Turinakisan skifi: Kaksi yhden herran palvelijaa

[Hollo]

Moih.

Nelkytkiloiseenkin lähdin sellaisella pikkuhuumoripitoisella kerronnalla mukaan, vaikkei tätä suoranaisesti huumoriksi voisi sanoa. Sellaisia pieniä juttujahan tämä sisältää. Mutta juu, kakkoseksiko tämä pääsi. Ihme homma. Tarina olisi tosiaan kirjoitettu muutama kuukausi ennen kisan alkua ystäväiselle, ja aloitettuani faba-puolen massiivisemman tarinaidean toteuttamisen, poistin työlistalta tälle puolelle ehdokkaana olleen pilvenveikkomaisen Warp-tarinan. Tämä on siis suora jatko viimevuoden 40k-kisatarinalleni.



”Tänä synkkänä päivänä Crematorium on saanut suuren kunnian vastaanottaa korkea-arvoisen vieraan. Valmistakaa kunniavartio telakalle välittömästi. ”

Inkvisiittori Theodor E. Wianwright kääntyi mukavassa tuolissaan aukinaisen monitorin ääreen huokaisten. Nopea välähdysaalto vilisti silmänräpäyksessä litteän näytön poikki kuvan tarkentuessa hänen kosketuksestaan, ja kokeneen inkvisiittorin kasvot vääntyivät silminnähden ristiriitaiseen ilmeeseen, joka viestitti pakonomaisen, kivuliaan kunnioituksentunteen lisäksi halveksuvaa mietteliäisyyttä. Tehtävä oli suoritettu, se oli suoritettu loistavasti, mutta se oli ollut jonkun toisen tehtävä, ei hänen. Miten ihmiskunta voisi milloinkaan saada tätä kaoottista maailmankaikkeutta hallintaansa, jos heidän heikkoja rivejään harvensivat heidät omat spesialistinsakin. Wianwrightin suupielet venyivät eriskummalliseen hymyyn, jonka vakavuus näytti kerrassaan huvittavalta.
”Ainakin Herramme tahto on toteutunut”, hän tuhahti hieman katkerana. ”Tervetuloa kotiin, Satanius.”

Pitkä, harteikas hahmo käveli pitkin valaistua käytävää. Litteästä kuvaruudusta Wianwright näki kahden vartiomiehen tekevän pelokkaasti kunniaa mustiinpukeutuneelle tulijalle, jonka rento, suoraselkäinen käynti johdatti tätä väistämättömästi kohti päämääräänsä. Musta lierihattu liikkui hiljakseen pään liikkeiden mukaan ja mattamusta, nilkkoja hipova nahkatakki heilahti joka askeleella helmastaan taaksepäin. Pitkä, musta ja piiskamainen hiuspehko riippui rispaantuneena rääsynä tummaolemuksisen miehen kainaloiden alapuolella asti, ja sen väsynyt liikehdintä ja ohuus saivat miehen näyttämään ikäistään huomattavasti vanhemmalta.

Inkvisiittori Lucifer Satanius asteli hiljakseen eteenpäin avaruuslaiva Crematoriumin uudistettuja kulkuteitä, joiden seinillä hohtavat pehmeänkeltaiset valot koettivat kaikin tavoin saada jonkinlaista kodikkuudentunnetta muuten viileään metallihirviöön, jonka ylihuolitellulla kannella suoritti palvelustaan vain säälittävä joukko siloposkisia kakaroita. Kunnianarvoisa inkvisiittori tunsi läsnäolonsa tuottaman vaikutuksen ohikulkijoissa, velvollisuuttaan tekevissä vartiosotilaissa ja tunsi hiljaisen ärtymyksen alkavan itää mielessään. Keisarikunta on yhtä heikko kuin sen heikoin lenkki.

Hymähtäen inkvisiittori Theodor E. Wianwright nousi pöytänsä äärestä, ojentui sammuttamaan kirkkaan monitorin, mutta hänen katseensa jäi viipyilemään ruudulla seisovaan tekstiin. Joka kerta nuo pienet muotoseikat, säälittävät tapahtumat inkvisiittorikollegansa elämässä saivat omittua hänen huomionsa, vaikka hän oli lukenut ne jo niin monta kertaa.

