Sci-fi kisaentry: Jokeri

[Sopuli]

Mitä muut edeltä sitä Sopuli perässä, eli pitää sitä nyt laittaa hakuttavaksi oma sepustukseni, sillä haukkuja se kaipaa. Mitä opimme, älä kirjoita tarinaa päivässä ennen deadlinea. Teki jälkikäteen kyllä mieli lisätä monia asioita, mutta ei...
Ja pamp-pulle kiitos huonosta kopioinnista, joka hävitti 90% kappalejaoista, toivottavasti tämä ei ollut se ratkaiseva tekijä. Eli tälläinen sen olla piti!:

Yön pimeys hiipi nopeasti yli pienen lehtimetsän peittämän taivaankappaleen, yö oli saapunut. Pieni harmaa yöperhonen puikkelehti metsän rehevässä kasvillisuudessa sukkelasti eteenpäin. Jossain lähistöllä oksa vavahti vapauduttuaan muutaman kilon painosta. Kaksi höyhenistä siipeä otti tuulta alleen ja aloittivat liidon kohti pimeydessä räpyttelevää pahaa-aavistamatonta saalista. Tähtien valo paljasti hetkeksi kaksi pikimustaa silmää, jotka eivät suostuneet päästämään illallista näkökentästään. Hyönteisen elinhetket kutistuivat kutistumistaan, pieni sydän pumppasi vielä viimeisen kerran veren hentoon ruumiiseen. Tuomion kello löi ja yönsaalistaja sulki yönsinisen kitansa. Olento katosi puiden latvuksiin hetkessä. Äkkiarvaamatta metsä räjähti sadasosasekunniksi valkoiseksi, kuin suuri salama olisi iskenyt sysimustalta taivaalta. Välittömästi pimeys palasi, kuin mitään ei olisi tapahtunut, peittämään kahta valosta ilmestynyttä hahmoa. Hahmojen ääriviivat hävisivät tanssin lailla tilannetta ihmeissään seuranneen linnun tarkoista silmistä. Yön synkkyys ja hiirenhiljaisuus ottivat jälleen vallan.

Etäällä metsän laidasta pöydällä tuikki aikansa elänyt halogeenilyhty. Siitä huokuva valo paljasti neljän eri ihmisen kevyesti panssaroidut siluetit. Metallisen pöydän pintaan piirtyi viiden pullon ja pahasti ränsistyneen korttipakan varjomaiset muodot. Nelikko istui kukin omalla tavallaan, kuka jalat pöydällä, kuka nojaten pöytään käsi kiinni rommipullossa. Joukon pienikokoisin leikki tyynenä korttipakalla, luoden katseita kolmeen vartiokumppaniinsa, kun nämä tutkiskelivat toistensa ilmeitä ja viittä paperilappua kädessään.

