan.

Sitä seuranneet näyt olivat hämäriä ja repaleisia. Syytetyn ajatukset olivat sekavia ja huomiot vain vaillinaisia. Hän oli poissaoleva, mutta jotain piili pinnan alla, jokin tunne kihelmöi ja ennakoi vaaraa. Vain hajanaiset ajatukset nousivat esiin ja vain yksi muisto selkeytyi soljuvasta massasta, sävyistä ja epämääräisistä muodoista. Hän näki mielessään lyhyen tapahtuman: Syytetty käveli. Hän vahti pimeää leiriä, tai kaupungin raunioihin perustettua väliaikaista tukikohtaa ennemminkin, ajatuksettomana ja mielenkiinnottomana. Mutta jokin ääni herätti hänen huomionsa ja sai mielen kihelmöimään hermostuneesti.

”Meidät petettiin! Paikalliset joukot olivat pelkkää huijausta. Vain muutama onnekas selvisi väijytyksestä ja nyt sivustamme on murtunut ja jouduimme keräämään joukkomme uutta ryhmittymistä varten. Ja minkä vuoksi? Tämän saastuneen planeetan kamaralla ei ole enää sieluakaan, jonka puolesta taistella. Sanon, että peräännymme lopullisesti ja sallimme Keisarin tuomio sen ylle!”

”Älä ole hölmö! Planeetta on arvokas, vaikka ilman asujaimistoaankin. Se, mitä vastarinnasta on enää jäljellä, ei riitä meitä pysäyttämään. He vain viivästyttivät kohtaloaan. Tämä planeetta on muutaman kaartilaisen uhrauksen arvoinen, ja sen verinen teloitus paljon enemmän mieleeni.”

”He pettivät meitä jo kerran, etkä ole vieläkään selvittänyt, miten he siinä onnistuivat. Älä anna sen tapahtua toistamiseen ylpeytesi - tai syytän siitä sinua! Muistakin, ettemme ole täällä koston tähden…”

Syytetty jatkoi kiertoaan ja äänet hajaantuivat vartovaan yöhön, mutta tuntematon kiihko kekälöi hänen mielessään. Hän tiesi taas tarkoituksensa ja jatkoi eteenpäin.

Muisto sammui ja peittyi tuleviin koetuksiin ja taisteluihin. Jokin ajatus kasvoi salaa syytetyn sydämessä noiden kuukausien ajan, kasvoi, kyltyi ja ennakoi tulevaa. Mies tunsi määränpään häämöttävän. Jokin suuri hetki oli saapumassa, ja syytetyn mieli oli taipunut sen puoleen. Hän oli kärsivällinen, odottava, kurinsa laannuttama, mutta silti täynnä vihaa ja raivoa. Hän antoi ajan kulua ja niin muistot liukuivat miehen seurannan ohi, kunnes viimein yksi takertui hänen verkkoonsa ja pakottautui esiin.

Metalli kumahti huumaavasti, kun panssaroitu mariini paiskautui teräksistä ja jykevää luukkua vasten. Saranat taipuivat verkkaan ja valittivat äänekkäästi. Hiki kihelmöi syytetyn jännittyneellä otsalla. Sitten tie oli vapaa ja ryhmä syöksyi aukosta savuun ja pimeyteen. Kuului ääni, huutoja ja kiruntaa.

”Vihollisia! Tuli vapaa!”

Mikään muu ajatus ei juossut enää syytetyn mielessä. Nyrkki puristui ja terävät sykäykset jyskyttivät hänen olkapanssariaan. Melu peittyi mylvivään taontaan ja rytinään. Aseiden nostattama savu pöllysi ammusvanoissa ja murskeen sirpaleita roiskui jostain pimeästä. Askel askeleelta hän lähestyi mustuutta päästellen ruhjovia purskeita.

”Tuli seis!” kävi komento. ”Verenus, Ambro, varmistakaa!”