Lucifer Satanius – Ordo Hereticus

Syntymäpaikka: Devilunar III

Vanhemmat: Äiti - Lilith Scheizner - Kuollut
Isä – Judah Ischar – Kuollut

Lisätietoja:
- Orpo kolmevuotiaasta asti.
- Sotilaskoulutuksessa viisivuotiaasta asti kahdenvuoden mielialatutkimuksen jälkeen.
- Oikea silmä korvattu mekaanisella sen menetyksen johdosta.
- Kolmevuotiaana onnettomuudessa, vanhempien menehtyminen.

Wianwrightin mielenkiinto oli välittömästi herännyt kaiuttimesta kaikuneen kuulutuksen myötä.

”Ottakaamme ylpeästi vastaan kunnianarvoisa Hereticuksen järjestön inkvisiittori Lucifer Satanius.” Hän muisteli kuulutuksen loppua, ja nimi oli välittömästi vaatinut hänen huomionsa. Tuo sama, groteski fanaatikko, jonka hän oli kerran tavannutkin kasvokkain, oli osunut juuri samalle alukselle hänen kanssaan. Mielenkiinnon kutkuttaessa hänen vakaata mieltään Wianwright sulki näyttönsä ja poistui huoneestaan mielessään valvontakameran viimeinen kuva, jossa Satanius astui komentosillalle, kuten hän oli ajatellutkin.

********

Hereticuksen inkvisiittori käänsi hitaasti kasvonsa toiseen komentosillan ovea vartioivista sotilaista. Neljännenkymmenennen ikävuotensa ylittänyt mies jähmettyi hämmentyneenä hiljaisen mahtimiehen kasvojen edessä: mitä hänen pitäisi tehdä? Pitäisikö hänen avata ovi? Kuivaa kurkkuaan selvittäen hänen vartioparinsa yskäisi ja teki ylidramaattisesti, jännittyneen kömpelösti kunniaa inkvisiittorille, joka käänsi kärsineet kasvonsa seuraavaksi hänen puoleensa. Sotilas tuntui vajoavan jonkinlaiseen transsimaiseen olotilaan, koettavan paeta oman mielensä sopukoihin pakoon tuota kylmää katsetta, ja hänen silmänsä tuntuivat vettyvän peilimäisiksi vesialtaiksi. Toinen puoli inkvisiittorin huulista kohosi ivallisesti, ja Satanius painoi nappia ja astui ovesta.

”Herra inkvisiittori, tervetuloa Crematoriumille”, noin viisikymmentävuotias, lihaksikas mies tervehti häntä kunnioittavasti kumartaen. ”Toivon, että viihdytte aluksellamme, korkea herra. Luulen, että jopa itse Keisari olisi ylpeä aluksestamme.”

Sataniuksen oikea poski nytkähti uhkaavasti. Kapteeni oli selvästi koettanut vältellä suoraa katsekontaktia, ja nyt inkvisiittorin metallinkylmä jylhyys pureutui hänen päähänsä.
”Älkää koskaan raiskatko Herramme ajatuksia, kapteeni Emerson”, inkvisiittori tokaisi jäätävästi lierihattunsa luomista varjoista, joiden muodostaman harmauden leikkasi vain bionisen silmän ohut pilke. Haudanvakaa mies astui askeleen eteenpäin, ja valo lankesi hänen kasvoillensa.

Lucifer Satanius ei millään voinut olla ihminen. Ihminen ei ollut tällainen. Hänen terveen silmänsä jäätävä, tumma kiilunta olisi voinut yhtä hyvin olla lähtöisin hänen demoniseen, matelijamaiseen muotoon valmistetusta konesilmästään, jonka läpitunkeva hohde hävisi hänen terveelle silmälleen vain hitusen. Inhimillisyys oli kaiketi suljettu jonnekin tuon säälimättömän katseen taakse nääntymään nälkään, ja ei menisi kauaakaan, kun se kuolla kupsahtaisi pitkällisen kidutuksen jälkeen. Kapteeni Emerson tunsi näkymättömän käden kuristavan hänen kurkkuaan, mutta pakkokeinoa ei ollut. Hän näki vain inkvisiittorin irvokkaat piirteet.