”Annappa kaks.”
”Entäs Henry, montako laitetaan?”
”Henry taitaa ottaa kol”, parrakas mies kumosi lasisesta pullosta muutaman viimeisen pisaran kurkkuunsa, ”eipäs otakkaan, Henry ottaakin kaksi”.
”Kolme tännepäin”, tokaisee pulloonsa nojannut hitusen juopunut kaartin upseeri.
Keke vilkaisi vielä kerran Juhoa silmiin alkaessaan jakamaan pahasti kastuneita kortteja kolmelle muulle keskiyönvartijalle. Pelaajien ilmeet vaihtelivat uusien korttien mukaan. Siinä missä kaksi paperilappua pöydältä nostanut Mika loi salakavalan hymyn kanssapelaajiin, Henry etsi pöydän toisella puolella katseellaan jotain juotavaksi kelpaavaa. Juho nosti kortit vaivautuneesti ja jatkoi ovela hymy kasvoillaan:
”Dodi pojat! Mitäpä sanotte jos laittaisin pöytään ens yön, eiku laitetaan saman tien kahden yön vahtinakit.”
”Mukana ollaan”, jatkaa Mika, ”korotetaampa vielä sauhuaskilla, mitäpä sanoo Henry?”
Keski-ikäinen mustapartainen raapi partaansa ja vilkuili himoitsevasti pöydällä odottavaa palkintopottia: kahta ruskeaa pulloa vahvaa rommia.
”Henryn pitää nyt funtsia. Kyllä kyllä Henryllä on hyvä käsi, mutta Henry ei tiedä uskaltaakko. Paljollako pittäisi korottaa, riittäsköhän”, humalaisen tilityksen keskeytti pöytälyhdyn valopiirin ulkopuolelta varjoista ilmestynyt käsi, joka löi pöytään hopeisen riipuksen.
”Toi riittää Hen..”, samassa kuitenkin Keke, kuten kaksi muutakin kanssapelaajaa, tunnisti hopeariipuksessa olevan tunnuksen. Kuului kolme äänekästä nielaisua, kun pelokkaat katseet kääntyivät katsomaan pimeydestä esiin astunutta seuruetta, jonka mustaan viittaan pukeutunut johtaja oli juuri lyönyt pöytään pelottavimman symbolin, jonka palveluksessa luistava imperiumin sotilas saattoi kohdata: ison I-kirjaimen keskellä pääkallo ja kolme poikkiviivaa. Hupun syövereistä kylmäkiskoinen ääni tokaisi ironisesti:
”Miten olisi niskalaukaus tai vaihtoehtoisesti hirttäminen?”
Mika, Juho ja Keke ponkaisivat välittömästi seisomaan käsi ohimolla, Henryn jäädessä retkottamaan tuolille silmät kiinni kykenemättömänä liikkumaan alkoholin vaikutuksesta. Ryhmän korkea-arvoisimpana Juho astui askeleen eteenpäin.
”Viidennentoista jääkäriplutoonan kolmannen ryhmän vänrikki Juho Ojala palveluksessanne arvoisa Herra!”
”Selittäkää miksi tämä saastainen yöpartio lätkii korttia, keskellä vartiovuoroa!”
”Pahoittelen suuresti tapahtunutta, tämä ei tule toistumaan arvon herra Inkvisiittori!”
”Ei varmastikkaan, uskon sen hyvät herrat”, hupun syvyydestä kaksi loimuavaa pistettä kääntyivät katsomaan pää pöydän päällä humalaisena nuokkunutta Henryä. Viitan alta ilmestyi hätkähdyttävän nopeasti haarniskoitu käsi. Tulen värit täyttivät ympäristön palavalla loimullaan ja vahtivuorossa kännännyt kaartinjääkäri veti viimeisen kerran henkeä.
”Siivotkaa petturin jäänteet ja polttakaa ne ennen kuin yönvarjo lankeaa tuhoonsa ja päivä koittaa.”
Inferno-pistooli vielä savuavana inkvisiittori Mikael Gronwell kääntyi kannoillaan ja jatkoi kulkuaan shokkiin joutuneiden kolmen vartiomiehen ohi kahden uskollisen henkivartijansa saattamana. Seurue suuntasi hiljaiset askeleensa kohti läheisellä kukkulalla tuikkivia kymmeniä valoja.

Hiljalleen shokista vapautunut kolmikko katsoi kauhuissaan kaverinsa vielä savuavia jäännöksiä. Rento vahtivuoro oli hetkessä muuttunut karmeimmaksi kokemukseksi näiden kolmen jääkärin elämässä. Liekit olivat hävittäneet kokonaan Henryn pään ja pöydän nurkan jolla tämä oli nuokkunut. Yksissä tuumin he alkoivat askel askeleelta lähestyä teloitettua toveriaan. Sanaakaan sanomatta Juho, Mika ja Keke nostivat ruumiin pöydälle ja valelivat tämän bensiinillä. Kasvot maahan luotuina he vetäytyivät pokeripöytänsä luota. Vakavakasvoisena ryhmän vänrikki raapaisi tulitikun ja hetkessä koko pöytä oli ilmiliekeissä. Yön pimeydessä rovion liekit loivat tanssivia punan värejä puolitäydet rommipullot korkanneiden kumppanusten kasvoille.