Taas käskyt toivat vaistomaiset toimet esiin. Kaksi mariinia työntyi aseet valmiina savuverhon keskelle. He katosivat kalmanharmaaseen näkymään, joka päästi valoa vain metrin lävitseen, mutta panssaroitujen askelten rusahdukset paljastivat senkin verran.

”Ruumiita. Kasoittain”, kommentoi kova huuto yhdeltä laitaa salia.

”Kaikki tapettu”, varmisti toinen ääni ja lisäsi: ”Ei aseita.”

”Seuraavalle säilölle!”

Ryhmä jymisti ulos tilasta ja pitkin käytävää kohti seuraavaa paksua metalliluukkua. Yksi mariineista lähestyi johtajaa määrätietoisesti ja alkoi puhua: ”Veli Amerteus! Nämä eivät vastaa tuleen. Täällä on vain aseettomia harhaoppisia. Antaa jälkijoukkojen ja inkvisition hoitaa heidät. Meitä tarvitaan muuallakin.”

Syytetyn katse kääntyi ja nauliutui ilmeettömään kypärään. Ärtymys huokui hänen rinnassaan ja kirvoitti kitkeriä sanoja, jotka johtaja keskeytti ensimmäiseen hengenvetoon.

”Hyvä veli, tämä on sotaa. Ne, jotka ovat vihollisiamme, tulee hävittää viimeistä myöten. Yhtään ei jätetä henkiin minun valvonnassani!”

Vastaväitteitä ei noussut ja ryhmä kiertyi suuren ja raskaasti panssaroidun luukun ympärille. Himmeä punainen valo sykki heidän yläpuolellaan epätoivoisesti.

”Avaa se!”

Yksi mariineista nosti fuusiotykkinsä, ja pihahtaen ja sylkien kuumia höyryjä se sysäsi liikkeelle hehkuvan kaasupatsaan, joka söi panssaroinnin läpi yhtä helposti kuin paperin. Sulaa metallia tihkui sihisten punaisesta jäljestä.

”Tämä on kaikkien kaatuneiden veljiemme puolesta. He kuolivat näiden pettureiden sielujen tähden ja me keräämme ne palkkioksi!”

Luukku kumahti jälleen massiivisen mariinin paiskautuessa sitä vasten ja kääntyi natisten auki.

”Vibius!” johtaja komensi ja kiihko syytetyn sisällä yltyi myrskyisäksi. Mariini, joka kantoi pienellä sytyttimellä loimuavaa liekinheitintä, astui eteenpäin. ”Puhdista heidät!”

Jälleen alkoi kirunta käskyn kajahdettua ja sitten kaikki hiljeni syttyvien nestekaasujen ärjyntään. Räiskyvä valo oli kaamea ja lumoava, ja mies saattoi tuntea syytetyn valveutuvan. Hänen mielihyvänsä kohosi. Mustaa savua sylki lieskojen saattelemana ulos salista ja juoksi paksuna kohti kattoa, ja hillitön kuumuus iski syytetyn kypärää vasten. Mariini lopetti tulisuihkun ja siirtyi luukun sivulle odottamaan. Aseen vaimettua käytäville puski korvia riipivät huudot. Mustat kädet hapuilivat esiin pimeydestä ja palavat ruumiit ajelehtivat räpsivään valoon. Ne, jotka eivät olleet vielä kärventyneet äänettömiksi, raakkuivat, parkuivat ja ulisivat epäinhimillisesti.

”Kukaan ei ammu! Harhaoppisille on vain yksi puhdistus.”

Kituvien näytös oli pitkä ja heitä ryömi pimeydestä monta. Mies saattoi havaita ryhmän levottomuuden heräävän, mutta syytetty ei antanut sille huomiota. Hänen silmänsä olivat varatut kaameille kuolinkamppailuille ja mieli kuiskaili: ”Palakaa demonisikiöt. Kärsikää Keisarin soturien tuomiosta.”

Jossain hämyisässä todellisuudessa mies tiedosti syytetyn vavahtaneen. Syytetty oli herännyt ja hänen mielensä alkoi vastustella voimakkaasti. Hän oli viimein havahtunut painajaisiinsa ja tuntenut vieraan mielessään. Pakokauhun vimmalla hänen ajatuksensa rimpuilivat ja mustuus ja välähdykset peittivät muistoa.