Huvittuneena Satanius vei kätensä oikealle kasvonpuoliskolleen, joka oli yhtä valkeaa, niljaisennäköistä, kuivaa paloarpea, ja tuon naarmuisen kalpeuden keskellä kimmelsi tunteeton liskonsilmä. Kapteeni huomasi aivan liian myöhään jähmettyneensä Sataniuksen kuiskaavan, mieltä repivän äänen vaikutuksesta. Äänen, jonka purkautui ulos suun puoliväliin asti yhteentikattujen huulien avonaiselta puolelta ja vangitsi uhrinsa pieneen kammioon, jossa se poukkoilisi ympäriinsä kuin täydellisen tyhjyyden vastakohdassa. Tarkat ristipistot saivat inkvisiittorin oikean, kärsineen kasvonpuoliskon näyttämään entistäkin kuolleenomaisemmalta, ja hänen suunsa oli alituiseen tulkinnanvaraisten tunnetilojen kuvastamassa virneessä.

Hänen äänensä pihisevä, salakavalan maanalainen sointi tuntui jollain tapaa täyttävän koko huonetilan kalvavuudellaan.
”Tarvitsen varusteita ja huoneen”, inkvisiittori totesi, kuin asia olisi jo järjestetty ja loppuun käsitelty. Emerson seisoi hiljaa paikoillaan kuin palsamoitu näyttelynukke ”Kapteeni…”
”Kyllä, aivan. Anteeksi, herra inkvisiittori”, hän sopersi havahtuen pakomatkaltaan omaan mieleensä.
”Entä onko vielä jotain, mistä minun tulisi olla tietoinen, hyvä kapteeni?” Lucifer kysyi äänellä, jonka tuomitseva sävy sai sen kuulostamaan ennemminkin toteamukselta. ”Minulla ei ole aikaa jäädä jaarittelemaan kanssanne.”

Konemainen suhahdus, joka kieli oven avautumisesta heidän takanaan, kuului. Satanius ei liikahtanutkaan, hän odotti yhä vastausta kiinteästi tuijottaen. Kapteeni Emerson vavahti kuin viluissaan, uskaltautui vilkaisemaan nopeasti oven avannutta tulijaa ja palasi sitten vastahakoisesti Sataniuksen katseen raadeltavaksi.
”Aah, herra inkvisiittori”, kapteeni sanoi painuneemmalla äänellä. ”Meillä on toinenkin… vieras, ja hän liittyi juuri… seuraamme.” Kukaan ei voinut olla täysin varma, kummalle mahtimiehelle sanat lausuttiin. Inkvisiittori Wianwright astui peremmälle.

”Lucifer Satanius, millainen yhteensattuma”, hän sanoi vailla tunteenhäivääkään äänessään. ”Voin kuvitella, ettei petturi-Syrinius ole enää keskuudessamme.” Wianwright astui pari askelta yhä liikkumatonta Sataniusta kohti, kunnes yhytti tämän nahkatakin peittämän selän.
”Se ei kuulu sinulle, Wianwright”, Hereticuksen inkvisiittori vastasi matalalla äänellään kääntyessään risakasvoisena vasten kollegaansa. Hiljaisuus laskeutui kahden inkvisiittorin välille, koko huone tuntui alkavan pyöriä näiden kahden miehen ympärillä, eikä ääntäkään kuulunut.

Kapteeni Emersonin sielu värisi kylmissään jännittyneen tilanteen tehdessä hänet veteläksi. Hän katsoi vuoronperään hämmentyneenä Sataniuksen arpisia kasvoja, vuoroin Wianwrightin komeita, teräviä piirteitä. Theodor Wianwright näytti itse asiassa lähes kaikin puolin Sataniuksen vastakohdalta: hän tuntui olevan kuin veistos, muotokuva ulkomuodoltaan täydellisestä ihmisestä säännöllisine, huoliteltuine piirteineen, joiden kunnosta hän tuntui itsekin pitävän melko hyvää huolta.
”H-herra inkvisiittori”, hän sanoi arasti, ajattelemattomasti, ja molemmat miehet käänsivät piiskamaisesti kasvonsa häneen. ”P-pyydän anteeksi, tarkoitin... Inkvisiittori S-Satanius, voisin näyttää teille huoneenne nyt, jos olette vain valmis, eikä siitä ole suurtakaan vaivaa.” Satanius nyökkäsi nopeasti ja vilkaisi Wianwrightia.
”Minä voin näyttää hänelle huoneensa, kapteeni”, Wianwright lupasi yllättäen. ”Voit palata tehtäviisi, kutsumme sinua tarvittaessa.”
”Kuten haluatte, herra inkvisiittori”, kapteeni Emerson sanoi huojentuneena ja kumarsi kummallekin. ”Herrat inkvisiittorit.”