Pikkuhiljaa runsas alkoholin määrä sai kielenkantimet aukeamaan ja kolme järkyttynyttä hahmoa nosti pullonsa ahnaasti ystäväänsä syöneelle kirkkaana räiskyneelle tulelle.
”Lepää rauhassa Henry Perkow!”
Vänrikin vielä lausuessaan hyvästejään alkoi ympäristössä kaikua hullu nauru, joka vain yltyi ja yltyi.
”Turpa kiinni kuka oletkin! Eikö sana kuulu? Nyt se helvetin turpa kiinni, täällä yritetään surra!”
Juhon lausuessa viimeisen sanansa nauru loppui kuin seinään.
”Nyt on parempi, tuleppas esiin sinä kuka oletkin niin pitää opettaa vähän tapoja teikäläiselle!”
Oli viimeinen sana päässyt sekunti sitten ilmoille, kun punaisten liekkien keskeltä ilmestyi musta olento suoraan vänrikki Ojalan eteen ja heti perään syöksyi toinen valokehän ulkopuolelta Mikan taakse. Edes hämmästys ei ehtinyt nousta kolmikon kasvoille, kun kaksi, nyt julman naurun aloittanutta akrobaattia antoivat ohuiden miekkojensa tanssahdella julmasti ja tarkasti hämmentyneiden ihmisten vartaloilla. Veri virtasi valtoimenaan liekkien värjäämässä maassa kun kolme, jo kaatuessaan elotonta ruumista, paiskautuivat maahan. Tyhjät silmät jäivät katsomaan kohti tähtiä. Julma ja pirullinen nauru lakkasi, kun kaksi eldaria hävisi pois rovion näköpiiristä.



Aamulla levisi läheisellä kukkulalla nököttävään varuskuntaan pelottavia uutisia, kuinka neljä yövartiossa ollutta miestä oli saanut surmansa. Spekulaatiot lähtivät liikkeelle tukikohdan portilla vahtia pitäneiden sotilaiden suusta. Jokainen silminnäkijä oli nähnyt suuren rovion syttymisen vartiopisteen oletetulla paikalla hieman kello kahden jälkeen ja inkvisiittori Mikael Gronwellin saapumisen, mutta lopusta ei kukaan ollut selvillä. Paikalle määrätty etsintäpartio oli löytänyt 3 pahasti silvottua ruumista, joista yksi kantoi upseerinmerkkejä, ja palaneen ruumiin jäännökset metallisella pöydällä. Tekijästä esitettiin ympäri varuskuntaa villejä arvauksia. Veikkailtiin chaoksen demoneista aina metsän aaveisiin.

Gronwell istui tyynesti käyttöönsä välittömästi luovutetussa plutoonanjohtajanhuoneessa. Hän tiesi poltetun sotilaan viimeiset elämänvaiheet, mutta kolme uutta ruumista huolestutti häntä suuresti. Oliko häntä seurattu, tai oliko hän mahdollisesti saanut salamurhaajan peräänsä? Inkvisiittoria ei niinkään huolettanut chaoksen epäammattitaitoiset murhaajat, vaan ne jotka koulutettiin keisarikunnan salaisissa kouluissa ympäri galaksia. Gronwell oli itsekin monesti palkannut kuolemankultin huippuunsa viilattuja salamurhaajia hoitamaan eräitä hänelle haitallisia, tai muuten vain hankalia, henkilöitä hengiltä. Ja koskaan ei hänen ollut tarvinnut jättää maksamatta tekemättömästä työstä. Oli kyseessä ollut huippuvartioitu luopiokomentaja tai maanrakoon kaivautunut pakolainen, tehtävä oli joka ainoa kerta hoidettu oveluudella ja tarkkuudella. Oliko joku muu saanut tietoonsa tämän mielenkiintoisen löydön.
”Legatus ja Valerius välittömästi tänne!”

Kaksi mustaan viittaan sonnustautunutta henkivartijaa astui kapeaan heikosti valaistuun huoneeseen. Huoneen perällä seisoi massiivinen tammipöytä ja kolme tuolia, yhdellä niistä istui nyt inkvisiittori Mikael Gronwell. Hänet tunnettiin tavastaan pukeutua mustaan, mutta se asia, joka teki tästä hahmosta pelottavan, löytyi hänen kasvoiltaan. Kymmeniä vuosia sitten puhdistaessaan petturuuteen vajonnutta planeettaa vihollisen vääräuskoisista palvelijoista, oli inkvisiittori seurueineen joutunut väijytykseen. Luopiot olivat avanneet tulen kymmenillä liekinheittimillä ja muutamilla plasma-aseilla puhdistajia vastaan. Paksu panssari ja heikko suojakenttägeneraattori olivat suojelleet Gronwellin vartaloa, mutta vain hupulla peitetty pää oli saanut vakavia palovammoja. Vahvistusjoukot saapuivat pian ja petturit tapettiin viimeiseen mieheen. Tarpeeksi aikaisin ei apu tullut, sillä inkvisiittorin viidentoista hengen seurueesta oli jäljellä herransa lisäksi vain neljä sitkeintä soturia, hekin pahoja vammoja saaneina. Tapauksesta viisastuneena Gronwell teetätti itselleen adamantiumista mustan naamarin, jota piti nyt yötä päivää päässään. Traagisen tapahtuman joukkiosta oli jäljellä enää kaksi ovesta sisään astunutta ritaria. Molemmat kantoivat vyöllään energiamiekkoja ja selässään massiivista kilpeä. Mustan viitan alla piilotteli kummallakin vitivalkoinen avaruusmerijalkaväen käyttämästä voimahaarniskasta astetta heikompi versio, kuten Gronwellilläkin.