”Älä taistele vastaan,” mies mumahti keskittyneesti. ”Näytä minulle kaikki!”

Hän janosi tietää, mitä oli tapahtumassa. Hän tiesi, että vastaus oli käsillä. Syytettykin tiesi sen ja pelkäsi siksi. Kammosta hän peitteli kokemaansa ja yritti viedä mielensä terävän tuoreeseen kidutukseen ja sen väkeviin kuviin. Verivanat välähtelivät pisteliäinä miehen mielessä kuin veitsi olisi uponnut hänenkin pehmeään lihaansa. Hän nieli kauhua, näki sahan ja tunsi sen kuumottavat viillot. Vaivoin hän säilytti malttinsa.

”Kerro minulle kaikki!”

Mies pakotti syytetyn mielen avautumaan ja tämä urahti ajatustensa kadotessa ja vääntyessä sivuun. Syytetyn tahto teki vastarintaa, kunnes sortui ja jäi ajelehtimaan. Näky selveni jälleen.

Ryhmä oli siirtynyt seuraavalle luukulle ja johtaja antoi komentonsa avata se. Fuusiotykin laukaus sulatti lukon ja metallilaatan avautuessa syytetyn mieli paloi pitelemätöntä raivoa. Hän ei kestänyt enää, ei saattanut vain katsella, vaan ryntäsi paikaltaan kenenkään käskemättä ja syöksyi sisään kammioon. Pimeys kahlitsi hänet, mutta hän saattoi kuulla hätäiset henkäykset. Lapsi alkoi itkeä jossain hallin nurkassa. Syytetty nauroi nyt ääneen mielenvikaisella huumalla ja kohotti voimamiekkansa. Häly peitti hänen taakseen jääneet huudot, eikä mies saanut niistä selvää. Syytetyn mieli kuumotti ja väreili vahvoja aistimuksia, jotka peittivät kaiken.

”Palatkaa kaaokseen, mistä teidät on kutsuttu!” hän huusi janoisella kiihkolla.

Hän löi edes näkemättä ja sähköinen ryöppy toi sinertävänä esiin veriroiskeen ja huoneen seinustalle pakkautuneiden hätäiset kasvot yhdeksi välähtäväksi hetkeksi ennen kuin ne sammuivat jälleen. Kaikki olivat kauhusta hiljaa ja tila pidätti henkeään, mutta kakiva nyyhkytys paljasti itsensä.

”Tuomitkoon Keisari teidät kätteni kautta kadotukseen!”

Miekka löi ja pienet salamat säihkyivät kuolettavina sen pinnalla. Enää ei kuulunut ääntä.

”Petturuudesta te ansaitsette vain ikuisen kärsimyksen!”

Sinertävä valo syttyi yhä uudestaan ja uudestaan, kun itsekin syytetty lateli tuomioitaan. Jokainen isku nostatti hänen kiihkoaan. Se kasvoi huumaavaksi ja syytetyn mieli katosi päälle puskevaan mielihyvään. Mies saattoi maistaa vanhan ja tutun, kitkerän maun, ikiaikaisen tuoksun, joka vivahti tuoretta verta ja kuoleman katkua. Tunne nostatti hänenkin hengitystään ja huojutti mielen pidättimiä. Sen väkivahva ote oli sumentanut syytetyn näkemän usvaiseksi juoksuksi, mutta hänen verenhimonsa keskeytyi äkisti, kun kammiossa kumahti jymisevä laukaus. Musta hahmo seisoi valoa vasten savun kiehkurat kohoillen ronskista aseen piipusta. Hänen kypärätön päänsä pälyili pimeyteen ja voimanyrkki oli puristunut uhkaavasti sähköä sättien.