Wianwright astui askeleen sivulle ja ojensi kätensä oven suuntaan kehottavasti. Lucifer Satanius vilkaisi tunteettomasti kollegaansa, liikutti huuliaan hitusen kuin aikoen sanoa jotain, mikä sai nuo tummuneet ristipistot hänen suunsa oikealla puolella nytkähtämään uuteen, ihmeelliseen asentoon hetkeksi. Epäilevänä hän asteli ovelle, painoi aukaisunappia ja harppaisi käytävään sen toisella puolella ordo Xenoksen inkvisiittori Wianwright vanavedessään.

Hiljaisuus ei vaivannut kumpaakaan. Ei ollut mitään sanottavaa, ja molemmat tiesivät sen. Mutta silti molemmat tiesivät jotakuinkin, mitä toinen olisi voinut päästään suustaan tässä tilanteessa: Wianwright ei ollut mieluisa nimi Sataniuksen korvissa, ja yhden sellaisen läsnäolo tuntui kutkuttavalta hänen mielessään.
”Kuinka isäsi voi?” Satanius päästi kysymyksensä ilmoille puolinaisten huuliensa raosta. Xenos-haaran inkvisiittori hymähti, ja jopa hänen suupielensä kohosivat hiukan.
”Inkvisiittori Eustachius Wianwright voi yhtä hyvin kuin ennenkin, kenties jopa paremmin. Ylempi taho punnitsee tälläkin hetkellä hänen arvoaan uudelleen mahdollisen korotuksen kannalta hänen esimerkillisen työnsä vuoksi.”
”Ja samalla sinutkin uudelleenarvioidaan mahdollisen korotuksen kannalta”, Satanius totesi tyynen sarkastisesti. ”Milloin aloimmekaan tavoitella rakkaan Herramme valtaistuimen portaita oman etumme vuoksi?”

Hereticuksen inkvisiittorin ääneen olisi osuvasti voinut kuvitella ivallisen, ylidramaattisen uhrautuvaisuuden soinnin, ja sen poissaolo kuulosti hämmästyttävältä ja sai hänen sanansa elämään eritavoin.
”Hän tekee kunniaa Herrallemme saavutuksillaan”, Wianwright korjasi tyynesti. ”Hänen avullaan kenties voimme ajaa saastaiset xeno-organismit siihen saastaiseen pätsiin, mistä ne alkujaan sikisivätkin.”
”Et itsekään usko tuohon”, Sataniuksen tasainen ääni piiskasi sinutellen. ”Jos keskittyisitte palvelemaan Herraamme sen sijasta, että estätte Hänen tahtoansa toteutumasta, ihmiskunnalla voisi kenties olla mahdollisuuskin.”
”Jotkut meistä sentään kunnioittavat ihmishenkiä… omia henkiämme”, Wianwright totesi vihjailevasti mielessään Sataniuksen viimekertainen toimeksianto.
”Keisarilla on meille kaikille omat kohtalomme. Jos sinun ja sukusi kohtalo on estää Hänen tahtoaan toteutumasta puuttumalla minun toimeksiantoihini, sinun kohtalosi ei ole peräisin Häneltä.”
”Joku saattaisi ajatella, että teistä on tullut sokea valittujen toimintatapojenne ja omien tekojenne seurausten suhteen. Älkää pitäkö itseänne erehtymättömänä tämän… ylimielisyytenne kanssa. En näkisi mahdollisia seurauksia kovinkaan lupaavina. Keisarimme, olkoon hän alati ylistetty, tahdon voi toteuttaa muillakin tavoilla kuin teidän, ja se teidän tulee ymmärtää.” Wianwrightin ääni ei värissytkään viekkaan vastalauseensa aikana.