”Niin arvon Inkvisiittori?”
”Välittäkää tämän säälittävän varuskunnan johdolle tieto, että vaadin käyttööni tällä sekunnilla valkyria-luokan aluksen ja kymmenen veteraania täydessä taisteluvalmiudessa.”
”Tapahtuu!”
Legatus ja Valerius poistuivat ja sulkivat oven nopeasti takanaan. Henkivartijoidensa poistuttua Mikael pyöräytti tuolinsa ympäri ja loi tutkivan katseen planeetanpintaa kuvaavaan hologrammikuvaan.
”Katsotaanpa, missä se voisi olla.”
Hän kaivoi taskustaan kaksi raporttia. Tuoreempi niistä kertoi kuinka yömarssilla ollut sotilasryhmä oli havainnut oudon ja hyvin voimakkaan valoilmiön, joka oli peräisin metsästä, mutta pimeys oli estänyt tarkemmat tutkimukset. Samana yönä oli tieto lähetetty planeetalle matkalla olleelle keisarilliselle Ikaros-risteilijälle. Vanhempi kahdesta videotallenteesta kuvasi miten tiedustelijakävelijä oli törmännyt tuntemattomaan valkoiseen rakennelmaan eräällä metsäaukealla. Tunnistamattomasta aineesta rakennettu esine oli kirjaimellisesti hukkunut metsään, sillä sitä päällysti monin paikoin usean sentin kerros lehtimetsän aluskasvillisuutta. Rakennusmateriaalin tuntemattomuus oli herättänyt lähiaurinkokunnassa tehtävää suorittaneen Ordo xenoksen inkvisiittorin mielenkiinnon, ja lippulaivansa Ikaros oli ottanut suuntiman kohti Deerian IV:tä. Raportit oli määrätty salaisiksi ja kenenkään ei ollut sallittu lähestyä sataa metriä lähemmäksi näitä outoja rakennuksia.





Metalliset ovet sihahtivat auki keisarillisen inkvisiittorin astuessa suureen hangaariin jäljessään kaksi uskollista varjoa. Keskellä tilaa odotti lähtövalmiina kaksi moottoriaan hetki sitten käynnistänyt vaaleanharmaa valkyria ja kourallinen veteraaneja, jotka juttelivat toisilleen rennonoloisina. Joukkio kuitenkin vakavoitui ja järjestäytyi nopeasti kahteen riviin havaittuaan mustanpuhuvan hahmon saapumisen. Gronwellin saapuessa ryhmän eteen sotilaat ottivat asennon ja tervehtivät tätä juhlallisesti. Inkvisiittori ei tehnyt elettäkään vaan jatkoi kävelyään aina aluksen miehistönkuljetustiloihin.
”Komppania, käännös vasempaan ja liikettä”, karjui voimakynttä kantava ryhmän kersantti.
Kymmenessä sekunnissa oli kolmetoista miestä kiinnittänyt istuinvyönsä. Ohjaamossa kaksi pilottia tarkisti moottorien tehoja ja suoritti viime hetken varmistukset.
”Yöhaukka neljä pyytää lupaa nousuun.”
”Lupa myönnetty, Keisari teitä suojelkoon.”
Luonnonvalon pieni kaistale lattiassa alkoi laajeta, kun kaksi suurta katon palasta alkoi jyristen liukua sivuille paljastaen puhtaan sinisen taivaan.