”Takaisin ruotuun, sotilas!” äänessä ei ollut yhtään tilaa tulkinnoille. ”Kurittomuutesi tullaan tiedostamaan ja saat ansiosi mukaan!” uhkaus ei jättänyt epäilyksen varaa. Syytetty oli ärtynyt, pettynyt ja poissa tolaltaan. Jotain vaarallista liikkui hänen harmistuneessa mielessään. Ajatus pilkahti vain hämärästi hänen tietoisuuteensa, mutta kiihko oli vielä niin korkea, ettei hän saattanut sitä estää. Mies vaistosi löytäneensä etsimänsä jo ennen kuin se iski läpi tajunnanvirran. Se oli vain merkityksetön välähdys, näkymä jostain raa'asta, demonisesta tuonpuoleisesta, joka henki murhaavaa mielihyvää. Hän tunsi merkit ja tiesi, mitä niistä seuraisi. Näky sammui, mutta sen mukana syytetyn tahdonrippeet olivat poissa. Hän oli juonut kielletystä, eikä ollut enää mitään epäselvää. Ryhmänjohtaja oli ollut vihassaan varomaton, seisoi vasten arvaamatonta ja pimeys yllätti hänet. Isku säröili teräviä valokaaria ja rusahti johtajan kallon läpi. Äimistyneet eleet ottivat syytetyn vastaan välkkyvien valojen käytävässä. Hän syöksyi lähintä mariinia kohden eikä ajatellut muuta.

Mies oli nähnyt tarpeekseen. Hän päästi ajatukset lipsumaan ja syytetyn mielen pimenemään. Hengitys ja uni rauhoittuivat taas ja mukiloitu olento uinui riippuen vaarattomana hänen edessään. Hän tiesi nyt hakemansa vastaukset, kääntyi ja poistui kohti ovea, joka liukui syrjään hänen edessään ja jätti taakseen yksinäisen valon - ja ruumiin.

---

”Mikä on tuomiosi, kuulustelija?” inkvisiittori tokaisi tavanomaiseen, huolettomaan tapaansa, kun ovi miehen takana sulkeutui jättäen hänet kahden vihamiehen myrskyävään seuraan.

”Se oli yksittäistapaus - vain yksi hairahtanut ja kaaokseen sotkeutunut.”

Yli-inkvisiittorin nyreys paistoi näytelmän takaa ja teennäinen hymy nyki. Kerrankin hän päästi avoimesti esiin oikean minänsä ja pettymyksensä. Mutta kepeästi suunpielet kohosivat jälleen ja hän korjasi ilmiasunsa. Hän piti liiaksi esityksestään, vaikka arvon tuoma miellekuva teki sen jo tyhjäksi; kaikki tiesivät, mikä hän oli miehiään.

”Olettanen, että olen vapaa poistumaan.”

”Toki… toki”, inkvisiittori takelteli vielä ajatuksiaan jättäen jopa rahdun epäkunnioittavan huomion noteeraamatta. ”Palaa Caldeon viidelle. Minulla voisi olla vielä tehtävää sinulle.”

Mies osoitti kunnioitusta, marssi ovelle ja poistui niine hyvineen.

”Tämä hävyttömyys on viivästyttänyt aikatauluamme jo aivan liikaa. Leikkinne on vaarallista, inkvisiittori, niin koko Imperiumille kuin teille itsellennekin!”

”Oikeus tapahtuu kätteni kautta, kuten Keisarin tahto. En kyseenalaistasi kumpaakaan - edes teinä, komentaja.” Yli-inkvisiittori oli kerännyt itsensä taas kokoon ja huolettomuus huokui hänestä. Vastausta seurasi hiljaisuus, kun nuo kaksi tarkkailivat toisiaan, mittailivat riskejä ja mahdollisia voittoja.

”Vaaroista puhuttaen, onko turvallista päästää noin voimakas psyykikko vapaasti käyttämään taitojaan turmelluissa mielissä? Onko hän luotettava? Onko hän hallittavissa?”

Inkvisiittori hymähti hetken ajautuneena ajatuksiinsa: ”Ei…”

Hän veti takkinsa alta nyrkin kokoisen kojeen ja siirsi sen näppäintasolle kuin ele olisi merkinnyt jotain.