Inkvisiittorit kääntyivät vierekkäin taas yhden kulman taakse ja jatkoivat matkaansa kohti johtoportaan lepotiloja.
”Ellen olisi tietoinen tekemästäsi työstä Herramme hyväksi, voisin pitää tuota uhkauksena ja kerettiläisyytenä”, Satanius kertoi tyynesti. ”Mätänevä saasta ei maailmankaikkeudesta tunnu loppuvan, kun omammekin taantuvat ja alkavat lemuta.” Wianwright nopeutti askeliaan päästäkseen Sataniuksen ohitse ja kääntyi äkisti hänen eteensä tarttuen käytävän vasemmalla puolella olevaan metalliseen ovenkahvaan.
”Ottakaa minun huoneeni, arvoisa inkvisiittori”, Theodor Wianwright kehotti avatessaan oven ja päästäessään sen kädestään. ”Lähden tänään, itse asiassa melko pian. Ikuinen Keisari olkoon kanssasi, kollega.”

Sataniuksen tikattu suunpuoli vääntyi halveksivasti, hänen terve poskensa värähti.
”Kerro terveiseni vanhalle Humbertille”, hän kehotti synkästi. ”Kerro hänelle ja koko perheellesi olematta sekaantumasta minun ja Herrani välisiin asioihin. Sinäkään, arvoisa kollegani, et ole aivan puhdas.”
”Kuulinko juuri jonkinlaisen tunnustuksen, virkaveljeni?” Wianwright kysyi retorisesti. ”Välitän terveisesi isälleni Eustachius Wianwrightille. Keisarin tahto ei saa odottaa toteutumistaan paljoa kauempaa. Kuljetusalukseni on varmasti jo valmistettu lähtöäni varten. Jää hyvästi, virkaveli. Keisari kulkekoon kanssasi.”

Xenoksen inkvisiittori siirtyi ovelta käytävälle ja alkoi astella vakain askelin kohti hangaaria. Satanius katsoi synkkänä hänen peräänsä, vilkaisi punaverhoiltuun huoneeseen ja hymähti kurkustaan kollegansa suuntaan.
”Wianwright”, hän murahti hieman kovemmalla äänellä, ja toinen inkvisiittori pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä. ”Se ei ollut tunnustus. Se oli uhkaus.” Sataniuksen mekaaninen liskonsilmä kimmelsi ohuena viiruna himmeästi valaistun käytävän hämäryydessä, ja hänen terve silmänsä loisti sen rinnalla tavallista sieluttomammin. Xenoksen inkvisiittori hymyili, kääntyi ja jatkoi matkaansa.

[Uttumi]

Kommenttejani lainaten:
Tarinan kerronnassa oli ainesta ja tunnelmaa, mutta juoni itsessään vaikutti irralliselta ja tyngältä. Aihe tuntui olevan vain lyhykäinen keskustelu kahden henkilön välillä, mikä huipentui toisen jakamaan uhkaukseen. En oikein osaa nähdä tätä kokonaisuutena, jota pisteyttää. Kertomus jäi täysin avonaiseksi, eikä siinä oikeastaan tuntunut olevan minkäänlaista tarkoitusta.

Pisteitä en siis sitten itse antanut. Oikeastaan molemmista tarinoistasi paistoi upea kerronta, mutta muuten tarinat alittivat minusta reippaasti kerronnan asettaman tason. Kumpainenkin jäi pisteittä omassa arviossani, mutta muut näyttivät pitävän sitäkin enemmän. Onnittelut siis.

[IRiaD]

CobyBastea

Lucifer Satanus, kiva nimi. Ja kiva vaatetus. Käytän itsekkin pitkää nahkatakki ja lierihattua. Mukava nähdä, että inkvisiittoreillakin on hyvä maku. Tarina oli liian tasapaksu. Inkvisiittoreiden ylijäyhät suhtautumiset aivan kaikkeen mikä liikkuu... ei hyvä. Mutta ehkä heidän pitääkin olla sellaisia. Kapteeni-parka sai kyllä pelätä aika kovaa.

[Skrixqueek]

Tarina taisi päästä säälisijoille (kolmoseksi?) arvosteluissani. Juoni puuttui ja paholaisrinnastusten miltei lapsellinen tulva ärsytti.

Noin tiivistettynä kommenttiraidalta.

Oli tarinassa kuitenkin toimiviakin elementtejä. Mutta tarinassa itsessään ei ollut pointtia, i.e. se oli ikävä lukea.