Valkyria nousi ärjyen pois pimeästä hangaarista ja voimakkaat moottorit kiihdyttivät sen nopeasti matkanopeuteensa.
”Kersantti Hirvelä, teille ja ryhmällenne lankeaa tehtävä varmistaa tutkimusympäristö ja taata minulle rikkumaton rauha. Kenenkään miehistänne ei tule tulla kahta metriä lähemmäksi arvokkaasta kohteestamme, ellen toisin määrää. Tuliko selväksi!”
”Kyllä arvon inkvisiittori Gronwell, kuten tahdotte!”
”Minuutti kohteeseen”, puuttui pilotin tiedotus väliin.
”Kuitti, miehet ladatkaa aseenne, toimintavalmiuteen aikaa kolmekymmentä sekuntia!”
Gronwell loi katseen Legatukseen ja Valeriukseen vaikka tiesikin, että kumpikin hoitaisi tehtävänsä tinkimättömällä tarkkuudella viidentoista vuoden vankalla kokemuksella.
”Kohde saavutettu, laskeutuminen alkaa”, kaikui matkustajatilassa.
”Ville ja Alex, te varmistatte laskeutumispaikan. Vesa, Juri, Jyrki ja Jere suojatkaa. Tomi, Matias ja Sergei kanssani”, Hirvelä karjui käskyjä ystävilleen.
Aluksen laskutelineet koskettivat ruohoista maata ja ramppi aukesi paljastaen rajusti rehevöityneen aukean keskellä tuuheaa metsää.
”Yksikkö liikkuu liikkuu!”
Kaksi laserkivääriä kantavaa sotilasta rynnisti alas metallista laskusiltaa muutaman metrin päähän valkyriasta ja polvistuivat. Ei minkäänlaista reaktiota ympäröivässä metsässä.
”Selvä!”
”Reitti selvä!”
”Vesa, Juri, Jyrki, Jere tiedätte mitä tehdä! Loppu ryhmä minun mukaani!”
Pian kymmenen sotilasta oli muodostamassa ympyrää tutkimuskohteen ympärille.
”Sergei, Matias! Haluan ne saamarin plasmat eri puolille, nyt!”
Gronwell asteli tyynesti alas ramppia intohimoinen katse luotuna edessä odottavaa valkoista miehen mittaista puolikaarta kohti. Hänen takanaan valkyria nousi takaisin siniselle taivaalle moottorit pauhaten.