”Hän näkee liikaa, ja sitä on… lähes mahdotonta estää. Ennen pitkään kaaos saastuttaa vapaan mielen, varsinkin niin aistivan kuin hän, mutta vielä aion hänestä hyötyä.”

”Mistä tiedät, ettei häntä ole jo viety? Ehkä hän valehteli meillekin.”

”En epäile hänen sanaansa tässä asiassa.” Yli-inkvisiittori käänsi katseensa merkitsevästi komentajan puoleen ”Epäilisitkö sinä?”

Silmät inhoa sylkien tämä tuijotti häntä takaisin ja oli vaiti.

”Nyt siis tiedämme”, totesi yli-inkvisiittori, sujautti esineen takaisin takkinsa kätköihin, kopautti kantojaan ja osoittautui poistuvaksi. ”Mutta kun aika on oikea, Keisari olisi varmasti mielissään hänen kaltaisensa 'jalosta' panoksesta työlleen.”

Komentaja hymähti tulkitsemattomasti ja sulkeutui yksinäisten, sirittävien näyttöjensä pariin.

---

Ulkopuolella mies seisoi vielä synkän käytävän varressa ja kynttilöiden katveessa. Hän tunsi helpotusta päästessään lähtemään tuosta synkeästä sellistä. Hän tunsi aina. Metelin kaiut kantautuivat jo hänen päähänsä, syytökset porautuen jomottavina pitkin hänen ohimoaan. Ajatus huvitti jo häntä: kaikki nuo urhoolliset ja vannoutuneet soturit poissa tolaltaan hänen kaltaisensa läsnäolosta. Syvällä sisimmissään mies nyt tiesi, ettei eristys ollut vain säilöäkseen sisäänsä yhden harhautuneen sielun: se oli pitääkseen muut harhautuneet loitolla.

[Karl Van Dieter]

Tälle tarinalle tulin antaneeksi kaksi pistettä, koska mielestäni tässä oli monet asiat ihan kohdallaan. Kuvailua oli mukavasti, tarinan hahmot olivat mielestäni mielenkiintoisia, ja uskon, että olisivat saattaneet hyvinkin kestää pidemmänkin tarinan.

[Hollo]

Jatketaampa spontaanien kommenttien antamista.

1pts: Numero 8 - Kuulustelu

Jee, inkvisiittori! Taas vaihteeksi inkvisiittori! Kaartilaisia ja inkvisiittoreita! Inkvit kuitenkin jäi melko vähälle tässä kisassa.

Mitäs tästä nyt kertoisi? Ehkäpä liiankin turvallinen ratkaisu kokonaisuudessaan. Kuulustelua, hytinää, värinää. Tarinan laadukkaana puolena oli sen tasapainoisuus kankeahkosta alusta ja lopusta huolimatta. Kerronta hyvää kieliopillisestikin.

Inkvisiittorista pidin kovasti, kukapa ei pitäisi. Häneltä kuitenkin puuttui se lopullinen laskelmoiva jyrkkyys ja kylmyys. Okei, oma inkvini ei ole lainkaan inhimillinen, jotenka johtuu varmaan siitä.

Juonellisesti siis melko löyhähkö, mutta tämä oli oikeasti laadukas kerronnallisesti. En oikein osaa enempää tästä sanoa. Näitä kuitenkin on kerennyt lukemaan aika monia. Olisi varmasti vetänyt pisteen tai pari enemmänkin jonkinmoisella hienosäädöllä. Inkvit kun sattuvat olemaan melko hassuja kavereita.

[IRiaD]

Kopiointia kommentistani

No huh huh. Loistava tarina, ehkä hieman liian pitkä. Kuulustelu oli kiinnostava, oli kutkuttaavaa nähdä kuinka kaaos oli alkanut ottaa mariinia valtaansa. Jos tuo olisi jatkunut, Khornella olisi ollut uusi palvelija. Lopussa piruparka saatiin kuitenkin kiinni ja vangittiin. En tiennyt, että inkvisitio kuulustelee psyykkereiden avulla...