Sotilaat olivat saanet muodostelmansa valmiiksi ja loivat nyt teräviä katseita puiden väleihin, mutta minkäänlaista elämää ei ollut havaittavissa, ei edes lintuja. Tämä sai kokeneet veteraanit hermostuneiksi. Hirvelän vasemmalla puolella seissyt Ville katseli valppaana kohti nyt uhkaaviksi muuttuneita puita.
”Tääll on liian hiljaista, jottain on viall kessu.”
Ei ollut kersantti ehtinyt avata edes suutaan, kun jostain metsän syövereistä nousi ilmoille pilkkaava nauru. Gronwell, kuullessaan naurun, päästi pitkän hengähdyksen ja loi synkän katseen maahan. Hän repäisi köynnöksen irti esineestä ja kosketti haamuluuksi kutsutta materiaalia.
”Olisihan se pitänyt arvata, eivät ne olleet salamurhaajat. saakuli pellet!”
Inkvisiittori käännähti kannoillaan suuntaan josta nauru oli tullut. Salamana inferno-pistooli ja kapeateräinen voimamiekka ilmestyivät panssaroituihin käsiin. Myös Legatus ja Valerius olivat täydessä valmiudessa kilvet ja miekat käsissään.
”Harlekiineja! Kersantti Hirvelä tuli vapaa, vankeja ei oteta!”
”Te kuulitte käskyt, tuli vapaa kaikkeen mikä liikkuu, toimikaa!”
Nauru ympäröivässä metsässä vain voimistui ja muuttui entistä pilkkaavammaksi.
”Te pelkurimaiset xenot, tapelkaa kuin miehet. Kuolema teidät kuitenkin korjaa!” kaikui inkvisiittorin haaste tylynä.
Kova karjahdus herätti kaikki todellisuuteen kahden hiljaisen ja adrenaliinipitoisen sekunnin kuluttua. Jokainen katse piirissä kääntyi kohti Tomia, joka nyt piteli veristä kurkkuaan epäuskoinen ilme kasvoillaan. Tämän vieressä seisoi valkoiseen ja siniseen pukeutunut, mustamaskinen kahden pitkän miekan kantaja, nauraen kuolemaa tuovaa nauruaan. Monia taisteluita kokeneet veteraanit näkivät kuinka ystävänsä tippui polvilleen ja lopulta veren tahrima maa otti hänet vastaan. Kylmähermoisimpana Gronwell nosti pistoolinsa ja päästi liekkimeren valloilleen, mutta aivan liian myöhään. Kaikkialla inkvisiittorin ympärillä alkoi kova lasertulitus, milloin mihinkin.
”Kessu sun takana!”
Hirvelällä ei ollut mahdollisuutta reagoida, kuin terään joka tuli esiin hänen mahastaan.
”Niit on kaks”, olivat Villen viimeiset sanat, ennen kuin hänen rintakehänsä viillettiin raa’asti auki ja ilma pakeni hänen keuhkoistaan. Mikael Gronwell katseli epäuskoisena kuinka kuolema valssasi piirissä hänen ympärillään, jättäen jälkeensä vain verisiä elottomia ruumiita. Kukaan ei säästynyt. Legatus ja Valerius taistelivat yhdessä harlekiinia vastaan ja torjuivat kilvillään iskuja minkä kerkisivät, mutta kaksi tarkkaa sivallusta pääsi tehokkaan suojauksen läpi ja kaksi satoja taisteluita nähnyttä veteraania putosi polvilleen päätä lyhyempänä. Raivo valtasi Mikael Gronwellin ja hän päästi täyden helvetin valloilleen inferno-pistoolistaan rynnätessään miekka iskuvalmiina kohti tätä kuoleman daamia. Ivallisesti naurava olento hukkui liekkeihin silmänräpäyksessä. Liekkien läpi inkvisiittori näki kuinka hänen vihollisensa paloi tuskallisesti kuoliaaksi, mutta nauru kaikui vielä ilmassa ja liian myöhään Mikael Gronwell tajusi jättäneensä selkänsä suojatta. Terävä piikki upposi monta senttiä hieman lapaluun alapuolelle, mutta välittömästi se myös vedettiin pois. Epäuskoisena inkvisiittori kääntyi katsomaan maskipäistä vastustajaansa.
”Oletko hullu? Ei pieni pisto tapa Keisarin soturia, nyt sinä saastainen xeno kuolet!”
Hän nosti pistoolinsa kohti harlekiinia, joka ei tehnyt elettäkään puolustautuakseen. Juuri kun sormi oli painamassa kuolemaa tuovaa liipasinta, karjahti Gronwell tuskasta, tuntiessaan liiankin hyvin kuinka hänen luunsa ja elimensä silpoutuivat yksi toisensa jälkeen, jättäen jälkeensä vain veristä puuroa. Voittajansa kohdanneena inkvisiittori Mikael Gronwell lysähti punaisen hurmeen värjäämälle nurmikolle silmät tyhjinä. Julma nauru täytti jälleen taivaan, kunnes lopulta ääni vaikeni. Tunti myöhemmin takaisin palannut valkyria löysi verityöstä todisteina kolmetoista veristä ja vailla toivoa kuollutta ruumista.

Kuukautta myöhemmin Deerian IV menettiin eldareille kahdessa päivässä massiivisissa yllätyshyökkäyksissä, joiden lähtöpisteeksi arvioitiin arvoisan inkvisiittori Mikael Gronwellin salaiseksi julistama metsäaukea.

[Ahrramin]

Olen monen monta tarinaa sotussa lukenut, tosin harvoin kommentoin. Mutta nyt on kyllä pakko, tarina iski niin täydellisesti. En sitten tiedä mistä johtuu, taustamusiikista vai jostakin muusta.

Tuo korttikohtaus oli kanssa loistavasti kirjoitettu, propsit siitä.

Tarina on juuri niin synkkä kun sopii toivoa, lopun taistelukohtauksen epätoivo on melkein käsin kosketeltavaa, muistaakseni sinun, sopulin siis muutkin tarinat ovat olleet hyviä / loistavia.

Kuitenkin, kaikessa loistavuudessaan tarinasta puuttui se jokin, kultainen lanka tai jotain, Inkvisiittori tulee, tappaa, kuolee. Silti, pidin kovasti.

Kiitos tästä.